Syvältä

Ei tänne taaskaan oikein ole ollut sanottavaa. Ei tässä ole mitään uutta tai merkittävää, tunteet tulevat ja menevät. Lepra on palannut, aika pian sen jälkeen kun tuli tieto asuntokaupoista ja tulevasta muutosta. Jomottaa, särkee, jäsenet puutuvat, huimaa ja tuo perhanan imusolmukekin on edelleen paikallaan. Jussia alkoi etoa samoihin aikoihin. Kävin jo terveyskeskuksessakin, kun luulin heinänuhaa silmätulehdukseksi. Lääkäri oli jämpti ja empaattinen - paras mahdollinen yhdistelmä. Kun tiedustelin mahdollisuutta uusintaultraan imusolmukkeen kanssa, hän sanoi jotakuinkin ettei se apu mitä minä tarvitsen ole ultraus. Että se ei tuo lastani takaisin, mikään tutkimus ei tuo. Viisas ihminen, uskoin hänen sanansa ja niiden vaikutus kesti ehkä vuorokauden. Sitten lepra palasi. Mutta kyllä se vielä paranee, niin se teki viimeksikin ihan yhtäkkiä. Ja olen onneksi sen muunkin avun piirissä, vaikka ne kuviot ovatkin vielä vähän epäselvät.

Lepra ja muutto ovat tuoneet hyökynä tullessaan myös ikävän. Koko ajan se on ollut olemassa, mutta välillä se ottaa kuristavan puristavan otteen, tulee keskiöön ja vie kaiken normaaliuden mennessään. Olen monesti ennenkin ajatellut, että nyt vihdoin alan uskoa menetyksen lopullisuuden. Taas tuntuu siltä. Mutta mahtaako sitä ikinä oikeasti tajuta ja uskoa, epäilen. Se jyskyttää ja repii, kouraisee mahasta ja salpaa hengityksen; minä en enää ikinä näe Peetua. Peetua ei enää ole olemassa, ei ikinä. Elämä on sellaista kuin se tulee olemaan; elämää ilman Peetua.

Seela on ihana, rakas ja luonnetta täynnä. Mutta välillä en voi sietää häntä; hän vaatii minulta jotain silläkin hetkellä, kun haluaisin ajatella Peetua, kun tulee jokin ajatus ja haluaisin ajatella se loppuun. En pelkää ajatustani enkä häpeä kirjoittaa siitä; en voi sietää Seelaa silloin, kun hän ei annan minun ajatella Peetua. Tai ehkäpä en voi sietää Seelaa sillä hetkellä, koska hän ei ole Peetu. Tottakai rakastan häntä ja hän on minun pelastusrenkaani, älkää ymmärtäkö väärin. Mutta epäilemättä kestää vielä jokunen tovi ennen kuin näen hänet Seelana, en Peetun pikkusiskona ja jonkinlaisena seuraajana, joka ei kuitenkaan täytä kaipuutani.

Samasta syystä en vielä olisi mitenkään valmis kolmanteen lapseen. Heti silloin ensimmäisinä päivinä ajattelin, että tulkoon vaikka heti. Nyt en koe mitenkään pystyväni vielä kohtaamaan häntä, kuka hän sitten tulee olemaankaan, jos ylipäätään tulee. Tiedän että siitä raskaudesta ja vauva-ajasta tulee tunteikas ihan eri tavalla; tulee paljon ajatuksia jotka on käytävä läpi ja hyväksyttävä. Miten ottaa joukkoon mukaan lapsi, jonka ei koskaan pitänyt syntyäkään? Entä jos hän on tyttö, kaipaan niin paljon poikien juttuja. Entä jos hän on poika, kuvitteleeko olevansa yhtä hieno poika kuin Peetu oli? Kamalan rumia ajatuksia tänään.

Mutta kaipa se on etenemistä. En koe silti voivani sen huonommin, ehkä tunnen jopa oloni tavallaan terveemmäksi. Tällaista minä uskoinkin surun olevan; ahdistavaa ja kamalaa, sellaista jota ei voi jättää taustalle. Itkua lapseni haudalla, niin kuin tänään. Itkua siellä sun täällä, kuten on viime aikoina ollut. Jospa vihdoin alkaisin ymmärtää tämän lopullisuuden, jospa Peetun kodista luopuminen sysäsi sen tietoisuuteen? Me muutamme, Peetu ei. Kodissamme ei juhannuksen jälkeen ole Peetun huonetta. En olisi uskonut että muutto on näin iso asia. Mutta sehän tässä surussa juuri on; se yllättää aina. Ei sovi taistella vastaan, ei se hyödytä. Pitää ottaa leprat ja rumat tunteet vastaan kun ne tulevat, vastaan taisteleminen uuvuttaa ja ahdistaa enemmän. Kuten surun sielunkumppanini Hanna sen muotoili: "tämä kaikki on ihan perseestä, lapsen kuolema on syvältä eikä siinä ole juuri nyt mitään kaunista".

Vaikka Rasmus-pojan ja Peetun tarinat ovat kovin erilaiset, tunnen kulkevani samaa matkaa juuri Hannan kanssa, meillä on niin samanlaiset ajatukset ja tunteet, samanlainen tapa pukea asioita sanoiksi. Taas kerran voin vain todeta, etten olisi halunnut häneen ikinä tutustua, mutta kun tämä julma maailma meidät nyt yhteen paiskasi, on suuri lohtu tietää että jossain on niin viisas ja lämmin ihminen, joka kulkee omalla matkallaan vieressä tätä typerää, pimeää polkua. Käykää tutustumassa Hannan blogiin ja antakaa Rasmuksen tarinan koskettaa: Älä pelkää pimeyttä.

Peetun koti

Me tehtiin kaupat! Tai tehdään kai ensi viikolla. Meidän kotimme on kohta jonkun toisen koti. Peetun koti on jonkun toisen koti. Koti, josta Peetua on lähdetty synnyttämään, johon Peetu on tuotu laitokselta, jossa Peetu otti ensiaskeleensa. Koti, jossa Peetu otti myös viimeiset askeleensa, koti johon Peetu kuoli.

Olen innoissani, olen kaivannut jotain uutta puuhattavaa ja uusia kuvioita. Mutta samalla olen ihan kauhuissani; miten täältä voin ikinä lähteä, miten ikinä sulkea tuota ulko-ovea viimeisen kerran? Peetu eli koko elämänsä täällä. Entä jos tänne jää jokin sellainen nurkka, tuoksu tai naarmu lattiassa, joka muistuttaa minua Peetusta tavalla jota uudessa kodissa en tavoita? Paniikki, apua! Muistan kyllä Peetusta paljon, mutta entä jos jokin muisto jää tänne, jos tunne Peetusta jää tänne? Luvatkaa ettei niin käy, joohan?

Ollaan viime päivinä käyty katselemassa uusia koteja. Olemme nähneet vieraita ihmisiä, joille olemme kolmehenkinen perhe. Pienen vauvan vanhemmat etsimässä uutta kotia, oi miten sievää. Melkein kaikille olen halunnut kertoa Peetusta, siitä miten Seela on kuopuksemme. Mutta se ei liity asiaan. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, millaisia varastotiloja uudessa kodissa on, millaista väkeä naapurustossa asuu tai millaiset pinnat on vessassa. Siksi sen kertominen tuntuisi typerältä ja jopa julmalta vierasta ihmistä kohtaan. Hän ei osaa valmistautua siihen, että yhtäkkiä kerron meiltä kuolleen lapsen muutama kuukausi sitten. Sellainen pommi vaatii vastaanottajalta reagointia, juuri oikeat sanat ja ilmeet sekunnissa, siksi en halua sitä pudottaa viattoman tahon päälle tilanteessa, jossa Peetun kuolema ei ole olennainen asia.

Paitsi että se on olennainen asia joka tilanteessa. Meille se on yhä kaikki, meille kaikki on edelleen olemassa vain suhteutettuna Peetun kuolemaan ja tähän suruun. Iloisetkin asiat ovat vähemmän iloisia kuin ennen Peetun kuolemaa, tai enemmän iloisia kuin ovat viimeiseen viiteen kuukauteen olleet. Ikävä on joko sakeampaa kuin viime viikolla tai kevyempi kantaa kuin kuukausi sitten. Kaikki on suhteessa suruun ja menetykseen, tulee varmaan olemaan vielä kauan.

En tiedä onko se reaktiota tähän muuttuneeseen tilanteeseen, siihen että olemme vaihtamassa kotia ja jättämässä Peetun kodin tänne, mutta tunnen että syöpäpelko hiipii takaisin. Sellaisia merkkejä ja tuntemuksia on ilmassa. Pelottaa ja vituttaa jo etukäteen, mutta tiedän että sitä vastaan on turha taistella. Se tulee jos on tullakseen, ja menee kun on aika. Niin kuin kaikki tuntemukset, hyvät ja pahat.

Mutta siitä mulla on hyvä mieli, että Peetun huone saa jäädä Peetun huoneeksi. Seela olisi ollut jo varmaan jokusen kuukauden valmis omaan huoneeseen, mutten ole halunnut siirtää häntä. Halusin, että Peetun huone on vain Peetun. Jos olisimme olleet jäämässä tähän kotiin, olisin varmaan maalannut sen ja siirtänyt Seelan sinne ilman sen suurempia ajatusmutkia. Mutta koska tämä muuttoaikomus oli olemassa, jo ajasta ennen Peetun kuolemaa, tuntuu hyvältä että tuo huone on vain Peetun. Siellä on nukuttu, itketty ja kiukuteltu. Vilkutettu ikkunasta isille, joka tulee "rekalla" ruokatunnille. Tehty autojonoja lattialle, kaadettu palikkatorneja. Laulettu Lapin äidin kehtolaulua lukemattomia kertoja, pompittu sängyssä iltasadun aikana. Yskitty, niistetty, otettu lääkettä ja oksennettukin - sitä tuntuu pahalta ajatella, koska se tuo Peetun kuoleman niin vahvasti mieleen, mutta haluan sen silti ajatella ja jopa kirjoittaa tähän vaikka meinasinkin sen poistaa.

Siellä huoneessa on naurettu, suukotettu, rakastettu. Halattu, silitetty ja kikatettu. Se on rakas huone ja se on vain Peetun. Sittenkin kun täällä asuvat uudet ihmiset, meille se huone on aina Peetun ja tämä koti on Peetun koti. Olkoonkin, että Peetu kulkee sydämissämme sinne minne mekin, tämä koti tulee aina olemaan minulle kaikkein erityisin koska täällä tapahtui pahaa, mutta täällä tapahtui myös niin paljon hyvää; koko Peetu tapahtui täällä.

Peetu-vauva

Juuri tänään mulla ei ole mitään sanottavaa. Tai olisi kai paljonkin, mutta sitä on hirveän vaikea kaivaa tämän pöpperöisen, tukkoisen ja kurkkukipuisen olon takaa. Joten aikani kuluksi ajattelin kertoa Peetusta lisää, sellaisessa elämäkertahengessä.

Synnytyslaitokselta hänen kanssaan päästiin viiden päivän jälkeen. Mulla oli kauhea kiire kotiin, mutta sinä hetkenä kun hissin ovet sulkeutuivat ja matkustimme vuodeosastolta alas sairaalan aulaan, iski jonkinmoinen pakokauhu. Nyt me oltiin yksin vauvan kanssa, oikeasti vanhempia ja vastuussa. Ensimmäisissä liikennevaloissa venkoilin itseni takapenkille tarkistamaan, että vauva hengittää.

Mutta pikkuhiljaa kaikkeen tottui. Peetu oli hirveän helppo vauva, kunhan syömisestä päästiin yksimielisyyteen. Molempien kohdalla olen joutunut turvautumaan pulloon, aluksi osittain ja lopulta noin puolen vuoden iässä kokonaan. Peetun kohdalla se oli hirveä pettymys, toisella kertaa olin jo vähän varustaunut vaihtoehtoon eikä pettymys kestänyt niin kauaa. Yritin kyllä kaikkeni, kävin imetystukiryhmässäkin. Lopulta luin jostain lauseen, joka helpotti oloani niin, että olen sitä monesti hokenut niille jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa; rakkautta ei mitata äidinmaidon määrällä.

Joten Peetu söi hyvin, kasvoi tasaista nollakäyrää, nukkuikin ihan reippaasti. Parilla yösyötöllä mentiin muutaman kuukauden ikään, jonka jälkeen hän heräsi kerran yössä (en tosin yhtään muista kuinka kauan, vaikka olen sitä nyt Seelan ollessa samassa rytmissä koittanut muistella). Nukahti suhteellisen vaivatta omaan sänkyynsä muutamia hulinoimisvaiheita lukuunottamatta, viisikuisesta nukkui jopa omassa huoneessaan hienosti. Loppuun asti Peetu rakasti omaa sänkyään, edes kipeänä häntä ei juuri meidän väliimme saanut. "Oma änky, oma änky!!"

Peetulla ei ollut kiire liikkeelle; kääntyi viiskuisena, nousi seisomaan kymmenkuisena ja otti ensimmäiset askeleet ilman tukea vuoden ja kahden kuukauden iässä. Seelalla on ollut hopumpi, seissyt jo seitsenkuisesta (jolloin Peetu vasta oppi ryömimään) ja tulee varmasti ottamaan ensiaskeleensa ennen kuin vuosi on täynnä. Peetu oli muutenkin rauhallinen, tykkäsi makoilla ja katsella, tutkia leluja itsekseen ja tuijotella ihmisiä. Ujostuttihan häntäkin toki ajoittain, muttei tehnyt siitä samanlaista numeroa kuin pikkusiskonsa, jota mummo nimittään Justiinaksi.

Päivät kuluivat lenkkeillen ja leikkien, kavereita ja isovanhempia tavaten. Nimiäispäivänsä aamuna, ollessaan melkein parikuinen, Peetu päästi ensimmäisen hymynsä. Hänen nimellään ei muuten ole sen suurempaa tarinaa, se vain kuulosti kivalta. Olimme päättäneet sen jo ennen kuin edes lasta aloimme odottaa, eikä hän olisi mikään muu voinut ollakaan. Hänen toinen nimensä, Akseli, tulee Jussin toisesta nimestä.

Peetu oli siis todella helppo vauva, perustyytyväinen lapsi. Sairastelutkaan eivät juuri vaivanneet ennen putkitukseen päättynyttä korvatulehduskierrettä, joka alkoi yhdentoista kuukauden iässä, sopivasti juuri ennen kuin minä palasin osittain töihin ja Jussi jäi viettämään isäkuukauttaan. Juhannusaattona, Peetun ollessa vajaa kolmekuinen, käytiin tosin päivystyksessä. Jussi istui Peetun kanssa keinutuolissa, kun yhtäkkiä kuului räsähdys, rojahdus ja pientä hiljaisuutta seurannut rääkyminen; keinutuoli oli hajonnut ja Jussi Peetuineen pudonnut selälleen lattialle. Vauva alkoi kyllä heti huutaa, mutta hänen rauhoituttuaan huomasin päässään valtavan kuhmun, jonka vuoksi kaahasimme päivystykseen kuin mielipuolet. Mitään hätää ei ollut, ei aivotärähdystä eikä mitään muutakaan kuhmua pahempaa, mutta kyllähän se pelästytti.

 Jo ensimmäisen vuoden aikana Peetun kanssa ehdittiin matkustamaan, aluksi reilun tunnin päähän mummon ja pappan mökille, sitten myös pääkaupunkiseudulle kavereiden luo, Satakuntaan ja Tampereelle, laivallekin kahdeksi yöksi. Peetu nukkui ja viihtyi autossa hyvin, toisin kuin siskonsa. Pikkuhiljaa hänen rytminsä muuttui ennakoitavammaksi ja viihdyttämisensä vielä helpommaksi, joten meidän oli helppo poistua kotoa.

Yökylässäkin Peetu oli nelikuisena, kun lähdimme Jussin kanssa rapujuhliin ystävien mökille. Edellisen illan vietin itkien sitä, miten ikävä minun häntä tulee. Loppujen lopuksi ikävä ei edes ollut kova, vasta kotimatkalla olisin halunnut jo vauvan syliini, kaipuu iski epätoivoisesti. Silloin ajattelin, etten ikinä selviäisi jos Peetulle jotain sattuisi ja tietäisin, etten ikinä saa häntä enää nähdä, kun jo parin tunnin viivytys jälleennäkemiseen tuntui kaamealta. Yhä olen onnellinen, etten tuolloin tiennyt mitä tunneskaalaa rämpisin läpi kolme vuotta myöhemmin. 

1-vuotisjuhlaa vietettiin kaveri- ja sukulaisporukan keskellä. Peetu ujosteli hieman, ei juuri ymmärtänyt lahjojen tai kakun päälle mitään, mutta hymyili kuin aurinko. Niin reipas, iloinen pieni poika. Rakastin häntä toki ensihetkestä asti, mutta rakastuin häneen nimijuhlan aikana. Hälinä oli uupuneelle vauvalle hetkittäin vähän liikaa, ja kannoin hänet makuuhuoneeseemme oven taakse rauhoittumaan. Kun kitisevä vauva tuijotti minua ja ummisti silmänsä, ymmärsin merkitykseni hänen maailmassaan. En ollut kuka tahansa, olin hänen äitinsä. Olen sitä yhä ja aina. Ja taas tänään, kuten joka päivä, kaipaan häntä ihan hirveästi.

Se oon vain minä,
joka rinnassa puristaa.

Se oon vain minä
joka syliin sua rutistaa.
...

Jos kaikki tähän päättyy ja minut tuodaan saattaen,
älä anna pintas jäätyy, se tukahduttaa vain sydämen.
Jos kaikki tähän päättyy ja minut tuodaan saattaen
susta lähde minä en.

("Kaarinalle" - Neljänsuora)

 

Vihreä räjähdys

Viime päivinä ikävä on taas tiukentanut otettaan. Tai ehkä se on koko ajan puristanut samalla tavalla, en vain ole huomannut. Kesän tulo tuntuu korostaneen Peetun puuttumista. Viime kesä oli niin täydellinen; Peetun kanssa oli hauskaa ja helppoa, hän sai jo retkistä ja puuhista enemmän irti, nautti Zoolandiasta ja Muumimaailmasta, rannalla käynnistä ja sen sellaisesta. Oli kivaa pukea kevyet kesävaatteet, käydä puskapissalla, meillä oli omia juttuja ja höpötyksiä. Jatkuvasti tulee mieleen uusia Peetun sanontoja; seepra oli "serrrrpa", tahmea oli nyrpistetyllä ilmeellä lausuttu "tehmaa". Odotettiin loppukesää, vauvaa, oli jännää ja somaa.

Kuvittelin silloin tätä kesää, miten vauva on jo sen verran iso että hänen kanssaankin on helpompi liikkua ja ennakoida rytmiä (ei ole, mutta you get the point). Että miten ne jo leikkivät keskenään ja Peetu viihdyttää ja suojelee Seelaa, on sellainen pollea isoveli, miten vain hänellä on oikeus muksia vauvaa ja kaataa hiekkaa hänen päälleen. Ajattelin kaikkia puistoretkiä, ehkä jotain pitempää reissua, ylipäätään sellaista suloista kiireistä lapsiperhe-elämää.

Onhan se sitä, mutta ei kuitenkaan ole. Seela pitää kiireisenä ja tutustuu kiihtyvällä tahdilla maailmaan, seuraa touhuja ja syö hiekkaa. Ihanaa kun saa taas imuroida eteisen mattoa aina ulkoilun jälkeen! Mutta Peetu puuttuu. Minulla tuntuu olevan jotenkin kiire saada Seela isoksi, ihan kuin se toisi osan Peetusta takaisin. Pelkään, että se on se mitä tässä tunnun odottavan, että Peetu palaa. Ei se ollut keväässä vielä, eikä niissä muutamassa kesäisessä päivässä, ehkä sitten syksyssä. Ei se ole sielläkään. Ei missään vuodenajassa enää ikinä. Peetu on vain muisto, hirveä ikävä ja yksi hautakivi.

"Leikkaisin sut irti kolariautosta, raahaisin ulos palavasta talosta. Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin, mä käynnistäisin sun sydämen." Niin laulaa Laura Närhi radiossa, melkein joka kerta kun sen avaan. Ärsyttävä kappale, otan sen ihan henkilökohtaisena loukkauksena! Niin mäkin olisin tehnyt, aioin tehdä, kuvittelin tekeväni. Mutta kerropa kaikessa viisaudessasi, että miten se "väkisin" käytännössä tapahtuu? Tekisin sen kyllä, mietin viimeksi eilen että mihin kaikkeen olisin valmis jos saisin Peetun takaisin. Voisin synnyttää joka päivä, jos kotiin "työpäivän" päätteeksi palatessani Peetukin olisi täällä. Tai vielä synnytystä pahempi; voisin käydä joka päivä juurihoidattamassa tulehtunutta hammasta, joka ei puudu. Mutta ei se auta, Peetu ei tule eikä ole.

Sitä menetystä yrittää jotenkin pienentää mielessään. Miettii, mikä olisi vielä pahempaa. Sitä tuntui tekevän ihan ensipäivistä asti; onneksi me ei itse aiheutettu tätä, onneksi Seela on olemassa, onneksi emme voi syyttää tästä ketään (alitajunta pakottaa kirjoittamaan tähän että "vain itseämme", mutta pistän sen sulkeisiin). Sitä miettii, mikä on vielä hyvin (läheiset, Seela, parisuhde) ja mistä edes vähän nauttii (valitettavasti kärkipäässä on syöminen ja nukkuminen, aivottomien telkkariohjelmien toljottaminen), mitä kaikkea on odotettavaa (Seelan kehittymisen seuraaminen lähinnä). Miettii, mitä kaikkea kuitenkin ehdittiin kokea ja mikä kaikki meitä tässä surussa auttaa. Mutta loppujen lopuksi, vaikka kuka mitä sanoisi ja tekisi, vaikka muilla olisi asiat pahemmin, Peetu on pois. Se menetys ei häviä. Se on silti yhtä totta ja ikävä on yhtä syvä. Siinä ikävässä on lopulta yksin kuitenkin, ja se ikävä on olemassa vaikka asioita olisi vielä hyvinkin. Lohduton ajatus, mutta totuus, jonka kanssa on opeteltava elämään.

Vielä nyt asiat kokee ulkopuolelta, ne kohtaa ikäänkuin asiatasolla eikä tunnetasolla. Niin sen hautakiven kuin kaikki muistotkin. Tuntuu, ettei mieli päästä kaikkea vielä sisään. Ehkä se tekee sen pikkuhiljaa, koitan uskoa etten voi asiaan vaikuttaa. En kuitenkaan tieten tahtoen yritä mitään estää tai kiertää. Vielä kaikesta puuttuu värit, mutta pitää uskoa siihen että joskus ne palaavat. Tuokin keväinen vihreä räjähdys ulkona, ehkä se ensi keväänä on jo vihreämpi. Pakko on luottaa siihen niinäkin hetkinä, kun ikävä kairaa omaa aukkoaan sielun hermokanaviin. Ehkä se onkin mun oma sydän, joka on väkisin käynnistettävä uudelleen?

Äitienpäivä

Tätä päivää monet povasivat pahana; ensimmäinen äitienpäivä kuolleen lapsen äitinä. Jään taas pohtimaan omaa mielenterveyttäni, kun tämäkään ei kolahtanut sen pahemmin. Kiitos silti teille kaikille, jotka erityisesti tänään muistitte minua.

Helatorstai oli paljon pahempi. Ylimääräinen vapaa, sellainen ensimmäinen kesäinen päivä, huikea ilma, saatoin aistia miten perheet tekivät kaikkea ekstrakivaa yhdessä. Mekin oltaisi tehty, varmaan menty Muumipuistoon ja sitten Förillä syömään kesän ensimmäiset jätskit. Peetu oli jäätelöstä aina innoissaan, mutta usein ne jäivät syömättä, kun hotkimista seurasi jäätelöpäänsärky.

Tämä päivä on äitienpäivä, päivä jolloin muistetaan äitejä. Ei pienten poikien päivä. Vaikka myönnän tietenkin sen, että kaipasin tänään itsetehtyä korttia tai lahjaa ja sitä polleutta, millä Peetu olisi sen minulle esitellyt. Eipä hän sen enempää olisi tästä vielä ymmärtänyt. Mummi ja mummokin varmasti olisivat saaneet jotain Peetun askartelemaa. Nyt joutuvat tyytymään minun tekemiini kakkuihin ja tähän julkiseen kiitokseen siitä, että ovat olemassa. Maailman paras äiti minulla, tietty. Lisäksi mulle on osunut paras anoppi, ja lapsille parhaat mummo ja mummi. Hienoja naisia, olette rakkaita.

Mutta minä olen yhä äiti myös. En vain Seelalle, vaan Peetullekin. Maailman paras äiti juuri noille lapsille, parhaille ja ihanimmille ikinä. Ei se ole muuttunut. Kuolleen lapsen äitinä oleminen tuo soppaan oman kitkeryytensä ja vaikka mitä muita mausteita, joita vasta opettelen tunnistamaan. Tottakai olen tänään kaivannut sitä, että saisin iloita äitiydestä täysin rinnoin, että molemmat lapset olisivat sylissä. Mutta joka päivä kaipaan jotain, monia asioita. Kuten sitä, kun Peetun meni herättämään päiväunilta. Ihan hikinen ja pöpperöinen pieni pörröpää, oikein tunnen sen tuoksun ja sen nihkeän niskan!

Eivät nämä merkkipäivät ole sen pahempia kuin muutkaan, ainakaan nyt. Sen tämä suru on opettanut, että kulkee aivan omaa polkuaan. Jahka vain uskoisin sen ja antaisin sen tehdä niin, enkä murehtisi meneekö se nyt oikeaa reittiä ja mihin seuraavaksi vie. Helatorstai on pahempi kuin äitienpäivä, vaikeampaa luopua päiväunista kuin saamatta jääneistä lahjoista.

Vaikka se nyt ei tähän mitenkään liity ja hyppää varmaan silmille tämän blogin surumielisestä ilmaisusta, niin jaan teille ajatuksen, joka laittoi tänään hymyilyttämään:

Normaalin rajoilla

Mieluumminhan sitä olisi ollut joutumatta tähän tilanteeseen ikinä, sitä ei varmasti kukaan epäile. Mutta kun tässä nyt ollaan, elämän hirveimmässä prässissä, niin on ollut hienoa huomata millaisilla ihmisillä sitä on itsensä saanut ympäröityä vuosien varrella. Viime viikolla saatiin kirjattu kirje, jossa oli iso lahjakortti ruokakauppaan. Vuodatin liikutuksen kyyneliä postitoimiston edessä vappuruuhkassa. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli, ettei sellaista voi ottaa vastaan ystäviltä. Siitäkään huolimatta, että taloudellisesti ollaan jotakuinkin tiukoilla ja tiesin, etteivät nuo ystävät joudu puurokuurille lahjastaan huolimatta.

En kuitenkaan sitä lähettänyt takaisin, vaan nöyränä otin sen vastaan. Yritin lähettää kiitokseni viestillä, mutta latteaksihan kaikki sanat jäävät tuollaisessa tilanteessa. Ei sitä kiitosta vaan saa ilmaistua tarpeeksi painokkaasti, niin suuri helpotus tuo lahja oli. Ja niin kaunis ele, miten uskomattoman hienoja ihmisiä onkaan olemassa! Osaavat ajatella mitä eniten tarvitsemme ja pistävät meidät ottamaan sen vastaan ilman mitään mahdollisuutta kursailla. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että olettaisin tai odottaisin kaikkien niin tekevän. Tärkeintä on, että olette siellä omilla tavoillanne, muistatte meitä ja Peetua.

Peetun kummivanhemmat viettivät pari yötä meillä viime viikonloppuna. Hekin toivat tullessaan vaikka mitä tuliasia, vaikka tärkeintä oli että toivat itsensä. Viisi minuuttia lähtönsä jälkeen totesimme Jussin kanssa yhteen ääneen, että on ihan ikävä jo. He edustavat juuri sitä, mitä ystävät parhaimmillaan ovat; vaikka elämä ja vuodet kuljettavat eri suuntiin, niin vaikeissa paikoissa heidän läsnäoloonsa voi luottaa oli se sitten henkistä tai fyysistä. Heidän(kin) kanssaan on luontevaa puhua Peetusta, vaikeista asioista ja tunteista, siinä missä nauraa ja nauttiakin.

Viime päivinä olen käynyt samaa tuttua sisäistä kamppailua sen kanssa, surenko tarpeeksi. Tähän on kai jollain tavalla tottunut tähän suruun, siitä on tullut uusi normaali. Se ravistelee ajoittain, mutta monet sellaiset asiat joita mielestäni pitäisi pitää pahoina eivät ole tuntuneet kamalilta. Ja se tuntuu väärältä. Muistolaatikon kokoaminen ja läpikäyminen ei sattunut pahasti, ei hautakiven saapuminen, ei Peetun syntymäpäivä, ei edes vapputori ilman innokasta pallonvalitsijaa. Vaikka tiedän surevani, ihmettelen miksi asiat eivät kolahda enempää. Pelkään, että suren väärin, että jätän jotain käsittelemättä. Pitäisi itkeä enemmän, kyseenalaistaa ja vihata maailmaa. Miksi voin tuntea oloni näin normaaliksi, ja tunnenko edes? On hyviä hetkiä ja on ikävän hetkiä, miksei ole pohjattoman kurjuuden ja kamaluuden hetkiä? Pitäisi olla, ihan varmasti pitäisi!

Ehkä on kyse siitä, etten tiedä mitä tarkalleen tarkoittaa kun sanotaan, että hautakiven saapuminen oli kamalaa. Tai ensimmäinen syntymäpäivä oli hirveä. Kuvittelen sen tarkoittavan ettei päästä lattialta ylös, siellä vain vollotetaan ja pyyhitään räkää paidanhihaan, huudetaan ääneen eikä mietitä mitään muuta kuin sitä menetettyä lasta. Minulle jokainen päivä on kai kamala, sellainen painava suru ja pohjaton ikävä on asettunut kodikseen. Tulee villtävämpiäkin hetkiä, mutta joka päivään tulee myös naurua. Tuntuu ettei ole mitään odotettavaa ja kuitenkin odottaa koko ajan jotain, yhä edelleen.

Kuitenkin vaikka olo olisi normaali ja jopa varovaisen hyvä, vaikka sitä aurinkoisena vappuaattona jokirannassa nauttisi kevään ensimmäisestä jäätelöstä ja siitä tunnelmasta, sitä tippuu surukuoppaan. Tai ehkä siellä on koko ajan. Ehkä sitä tosiaan vain on tottunut tähän suruun ja painoon harteilla. Ehkä siksi ne asiat eivät kolahda, sisällä kolisee koko ajan. Ääneni puuroutuu ja vedet nousevat silmiin melkein aina, kun puhun Peetun kuolemasta ja tästä surusta. Peetusta voin puhua jopa hymyillen, hänen höpötyksistään ja tavoistaan. Kai se on oikeaa suremista, vaikken ole moneen päivään tai varmaan edes viikkoon "kunnolla" itkenytkään.  Syöpäpelko on pysynyt omassa nurkkauksessaan jo monta viikkoa, vaikka yhä uskonkin että se joskus sieltä hyppää vielä kaiken keskiöön.

Silti pelkään, että jossain vaiheessa sekoan kokonaan. Viime viikkoina olen muutamasti sanonut Seelaa Peetuksi. Mielessä on käynyt ajatuksia, joissa Peetu olisi yhä mukana. Esimerkiksi sadepäivänä, että "mitäköhän tänään Peetulle laittaisi päälle... ai niin". "Millainen vappupallo Peetulle ostet... ai niin". Pelkään että olen luisumassa hulluuteen, että jonain päivänä alan keittää puuroa kahdelle lapselle. Pelkään, että tämä odottava tunne johtuu siitä, että odotan Peetun tulevan takaisin.

Vaan minkäs sille voi. Ei mitään, ei sille voi mitään että hetkittäin olo on normaali, olkoonkin että tällainen uusi normaali. Ei voi mitään sille, että hetkittäin Peetu tuntuu olevan vain tilapäisesti poissa eikä sille, että kymmenen sekuntia myöhemmin koko pikkujätkä tuntuu satuhahmolta, epätodelliselta että on koskaan täällä ollutkaan. Kaipa tämä kaikki on vaan mielen kamppailua sopeutua tilanteeseen, suru raivaa omankokoista koloaan elämässä.

Eilen suruni sielunmaisemaan asettui yksi möhkäle lisää, se hautakivi. Näin sen kaukaa kun kävelimme hautausmaalle. Sitä oli odotettu ja pelätty. Mutta siinä se vain oli. Kaunis kivi, Peetu olisi sanonut "tyylikäs". Tuntui helpottavalta, sitten hirveältä, sitten tyytyväiseltä. Sitten taas kamalalta, miten voi tuntua tyytyväiseltä että lapseni nimi lukee hautakivessä. Lohduttaa kuitenkin, että kivi on hieno ja hauta on hieno, Peetun arvoinen. Onhan se hirveää, että sellainen pitää olla. Niin hirveää, että kaikki yritykset kuvailla sitä hirveyttä jäävät yhtä latteiksi kuin yritykset ilmaista kiitollisuutta ystäville. Kaikenmoisia tunteita tähän "normaaliin" mahtuukin! Miten ihanalta sellainen tavallinen tylsä "normaali" tuleekaan aikanaan tuntumaan! Sitten joskus, kun suru on saanut oman kolonsa raivattua ja asettautunut osaksi elämää, sitten kun "normaali" on ihan oikeasti normaalia.

Muistolaatikko

Pikkuhiljaa olen keräillyt Peetusta muistuttavia tavaroita yhteen paikkaan. On niitä toki muuallakin, joka paikassa ja ihan hirveästi, mutta laatikkoon valikoin sellaisia tavaroita jotka haluan säilyttää yhdessä paikassa, jotka jotenkin kiteyttävät Peetun elämän. Ne suosikkivaatteet ja -lelut, askartelut, kaksivuotiskortit ja osanottokortit samassa sydäntäsärkevässä pinossa. Varmasti sinne vielä kuukausien varrella tulee tipahtelemaan muutakin tavaraa, varsinkin kun Peetun vaatteita on vielä lainassa muualla.

Olen myös antanut Peetun leluja kavereille ja kokenut sen todella hyväksi. Aluksi vähän mietin mitä vastaanottaja lahjasta tuumii, kuolleen lapsen leluista. Mutta ainakin minulle suoraan annettu palaute on ollut ihan päinvastaista; ystävät ovat arvostaneet sitä, että saavat omalle lapselleen Peetusta jonkun muiston. Mitäpä minä itse niillä kaikilla tekisinkään, mielelläni jaan tavaraa muualle ihan käytännön syistä ja ennen kaikkea siksi, että noista tavaroista Peetu tullaan muistamaan muuallakin.

Pohjana muistolaatikolle oli vauvamuistot, joita molemmille lapsille kokosin. Ensimmäistä vaippakokoa, ihan pieniä vaatteita, tutteja, syntymäonnittelukortteja. Peetun laatikosta tulee koko elämän summaava, sitä en onneksi tiennyt kun aloitin laatikkoa aikanaan koota.

Lempileluista laatikossa on itseoikeutetusti traktori ja maitokärry, kaivinkone, trukkilava, "pappan auto" ja Skotlannin reissulta hommattu lentokone (joka aiheutti äänillään minulle lentopelkoisena sydämentykytyksiä alkaessaan yhtäkkiä mölytä lentokoneessa). Mummi toi viimeisenä iltana Peetulle pikkuauton, jolla hän ei ehtinyt edes leikkiä, mutta jota piti kädessään vaikka olikin kovin heikkona. Leluista tuo auto koskettaa ehkä eniten, koska se muistuttaa niistä viimeisistä hetkistä, mutta se kuuluu tuohon laatikkoon siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi. Mukaan oli tietenkin laitettava myös "lahjamuski" eli kukkakimppua ja lahjapakettia pitelevä Smurffi, jonka Peetu usein valitsi päiväunille kaverikseen. Paloautotarra muistuttaa lääkärikäynnistä, yhdestä monista korvatulehdusreissuista. Ville Viikinki -tarrat saatiin laivalta viime marraskuussa ja pehmoleluista Muumipappa, pupu ja jääkarhu olivat kaikkein siisteimmät. 

Vauva-ajoista muistuttaa raskausajan bolakoru ja tutti. "New in town" -myssy oli sekä Peetulla että Seelalla päässään sairaalasta kotiutuessa. Barca-tossut ostettiin häämatkalta aikanaan, kun lapsista vasta haaveiltiin. Ihana merimiespuku tuli "Skotlannin perheeltäni", jossa olin aupairina pieni ikuisuus sitten. Kirjasuosikkeja olivat luukkukirjat, muun muassa tämä paljon luettu Metsäkirja. Syntyessään pikkusisko toi Peetulle Piipaa-kirjan, josta tosin äänet hävisivät parin viikon aktiivisen lukemisen jälkeen. Nimpparikortti on viime kesältä Peetun rakkaalta "Pii-tädiltä" ja se oli tärkeä kortti, koska siinä oli Muumi toisella puolella ja kaivinkonetarra toisella.

Vaatteista rakkaimmat olivat ruutuhousut, samanlaiset kotihousut kuin iskällä. Sen kaivuripaidan lisäksi, joka yllään Peetu tuhkattiin, suosikkipaita oli tietenkin "takkoripaita" eli vihreä traktoripaita. Vauva-ajoista muistuttavat "Upee ukkeli" -body, nimiäisjuhlien kauluspaitabody ja pari muuta paljon käytettyä. Lisäksi mukana on Jussin lempivaatteet Peetulla (Madridin peliasu) ja mun suosikki viime kesältä (ruutushortsit ja kravattipaita). Pii-täti toi Glasgow-paidan tuliaisena ja "Asekki" eli Aleksi-setä hommasi Peetulle yksivuotislahjaksi keltaisen Peetu-paidan, jonka selässä luklee "Aleksin kummipoika". Lisäksi pinkasta löytyy kaksivuotisjuhlien valkoinen pikeepaita, autosukat ja Skotlannista ostettu "Totally handsome just like daddy" -kuormuripaita.

Peetun askartelutkin siellä on, hoitopaikassa tehdyt. Lempparini on varmaan isänpäiväkortti viime syksyltä.

Tietysti siellä on myös adressit, osanottokortit, hautajaiskukkien kortit ja osanottokukkien mukana tulleet viestit. Valtava pino! Itku on taattu kun niitä lukee läpi, mutta samalla mietin miten moni on Peetua surrut ja miten moni hänet tulee muistamaan. Se on minulle tärkeintä yhä edelleen; että Peetua ei unohdeta, että niin valtava joukko muistaa hänet aina.

Muumi-tikkarin Peetu sai leikkipihalla viime kesänä, muttei saanut syödä sitä heti koska oli ruoka-aika, jonka jälkeen se yksinkertaisesti unohtui. Löysin sen pari viikkoa sitten kesäkassin pohjalta. Vihlaisi. Joskus aikanaan otan käsilaukustanikin sen yhden kiven sinne talteen. Kaikenmoista muutakin laatikkoon varmasti vielä päätyy, ainakin nyt minulla on paikka sille kaikelle.

Tavaroiden tutkiminen ja valikoiminen tuntuu lämpöiseltä vaikkakin tietysti surulliselta ja haikealta. Peetu tuntuu olevan lähempänä, kun noita tavaroita hipelöi. Rahalliselta arvoltaan täysin mitätön läjä tavaraa, mutta tunnearvoltaan ehkä mittaamattomampi kuin mikään muu taloudestamme löytyvä esine.