Syyllisyyksiä ja ikäviä

Hirveä kiire! Elämä tuntuu menevän suremisen ohi, sen aktiivisen suremisen joka aiheuttaa kirjoitustarpeen. Annan sen olla niin aina kun siltä tuntuu, en halua pakottaa tekstiä. Elämä menee surun edelle, siitäkin huolimatta että äidin kuoleman käsittely on vasta ihan alkuvaiheessa. Suru ottaa oman paikkansa viiltävinä nykäisyinä, yhtäkkiä vatsasta vääntävänä kivistyksenä ja jyskyttävän ikävän hetkinä. Äiti ei puutu arjestani, hänen tavaransa eivät ole minun kodissani, minun naamaani vasten heitettyinä kuten Peetun tavarat olivat. Ei likaista juomamukia, ei eteiseen jääneitä kenkiä joita on ihan juuri käytetty ja joiden käyttäjä on ikuisesti poissa. Siksi on kestänyt vähän kauemmin huomata, että äiti todella on yhtä poissa kuin Peetu.

Hautajaiset olivat viikonloppuna. Kauniit, arvokkaat, värikkäät. Oli mukava nähdä ihmisiä, esitellä Seelaa, järjestää äidille hänen näköisensä tilaisuus. Toivon että ymmärrätte minun käyttävän sana "mukava" sen synkimmässä mahdollisessa kontekstissa. Hautajaisten iltana olisi pitänyt saada puhua äidin kanssa, ehdottomasti. Puida tapahtumia, kehua tarjoiluja, päivitellä Seelan kommelluksia, ylipäätään käydä kaikki läpi. Kehua ja kritisoida, ihmetellä ja naureskella; sitä me teimme. Emme me tunteista puhuneet, mutta juoruilu me osattiin! Ja sitä ei voi tehdä kenenkään muun kuin äidin kanssa, ei samalla tavalla.

Kapinoin kai edelleen surua vastaan. Kieltäydyn ottamasta vastaan empatiaa ja kallistetuin päin lausuttuja "miten pärjäät" -kysymyksiä. Ärrrrrsyttäää! Antakaa minun olla, antakaa surun olla, puhutaan vaikka säästä. Ei tältä tuntunut Peetun aikaan, tämän on ihan äidin kuoleman erikoisuus. Mutta kaipa se pohjimmiltaan Peetun kuolemaan liittyy, siihen että alitajunnassani en voi uskoa olevani toiste jo tässä alkupisteessä, kun olin jo päässyt niin pitkälle. Koen edelleen syyllisyyttä siitä, että äidin kuolema ei kolahda yhtä pahasti kuin Peetun. Ja vaikka järjellä koitan vääntää sen hyväksi asiaksi, niin se vääjäämättä aiheuttaa syyllisyyttä myös siitä, että äiti ansaitsisi surun! Tuntuu tosi töykeältä häntä kohtaan, että Peetun kuolema jysähti pahemmin. Hän oli kuitenkin äitini, kyllä hän on vähintään ansainnut Romahduksen, piru vie.

Mutta minkäs teet, tämäkin Romahdus tulee taas tipotellen. Hautajaiset on nyt ohi, tammikuussa se merkitsi kiihtyvää lepraspiraalia. Katsotaan, mistä oireesta se nyt alkaa. Ikävä tihkuu läpi, kyllä vain, mutta tavallaan elämä on asettunut uomiinsa jo kolmen viikon kuluessa. Uusiin uomiin taas, tottakai, en minä äidin kuolemaa voi niin täysin vähätellä. Vanhoihin ei ole enää paluuta, elämästäni puuttuu ihminen joka on ollut siinä 34 vuotta; aina tärkeä, mutta ainakin kolmanneksen ajasta se kaikkein tärkein.

Paljolti se, mitä eniten äidissä kaipaan kiteytyy siihen, etten enää tiedä aikuisen näkökantaa. Ihan mistä vain puhuttiin, oli se sitten lasten kasvatus, ruoanlaitto tai joku täysin triviaali hömppäasia, äidiltä sai aina "oikean" mielipiteen. Siihen sitten vertasi omia ajatuksiaan ja sitä piti jotenkin enemmän totena kuin muiden "aikuisten" ajatuksia. Ehkä tämä on meissä jotenkin sisäänrakennettuna; äiti on oikeassa aina, silloinkin kun on väärässä ja tiedämme sen. Nyt olen yksin, minun on pärjättävä ilman äitiä.

Peetun kuolemankin syyllisyyspeikko kävi kylässä edellispäivänä, kun Seela oli päikkäreillä. Yhtäkkiä pomppasi olkapäälle kun tein lounasta. Hyppi siinä ilkkumassa, että jos olisin tehnyt sen ihan pienen ratkaisun ja lähtenyt päivystykseen, niin Peetu olisi täällä. Se olisi ollut vain aivan pieni leikkaus, ja Peetu olisi täällä. Muistelisin läheltä piti -tilannetta, valittaisin harmaasta säästä ja iltakitinöistä, mutta Peetu olisi täällä. "Se oli sinun ratkaisusi, sinä olisit voinut pelastaa Peetun. Kärsit nyt omasta typeryydestäsi, Peetu voisi olla täällä." Ihan sairaan raskas kaveri se peikko. Kuuntelin sitä hetken, tuntui hirveän pahalta. Sitten laitoin Frendit pyörimään, ensimmäisen kauden ties miten monetta kertaa alusta, ja peikko haihtui omaan nurkkaansa. Tapaamisiin, mulkku.

Siitäkin huolimatta todettiin eräs ilta Jussin kanssa melkein yhteen ääneen, miten jo nyt voidaan uskoa olevamme aikanaan onnellisempia kuin ennen Peetun kuolemaa. Hurja ajatus, mutta ihan totta. Mikään ei ikinä tule olemaan yhtä täydellistä kuin olisi, jos Peetu (ja äiti) olisi(vat) täällä. Mutta koska ei(vät) ole, niin näissä uusissa uomissa me tulemme olemaan onnellisempia kuin niissä vuoden takaisissa uomissa. Olemme onnellisempia iltakitinästä, harmaasta päivästä leikkipuistossa, tavallisesta arjesta. Koska Seela on olemassa, koska me olemme olemassa, koska vaikka maailmassa on paljon pahaa, siellä on myös paljon hyvää. Loppujen lopuksi se tavallinen arki on suurinta juhlaa, elämän parasta aikaa.

Ja niin taas yksi päivä on saatu iltaan saakka, päivä ilman Peetua ja ilman äitiä. Vielä vähän telkkaria ja suklaata, uuteen päivään. Uuteen aamuun ilman Peetua ja ilman äitiä. Joskus ne vielä ovat vain uusia aamuja, piste. Vielä menetykset määrittävät minua, mutta jos jokin on varma, niin se on aivan varma että aina niin ei tule olemaan. Aina tämä sekopäinen vuosi tulee olemaan osa minua, mutta joku päivä se ei ole määrittävä tekijä. Kunhan nyt vain hitto vieköön lakkaatte kuolemasta, ihmiset!

Elämän juna

(Kirjoittaja tuntematon)

Elämä on kuin junamatka.
Ihmiset astuvat kyytiin ja pois kyydistä.
On jälleennäkemisen riemun asemia ja surullisten jäähyväisten asemia.
Syntyessämme astumme junaan ja tapaamme omat vanhempamme ja ajattelemme, että he pysyvät luonamme koko matkan ajan.
Useasti totuus on kuitenkin valitettavasti toisenlainen.
He astuvat pois junasta määrätyllä asemalla ja jättävät meidät yksin vaunuumme,ilman heidän seuraansa, turvaansa ja rakkauttaan.
Mutta kyytiin astuu aina uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tulevat olemaan meille tärkeitä meidän jatkuvan matkamme aikana.
He ovat siskojamme ja veljiämme, ystäviämme ja muita mahtavia ihmisiä,jotka tulevat rakastamaan meitä.

Joillekin junamatka on hauska kokemus.
Joillekin matka saattaa olla surullinen, lyijynraskaine matkatavaroineen.
Jotkut taas ovat aina valmiita auttamaan matkatovereitaan.
Jotkut jättävät koti-ikävän jälkeensä…
Toiset taas astuvat junaan ja jäävät heti seuraavalla asemalla pois ja antavat vain harvoille meistä mahdollisuuden tutustua heihin.
Joskus olemme yllättyneitä, kun rakastamamme matkatoveri menee istumaan toiseen vaunuun ja jättää meidät yksinään jatkamaan matkaa.
Onneksi kukaan ei pidättele meitä vierailemasta heidän luonaan toisessa vaunussa.
Joskus kuitenkaan emme voi mennä istumaan heidän viereensä, koska paikan on vienyt jo joku toinen.
Mutta ei se haittaa, matkanteko on nyt vain sellaista; täynnä unelmia ja yllätyksiä, tapaamisia ja jäähyväisiä, joskus mukavia ja toisinaan pettymyksen tuottavia tapahtumia.

Mutta muista…  paluumatkaa ei ole.
Siispä tehkäämme matkastamme niin miellyttävä kuin mahdollista, teemmehän tämän matkan vain yhden kerran.
Yrittäkäämme ymmärtää matkatovereitamme ja etsikäämme parhaimmat puolet heistä jokaisesta.
Ymmärtäkäämme, että jokaisena matkamme hetkenä voi olla aina joku, joka tarvitsee ymmärtämystämme.
Me itsekin tarvitsemme tietyssä vaiheessa matkaamme jotakuta, joka ymmärtää meitä.

Matkamme suurin mysteerio on se, että emme tiedä, milloin meidän on astuttava junasta pois.
Emmekä tiedä, milloin kukin matkatoveri astuu pois kyydistä.
Edes hän, joka istuu aivan vierellämme.
Itse luulen, että olen surun musertama, kun aikani tulee astua pois kyydistä.
Olen aivan varma siitä.
Tulee olemaan kivuliasta sanoa jäähyväiset kaikille rakkaille ihmisille, joita olen matkani aikana tavannut.
Mutta olen myös varma siitä, että joskus saavun Keskusasemalle, asemalle, jossa tapaan uudestaan kaikki rakkaimpani, itsekullakin mukanaan enemmän matkatavaroita kuin matkalle lähtiessään.
Ehkä olen matkan varrella voinut antaa heille omastani osan.

Rakkaat ystävät, tehkäämme matkastamme ikimuistoinen!
Huolehtikaamme siitä, että jätämme jälkeemme kauniita muistoja.
Toivon kaikille minun vaunussani istuville:
Oikein mukavaa junamatkaa.
Nauti matkanteosta.

Pieni aurinko

Sanat tuntuvat olevan vähän hukassa. Ajatuksia pyörii päässä paljonkin, äitiä, Peetua ja perusarkea. Mutta jotenkin tuntuu etteivät ne muodostu lauseiksi asti. Samalla tavalla tunteet ovat hukassa. Pyörittelen taas samoja ihmetyksiä kuin kymmenen kuukautta sitten; miksen minä itke? Miten pystyn toimimaan, nukkumaan, katsomaan telkkaria? Pystyn puhumaan äidistä ja hänen kuolemastaan, katsomaan kuviakin, mutta tunne puuttuu. Jos mustavalkoisuus ehtikin jo syksyn myötä kääntymään seepiansävyiseksi, nyt värit ovat taas hukassa. Närästää, henkeä ahdistaa, ihan kuten silloinkin. Kohta lepramylly käynnistyy, ehkä vasta hautajaisten jälkeen.

Olen oppinut itsestäni hirveästi lisää vuoden aikana, nyt tuntuu kuin kertaisin niitä läksyjä. Suru ei tule tunnevyörynä, vaan järkeilynä ja toimintana. Välillä itkettää, ikävä nakertaa, on ankea ja synkeä olo, mutta sellainen huutoitku, Suru ja Romahdus puuttuvat. Kiukkua on, ärsyyntymiskynnys on taas harvinaisen matalalla, mutta muut tunteet ovat piilossa. Kyllä se sieltä taas tulee, varmaan sitten kun kaikki asiat on hoidettu, äiti saatettu matkansa päähän ja viimeiset paperit allekirjoitettu. Eikä siinä kai sitten ole mitään väärää, tämä vain on minun tapani. Vaikka alan oppia sen, se on vaikea hyväksyä. Pitäisi itkeä suureen ääneen, tuntea ja velloa. Ihan kuin se sillä menisi nopeammin ohi. Perunan keittelyä, niinpä niin.

Äitiä (ja isää) tässä enimmäkseen tulee mietittyä niinä hetkinä, kun joutaa miettimään. Mutta Peetua myös. Jotenkin ne alkuajat muistaa nyt eri tavalla, ehkä pimenevän syksyn myötäkin, ehkä tämän tuoreen menetyksen. Mutta sen menetyksen myötä myös huomaa, että Peetusta on päässyt paljon eteenpäin. Elämä oli jo aika hyvin asettunut uomiinsa, suru oli ennakoitavampaa ja tutumpaa, ikävä oli jo jossain määrin ystävä. Tavallaan äidin kuolema toi sen kaiken mieleen kirkkaampana, sen alkuaikojen kaaoksen ja kivun. Tavallaan tämä heitti vielä kauemmas Peetusta, painoi pikkupojan sinne taustalle. Siitä tuntuu olevan jo niiiin kauan, kun Peetua surtiin, tai murehdittiin surun puuttumista.

Seela alkaa olla jo jotenkin samanmoinen kuin Peetu, ei enää mikään vauva vaan ihan oikea ihminen. Seela täyttää Peetun paikan arjessa. Se on kauhea asia sanoa ääneen, mutta se on totta. Me ehdimme elää kahden lapsen kanssa vain neljä kuukautta, se ei vielä tuntunut tutulta, siinä oli vielä uutuudenviehätystä. Elämä yhden taaperon kanssa on tutumpaa. Seela ei tietenkään ikinä korvaa Peetua, ei voisikaan koska on ihan eri tyyppi. Peetun paikkaa sydämessä ei voi kukaan viedä. Mutta yhtä tärkeää on sanoa ääneen, että Peetun muisto ei korvaa Seelan paikkaa, niillä on omat lokeronsa. Kaipaus Peetua kohtaan vain ei ole niin fyysistä enää, aika on tehnyt tehtävänsä, sen viiltävimmän terän on unohtanut. Nyt sujautetaan Seelan käsi hihaan, hänellä on omat juttunsa ja tapansa. Edelleen pelkään, että unohdan Peetusta vielä enemmän, mutta toisaalta niin sen ehkä on oltavakin, jotta päässä olisi tilaa Seelan jutuille.

Joka päivä sitä silti miettii ja haikailee, että olisipa se poika täällä. Olisipa kaksi suloista lasta, isoveli ja pikkusisko. Oltiin pari päivää Tallinnassa ennen äidin kuolemaa, saatiin hiljaisesta ajankohdasta johtuen perhehuone. Siellä oli kerrossänky, joka huusi kolmevuotiasta nukkumaan ja kiipeilemään. Aamupalapöydässä noukin Seelan nokkamukia lattialta kolmattatoista kertaa, tarjosin karjalanpiirakkaa, lihapullaa, nakkia, melonia ja muroja, kaikesta tyttö otti yhden puraisun ja viskasi pois. Mietin surkeana, miten Peetu olisi istunut tuolissa (oikeassa, ei syöttötuolissa) ja syönyt nakkejaan rauhassa. Vaikka viisi minuuttia, mutta ilman että minun pekonini ja kahvini jäähtyvät. Miten ne olisivat kiusanneet toisiaan automatkalla! Ja miten herttaisia kuvia niistä olisi saanut yhdessä. Miten niillä olisi ollut omia juttujaan, olisivat nauraa räkättäneet käheitä naurujaan minun ja Jussin pyöritellessä silmiämme hymyillen.

Mutta vaikka niin paljon kurjaa tapahtuu, niin Seela kannattelee. Ärsyttää, sitten ihastuttaa ja pistää rutistamaan itseään kahdenkin edestä. Rutistamaan mummonkin edestä, Peetunkin sijasta. Vaikka miten paljon surua, ankeutta, ikävää ja puuttuvia kyyneliä elämään mahtuukaan, niin siihen mahtuu myös Seela. Kun siis mietitte mitä meille kuuluu, niin sitähän tänne. Perusjuttuja; kuolemaa ja surua, elämää ja iloa. Joskus jos jonain vuonna olisi enemmän sitä jälkimmäistä, niin ei sekään haittaisi. Mutta selvitään täällä tälläkin sekoituksella. Koska Seela.

Hämmennystä

Trapetsi huojuu jälleen laajemmassa, ennakoimattomammassa kaaressa. Se ei varmaan ole mikään yllätys. Meidät on taas heitetty keskelle alkujärkytystä, lähtöpisteeseen. Hautajaisjärjestelyt, osanottokortit, asioiden järjestäminen. Muista syödä, oletko nukkunut.

Mutta tällä kertaa se ei ole samanlaista. Olen hämilläni. Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt äitini kuolemaa. Äidin terveys oli vuosien varrella hyvinkin häilyväistä, hän sairasti elämänsä aikana ms-tautia sekä kaksi syöpää. Kohtaloksi koitui kuitenkin sydän, joka ei jaksanut odottaa leikkausta. Siihen olisi ollut kolme päivää, se siirrettiin jo kerran elokuulta. Äiti kävi huonompikuntoiseksi viikkojen myötä, mutta kuolema tuli silti yllättäen. Selvennettäköön nyt heti, että Seela ei ollut tapahtuma-aikaan paikalla, kirjoitin viimeksi vähän epäselvästi. Olimme lauantaina juhlissa, Seela oli yökylässä mummon ja pappan luona. Sunnuntaina he toivat hänet kotiin ja lähtivät mökilleen vielä käymään ennen äidin leikkausta.

Juttelimme äidin kanssa puhelimessa yhdeksältä sunnuntai-iltana, kertasimme yökyläilyn sujumista. Hyvin oli mennyt vaikka sitä etukäteen pelkäsinkin, Seela on niin kovasti minun perääni nyt. Tyytyväisenä oli tyttö leikkinyt, syönyt ja nukkunutkin kellon ympäri heräämättä. Nauroimme, miten Seela oli jo valinnut puolensa; pappa ei saanut poistua hänen silmistään hetkeksikään. Mummo kelpasi kyllä syöttämään, mutta muuten Seela oli pappan tyttö. Päätimme puhelun toteamalla, että soitellaan.

Olin juuri sulkemassa telkkarin ja painamassa pään tyynyyn hiukan ennen puoltayötä, kun puhelin soi. "Iskä soittaa" kertoi näyttö. Tiesin heti, mitäpä muutakaan asiaa siihen aikaan voisi olla. Äitiä elvytettiin mökin makuuhuoneen lattialla, hän oli mennyt tajuttomaksi aivan yhtäkkiä. Varttia myöhemmin isä soitti; ei vastetta, äiti oli lähtenyt. Jussi lähti hakemaan isää puolentoista tunnin ajomatkan päästä, minä jäin vahtimaan Seelan unta. Tunnit olivat pitkät, istuin koneella puhumassa ystävän kanssa (kiitos sinä, tiedät kyllä), petasin isälle yösijaa sohvalle, vaeltelin ympäri alakertaa. Etoi, vapisutti, suuta kuivasi. Se päivä oli tullut, se jota olin aina pelännyt. Äiti oli poissa.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin olen jo ehtinyt tuntea kaikenmoisia asioita. Hämmennystä, huolta, ikävää, helpotusta, syyllisyyttä. Tällä kertaa syyllisyys johtuu siitä, että päivä jota olin aina pelännyt ei ollutkaan elämäni pahin. Hämmennystä; miksi en ole riekaleina? Miksi synkkyys ei ole niin lävitsetunkematonta kuin joulukuussa? Olen nukkunut hyvin, syönytkin, käynyt jumpassa ja jopa pakohuoneessa ystävien kanssa. Miten minä voin, minultahan on äiti kuollut?! Mutta koitan olla itselleni armollinen; teen sitä mikä milläkin hetkellä tuntuu hyvältä. Tuo pakohuone oli varattu jo paljon aiemmin, mutta en halunnut sitä peruttavan vaikka mietin onko se "soveliasta". Tuntui, että kaipaan tunniksi muuta tekemistä. Se teki hyvää, varsinkin kun meidän tiimi pääsi ulos viisi minuuttia ennen määräaikaa. Onnistumisen riemu, voi miten kaipasin kertoa äidille suorituksestamme! Ja monesta muusta asiasta viikon aikana. Keneltä on tullut kukkia, mitä molempien seuraamissa tv-sarjoissa on tapahtunut, mitä hassutuksia Seela on keksinyt. Olen kaivannut pähkäilemisapua kadonneiden avainteni suhteen sekä vinkkejä miten poistaa kahvitahra matosta. Kymmenesti olen miettinyt "tämä pitää muistaa kertoa äidille". Tulen varmasti miettimäänkin, ehkä aina.

Olin jo tapaamassa erikoistuvaa psykiatria, jonka kanssa olemme tavanneet tätä ennen vain kerran. Hänen kanssaan on tarkoitus kartoittaa tarpeitani, sitä hakeudunko terapiaan vai riittääkö satunnaisempi keskusteluapu. Hän on hyvä tyyppi, tuntuu että hän sai jo ensi kerralla jotenkin otteen siitä, kuka minä olen. Hän kysyi, miltä minusta tuntui kun kuulin äitini kuolleen ja keskeytti minut viiden minuutin vastauksen jälkeen. "Olet nyt kertonut, mitä ajattelit. Miltä sinusta tuntui?" Viisas ihminen. Kuulemma suojakeinoni on tämä ylenpalttinen järkeily, asioiden paketoiminen ja hääräys. Minun on vaikea ottaa tunnetta vastaan, siksi itkuiset osanottopuhelut sukulaisilta ovat vaivalloisia vastaanottaa. Tunne tulee aikanaan, tavalla tai toisella. En epäile hetkeäkään, ettenkö tulevien kuukausien aikana ala sairastaa sydänsairauksia koko kirjossaan.

Valkoiset kukat ärsyttävät. Äiti ei ollut valkoinen kukka, äiti oli värikäs ja iloinen. Valkoiset kukat ovat surua, myötätuntoa ja empatiaa. Tekisi mieli pomppia niiden päällä, kuten psykiatri kehotti. Peetun kuollessa en tuntenut vihaa, nyt minua ärsyttää. Ei maailmankaikkeus, ei äiti, vaan nuo valkoiset kukat ja tämä kaikki myötätunto. Ärsyttää, kun kysytään "mitä kuuluu, miten voit". Ärsyttää, kun ei kysytä. Kukat saavat raivon partaalle, samoin se jos niitä ei tulisikaan. Ei ole helppoa teillä ystävillänikään.

Vanhemman kuolema, lapsen kuolema. Ei niitä voi verrata. Tai kai niitä voi, sitähän minä olen jo kohta viikon tehnyt. Se vain ei johda mihinkään. Ehkä vuosien varautuminen on sittenkin helpottanut edessä olevaa työtä. Enää minun ei tarvitse murehtia milloin, missä, miten se tapahtuu. Äitiä ei enää ahdista, ei pelota, ei satu. Äiti eli vaikean, sairaan ja muutaman kymmenen vuotta liian lyhyen elämän, mutta hän teki siitä hyvän. Tiedän, että jos hän tosiaan teki tilinpäätöstä viime viikkojen aikana, hän oli tyytyväinen siihen mitä viivan alle jäi. Hän näki paljon pahaa, mutta myös lastenlastensa syntyvän, lapsensa häät, monta matkaa, monta joulua ja kesää. Ehkä vain on niin, että vanhemman kuolemassa on jotain loogisempaa, luonnollisempaa ja lohduttavampaa kuin oman lapsensa menettämisessä. Ehkä siitä ei pitäisi kokea syyllisyyttä, vaan rauhaa. Äidin suhteen on sitä paitsi helpompi ajatella, että hän toivoisi meille kaikkea hyvää. Siinä, missä kaksivuotias ajatteli vain omaa napaansa, äiti olisi oikeasti toivonut meidän olevan iloisia.

Äiti oli koonnut värssykirjaa nuoresta pitäen. Selailin sitä eilen ja löysin tämän:

"Kun olen kuollut
Itke hiukan minun vuokseni
Ajattele minua toisinaan
Mutta älä liikaa

Ajattele minua silloin tällöin
Sellaisena kuin olin eläessäni

Toisinaan on mukava muistella
Mutta ei kauan

Jätä minut rauhaan
Niin minäkin jätän sinut rauhaan
Ja niin kauan kuin elät
Säästä ajatuksesi eläviä varten."
(perinteinen intiaanirukous)

Juuri noin äiti olisi ajatellut, varmaan ajattelikin. Ja minä ajattelen. Itken hiukan ja ajattelen. Ja siirrän eteenpäin hänen perintöään, toivottavasti vain sitä hyvää. Rakkautta runouteen, ruskeita silmiä, empatiaa, auttamista, sitä että karjalanpaisti pitää tehdä oikeista lihoista eikä valmiista sekoituksista.

Hetken annan itseni lohduttautua tarinalla. Se on hirveän lohdullinen ja kaunis satu. Maistelen sitä hetken, hymyilen, tunnustelen ja ajattelen miten hienoa olisi jos se olisi totta. Siinä tarinassa mummo ja Peetu ovat nyt yhdessä.

Hyvää matkaa, äiti

Äitini kuoli viime yönä. Vaikka siihen on vuosien varrella osannutkin jossain määrin varautua, ei siihen voi varautua. Olen onnellinen siitä, että äiti lähti nopeasti ja kivuttomasti itse sitä tuskin tajuamatta. Saipa vielä viettää viimeisen yönsä Seelan kanssa, kun tämä oli mummolassa hoidossa. Äiti kuoli rakkaassa paikassa, sekin tuo minulle lohtua vaikka järkytys on ollut valtava meille muille.

Toista kertaa vuoden sisään minulle esitetään osanottoja. Toista kertaa pöytä täyttyy surunvalittelukukista. Tässä on nyt tarpeeksi hetkeksi aikaa, kiellän nyt ketään kuolemasta. En ikinä anna anteeksi sille, joka vielä sen kehtaa tehdä. Ettäs tiedätte.

Me selvitään tästäkin, meidän perhe. Seela lohduttaa, joskus helpottaa.

Kiitos kaikesta, äiti. Elämästä, ruskeista silmistä, mummoudesta, rakkaudesta, opista ja ojennuksesta. Lepää rauhassa, vihdoin. Olet sen ansainnut.