perjantai 29. tammikuuta 2016

Perunan keittelyä

Niin se taas on yksi viikko mennyt, tätä uutta elämää on takana jo kuusi viikkoa. Tai vasta, miten sen ottaa. Hetkittäin elämä on ihan normaalia, hetkittäin suru ja ikävät vyöryvät päälle valtavalla voimalla. Ollaan saatu taas katsottua telkkariakin, ensimmäiset viikot se vain oli auki taustalla tuomassa ääntä tähän hiljaisuuteen (jota tosin enenevässä määrin rikkoo pikkusiskon juttelu). Hyvään sarjaan tai leffaan pystyy keskittymään, mutta lopputekstejä seuraava surukuoppa on syvä ja aina yhtä yllättävä.

Mutta joinain hetkinä suru on vain kohdattava, sitä ei voi sanoittaa pois tai uppoutua muuhun, vaikka haluaisikin. Pelkään, että olen jäänyt vain jauhamaan surua teoriatasolla, havainnoiden itseäni jotenkin ulkopuolelta. Olen jo hyväksynyt sen ettei surua, ikävää tai rakkauden määrää mitata kyynelillä, mutta silti olisi terveempi olo jos purskahtelisin holtittomasti itkuun siellä täällä, jatkuvasti. Tämä on yhä siis sitä huoltani surra "oikein", niin ettei kaikki lävähdä päin naamaa pahempana ja mitä merkillisempinä oireina vuosien kuluttua.

Jotenkin uskon siihen ettei sitä vaaraa ole. Mulle tuntuu olevan luontainen tapa surra näkyvästi pienissä erissä yksinäni ja viettää loppuaika miettien tätä prosessia. Vaikkei tässä kuudessa viikossa mistään "edistymisestä" voi puhua, huomaan kuitenkin jo nyt eron olotilassa verrattuna niihin ensimmäisiin päiviin ja jouluun. En muista niistä juuri mitään muuta kuin ne käytännön asiat joita hoidimme ja sen yleisen tunteen kaikessa järkytyksessään, toivottomuudessaan ja pakokauhussaan. Silloin tunnepalettiin kuului vielä syyllisyys ja epätieto siitä, miten näistä ensimmäisistä viikoista voi selvitä järjissään. Nyt on tosiaan enää jäljellä se pohjaton suru ja valtava ikävä. Ja olen melko varma siitä, etten vuosien kuluttua tästäkään ajasta muista juuri muuta kuin tämän yleisen tunteen ja tunnelman.

Uskon senkin, kun vertaiset sanoivat olevansa ihan onnellisia. Varmasti minäkin tulen olemaan. Tajusin siihen liittyen erään asian tässä joku aika sitten; ei minun tarvitsekaan olla yhtä onnellinen kuin olisin ollut Peetun kanssa ja voin silti sanoa olevani onnellinen. Kun tarpeeksi aikaa on kulunut, voin kokea iloa ja se tuntuu aidolta, oikealta ilolta. Siinä hetkessä on turha miettiä olisinko ollut iloisempi, jos Peetu olisi ollut mukana (tottakai olisin); hän ei ole. On tehtävä parhaansa niistä aineksista, mitä on jäljellä. Kun ikävä on tullut osaksi elämää, kun tämä tutustumisvaihe sen kanssa on ohi, opin vielä olemaan onnellinenkin. Luotan siihen.

Mikä se aika sitten on, kuluuko siihen vuosia vai kuukausia, siihen ei liene vastausta kellään. Vertaiset esittivät perunankeittovertauksen: perunaa ei voi keittää viidessä minuutissa, kun sen kypsymiseen menee puoli tuntia. Surua ei voi surra oikotietä pitkin. Se lohduttaa minua miettiessäni surenko oikein; vaikka istuisin tunnista toiseen kuuntelemassa kaikenmoisia itkubiisejä ja katselemassa Peetun kuvia, parkumassa ja voihkimassa, ei suru olisi sen nopeammin hoidettu. Uskon siihen, että jos hyppään rohkeasti surukuoppiin niiden tullessa kohdalle enkä yritä kiertää niitä, suru tulee kyllä hoidetuksi ajallaan. Ja silloin kun en räpiköi siellä surukuopassa, on ihan ookoo näyttää normaalilta ja toimia normaalisti, vaikka sitten katsoa telkkaria.

Ja kuitenkaan mikään ei ole normaalia. Kaikki on kurjempaa ilman Peetua. Hänen kanssaan opimme iloitsemaan pienistä asioista ja näkemään kaikessa jotain hauskaa. Maailmaa katsoi ihan eri tavalla, kun se avautui pikkupojan ihmettelevien silmien välityksellä. Se vaihde jäi päälle; näen yhä eri silmin uutuusvanukkaat kaupan hyllyssä, muistan sen riemun uusista autosukista ja kylpyyn pääsystä, huomaan jokaikisen roska-auton ja lätäkön. Ja ikävöin, ikävöin kaikesta sydämestäni sitä pienen ihmisen iloa ja hämmästystä.


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Jos sua ei ois ollut

Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut.
Ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut.
Ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan,
tyhjyyteen ne sanovan mun kuulee:
"sua aina rakastan".
Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeasti enää nää.

En tahdo irtikään päästää,
taas ilmestyt vierellein.
On pakko itseään säästää,
sen velkaa sulle jäin.

Olet jokaikinen yön ääni,
kukkamerestä poimin sut.
Hyvä ajatus sisällä mun pääni,
kun elämä on suuttunut.
Oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa.
Hullummaksi olisin tullut vielä,
jos sua ei ois ollutkaan.

Jos sua ei ois ollut,
niin olisin keksinyt sut.
Vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut.
Hiljaisuutena öissä,
ääriviivoissa pihakoivun.
Ilman sua oon kuin vöissä,
ilman sua lakastun.
Saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää.

En tahdo irtikään päästää,
taas ilmestyt vierellein.
On pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin.

Olet jokaikinen yön ääni,
kukkamerestä poimin sut.
Hyvä ajatus sisällä mun pääni,
kun elämä on suuttunut.

Oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
Hullummaksi olisin tullut vielä,
jos sua ei ois ollutkaan.

Ei sua minusta voi erottaa,
jäät osaksi mieleni maisemaa.

Kiitos, kun olit totta hetken;
nyt mun täytyy tästä jatkaa.
Vierelläni teet loppuretken,
vaikka se olis kuvitelmaa.

Olet jokaikinen yön ääni,
osa lempeää valonkajoa.
Kesäsateena saavut elämääni,
en kuivuuteen hajoa.
Oo valona mun tiellä,
silloin kun on vaikeaa.
Hullummaksi olisin tullut vielä,
jos sua ei ois ollutkaan.

-säv. & san. Markku Impiö (esittäjä: Kaija Koo)

tiistai 26. tammikuuta 2016

Poikkeustila päättyilee

On mennyt muutama päivä siitä, kun viimeksi on tuntunut olevan mitään sanottavaa. Näitä päiviä tulee varmasti vielä olemaan jatkossakin, enenevässä määrin. Se ei tarkoita ettäkö aikoisin lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, ei vaan ole sanottavaa enkä osaa väkisin kirjoittaa. Ja se ettei ole sanottavaa ei tarkoita sitä, että suru olisi väistymässä. Siitä vain on tullut niin tuttua, etten osaa uusin sanankääntein sitä analysoida.

Tunnen, miten 17.12. alkanut poikkeustila alkaa päättyä ja tilalle hiipii arki. Se on todella ahdistava ja pelottava ajatus. Tähän asti kaikki on ollut "sekaisin", vaikka olenkin parhaani yrittänyt pitää kiinni rutiineista ja rytmistä. Ollaan nähty ihmisiä, syöty vähän mitä milloinkin, saatu möllöttää vain ja olla ylpeitä kun ollaan jaksettu edes lenkille lähteä, estämään mahdottoman monen surukilon kertymistä. Mutta nyt melkein kaikki kaverit on tavattu eka kertaa tässä uudessa ajanlaskussa, ei ole enää "uutta" näkökulmaa tähän. On vain suru, ikävä ja loputon tyhjyys.

Tämä suru alkaa olla tuttua, meidän uusi perheenjäsen johon on ollut pakko tottua vaikka kukaan ei ole sitä tänne halunnut. Nyt alkaa uusi arki sen kanssa, ilman Peetua. Jos Jussia mietityttääkin ajatus töihinpaluusta, uskoisin sen ahdistavan mua melkein yhtä paljon. Olen ollut kotona melkein vuoden Peetun kanssa, tai Peetun ja vauvan. Nyt on uudestaan opeteltava elämään vain vauvan kanssa. Vaikka kaipaankin yksinoloa silloin tällöin, hermostuttaa ajatus koko päivästä yksin vauvan kanssa, monta kertaa viikossa. Tuntuu että kun sallin poikkeustilan väistyä, kääntäisin selkäni Peetulle. Mutta eihän se tietenkään niin ole, Peetu kulkee täällä aina mukanamme ja on pikkuhiljaa opeteltava kuljettamaan häntä mukana uudessa elämässä, fyysisesti näkymättömänä

Pitäisi päästä liikkumaankin, takaisin pumppiin surun kanssa Peetun sijaan. Se oli meidän juttu, Peetu auttoi niin reippaasti kokoamaan painot, tangon ja jumppamaton paikalleen ennen kuin meni lapsiparkkiin jumppatädin kanssa leikkimään. Koko tunnin olo oli jotenkin lämmin, lapsoseni oli siellä ihan lähellä ja kohta lähdettäisi käsi kädessä kotia kohti. Nyt sinne pitäisi mennä tämän tympeän surun kanssa, eikä sitä edes voi jättää parkkiin. Niskat alkavat kuitenkin olla jumissa, kun suru painaa hartioita lyttyyn ja pikkusiskon kanssa nukutaan öisin vierekkäin siitä asti, kun hän ensimmäistä kertaa ruokailee (tosin useimmiten vasta kuuden maissa). Kurkussa on jo tuttu palan tunne, joka on ollut siellä ennenkin ahdistavina aikoina, varmasti osittain siitä ahdistuksesta johtuen, mutta myös lihasten jatkuvasta pingottamisesta. Niskapäänsärkyä, hetkittäistä hengenahdistusta, lihaskipuja käsivarressa, kunnon sekoitus hartiajumia ja surua. Pitäisi siis päästä kiusaamaan hartiaseutua pumppitangon kanssa, mutta se tarkoittaa taas uuden paikan kohtaamista ilman Peetua.

Niitä paikkoja tuntuu riittävän. Olen kuitenkin koko ajan onnellisempi siitä, että tehtiin yhdessä niin paljon. Montaakaan päivää ei vietetty pelkästään kotona, edes tällaisina sateisina harmaina päivinä. Käytiin kauppakeskuksissa, kavereilla, siellä jumpassa, kirjastossa... Mietin eilen, miten kirjastokortiltani pystyisi elämänkaareni analysoimaan. Opiskeluaikana tietokirjallisuutta, sitten pääasiassa kepeitä romaaneja, kirjoja raskaudesta ja synnytyksestä, lastenkirjoja. Viimeinen kirjastokäynti oli Peetun viimeisenä terveenä päivänä. Ne ötökkäkirjat ja uusi sikahieno traktorikirja jäivät lukematta; eräs ystävällinen taho palautti ne puolestani vain viikko tuon lainauksen jälkeen, kun en halunnut kohdata lähikirjastoa niissä merkeissä. Eilen kirjastokortti aktivoitui taas, kun käytiin lainaamassa kymmenisen kirjaa koskien lapsen kuolemaa ja surutyötä. Voi kirjastokortti-parka, paljossa sinäkin olet mukana ollut.

Kuten ennenkin olen maininnut, Peetu on kaikkialla ja niin sen haluankin olevan. Vaikka se nyt korostaa tätä ankeutta, vihlaisee kipeästi aina jonkun "uuden" muiston edessä, haluan sen olevan juuri niin. Tavallaan on vaikeampi luopua siitä mitä ei ehtinyt tapahtua, koska siitä mitä tapahtui, ei tarvitsekaan luopua. Luovuttava on vain ajatuksesta, että niitä asioita ei tapahtu enää uudelleen; ei laivamatkoja, kirjastoreissuja, legopalikkatorneja, autojonoja. Ehkä se onkin se hetki, kun tämä "tulevaisuudesta luopuminen" on tehty, jolloin suru on ottanut oman paikkansa vaivihkaa ja siihen on tottunut, se on asettunut osaksi elämää. Sitten elämä on taas asettunut uusiin uomiinsa, on vain ne lukemattomat muistot ja erilainen tulevaisuus.


perjantai 22. tammikuuta 2016

Kävelyllä surun kanssa

Viimeiset kuusi viikkoa me ollaan Jussin kanssa oltu pääasiassa yhdessä. Aluksi tuntui hirvittävän ahdistavalta edes mennä suihkuun yksin. Pikkuhiljaa ollaan kuitenkin laajennettu reviireitämme, molemmat käymme tapaamassa kavereitamme myös yksin. Ennen kaikkea huomaan toisinaan kaipaavani aikaa olla ihan kokonaan yksin. Tai enhän mä sitä ole kuitenkaan, olen surun kanssa.

Tultiin juuri surun ja pikkusiskon kanssa kävelyltä. Pikkusisko nukkui koko matkan, joten oli vain suru, minä ja hiljainen luminen ilta. Käytiin lohikäärmepuistoa katsomassa, siellä leikittiin Peetun kanssa pari kertaa viikossa. Nyt se oli peittynyt lumeen ja ihan erinäköinen kuin viimeksi siellä käydessäni vain pari päivää ennen Peetun kuolemaa. Pysähdyttiin siihen katsomaan, minä ja suru, ja kyyneleet tuli silmiin. Keinulauta jossa Peetun kanssa hölmöiltiin, metsikkö jossa leikittiin saunaa, karuselli jossa hän halusi kovemmat ja kovemmat vauhdit, pieni nyppylä jolta juostiin alas kiljuen (ja pusikko jonne Peetu jätti kerran antibioottiruikulin). Mietin, että onpa onni kun on talvi tähän pahimpaan aikaan; kaulahuivi peittää kivasti puolet naamasta kun itkee. Mutta toisaalta silmät jäätyy pakkasessa. Koiranulkoiluttaja tuli vastaan ja katsoi pitkään, niin kuin musta tuntuu että kaikki katsovat.

Tällaiset hetket kaksin surun kanssa saavat mut tuntemaan itseni terveemmäksi. Tuntuu, että Jussin kanssa me kannatellaan toisiamme vähän liiankin hyvin, eikä suru pääse mukaan niin vahvasti kuin haluaisi. Ei kai siinä mitään pahaa ole, kuulemma meitä viikoittain tapaavilla ammattilaisilla ei ole pienintäkään epäilystä siitä ettemmekö surisi, ihan oikeasti ja oikein. Me vaan ollaan liian hyviä yhdessä, kun yhdentoista vuoden aikana ollaan kahlattu melkoisista kuralammikoista läpi. Enkä nyt tarkoita ihan niitä perusriitoja aiheesta "sä et koskaan imuroi/osta mulle kukkia" (vaikka nekin riidat on riidelty toki).

Siitä olen kyllä ylpeä, että olemme olleet kotona melkein ensimmäisistä päivistä asti. Ahdisti se ajatus kovasti, kun neljännen päivän iltana tänne tultiin oltuamme evakossa mun vanhempieni luona. Oltiin kuitenkin käyty kotona joka päivä, hakemassa ovelle tuotuja kukkia, korjaamassa joulu pois, sellaista kaikkea. Mutta oli eri asia olla yötä. Onneksi eräs ystävä uhrasi selkänsä ja yhden yön unensa nukkuakseen ilmapatjalla meidän olkkarissa, ettei tarvinnut olla yksin (kiitos hänelle siitä, se oli korvaamatonta). Loppujen lopuksi on tehnyt hyvääkin olla täällä, Peetu on jotenkin oikealla tavalla läsnä ajatuksissa. Sitä paitsi ensimmäisinä evakkopäivänä (joista toki niistäkin suurkiitos asianosaisille, ne kriittisimmät päivät olisi ollut kamala olla missään muualla kuin siellä lapsuudenkodissa) mua suretti ja kiehutti ajatus, että multa on lapsen lisäksi viety kotikin. Se paikka, missä pitäisi olla turvallisin olo olikin yhtäkkiä ahdistavin. Onneksi ollaan voitettu kotimme takaisin.

Vielä on voitettavaa. Kaikki on täynnä Peetua ja niin sen haluankin olevan. Lohikäärmepuiston, kivienheittelyojan ja yhden traktorin lisäksi käveltiin surun kanssa sen päiväkodinkin ohi, mihin Peetu ei ikinä mennyt. Ja sen koulun, joka olisi ollut toisena vaihtoehtona. Ymmärrän nyt, miksi surevan on helpompi lukkiutua kotiin. Ei tule asioita mieleen niin paljon, kun kerran on siellä kotona tottunut olemaan. Kun tuolla kulkee samoja katuja ja puistoja, muistaa aina uusia asioita. Mitenköhän paljon niitä tuolla lumen alla onkaan piilossa, kärkkymässä kevättä...


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Enimmäkseen synkeää

Viime päivinä surukuopat ovat olleet syvempiä ja niitä on ollut enemmän. Maija Vilkkumaakin tykkäsi, että pahimpia on aamut. Mutta illatkin on kamalia, kun hiljaisuus laskeutuu. Päivälläkin tekee tiukkaa hetkittäin, yöt sentään vielä menee nukkuessa. Nähden unia siitä, että Peetu ei olekaan kuollut. Aika monta unta viime viikkojen aikana olen nähnyt juuri sillä kaavalla; sen piti olla kuollut, mutta eihän olekaan. Herääminen kuitenkin tapahtuu aina suoraan tähän todellisuuteen, edes hetken murto-osaa en kuvittele unen olleen totta.

Pari päivää Peetun kuoleman jälkeen Turun kaupunki järjesti meille paikallaolleille sekä parille muulle läheiselle kriisikokouksen, jossa kertoivat mitä odotettavissa on tulevina aikoina. Sieltä saadussa lapussa kerrotaan, että tunnereaktiot voimistuvat noin kuukauden kuluttua tapahtuneesta. Niin tässä tuntuu käyneen, astettain olo synkkenee sitä mukaa kun ulkona valo pitenee. Mutta kuten siinä lappusessakin käsketään, toivo on säilytettävä. Eikä se ole vain toivoa, vaan vakaata uskoa siihen, että joskus on paremmin. Tulee pahempia aikoja ja parempia aikoja. Ja sitten taas pahempia, vielä vuosienkin päästä varmasti. Omalla tavallaan ehkä helpottaa, kun pikkusisko menee Peetusta ohi iällisesti. Vaikka hän ei mitenkään korvaa Peetua vaan on oma valloittava yksilönsä, sen jälkeen heitä ei edes voi enää vertailla.

Vielä en ole ruvennut pelkäämään aktiivisesti, että pikkusiskolle tapahtuisi jotain. Muutamasti olen silti iltaisin käynyt katsomassa, että kaikki on hyvin hänen nukahdettuaan. Olemme päätyneet siihen, että lähitulevaisuudessa hänetkin ultrataan divertikkelin varalta, vaikkei perimällä tosiaan olekaan sen muodostumisessa osaa eikä arpaa, eikä edes divertikkelin olemassaolo välttämättä johda suolen kiertymiseen. Sen sijaan olen huomannut, että meille molemmille on kehittynyt pieni pelko vauvan herättämisestä. Joskus tyttö vetelisi unia vähän turhankin pitkiä pätkiä, ja koetamme ylläpitää hyvää rytmiä herättämällä hänet viimeistään parin tunnin unien jälkeen. Tuo hetki, kun umpiunessa lapsi ei heti reagoi kosketukseen tai ääneen, on hyytävä. Ei taida olla kovin yllättävä pelko, kun on kerran mennyt herättämään lastaan ja koskettanutkin kylmää poskea. Täytyy vain pitää itsensä kovana, ettei anna pelolle valtaa ja kasvata lapsiraukasta puolihysteeristä omien traumojensa takia. Se taitaa tosin olla vanhemmuuden haaste ihan "normaaleissakin" perheissä.

Suuret, rumat tunteet alkanevat siis tehdä meille kotiaan. Kaipaus on kaunista, mutta kurkkua kuristava ja keuhkoista ilmat pusertava suru ei ole. Jo nyt alkaa olla sellainen olo, että tämä suru on vähän nähty. Tylsää, väsyttävää, raskasta, vittumaista. Hetkittäin on samanlainen nurkkaan ahdistettu olo, kuin raskauden loppumetreillä; tästä ei ole kuin kurjia tapoja päästä ulos; on pakko kestää se synnytys. Tässä tapauksessa on pakko odottaa. Odottaa tämän tummansävyisen tunneskaalan keskellä tunnista toiseen, päivästä toiseen. Synnytyksessä se on sentään nopeasti ohi ja palkinto mitä mahtavin. Tässä on edessä hyvässäkin tapauksessa kuukausien kärvistely ennen kuin värit alkavat edes vähän kirkastua. Voi Peetu minkä teit...


maanantai 18. tammikuuta 2016

Surukuoppia

Viime viikolla aloitettiin pikkusiskon kanssa vauvauinti samassa paikassa, jossa käytiin Peetunkin kanssa vuoden verran. Jussia ajatus ahdisti etukäteen mua enemmän. Peetun vauva-ajasta on niin paljon aikaa (vaikkei edes ole), ettei ne vauvana tehdyt asiat aiheuta viiltävää ikävää. Niistä olen joka tapauksessa joutunut jo vaivihkaa luopumaan. Pikkusisko täyttää mun vauvakuumeen, mutta elämässä on nyt pikkulapsen mentävä aukko; kuka täyttäisi mun pikkulapsikuumeen? Ei kukaan tietenkään, koska se on kaipuuta nimenomaan tätä tiettyä yksilöä kohtaan. Joka tapauksessa, kun kaarsimme Caribian pihaan, humahti yhtäkkiä syyllisyys siitä, että ikäänkuin petämme Peetua. Vaikkei vauvauinnissa hänen kanssaan aikoihin olla käytykään, kävimme heinäkuussa samassa paikassa uimassa ja Peetu oli riemua täynnä, puhui jatkuvasti siitä, miten sinne pitäisi päästä uudelleen. Ja oltiin me menossakin, tarkoitus oli vielä viime vuoden puolella...


Pukuhuoneessa huomasin, etten ole oma itseni. En kai tule pitkään aikaan olemaankaan, jos koskaan. Ennen aloin moisissa tilanteissa jutustella ihmisten kanssa, nyt vain vaihdoin vaatteemme keskittyen pelkästään pikkusiskoon. Varmaan pitivät minua vähän ylimielisenä. Jaksan puhua muistakin aiheista kuin Peetusta, mutta tuntuu että suru määrittää minua nyt niin kokonaisvaltaisesti, että minun olisi päästävä ensin kertomaan siitä. Enkä voi pudottaa sellaista pommia viattomien äitien niskaan niin ruusuisessa paikassa kuin vauvauinnin pukuhuone. Katsotaan, kerronko Peetusta siellä jollekulle aikanaan.

Toisaalta tuntuu myös hyvältä, että on paikka jossa olemme vain pikkuvauvan vanhemmat, emme kuolleen lapsen vanhemmat. Tiedämme sen kuitenkin itse koko ajan, joka paikassa. Tuntuu kuin minuun olisi heijastettu spottivalo ja eläisin jotenkin irrallaan muusta maailmasta, niin vauvauinnissa kuin Citymarketin vihannesosastolla. Tekisi mieli puhua kaikille Peetusta, tuntuu oudolta etten puhuisi, koska minä olen suru ja suru on minä.

Onhan tämä suru toki varsin itsekäs tunne. Välillä joudun oikein miettimään, surenko Peetua vai omaa suruani. Ahdistaako Peetun menetys vai se, että tämä taakka on rysäytetty harteilleni eikä siitä ole eroon pääsemistä vielä aikoihin. On loppujen lopuksi itsesääliä kaihota sitä, mikä jäi tekemättä Peetun kanssa. Ei Peetu koe jääneensä mistään paitsi, ei varmaan osaisi puoliakaan niistä minun kuvitelmistani ja suunnitelmistani kaivata, vaikka olisi elossakin. Lapset ovat sellaisia, elävät hetkessä. Loppujen lopuksihan minä säälin itseäni, kun en päässyt niitä asioita tekemään Peetun kanssa. Tavallaan lohduttava ajatus; oman kaipaukseni kanssa voin elää (koska on pakko), eikä minun tarvitse murehtia miten lohduttaa lasta hänen menetettyään tulevaisuutensa. Tämä on minun kipuni, ei Peetun.

Välillä kaikki on kuten ennenkin, niin kuin ystäviä tavatessa. Se on turvallista maastoa, ei tarvitse selittää kenellekään alusta pitäen, ystävät tietävät että kun tulemme kylään, suru tulee mukana. Hetken aikaa voidaan naureskella ja jutella kaikesta muusta, sitten yhtäkkiä (viimeistään kotimatkalla) sitä huomaa putoavansa surukuoppaan kuin lentokoneessa turbulenssissa. Mutta on hirvittävän vapauttavaa, että välillä sieltä kuopasta kampeaa ylös kuin huomaamatta, kun tapaa tärkeitä ihmisiä. Ja olen kiitollinen, etteivät he ole pelänneet meitä tai ainakaan antaneet pelolleen valtaa. Sitä surukuoppaista menoa nimittäin tulee varmasti riittämään vielä kauan, vaikka välillä olisi pitkiäkin pätkiä tyynempää menoa.

Uusi aamunkoi

Voittaa painostava helle, voittaa sysimusta yö
Siinä annettu on jokaiselle oikeus ja työ
Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään.

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi, vielä kerran toivon meille tuoda voi
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

-säv. + san. Juha Tapio (esittäjä: Suvi Teräsniska)-





lauantai 16. tammikuuta 2016

Hautajaiset

Viikko sitten Peetu haudattiin. Oloni ei ole ratkaisevasti muuttunut suuntaan tai toiseen (toisin sanoen en ole vielä Romahtanut), mutta jonkinlainen rauha joka laskeutui heti hautajaisten jälkeen on säilynyt. Jotain on saatettu loppuun, asiat ovat nyt niin kuin ne tulevat olemaan. Hautakivi saapuu aikaisintaan huhtikuussa kun routa on sulanut, sopivasti Peetun kolmevuotissyntymäpäivän kieppeillä. Toivottavasti tämä sydämeni routakin alkaa silloin sulaa, edes hiukan.

Kun nyt saimme kuvat siunaustilaisuudesta, kerron hautajaisista hiukan enemmän. Meillä oli pari "pääpiirrettä", joiden varaan tilaisuutta lähdettiin rakentamaan. Ensinnäkin halusimme Peetun tuhkattavan; jotenkin ajatus kokonaisesta lapsesta kylmässä maassa tuntui liian pahalta. En tosin myöskään antanut itseni kovin paljon velloa mielikuvissa siitä, mitä tuhkaus käytännössä tarkoittaa. Toisekseen halusimme uurnanlaskun siunaustilaisuuden yhteyteen, joten vaikka se ei kirkon käytäntönä yleisesti olekaan, Peetu siunattiin tuhkauksen jälkeen. Uurna oli myös sielulle lempeämpi vaihtoehto kuin metrinmittainen arkku. Lapsiamme ei ole kastettu emmekä usko Jumalaan kirkon oppien mukaan (vaikka Kaapon seilaustarinaa voidaankin pitää omanlaisenaan taivas-versiona), joten emme halunneet tilaisuudesta kovin uskonnollista. Toivoimme, että tilaisuus olisi pähkinänkuoressa nopeasti ohitse. Tiedän, että monet ystävät olisivat halunneet olla mukana, mutta pidimme tilaisuuden pienenä, emmekä halunne et sinne "ylimääräisiä" tuskallisia elementtejä kuten kehtolauluja, Peetun lempiruokia, leluja tai Prinsessalle-kappaleen tyyppisiä lauluja. Kenties joskus kadun tätä "persoonattomuutta", mutta nyt tuntui että tilanne on tarpeeksi paha jo itsessään. Ehkä joskus pidämme Peetulle muistojuhlan, jossa voimme kokoontua ystävien kanssa muistelemaan Peetua ja syömään nakkeja ja suklaavanukasta, sitten kun tämä pahin pimeys väistyy. Olenkin sanonut, että Peetussa oli niin paljon persoonaa, että se kestää vähän persoonattomammat hautajaiset.

Viime lauantaina siis kokoonnuimme parinkymmenen läheisimmän kesken Kärsämäen kappeliin, jossa Peetu siunattiin. Pelkäsin, etteivät jalkani kanna, kun tuli kukkalaitteen laskemisen aika. Kantoivatpa kuitenkin ja sain jotenkuten sanottua sen, mitä halusimme sanoakin; rakastamme sinua ikuisesti, kauniita unia. Itku tuli, kun sain luovutettua tempoilevan pikkusiskon kummitädilleen ja pääsin keskittymään tilaisuuteen. Niin kauniita kukkia, niin tuskaisen surullisia ilmeitä, itkeviä leikkikavereita... Oikeastaan se ainoa osa, joka kristillisessä siunauskaavassa sopii myös ateistin mieleeni, jäi toimituksesta pois koska olimme niin pyytäneet. Mielessäni kuitenkin ne sanat lausuin; "maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen tuleva". Tilaisuus loppui Rydmanin Niin kaunis on maa -lauluun, joka kosketti syvältä.

Pukeutumistauon jälkeen Jussi kantoi poikansa haudan äärelle. Laskimme uurnan yhdessä sinne, minne emme mukaan pääse. Peetun hoitokaveri heitti mukaan "pyhän traktorikirjan", jota kukaan muu ei saanut lukea Peetun nähden ja jota hän itse selaili pitkiä aikoja hoitopäivän aikana. Minullekin hän hoitopäivien aamuna ilmoitti menevänsä ensiksi lukemaan traktorikirjaa. Nyt sitä kirjaa ei tosiaan enää lue kukaan muu, sen sai Peetu mukaansa.

Kaikkiaan tilaisuus oli kaunis ja toimitti asiansa. Peetun kummivanhemmat jäivät meille yöksi, mikä oli todella (taas kerran paremman sanan puutteessa) mukavaa. Puhuimme Peetusta ja kaikesta muusta, itkimme ja nauroimme, mietimme mitä kaikkea olemme vuosien varrella yhdessä kokeneet. Seuraavana päivänä kävimme vielä haudalla parinkymmenen ystävän kanssa, jotka halusivat jättää Peetulle kukkatervehdyksen. Oli koskettavaa, että he kaikki uhrasivat osan sunnuntaipäivästään vain halatakseen meitä ja piipahtaakseen haudalla. Tässä vielä kiitos teille kaikille, jotka olitte hautajaisissa, jotka muistitte meitä kukin ja kortein, ja jotka olette muuten vain piipahtaneet viemässä haudalle kynttilän tai sytyttäneet Peetulle kynttilän jossain muualla. Kuten olen sanonut monesti; te pidätte nenämme vedenpinnan yläpuolella.








Kuvat: Kuvataivas / Rami Nummelin

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Pohdintoja

Viime päivinä olen miettinyt seuraavia asioita:

- miten Peetu ei ikinä oppinut polkemaan lelutraktorilla
- mikä käytöksessämme on johtanut kuolinpäivänä ensihoidon tekemään lastensuojeluilmoitukseen (ja kiehunut)
- miten Peetu olisi nauranut pikkusiskon yrityksille päästä etenemään lattialla (kyllä vain, kohta meillä taas pitää kiirettä!)
- miten mielelläni olisin sittenkin ollut saattelemassa poikaani putkitukseen ja pitänyt kädestä "humautuksen" alkaessa vaikuttaa, itkenyt pari raskasta äidin kyyneltä kuitenkin tietäen, että kaikki on hyvin
- että Peetu ei nähnyt tätä lumiaurojen ja "takkoreiden" kavalkadia, niin paljon kuin hän niitä odotti
- miten kauan menee, että tämä raskas olo hellittää edes vähän; ettei jokaisessa ilon hetkessäkin ole läsnä suuri paino harteilla
- että ensi kesänä ei sitten mennäkään Muumimaailmaan, rannalle, Zoolandiaan, Särkänniemeen, Ruotsiin, föri-laivalla syömään jätskiä eikä Seikkailupuistoon kahlaamaan
- miten arvokas asia on, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä jotka välittävät eri tavoillaan
- että eihän Peetu käynyt meitä moikkaamassa ison, ruman hämähäkin muodossa eilisiltana. Se meinaan oli tosi ällöttävä ja sille kävi aika huonosti.
- että Peetu saa 3-vuotissynttärilahjaksi hautakiven. Mieluummin olisin ostanut koko rahalla pikkuautoja tai legoja.
- jos joku olisi kuukausi sitten sanonut minun olevan jotakuinkin järjissäni kuukausi lapseni kuoleman jälkeen, en olisi uskonut

Olen kaivannut näitä juttuja:
- sitä, että meillä on kaksi lasta (ihan täällä fyysisesti olemassa, tuhoamassa, uhoamassa, nauramassa)
- sitä, että Peetulta sai suukon koska vain. Vaikka liikennevaloissa odotellessa, kun oltiin menossa jumppaan vähän myöhässä. Tai kaupassa kesken ostosten. Vaikka hänellä olisi ollut juttu kesken. "Suukko äitille", ja sen sai aina.
- pissarinkulaa lastenhuoneen matolla, kun Peetu istui potalla hiukan väärinpäin
- sitä, miten Peetu sanoi "väämpinpäin"
- Peetua
- sitä, että on normaali olo, eikä alakuloinen, ahdistunut, lohduton, surullinen
- sitä, miten kesällä olisi menty Muumimaailmaan, rannalle, Zoolandiaan, Särkänniemeen, Ruotsiin, föri-laivalla syömään jätskiä ja Seikkailupuistoon kahlaamaan
- yövalojen loisteessa lastenhuoneessa tuhisevaa pientä miestä, uupuneena päivän touhujen jäljiltä
- sitä, kun lastenhuoneesta kuului aamulla "äitiiiii! Peetu heräsi, tule avaaman verkot!"
- se ilme, kun tehtiin jotain meille suht vaivotonta, mutta Peetulle mahtavaa (mentiin Mehukattimaailmaan tai syötiin banaani evääksi puistossa)
- sitä, miten saatoin kaapata Peetun syliini ja rutistella sitä, kuunnella kikatusta
- neuvolakäyntiä polleana siitä, miten taitava ja suloinen poika minulla on
- ylipäätään kulkemista ihmisten ilmoilla polleana taitavasta ja suloisesta pojastani
- sitä, miten illalla koti hiljeni vilkkaan päivän päälle ja laittelin tavaroita paikoilleen odotellen hetkeä, jolloin pääsen istumaan sohvannurkkaan ja katsomaan telkkaria; kun olo oli hyvällä tavalla väsynyt
- sitä, kun aamulla sai päättää mitä Peetu laittaa päälleen
- sitä, kun joka päivä joutui imuroimaan hiekkaa eteisen lattialta
- Lasten Liikunnan Ihmemaata sunnuntaisin
- niitä silmiä, poskille laskeutuvia ripsiä, täydellistä naamaa
- Peetua, Peetua, Peetua...


maanantai 11. tammikuuta 2016

Mitä kuuluu?

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."
-Eino Leino- 


Näillä sanoilla olen lohduttautunut jo reilut kolme viikkoa. Nyt Peetu, Ville, Muumi-peitto, kaivuripaita ja tähtihousut (mutta ei sukkia, koska ne Peetu riisui muutenkin jatkuvasti) on saatettu sinne, minne matkan pää oli johtamassa. Oloni on jotenkin levollinen, nyt tiedän missä poikaseni on. Tähän asti en ole tiennyt; hän on seikkaillut jossain sairaalan, kappelin ja krematorion välimaastossa ilman meitä. Tiedän toki, ettei Peetu siellä ole, vaan kaikkialla muualla. Sadoissa, varmaan kuolemansa myötä tuhansissa sydämissä. Kymmenissä kynttilöissä, jota hänelle on sytytetty. Kyynelissä, joita on vuodatettu ja (välillä jopa puolihysteerisissä) naurunpuuskissa. 

Tuntuu käsittämättömältä, mutta (paremman sanan puutteessa) oikealta, että sitä fyysistä Peetua ei enää ole missään. Sitä on vaan kovin vaikea käsittää, mutta jahka ajatus todella uppoaa tajuntaan, se tuntuu oikealta. Sitä räpylävarvasta ei ole, ei mielettömiä silmäripsiä, pellavatukkaa, pehmeää poskea, syntymämerkkiä reidessä, isin tekemää napaa, ei pientä pippeliä, joka omistajaansa kovasti kiehtoi. Se kaikki on vain siellä missä Peetukin; meidän muistoissamme.

Miten menee? Miten voit? Ihania olette, kun jaksatte kysellä vaikken aina jaksakaan vastata kuin jotain ympäripyöreää löpinää. Se johtuu siitä, etten itsekään tiedä. Aurinko on noussut ja laskenut jo monta kertaa, olen näemmä edelleen jotakuinkin järjissäni ja olen saanut perheen huollettua ja ruokittua, hoitanut asioita. Välillä hengenveto kerrallaan, välillä tunnista seuraavaan. Elämä on käsittämättömällä tavalla jatkunut. Uskon silti, että kun joskus katson aikaa taaksepäin tänne asti, en muista tästä varmaan juuri mitään muuta kuin tämän yleisen tunteen ja tunnelman. Raskaan ja alakuloisen, sekä sen viiltävän ikävän. Jatkuvan väsymyksen, välillä vihlaisevan syyllisyyden. Työtä tämä on, rankkaa työtä josta ei saa lomia. 

Mutta kyllä se helpottaa aikanaan, siihen luotan alakulossanikin jokaikinen hetki. Ei kohta, ei ensi viikolla, mutta jonain päivänä. Vertaiseni ovat minulle niin luvanneet. Heidän merkityksestään kerron ehkä joskus laveammin, mutta nyt tyydyn vain sanomaan että he ovat korvaamattomia. Yhtä korvaamattomia, kuin ne kaikki yksittäiset ihmiset, jotka yhdessä muodostavat sen pelastusrenkaan, joka nyt kannattelee neniämme vedenpinnan yläpuolella. Vertaiset; joukko ihmisiä joiden ei pitäisi tunteakaan toisiaan, mutta jotka julma maailma on paiskannut yhteen. Sanoivat, että joskus elämä vielä on (melkein kuiskaten) ihan onnellista. Varovasti joku lisäsi, että onnellisempaakin. Siihen minun on uskottava tänäänkin, että joskus osaan arvostaa elämää eri tavalla. Joskus tämä suru on laimennut ja ikävään on tottunut, ja jonain päivänä olen vielä onnellinen. Vaikka sitten varovaisesti ja melkein kuiskaten.



lauantai 9. tammikuuta 2016

Hyvää matkaa

Taas valo viiltää taivaanrantaa
se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,
kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme,
ei sitä tahdo käsittää.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin.

Niin monet kerrat tähän rantaan
olemme tulleet ennenkin.
Jättäneet kahdet jäljet santaan,
nyt yhdet vain vie takaisin.
Siis hyvää matkaa ystäväni,
en enää puhu enempää
tärkeimmän tiedät, ja se riittää
muu on nyt yhdentekevää!

Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin.

-Markus Backman, Petri Laaksonen-



keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Syy ja syyllisyys

Tästä vittumaisten tunteiden paletista alkaa pikkuhiljaa kaikota yksi elementti, syyllisyys. Tai oikeastaan sen yksi muoto; se että Minun Olisi Pitänyt Tajuta. Kauemmin tulee varmasti kestämään syyllisyys siitä, että jatkamme täällä elämäämme ilman Peetua, siis sitä fyysistä Peetua. Epäilemättä tämä jossittelu ja syytöksetkin tulevat vielä käymään vierailulla aika ajoin, mutta ainakin nyt tuntuu helpommalta.

Eilen nimittäin soitti meidät kuolinpäivänä vastaanottanut lääkäri ja kävimme hänen kanssaan kuolemaan johtaneita tapahtumia uudelleen läpi. Ruumiinavausraporttikin on meille tulossa, mutta luulenpa etten sitä ikinä tule avaamaan. Peetulla oli siis sikiöaikainen jäänne suolistossa, epämuodostuma nimeltään Meckelin divertikkeli. Jostain syystä, jota kuulemma ei voida koskaan saada selville, tähän divertikkeliin oli alkanut muodostua kiertymä, joka johti laajaan kuolioon. Divertikkeli esiintyy noin yhdellä sadasta eikä itsessään ole vaarallinen. Se, että siihen kehittyy kiertymä on äärimmäisen harvinaista ja yksinkertaisesti huonoa tuuria. Vielä huonommaksi (tai miten asiaa sitten katsookaan) tuurin tekee se, että Peetun oireista puuttuivat ne tyypillisesti hoitoon ohjaavat verinen ripuli ja hurjat mahakivut.

Peetun viimeisen vuorokauden muisteleminen tuottaa suunnatonta tuskaa ja ahdistusta, mutta alan ymmärtää ettei mitään ollut tehtävissä, välttämättä edes "mahataudin" jo alettua. Nyt pieni räpylävarpaamme sai nukahtaa kotisohvalle (vaikkakin yksin, pieni raukka, minun ollessani syöttämässä pikkusiskoa), eivätkä hänen viimeiset hetkensä olleet täynnä letkuja, vieraita ihmisiä ja pakokauhua. Laihahan tuo lohtuna on, mutta ehkä jonain päivänä tuo huojennusta.

Korviini on kantautunut, että Peetun tapauksesta on keskusteltu TYKS:issä, päivystyksessä ja ensihoidon piirissä ja ohjeistuksiakin muutettu niin, että nämä äärimmäisen harvinaiset erotettaisiin norovirusten joukosta. Ehkä jonain päivänä minua lohduttaa sekin, jos tämä meidän painajaisemme pelastaa jonkun hengen. Ehkä jonain päivänä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa ketään Peetua hoitanutta tai hänet kuolemansa jälkeen kohdannutta tahoa kohtaan. Päinvastoin, olemme saaneet pelkästään loputonta tukea ja asiantuntemusta osaksemme. Divertikkeliä ei kuulemma välttämättä voida havaita edes ultralla, mutta olemme kuulemma koska tahansa tervetulleita tutkimuksiin pikkusiskon kanssa, mikäli sen koemme helpottavan oloamme. Perimällä ei kuitenkaan tässä arpapelissä ole suolistoekspertin mukaan sijaa.

Edelleen korostan, että olen kiitollinen siitä asiantuntemuksesta ja tuesta, jota olemme TYKS:istä saaneet osaksemme. Peetua tutkinut lääkäri on mitä empaattisin ja osaavin. En voisi kuvitella, miten pahalta tämä raskas prosessi tuntuisi, jos emme vieläkään tietäisi kuolinsyytä (saati jos se olisi ollut mitenkään meidän estettävissämme). Saimme tietää tapahtumista jo vuorokauden kuluessa, vaikkakin sitten siitä syystä, että kotona äkillisesti kuolleen tapauksessa lienee kyseessä rikosepäily, niin pohjattoman kaamealta kuin se fakta tuntuukin.

Tuo "meidän lääkärimme" osaa olla niin vakuuttava toistaessaan uudelleen ja uudelleen ettemme ole tehneet mitään väärin, että mietimme voisiko hän muuttaa meille. Voisimme sitten aina hänet herättää ja pyytää uudelleen kertomaan, että kyseessä oli vain epäonninen sattuma ja me emme ole tähän syyllisiä millään tasolla. On hän kuitenkin langan päästä tavoitettavissa ja kuulemma valmis kertomaan saman asian niin monesti, kuin sen haluamme kuulla. Lupasi vielä soittaa parin viikon päästä siltä varalta, että meillä on kysyttävää.

Lopuksi hän kertoi haluavansa vielä sanoa, että Peetu oli todella kaunis lapsi. Ja olihan se, uskomattoman täydellinen! Ikävän hyöky kouraisee taas; voi miten kaipaan nappisilmiäsi ja virnettäsi. Voi miten olisin halunnut seurata kauneutesi kehittymistä vuosien varrella. Voi, miten sinua kaipaan...


maanantai 4. tammikuuta 2016

Pihahduksia

Sanovat, että suruprosessiin kuuluu olennaisena osana viha. Lähipiirissä sitä onkin jo esiintynyt; vihaa maailmankaikkeuden epäreiluutta kohtaan, pyörimistään jatkavaa maailmaa kohtaan, mitä milloinkin. Jussi on tässä lajissa erityisesti kunnostautunut ja kun tämä vaihe aikanaan helpottaa hänellä, olen kyllä minäkin helpottunut. Asiasta (ja siitä miten laajasti ja kattavasti sitä somessa täytyy julistaa) ollaan "keskusteltu" muutamaan otteeseen vähän isommillakin kirjaimilla, mutta ei siitä sen enempää.

Sen lisäksi, että pinna on kutistunut lyhyestä olemattomiin (taivas varjele, miten kaupassa tien tukkivat ja hidastelevat ihmiset voivat RAIVOSTUTTAA), viha on käynyt moikkaamassa minuakin pari kertaa, edellisestä ei nyt ole tuntiakaan.

Ensimmäinen visiitti oli viime torstaina, kun postiluukusta tippui hääpäivän ja uudenvuodenaaton kunniaksi kirje, jossa kerrottiin että "sosiaalipäivystykseen on tullut lastanne [pikkusisko] koskeva lastensuojeluilmoitus". Virastoaikaa ei ollut jäljellä kuin vajaa tunti, annetulle yhteyshenkilölle ei voinut soittaa kuin aamupäivisin. Nopeasti selvisi kuitenkin, että ambulanssimiehistö oli Peetun kuolinpäivänä tehnyt ilmoituksen, ilmeisesti rutiininomaisesti. Alkupäivä asiassa oli kuitenkin kirjattu 11 päivää myöhemmin, joten vaikutti siltä, että oli toinenkin ilmoitus. Kiehuin ja pihisin muutaman tunnin, en voinut ymmärtää mikä julma taho meitä vielä voi kiusata! Pikkusiskosta on joka käänteessä, myös kaaoksenomaisena kuolinpäivänä, huolehdittu esimerkillisesti. Ambulanssien kanssa melkeinpä samaan aikaan meille saapuivat Peetun mummo, pappa, mummi ja naapurista eräs ystävämme. Apukäsistä ei siis ollut pulaa koko aikana. Tuntui julmalta, että vanhemmuutemme kyseenalaistettiin, varsinkin kun minulle on koko ajan ollut kunnia-asia pitää pikkusiskosta huolta.

Vihani laantui jo illan kuluessa, kun tiesin etten lisätietoa saa ennen arkea kuitenkaan. Tänään selvisi, että kyseessä oli juurikin tuo ensihoidon tekemä ilmoitus, eikä tarkoituksena ollut syynätä meitä sen tarkemmin, vaan lähinnä kartoittaa tukiverkostoamme ja mahdollista avuntarvetta. Menköön, siis.

Hetki sitten palattuani lenkiltä ovikello soi. Ajattelin, että saamme kukkalähetyksen, mutta oven takanapa seisoi ihka oikea feissari! Hän ei ehtinyt myyntipuheessaan ensimmäistä lausetta pidemmälle, kun ilmoitin etten tähän hätään ole kiinnostunut. "Oletko ollut laivalla?" hän kysyi. Tuijotin tuota ilmestystä haavi auki yrittäen miettiä miten pahasti silmäni punoittivat lenkin loppuvaiheessa, tutun leikkipuiston ohi ensimmäistä kertaa kulkiessa saadun itkupuuskan jäljiltä. Juuri kun meinasin kysyä että mitähän helvettiä sinä nyt vihjaat, feissari kertoi Itämeren olevan karmeassa tilassa ja hänen sävynsä alkoi muuttua tiukemmaksi. Kerroin, että perheessämme on nyt surua, enkä pysty murehtimaan Itämerestä juuri nyt. "Mutta ehkä tämä voisi olla sellainen piristävä juttu", hän ehdotti. Sanoin, että valitettavasti liikenevät varamme menevät nyt tämän suruun liittyvän asian hoitamiseen, jolloin hän luovutti, tiuskaisi "vai niin, hyvää illanjatkoa" ja kääntyi soittamaan naapurin ovikelloa.

Tällä kertaa pihinäni kesti vain vartin verran, mutta oli jotenkin niin ryöpsähdyksenomainen, että jäin itsekin sitä ihmettelemään. Raivosin Jussille, miten kehtaavat tulla tänne tyrkyttämään norppiaan (joojoo, ymmärrän asian tärkeyden) kun meillä on surua. Harmittelin, että kiertelin ja kaartelin kun olisin voinut vain sanoa, että poikamme on kuollut vajaat kolme viikkoa sitten, eikä Itämeri voisi nyt vähempää kiinnostaa. Nyt kiukkuni laannuttua toki tajuan, ettei hän voinut tietää mistä on kyse (vaikka ihmistuntemuksessa hänellä ehkä on vielä tekemistä). Mutta kyllä se Viha minussakin elää, aika näyttää miten se vielä julki tulee ja missä yhteyksissä. Nyt kuitenkin pikkusiskon kierrokset alkavat nousta siihen malliin, että on ryhdyttävä maidollisiin toimenpiteisiin ennen kuin naapurit kokevat, että on aihetta toiseen lastensuojeluilmoitukseen...


 Kuva: Rabbit Photography


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Ystävät

Te kaikki siellä, jotka avaatte tämän blogin päivittäin, tutut ja tuntemattomat. Tiedän meidän olevan ajatuksissanne useasti päivässä. Vaikkei se varsinaisesti vie tätä surua ja ikävää pois, se lämmittää mieltä ja helpottaa oloa. Niin uskomattoman hienoilla tavoilla olette meitä muistaneet, vaikka uskonkin kun sanotte, että tunnette olonne riittämättömiksi ja voimattomiksi tämän edessä. Niin minäkin tunnen. Mutta te olette se, mikä pitää nenämme juuri vedenpinnan yläpuolella. Kiitos teille kaikille siitä.

Olemme saaneet valtavan määrän kukkia! Vaikka ne kaikki ovat kauniita, tuoksuvat huumaavalta ja ihan murto-osan piristävät mieltä loistollaan, ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät vastaavan jälkeen halua saada valkoisia kukkia enää ikinä. Joka ikisestä kimpusta olen silti kiitollinen ja kortteja luen usein uudelleen.

Monet kyselevät, miten voisivat meitä auttaa. Eivät mitenkään, aikaa lukuun ottamatta meitä ei tässä mikään voi auttaa. Muu kuin se, että tiedämme teidän olevan siellä. Hienoimpia konkreettisia asioita on ollut saada kassillinen ruokaa ja vaippoja, vaikka vielä olemmekin kauppaan kyenneet. Ennen suunnittelin ateriat viikko kerrallaan, nyt kykenen korkeintaan kahteen päivään. Oli helpotus, kun joku oli miettinyt puolestani ja toimitti valmiit tarvikkeet kotiin asti. Ensimmäisinä päivinä meille kertyi hirvittävä määrä korviketta (jota pikkusisko on alusta asti syönyt imetyksen ohessa). Aina kaupassa ollessani ostin sitä tolkuttoman määrän. Kaipa se oli äidinvaistoni, jonka kunniaa Peetun kuolema kolhi (koska minun Olisi Pitänyt Tajuta) ja joka yritti kompensoida asiantilaa pitämällä liioiteltua huolta siitä toisesta poikasesta.

Eräs ystävä tuli tueksi ja turvaksi, kun viime viikolla kävin läpi Peetun lelut ja vaatekaapin. Osa pääsi hyvään kotiin suloisen yksivuotiaan pikkumiehen luo, osa odottaa laatikoissa matkaansa tilapäiseen varastoon mummolaan. Joskus kun aika on kypsä, käyn ne läpi ja mietin mitä niistä haluan säilyttää ja mitä viedä kirppikselle. Sekin muuten osoittaa, miten hiuksenhienoa tämä surutyö on; niiden laatikoiden on oltava Peetun sängyssä. Koitin siirtää ne pois, jotta kulkisivat sinne varastoon. En voinut, ilmoitin äidilleni että tulevat sitten aikanaan, ehkä kun muutamme täältä (toivottavasti kevään aikana, tämä päätös oli kypsynyt jo ennen Peetun kuolemaa). Jos sänky on tyhjä, se näyttää odottavan nukkujaansa. Kun se on täynnä tavaraa, pystyn helpommin kohtaamaan sen kulkiessani huoneen ohi. Pieniä pieniä juttuja, jotka aavistuksen verran tekevät olosta siedettävämmän.



Tuntemattomatkin ovat meitä auttaneet ja somen voima on näyttänyt minulle mahtinsa. Saimme rahalahjoituksen ihmisiltä, joita emme ole ikinä tavanneetkaan. Lisäksi perunkirjoitus on työn alla ilman veloitusta, ja meille on luvattu lyijykynäpiirros mieluisasta kuvasta. Toistan itseäni hokemalla kiitos, kun en osaa muutakaan sanoa. Tarkoitan sitä. 

Koen myös sen erittäin kunnioittavana, että kaveriporukan perinteiset joulukuun bileet lykättiin hamaan tulevaan. Kuten asianosaisille sanoinkin, minun puolestani saavat juhlia kun heistä siltä tuntuu, kunhan muistavat ottaa yhdet Peetulle. Kyyneleet silmiin toi myös tänne blogiin tullut viesti siitä, että Peetusta tullaan kertomaan jatkossakin niille, jotka häntä eivät muuten muista. En halua, että Peetu ikinä teidän ystävienkään puheesta häviää enkä usko että niin pääseekään käymään.

Vaikka te tunnette olonne avuttomiksi ja sananne riittämättömiksi, minulle riittää se, että olette siellä. Ihan totta! Voin heittämällä nimetä reilut parikymmentä paikkaa, joihin voin soittaa yötä päivää ja tiedän, että sieltä vastataan. Ja autetaan, jos joskus keksin miten. Te tuntemattomat lämmitätte olemassaolollanne mieltäni muuten vaan. Tiedän, että tekin ajattelette meitä. Ja te, jotka valitettavasti olette joutuneet kohtaamaan saman painajaisen; toivottavasti saatte tämän lukemisesta jotain lohtua ja vertaistukea. Olen pahoillani puolestanne, meidän kaikkien lapsensa menettäneiden puolesta.

Kiitos teille kaikille, että olette siellä ruudun toisella puolella. Te pidätte Peetun olemassa muuallakin kuin meidän sydämissämme.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi

Niin se vuosi vaihtui, ja tämän päivän kansallinen darra sopii mun mielentilaani paremmin kuin eilinen kuohuva, pirskahteleva juhlahumu. Kuten joulu, uusivuosikin oli meillä tänä vuonna vain päivä muiden joukossa. Avattiin me tosin pullo kuohuvaa, kun oli hääpäivä. Mutta yleisolotila oli normaaliakin kurjempi, tuntui kuin vuoden vaihtumisen myötä Peetu jäisi historiaan. Lisäksi mieleen tunki ajatuksia siitä, pelkääkö se jossain tuota pauketta ja onhan se Muumi-peitto lämpimästi päällä, ettei palele. Hulluja ajatuksia, kai se on mielen kamppailua hyväksyä se tosiasia, ettei Peetu oikeasti ole missään.

Tänään olo on vain sellainen peruspaska. Ahdistava, painava, ankea, surkea. Jokunen päivä sitten tajusin, että odotan jotain. Toivon, että päivät vaan menisi nopeasti jotta... mitä? En tiedä itsekään. Toivottavasti mun pääni ei kuvittele Peetun vielä jostain palaavan. Toivottavasti odotan vain kiihkeästi sitä päivää, kun tuntuu edes vähän paremmalta. Kyllä sekin sieltä tulee vääjäämättä, siihen on pakko uskoa.

Sanovat, että ensimmäinen vuosi on raskain, kun kaikki tehdään ensimmäistä kertaa ilman sitä rakasta. Varmasti niin onkin. Samalla luovutaan niistä suunnitelmista, mitä oli. Ja senkin puolesta aika helpottaa, että suunnitelmat eivät olleet enää niin tarkkoja. Jouluna olo oli kaamea senkin vuoksi, että suunnitelmat oli tehty kellon tarkkuudella. Mietin, miten Peetu olisi aamulla saanut joulukalenterista sen kaikkein siisteimmän yllärin, Postimies Pate -figuurin, jota olisi kantanut joka paikkaan. Kunnes iltapäivällä olisi tullut pukki ja Postimies Pate olisi unohtunut lahjavyöryn alle, ehkä. Tai sitten sen kanssa olisi menty nukkumaan vielä keväälläkin. Mutta tästä eteenpäin suunnitelmat olivat suuntaa-antavia; pulkkamäkeen kun tulee lunta, laivalle ehkä keväällä, kesällä Kolmårdeniin. Eilen sain itkupuuskan, kun mietin miten Peetu ei sairastakaan keväällä vatsatautia. Niin paljon kuin olen sitä miettinyt ja pelännyt. Ihan hullua.

Eihän noista suunnitelmista kokonaan tarvitse luopua, aikanaan kaikki puuhataan pikkusiskon kanssa (myös se vatsatauti, vamasti). Mutta kun sekin tuntuu väärältä. Ollaan vähän hymähdeltykin sitä, että pikkusiskolle ei voi ikinä antaa pillimehua, kun Peetu siitä tykkäsi. Raukka ei pääse edes lähipuistoon, kun siellä oltiin Peetun kanssa. Ne muistot on kipeydessäänkin vaan kohdattava, pikkusisko on ansainnut yhtä hyvän lapsuuden kuin Peetulla oli. Ei saa antaa pelolle ja syyllisyydelle valtaa. Viime aikoina se syyllisyys on kaivautunut vielä syvemmäksi. Tällä kertaa siis syyllisyys siitä, että me jatkamme elämäämme täällä ilman Peetua. Että me kolme olemme nyt tämä näkyvä perhe, joka jatkaa uuteen päivään, viikkoon ja vuoteen, eikä Peetu ole mukana fyysisesti. Pelkään, että Peetu jostain katselee ja miettii "siinähän nyt menette sen vauvanne kanssa".

Ehkä ne ajatukset helpottavat edes murto-osan, kun on hauta jolle mennä Peetua moikkaamaan. Ja kunhan löydetään ne omat tapamme, joilla Peetu elää tämän "uuden" perheen arjessa joka päivä. Niin tänä vuonna kuin ensi vuonna ja aina.