sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Uudessa kodissa

Viime viikolla puhuin Peetulle haudalla ensi kertaa. Sanoin että me muutamme, että asumme kohta eri paikassa. Mutta että emme unohda häntä. Jännä juttu, tähän asti en ole tuntenut luontevaksi jutella Peetulle missään, saati siellä haudalla. Ehkäpä puhuinkin taas itselleni, sanoin ajatuksia ääneen, ne usein selkiävät silloin.

Täällä sitä nyt ollaan, uudessa kodissa. Tämä on ihana! Peetu olisi tykännyt paljon, mietittiin Jussin kanssa miten toimeliaasti Peetu olisi auttanut muutossa, miten tykännyt portaiden alla olevasta varastotilasta ja omasta pihasta.

Tänään suljin Peetun kodin oven viimeisen kerran. Ei se ollut paha hetki, se tulee varmaan parin viikon kuluessa, kun oikeasti tajuan etten mene sinne enää. Pari tuntia sen jälkeen haudalla käydessämme alkoi itkuryöppy, josta ei tahtonut tulla loppua. Uskon sen olevan seurausta siitä, että viikko meni kaikkein hektisimpään toimintaan, siihen jonka aikana ajatukset pyörivät vain tehdyissä, tehtävissä ja tekemättömissä asioissa. Muistoja Peetusta kieppumassa, ja se tuttu tunne että jotain puuttuu, että kaikki on vielä väritöntä, se tunne joka on taustalla koko ajan. Mutta se oli vain taustalla, ei etualalla. Nyt kun kaikki on tehty, se tunki itsensä kaiken päälle, eteen, yläpuolelle.

Kun olin saanut olohuoneen ja keittiön valmiiksi, otin lasillisen kuohuviiniä ja nostin jalat pöydälle. Sanoin vahingossa olevani onnellinen! Kauhistuin ja korjasin,että tyytyväinen. Tuntui pohjattoman väärältä lipsauttaa tuo o-sana. Ehkä joskus vielä.

Kyllä kaiken muuttotohinan ja rappukäytävässä hikoilun seassakin oli yksi hetki. Kaikki muu oli jo viety, kirjaimellisesti kaikki, mutta Peetun yksivuotiskuvasta tehty iso canvastaulu roikkui yhä olohuoneen seinällä. Tyhjä tila, tuttu ja niin vieras, ja kaiken keskellä Peetu hymyilemässä. Muuttoporukka, ihanat ihmiset, hiljenivät kun kannoin tuon viimeisen esineen autoon. Tai ehkä kuvittelen vain, kun itseäni se viilsi ja sykähdytti.

Ensimmäisenä iltana olin aivan loppu, jaksoin vain jotakuinkin kerätä reippaan muuttoköörin jäljiltä pizzalaatikot yhteen pinoon. Nostin särkevät jalkani sohvalle ja nousin heti uudelleen. Vain laittaakseni Peetun kuvan oikealle paikalleen. Ei se ole seinistä kiinni, täälläkin Peetu kuuluu perheeseen. Täälläkin minun on hirveä ikävä.


keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Hirveä ikävä

Tänään on puoli vuotta viimeisestä normaalista päivästä Peetun kanssa. Se oli muistaakseni aika sateinen, sellainen nuhjuinen joulukuinen päivä, ei yhtään talvisen ihana. Aamulla käytiin pikku lenkillä ja hiekkalaatikolla, päiväunien jälkeen kirjastossa. Oikein mahasta kouraisee, kun muistelen sitä. Ikävä on taas vaivihkaa tiukentanut otettaan. Siksi on vähän merkillistä, että viime kirjoitukseen moni kommentoi sen olleen positiivisen sävyinen ja vähemmän ahdistava; oloni ei sitä todellakaan ole.

Hetkiä menee ihan "normaalisti", toimien ja miettien asioita, jotka kuuluvat siihen perusarkeen. Mutta kun Peetu ottaa oman hetkensä, yleensä Seelan mentyä illalla nukkumaan, se tunne on nimenomaan ahdistava ja surkea, ei tosiaan positiivissävyinen. Ikävä on fyysistä, iho kaipaa koskettaa sitä toista ihoa, Peetun ihoa. Kuulla äänensä, tuntea tuoksunsa.

Ehkä se on se surun maininki, joka on taas kohonnut. Ehkä se on kohonnut samalla tavalla kuin helmikuussa. Silloin se kärjistyi syöpäpelkoon. Sisäänrakennettu kyökkipsykologini sanoisi, että silloin mielellä ei vielä ollut kapasiteettia ja kykyä käsitellä surua suruna, vaan se kääntyi fyysiseen, konkreettiseen pelkoon. Nyt se tulee suruna. Ei ympäri vuorokauden, mutta hetkittäin niin vahvana, että se peittää kaiken muun. Imee värit kaikesta, edelleen ja nyt varsinkin. On vain raastavaa ikävää, ammottavaa tyhjyyttä siinä missä pitäisi Peetun olla.

Kaikenmoistahan tässä tapahtuu samaan aikaan. Tulee puoli vuotta kuolemasta, Jussi on palaillut töihin pikkuhiljaa, muutto on viikon päästä. Olen hakenut uutta rytmiä Seelan kanssa. Tavallaan tuntuu kuin olisin vain hypännyt elämässäni kaksi vuotta taaksepäin; Jussi lähtee kukonlaulun aikaan töihin ja vauva rytmittää päivääni. Ei työ, ei taapero. Hiekkalaatikolla käydään, vaikkei Seela siitä vielä niin paljon irti saakaan. Käydäänpähän vaan, juuri siinä leikkipihalla missä Peetunkin kanssa käytiin päivittäin. Ehkä siksi, että päivissä olisi jotain täytettä, ehkä jotta voin osoittaa itselleni pystyväni siihen. Onneksi Seela ei kauempaa siellä viihdykään, sillä aina puolen tunnin jälkeen ikävä alkaa nakertaa huomattavammin ja sitten voidaankin tulla sisälle.

En tiedä miten uusi ympäristö tulee vaikuttamaan tähän kaikkeen. Voi olla hyväkin saada ympärilleen eri puisto, eri ihmisiä, uudet lenkkipolut. Jussin ei tarvitse tulle lounaalle tänne kotiin, jossa Peetu oli ikkunassa vilkuttamassa tai alaovella hyppimässä tasajalkaa riemusta, kun "isin rekka!" kaartoi kulman takaa. On eri koti, eri tyyppi vilkuttamassa. Vaikkei se tyyppi vielä osaakaan vilkuttaa, niin kyllä se aina hymyilee kuin aurinko kun isin naaman näkee.

Vaikka se olisi hyväksikin, niin jokin sisälläni pitää kiinni pelosta. Peetun koti, Peetun huone, muistot Peetusta, miten ne tulevat toiseen kotiin, miten täältä voi lähteä. Ehkä tänne jää osa ahdistuksestakin. Kun on vääjäämätöntä, että elämä jatkuu nyt ilman Peetua, ehkä uusi kiva koti auttaa siinä.

Se on vain se loppu, kun niin kurkkua kuristaa. Että jos olisin voinut tehdä jotain, että miksen mennyt kun hän kutsui, että sattuiko, tuntuiko pahalta. Että miksen hyvästellyt paremmin, laulanut Lapin äidin kehtolaulua viimeistä kertaa, pitänyt sylissä. Miksen käynyt saattamassa arkkua krematorioon. Vaan eihän niitä asioita Peetua varten olisi tehty, vaan meitä itseämme, minua itseäni. Olisiko se auttanut jotenkin asian käsittelemisessä tai käsittämisessä, tuskin. Pitäisi vain luottaa siihen, että jos silloin on tuntunut oikealta ottaa etäisyyttä lapseni ruumiseen, se on ollut oikein. Nyt jälkikäteen kaipaisin edes sitä hetkeä hänen kanssaan, vaikkei se mitään takaisin toisikaan. Luulen, että siksi viidestoista päivä kuuta, varsinkin kesä- ja joulukuuta tulee olemaan ehkä pahempikin kuin seitsemästoista; tämä oli viimeinen normaali päivä. Tällöin olisin voinut vielä tehdä jotain, tällöin Peetu oli vielä Peetu eikä kuolemaisillaan minun tajuamattani oleva lapseni. Syyllisyys muistuttaa taas olemassaolostaan, muttei ainakaan vielä tunnu ottavan sen tiukempaa otetta.

Lisäksi ahdistukseni liityy siihen, että on mennyt jo puoli vuotta. Pelkään niin, että Peetu unohtuu. Pöly laskeutuu, elämä jatkuu. Ja niinhän sen kuuluu mennäkin, en siitä edelleenkään ketään syytä. Se vain tuntuu todella pahalta, kello juoksee kauemmas siitä hetkestä kun Peetu oli täällä, kauemmas siitä kun hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Lähemmäs sitä vääjäämätöntä hetkeä, kun joku kulkee hautakiven ohi ja katsoo, että tuossa on kymmenen vuotta sitten kuollut lapsi. Kivi sammaloitunut, ei tuoreita jalanjälkiä, talvella vain meidän tuomamme kynttilät. Vaikka miten yrittäisin tehdä Peetua kuolemattomaksi tämän blogin ja hänestä puhumisen myötä, niin kuolluthan hän on. Ja vaikka kukaan teistäkään ei häntä unohtaisi, niin hän painuu eiliseen, on vain muisto. Kipeä muisto, vieläpä.

Toivottavasti vuosien myötä tuo kipu laimenee ja muisto muuttuu niin valoisaksi kuin kuuluukin. Se ajatus on vain niin lohduton; että Peetu on vain muisto. Ei reipas pikku koululainen, äitin poika, isoveli, teini-ikäinen näsäviisastelija. Kuollut lapsi, joka ei tule takaisin vaikka mitä tekisin ja vaikka mitä olisin tehnyt hänen kuolemansa jälkeen. Voisin keksiä tähän loppuun jotain kaunista ja ylevää, mutta juuri nyt en tunne sitä. Juuri nyt ikävöin ja suren sitä ettei Peetu ole enää täällä.

"Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja päästi pois kahleet
ja se loistaa, minne ikinä meen
se mukana kulkee"
(Kaija Koo: Ei yksi pääsky kesää tee)

torstai 9. kesäkuuta 2016

Peetun reissut

Kun odotin Peetua, käytiin Jussin kanssa Roomassa. Koska eihän sitä sitten enää vauvan kanssa voi... Mutta Peetu osoittautui niin näppäräksi matkakumppaniksi jo pienestä pitäen, että ehdimme matkustella hänenkin kanssaan jonkun verran - onneksi. Ensin vain autoreissuja kavereiden luo, sitten pappan 60-vuotispäivän kunniaksi kahden yön laivamatkalle Tukholmaan. Siellä Peetu oli vasta puolivuotias, joten hän ei vielä tehnyt juuri mitään muuta kuin ihmetellyt ihmisvilinää ja kakkaillut niskakakkoja aina kun se oli käytännön kannalta kaikken vaikeinta.

Pikkuhiljaa minulle kypsyi ajatus, että hänen kanssaan saattaisi onnistua myös unelmieni reissu Skotlantiin. Olin siellä aupairina lukion jälkeen ja tuo itsepäinen, kaunis maa vei silloin sydämeni täysin. Jussin kanssa siellä piipahdimme vuosia sitten, mutta olin aina halunnut näyttää sieluni maan myös vanhemmilleni ja Peetun synnyttyä esitellä Skotlannin Peetulle ja Peetun Skotlannille. Siispä Peetun ollessa vuoden ja neljä kuukautta lähdimme matkaan, heinäkuisen aamuyön tunteina. Jännitti, hyvällä ja huonolla tavalla. Mukana oli järjetön määrä tavaraa ja rohkea mieli.


Ensimmäiset lennot menivät hyvin, Peetu nukkui suurilta osin. Viihtyi neljässä tarjolla olevasssa sylissä ja katseli ympärilleen, söi rusinoita, tutki leluja ja kirjoja, ihastutti ihmisiä. Niin se koko reissu oikeastaan meni. Vuokra-autolla matkustettiin hurjia päiväreissuja pitkin Ylämaita, ja Peetu vain istua tapitti mukana. Oppi syömään ranskalaisiakin, voi sitä suolapommia. En kuitenkaan tuntenut syyllisyyttä; maassa maan tavalla. Viikko oli raskas, mutta korvaamaton. Eihän Peetu siitä mitään jälkikäteen muistanut, mutta kuvia katselimme usein. Ja kokemuksena tuo viikko oli muutenkin vertaansa vailla, se osoitti minulle ettei pienen lapsen kanssa (ainakaan yhtä vaivattoman kuin Peetu) matkustaminen ole rakettitiedettä. Seela on toki luonteeltaan justiinamaisempi, aika näyttää miten maailmanvalloitus sujuu hänen kanssaan.

Skotlannin ja länsinaapurin lisäksi Peetu vieraili Tallinnassa joulumarkkinoilla. Siellä hän oli jo reilut puolitoista vuotta, ymmärsi jo paljon enemmän erilaisesta ympäristöstä, laivan leikkihuoneesta, ostokeskuksen kolikkokaivinkoneesta ja ravintolassa saamistaan nakeista. Kuumeessa meni häneltä puolet reissusta, mutta eipä se tahtia haitannut. Sekin oli mukava matka, Seelakin oli jo mukana vaikkemme sitä tienneet. Oikein lämmin ja pörröisä olo tulee, kun sitä muistelee. Ja siitähän tässä loppujen lopuksi on kyse; elämä eivät ole ne päivät jotka ovat menneet, vaan ne jotka muistamme.


Sitten oli laivareissuja! Kolmesti ehdittiin puolessa vuodessa käydä Itämerta valloittamassa, ensin harjoittelemassa piknik-ristelyä Harri Hylkeen kanssa, sitten pari kertaa kunnon risteilyt Ville Viikingin laivalla. Ja voi sitä riemua! Viime kesänä näihin aikoihin tehtiin Peetulle yllätysreissu, yhtenä iltana nukkumaanmenon sijaan lähdettiinkin ajelulle satamaan. Voi rakas, miten ilostui kun näki mihin mennään! Meidän suuret suunnitelmat siitä, että Peetu menee suoraan nukkumaan laivan lähtiessä vaihtuivat puolentoista tunnin väsytystaisteluun hytissä. Siitä opimme, että laivalla unohdetaan nukkumaanmenoajat, ja laivan lähtiessä käydään iltapalalla ja pallomeriuinnilla ihan kelloon katsomatta.

Seuraavalla risteilyllä oltiin viime marraskuussa, Peetun viimeisellä laivareissulla ja ainoalla, jolla molemmat lapsemme olivat ihan fyysisesti mukana. Ensimmäinen ilta päättyi visiittiin sairaanhoitajan luona, kun Peetu laskeutui takaraivolleen kahvilan pöydästä. Jäipä taas juttu kerrottavaksi, miten hirveännäköinen haava liimattiin umpeen ja Peetu sai urhoollisuusmitalikseen Ville Viikinki -repun, samanlaisen joka edelliseltä risteilyltä oltiin ostettu ja josta oli ehtinyt tulla se rakkain lelu. Viimein puoliltaöin nukkumaanmennessään Peetu asetteli kaksi reppua viereensä sänkyyn ja totesi suupielet korvissa: "Peetulla kaksi Villeä". Toinen Ville lähti Peetun matkaan, toinen odottaa Seelan varttumista. On korvaamatonta, että saamme antaa Seelalle samanlaisen repun, sen jonka isoveikka on urheudellaan hänelle hommannut.


Olisihan niitä paljon vielä edessä ollut, tänä kesänä Kolmårdeniin ja vielä ennen kuin Seela olisi täyttänyt kaksi, olin suunnitellut lento-ja-autoreissua Irlantiin. Norjaankin piti päästä jossain vaiheessa, ja työn alla oli saada Jussi ylipuhuttua Kreikkaankin. Mutta jokaiselle matkalle Peetu kulkee nyt mukana, kaikesta huolimatta. En vain tiedä tulenko matkustamaan aina kaksivuotiaan Peetun kanssa, katsellen maita ja mantuja hänen silmillään, vai kasvaako Peetu mielessäni. Voin kuvitella, miten jossain rinnakkaisessa todellisuudessa olisimme juosseet lentokentällä noiden kahden riiviön perässä, etsineet moottoritieltä epätoivoisesti levikettä jolla päästää tihulaiset jaloittelemaan, tapelleet Välimeren helteessä siitä kenen idea tämä oikein olikaan. Mutta voi miten paljon mieluummin olisin ottanut sen, kuin tämän! Loppuelämäni reissut ilman Peetua. Koska vaikka Peetu kulkee sydämessämme mukana juuri sinne minne mekin, niin onhan se nyt ihan todella laiha lohtu.

Sen tunteen pitää antaa tulla. Monesti huomaan lohduttautuvani Seelalla ehkä jopa liikaa. Mietin, mikä kaikki jäi tekemättä Peetun kanssa ja totean, että aikanaan sitten Seelan kanssa. Mutta ei se poista kaikkea, se tunne on silti tunnettava; Peetun kanssa niitä asioita ei tehdä, Peetun kanssa ei tehdä enää mitään.

Jussi on myöhemmin myöntänyt, että ensimmäisinä päivinä hänestä tuntui ettei kukaan ole koskaan kokenut tätä. Onneksi pääsimme nopeasti vertaistukiryhmään ja hän näki naamatusten ihmisiä jotka ovat kokeneet saman, jotka näyttävät yhä ihmisiltä ja puhuvat kuten ihmiset. Mutta oikeastihan, vaikka tuota ajatusta pidin niin hölmönä ja naiivina, Jussi oli täysin oikeassa. Kukaan ei ole kokenut samaa; kukaan ei ole koskaan menettänyt meidän Peetua. Ja vaikka se tunne on tunnettava kaunistelematta ja vähättelemättä, niin sillä on myös kääntöpuolensa; kukaan ei ole saanut elää meidän Peetun kanssa. Ei tuntea häntä kuten me, ei olla hänelle niin tärkeä kuin me. Eikä kukaan muu saanut reissata hänen kanssaan, tuon maailman reippaimman pikku matkaajan. Voi onneksi, onneksi lähdimme jokaiseen reissuun empimisestä huolimatta. Kiitos Peetu-rakas, että tulit mukaan!

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Vuoristorata

"Somewhere in my heart I'm always dancing with you in the summer rain" lauloi Slinkee Mix pumppitunnilla ja kyyneleet valui mun korvasta sisään, koska tehtiin juuri penkkipunnerruksia. Itku hyökkii nykyisin ihan missä vain, se on sellainen pirskahdus ja sitten häviää. Ei sitä siellä pimeässä salissa kukaan varmaan edes huomannut. En mä sitä häpeile, mutta olisi kiva kun ihmiset kysyisivät miksi itken. Kertoisin niin mielelläni, vaikka sitten itkisinkin taas lisää. Mutta se tuntuu terveeltä. Kohta siitä on puoli vuotta kun olen viimeksi nähnyt Peetun, viimeistä kertaa nähnyt hänet. Mistään hinnasta en olisi ollut tällaista aikaa hänestä erossa vapaaehtoisesti.

Eilen olin ajamassa kotiin päin, kun risteyksen yli edessäni ajoi rekka, vieläpä samanlaisilla merkeillä varustettu kuin Peetulle niin tärkeä isin rekka. Se oli jokin kylmäkuljetus, siinä oli kuvia jäätelöstä, kalasta ja banaaneista. Kävin mielessäni keskustelun Peetun kanssa siitä, mitä kuvia rekassa oli ja mietin miten aina sen saman rekan nähdessään Peetu huutaisi "jätskirekka!". Tuli hyvä mieli, että näin se Peetu tulee elämään meidän mukanamme. Sitten tuli kamala olo, oikein kouraisi mahanpohjasta; että voi kun se Peetu olisi oikeasti täällä, että voisin oikeasti käydä keskustelua rekassa olevista kuvista hänen kanssaan. Sellaista vuoristorataa tämä on; itkua, haikeaa hymyä ja jopa niitä naurahduksia yhdessä hetkessä. Naurahduksia lähinnä silloin, kun mietitään mitä hölmöä Peetu milloinkin olisi keksinyt, sanonut tai tehnyt.

Annoin Peetun talvikenkiä eteenpäin. En tunne uutta käyttäjää tai hänen perhettään, mutta tiedän että ne menivät tarpeeseen. Eivät nyt ehkä vielä näillä (anteeksi nyt vaan, mutta kamalilla) helteillä, mutta tuonnempana. Vaikkei niille juuri nyt tarvetta ollutkaan eikä edes takeita siitä sopivatko ne talven tullen, halusin antaa ne eteenpäin koska vastaanottaja on auttanut meitä tämän surumatkamme alussa. Ne vilkkuvat saappaat olivat ihan sikahienot! Kun kantapään iski maahan, vihreät ja punaiset valot valaisivat eteistä, hiekkalaatikkoa, rappukäytävää ja metsäpolkua. Peetu rakasti niitä, oli hirveän ylpeä. Halusi ne jalkaansa heti syksyllä, vaikka olivat kokoa tai paria liian isot. Miten onnellinen olenkaan nyt, että annoin käyttää niitä ne pari kertaa vaikka pienet jalat niissä hölskyivätkin. Pienen ihmisen suuri onni, jos se on liian isoista saappaista kiinni niin antaa mennä. Ja senkin ehkä tästä kaikesta kauheudesta opin, että ne saappaat kannattaa antaa käyttöön juuri silloin heti, eikä odottaa että ne ihan oikeasti sopivat.

Vaikka ei sitä niin voi koko elämäänsä elää, en usko siihen. Ei voi elää kuin viimeistä päivää kaikissa asioissa, koko ajan. Peetu tosiaan asui koko ikänsä täällä kolmannessa kerroksessa, hissittömässä talossa. Siitä aiheutui muutamia tahtojen törmäyksiä, kun ei sitä viisitoistakiloista kimpaletta, olkoonkin puhdasta kultaa, vaan aina jaksanut kantaa ylös asti. Nopeasti Peetu oppikin kiipeämään portaita itse, mutta välillä iski laiskuus ja uhma jonka kuuli koko rappu. Jussi sanoi tässä päivänä muutamana, ettei kadu yhtäkään kertaa kun kantoi Peetun kotiin asti. Minä puolestani en kadu kertaakaan, kun taistelin hänen kanssaan sen kymmenen minuuttia, että sain hänet kapuamaan itse. Tekisin sen kaiken uudelleen, kaikki riidat ja kurinpito, kaikki kumisaappaiden käyttöönotot juuri sellaisena kuin nytkin. Se on arvokas asia muistaa ja tiedostaa, etten vaihtaisi niitä ärsyttäviäkään hetkiä, en menisi silti helpoimman kautta. Tiesin Peetusta taas senkin verran enemmän, minkä opin kiistellessämme.

Sellaista tämä sureminen on, tulee ajatuksia jotka auttavat eteenpäin, sellaisia jotka lämmittävät sydäntä ja tulee ahdistavia, kurjia ajatuksia ja muistoja. Ne tulevat koska vain, ennakoimatta ja varoittamatta. Siihen on totuttava minunkin, joka aina suunnittelee ja ennakoi. Tämä on suurempi asia, tälle minäkään en mitään voi. Mutta lohduttavinta on se, että ensimmäinen ja viimeinen tunne on lämmin; minä olen saanut tuntea Peetun, maailman kauneimman, kilteimmän ja iloisimman pienen pojan. En vaihtaisi sitä mihinkään, ja siellä sydämessäni tanssin hänen kanssaan kesäsateessa aina.