Sunnuntai-iltana kävin Seelan kanssa päivystyksessä. Tyttö nasautti otsansa keittiön laatikon teräväreunaiseen vetimeen. Verta syöksähti ensin kunnolla, mutta se loppui pian, samoin kuin itku. Haava oli kuitenkin niin syvän näköinen, että päätin lähteä näyttämään sen jollekin viisaammalle. Lopputulemana pieni tippa liimaa, kotonakin olimme jo tunti haaverin jälkeen. Saimme hurjan hyvää palvelua (kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä) ja ainakin tällä kertaa päivystys sai meiltä täydet pisteet.
Ajomatkalla takaisin kotiin oloni oli epämääräisen rauhaton. Ihan kuin jotain olisi jäänyt kesken. Osittain tuo levottomuus varmasti liittyi siihen, että sain ohjeet herättää Seelan yöllä pari kertaa aivotärähdyksen varalta. Vaikka kaikki näytti olevan aivan hyvin, enkä pelännyt Seelan vuoksi tippaakaan oikeastaan missään kohtaa, oloni oli samalla tavalla levoton kuin aina lapsen sairastaessa. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, mennäänkö parempaa vai huonompaa kohti. Sellaista se oli jo Peetunkin ensimmäisten korvatulehdusten aikaan. Ei siinä ole kyse lapsen kuoleman pelosta, ei ainakaan tietoisuuteni päällimmäisellä tasolla.
Tarkemmin tuota epämääräistä oloani tutkiskellessani löysin tunteen siitä, että kaikkia asioita ei oltu hoidettu loppuun; toisen lapseni asia jäi aivan kesken. Ei tullut aivotärähdysohjeita, laastareita, saunakieltoja, ei lääkärin vakuuttelua siitä että säikähdyksellä selvisitte, nyt vain kotiin rauhoittumaan. Tuli nivaska kriisiohjeita, tuli surunvalittelut ja hautajaiset, lapsi jäi sinne eikä häntä sen koommin ole näkynyt. Tuota nihkeää tunnetta lisäsi päivytyksen pihaan parkkeerattu ambulanssi numero 1211, sama jolla Peetu matkusti viimeisen matkansa meidän kanssamme.
Jokunen kuukausi sitten näin unta, jossa Seela putosi portailta ja meni hetkeksi tajuttomaksi. Hänet vietiin sairaalaan, laitettiin sellaiseen lasten sairaalasänkyyn ja kärrättiin osastolle muiden lasten joukkoon. Jossain vaiheessa hän muuttui Peetuksi. Muistan ajatelleeni unessa, että "nyt meni jo paremmin, viimeksi ei ehditty sairaanhoidon piiriin asti ennen kuin lapsi kuoli". Iso pyörä pyörii, melkein vuosi on mennyt ja alitajunta pureskelee vieläkin tätä kaikkea täydellä teholla.
Matkalla päivystykseen höpöttelin Seelalle, jotta sain tarkkailtua hänen vointiaan ja pidettyä hänet kohtuullisen hyväntuulisena vaikka iltaväsy alkoikin jo painaa. Siinä höpötellessäni kysyin häneltä, mitä kissa sanoo. Peetun ollessa Seelan ikäinen hänen mielestään kissa sanoi "vaivaivai", sellaisella valittavan naukuvalla äänellä. Hän oli niin vakuuttunut tästä, että ennen kuin osasi sanoa "kissa" hän kutsui kyseisiä eläimiä termillä "vaivaiva". Perhepäivähoitajan luokse mennessä rappukäytävä raikui, kun Peetu odotti näkevänsä tädin lemmikit; "vaivaivai!". Seelan mielestä kissa muuten sanoo "iiäi".
Joka tapauksessa, juuri kun olin kysynyt Seelalta mitä kissa sanoo ajaessamme sunnuntai-iltana kaupungin halki, ja ennen kuin Seela ennätti vastata "iiäi", viereistä kaistaa pitkin meidät ohitti auto. Sen rekisterinumero oli "VAI-XXX". Hymähdin itsekseni. Jos uskoisin johonkin, niin uskoisin että Peetu se siellä vastaili äitin hölmöihin kysymyksiin.
tiistai 22. marraskuuta 2016
tiistai 15. marraskuuta 2016
Pimeät viikot
Vuoden pimeimmät ja pisimmät viikot ovat menossa. Ehkä ne ensi vuonna eivät ole näin pimeitä? Itse asiassa ne ehkä alkuvuodesta olivat kuitenkin pimeämpiä ja pidempiä. Tässä oli välissä jo parempi olo, sellainen valheellinen normaali. Nämä viikot, Peetun viimeisten viikkojen vuosipäivät, lyövät taas maahan.
Syöpä hellitti hetkeksi, pystyn hetkittäin tässäkin pimeydessä nauttimaan asioista. Kuten siitä kun tapaa ystäviä joita ei ole vähään aikaan nähnyt ja huomaa, että ne ovat edelleen yhtä hyviä tyyppejä kuin olivat jo viime vuosikymmenellä. On hassuja kommelluksia, hyviä herkkuja, aivotonta tv-viihdettä, itsensä ylittämistä pace-salissa, on joskus aamuisin Seela meidän sängyssä, jatkamassa vielä hetken unia kyljessäni kiinni. Unissaan sätkivä ja kääntyilevä, pehmeä pieni ihminen siinä ihan vieressä. On Jussikin, pitämässä minut järjissäni. Tänään ensitapaamisestamme on 12 vuotta, uskotteko? Vaikea edes alkaa miettiä mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Ja tässä vielä ollaan, vaikka hautajaisia on vuosiin mahtunut aika paljon enemmän kuin häitä.
Mutta pienet hyvät hetket eivät vie voittoa isoista murheista. Huomaan takapakkia kaikessa. Pinnani on muuttunut taas lyhyestä lähes olemattomaksi, hetkittäin tekisi vain mieli paiskoa tavaroita ja kiljua. Ihmiset ärsyttävät käytöksellään, vaikka eivät edes tekisi mitään. En siedä viivytyksiä, epävarmuuksia, sotkua, kitinää, mitään vastaanlaittamista mihinkään asiaan. En myöskään siedä myötätuntoa, "sinulla on varmasti nyt raskasta" -toteamuksia. Mistä tiedät? Pitääkö olla? Entä jos ei olekaan, tunnenko minä taas väärin? Isänpäivänä aamuna raivosin ensi töikseni Jussille, kun olin valvonut puolitoista tuntia hänen hengittäessään nuhaisena äänekkäämmin. Että hyvää päivää vain, paras isä mitä lapsillani olisi ikinä voinut olla, onnea ja voisitko opetella hengittämään unissasi hiljempaa, ääliö.
On vaikeampi tarttua asioihin, mieluiten vain istuisi tuijottamassa telkkaria. Huomaan itsessäni jotain pakko-oireisia piirteitä; hellan tarkistamista useammin kuin olisi tarpeen, pyykkien järjestämistä narulle sotilaalliseen järjestykseen, sen semmoista. Taistelen sitä vastaan, en aio ottaa vielä sellaistakin ristiä itselleni. Harmaa sää masentaa, kengät luisuvat kävelytiellä, viima puree ja suututtaa. Voi perkele! Missä minun lapseni on, voi Peetu äidillä on sinua niin hirveän kova ikävä! Kuristaa, puristaa, henkeä ahdistaa, itkettää. On ikävä, suru, pohjaton lohduttomuus. Vuosi sitten minulla oli kaikki, nyt on vain tyhmää, harmaata, ärsyttävää, ikävää.
Luulen että kuolinpäivänä helpottaa. Silloin ei voi enää miettiä, että "vuosi sitten kaikki oli hyvin". Sinä päivänä vuosi sitten ei mikään ollut hyvin; se oli pohja, päivä nolla. Mutta pitkät ovat viikot sitä ennen. Eikä sitä yhtään auta, että samoina viikkoina koko maailma valmistautuu lasten ja perheen suurimpaan juhlaan. Voi kunpa Peetu olisi elänyt pari viikkoa kauemmin, voi kun olisi saatu se joulu vielä.
Toisaalta ei hyvää aikaa lapsen kuolemalle olekaan. Onneksi saatiin jokainen niistä päivistä kun saatiin: 2 vuotta 8 kuukautta ja 16 päivää. Se ammattilaistaho, jonka kanssa käyn yhä mahdollisia terapiakuvioitani läpi, on niin hirveän viisas ja ymmärtäväinen ihminen. Hän sanoi että meissä, joihin hän minut ja Jussin jo uskaltaa lukea, meissä jotka oppivat elämään lapsensa kuoleman kanssa ja vielä nauttimaan siitä elämästään; meissä on yksi yhteinen piirre. Vääjäämättä, vaikka millainen olisi se alun ajatusmaailma, jossain vaiheessa osaamme olla kiitollisia siitä, että juuri tuo lapsi syntyi juuri meille. Kaikesta huolimatta.
Ja sitä minä olen, ylpeä ja onnellinen, että sain olla Peetun äiti. Mieluummin olisi ollut vain Peetun ja Seelan äiti enkä kuolleen lapsen äiti, mutta se kuului siihen Peetu-pakettiin. Ja otan sen kokonaan empimättä, koska sen ansioista sain tuntea Peetun, olla hänen ätinsä kaikki nuo vuodet, viikot ja päivät.
Mutta ihan hitonmoinen ikävä minulla silti on.
Kuvan sijaan saatte tänään Peetun viimeiset videot. Eikö ole jännä, miten tavallisesta arjesta ei tule otettua materiaalia? Voi miksei ole videopätkää siitä, miten Peetu istui lumoutuneena katsomassa Kaapoa sohvalla, rekkojensa vieressä (ne piti aina nostaa sohvalle seuraksi)? Tai tavallisesta puurohetkestä, autojonon rakentamisesta, iskän ja Peetun painista, hiekkakakkujen tekemisestä, jostain sellaisesta? Tässäkin tilanteessa pyrkimyksenä oli saada nauhalle Seelan ensimmäiset hymyt. Onneksi Peetu tuli lörpöttelemään vauvalle, onneksi en poistanut "epäonnistuneitta" pätkiä. Näistä tulee toivottavasti vielä Seelalle tärkeitä videoita.
Peetun ääni kuulostaa lapsenomaisemmalta kuin muistin ja hän puhui epäselvemmin kuin olin ajatellut. Ehkä kyse on siitäkin, että videot on kuvattu jo syyskuussa, joten Peetu ehti vielä kehittyä viimeisinä kuukausinaan. Pelkäsin videoiden katsomista alkuvuodesta ihan kamalasti. Lopulta kun katsoin, tuli hyvä olo, rauhallinen. Onneksi nämä ovat olemassa, onneksi koko poika oli olemassa, tästä saamarin pimeydestä huolimatta.
Syöpä hellitti hetkeksi, pystyn hetkittäin tässäkin pimeydessä nauttimaan asioista. Kuten siitä kun tapaa ystäviä joita ei ole vähään aikaan nähnyt ja huomaa, että ne ovat edelleen yhtä hyviä tyyppejä kuin olivat jo viime vuosikymmenellä. On hassuja kommelluksia, hyviä herkkuja, aivotonta tv-viihdettä, itsensä ylittämistä pace-salissa, on joskus aamuisin Seela meidän sängyssä, jatkamassa vielä hetken unia kyljessäni kiinni. Unissaan sätkivä ja kääntyilevä, pehmeä pieni ihminen siinä ihan vieressä. On Jussikin, pitämässä minut järjissäni. Tänään ensitapaamisestamme on 12 vuotta, uskotteko? Vaikea edes alkaa miettiä mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Ja tässä vielä ollaan, vaikka hautajaisia on vuosiin mahtunut aika paljon enemmän kuin häitä.
Mutta pienet hyvät hetket eivät vie voittoa isoista murheista. Huomaan takapakkia kaikessa. Pinnani on muuttunut taas lyhyestä lähes olemattomaksi, hetkittäin tekisi vain mieli paiskoa tavaroita ja kiljua. Ihmiset ärsyttävät käytöksellään, vaikka eivät edes tekisi mitään. En siedä viivytyksiä, epävarmuuksia, sotkua, kitinää, mitään vastaanlaittamista mihinkään asiaan. En myöskään siedä myötätuntoa, "sinulla on varmasti nyt raskasta" -toteamuksia. Mistä tiedät? Pitääkö olla? Entä jos ei olekaan, tunnenko minä taas väärin? Isänpäivänä aamuna raivosin ensi töikseni Jussille, kun olin valvonut puolitoista tuntia hänen hengittäessään nuhaisena äänekkäämmin. Että hyvää päivää vain, paras isä mitä lapsillani olisi ikinä voinut olla, onnea ja voisitko opetella hengittämään unissasi hiljempaa, ääliö.
On vaikeampi tarttua asioihin, mieluiten vain istuisi tuijottamassa telkkaria. Huomaan itsessäni jotain pakko-oireisia piirteitä; hellan tarkistamista useammin kuin olisi tarpeen, pyykkien järjestämistä narulle sotilaalliseen järjestykseen, sen semmoista. Taistelen sitä vastaan, en aio ottaa vielä sellaistakin ristiä itselleni. Harmaa sää masentaa, kengät luisuvat kävelytiellä, viima puree ja suututtaa. Voi perkele! Missä minun lapseni on, voi Peetu äidillä on sinua niin hirveän kova ikävä! Kuristaa, puristaa, henkeä ahdistaa, itkettää. On ikävä, suru, pohjaton lohduttomuus. Vuosi sitten minulla oli kaikki, nyt on vain tyhmää, harmaata, ärsyttävää, ikävää.
Luulen että kuolinpäivänä helpottaa. Silloin ei voi enää miettiä, että "vuosi sitten kaikki oli hyvin". Sinä päivänä vuosi sitten ei mikään ollut hyvin; se oli pohja, päivä nolla. Mutta pitkät ovat viikot sitä ennen. Eikä sitä yhtään auta, että samoina viikkoina koko maailma valmistautuu lasten ja perheen suurimpaan juhlaan. Voi kunpa Peetu olisi elänyt pari viikkoa kauemmin, voi kun olisi saatu se joulu vielä.
Toisaalta ei hyvää aikaa lapsen kuolemalle olekaan. Onneksi saatiin jokainen niistä päivistä kun saatiin: 2 vuotta 8 kuukautta ja 16 päivää. Se ammattilaistaho, jonka kanssa käyn yhä mahdollisia terapiakuvioitani läpi, on niin hirveän viisas ja ymmärtäväinen ihminen. Hän sanoi että meissä, joihin hän minut ja Jussin jo uskaltaa lukea, meissä jotka oppivat elämään lapsensa kuoleman kanssa ja vielä nauttimaan siitä elämästään; meissä on yksi yhteinen piirre. Vääjäämättä, vaikka millainen olisi se alun ajatusmaailma, jossain vaiheessa osaamme olla kiitollisia siitä, että juuri tuo lapsi syntyi juuri meille. Kaikesta huolimatta.
Ja sitä minä olen, ylpeä ja onnellinen, että sain olla Peetun äiti. Mieluummin olisi ollut vain Peetun ja Seelan äiti enkä kuolleen lapsen äiti, mutta se kuului siihen Peetu-pakettiin. Ja otan sen kokonaan empimättä, koska sen ansioista sain tuntea Peetun, olla hänen ätinsä kaikki nuo vuodet, viikot ja päivät.
Mutta ihan hitonmoinen ikävä minulla silti on.
Kuvan sijaan saatte tänään Peetun viimeiset videot. Eikö ole jännä, miten tavallisesta arjesta ei tule otettua materiaalia? Voi miksei ole videopätkää siitä, miten Peetu istui lumoutuneena katsomassa Kaapoa sohvalla, rekkojensa vieressä (ne piti aina nostaa sohvalle seuraksi)? Tai tavallisesta puurohetkestä, autojonon rakentamisesta, iskän ja Peetun painista, hiekkakakkujen tekemisestä, jostain sellaisesta? Tässäkin tilanteessa pyrkimyksenä oli saada nauhalle Seelan ensimmäiset hymyt. Onneksi Peetu tuli lörpöttelemään vauvalle, onneksi en poistanut "epäonnistuneitta" pätkiä. Näistä tulee toivottavasti vielä Seelalle tärkeitä videoita.
Peetun ääni kuulostaa lapsenomaisemmalta kuin muistin ja hän puhui epäselvemmin kuin olin ajatellut. Ehkä kyse on siitäkin, että videot on kuvattu jo syyskuussa, joten Peetu ehti vielä kehittyä viimeisinä kuukausinaan. Pelkäsin videoiden katsomista alkuvuodesta ihan kamalasti. Lopulta kun katsoin, tuli hyvä olo, rauhallinen. Onneksi nämä ovat olemassa, onneksi koko poika oli olemassa, tästä saamarin pimeydestä huolimatta.
tiistai 8. marraskuuta 2016
Rumat kengät
(Kirjoittaja tuntematon)
Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää miten kauheat nämä kenkäni ovat, se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta kun olet kerran laittanut ne jalkaasi, et voi koskaan ottaa niitä pois.
Nyt olen huomannut, etten ole ainoa jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä kenkiä.
Jotkut ovat kuin minä; heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin, ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään, että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
Kukaan ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti näiden kenkien vuoksi olen vahvempi.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen kengillä.
Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää miten kauheat nämä kenkäni ovat, se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta kun olet kerran laittanut ne jalkaasi, et voi koskaan ottaa niitä pois.
Nyt olen huomannut, etten ole ainoa jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä kenkiä.
Jotkut ovat kuin minä; heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin, ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään, että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
Kukaan ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti näiden kenkien vuoksi olen vahvempi.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen kengillä.
perjantai 4. marraskuuta 2016
Valkoinen räjähdys
Yhtenä iltana sain päähäni lähteä haudalle puoli kymmeneltä. Seuraavaksi päiväksi oli povattu lumipyryä ja olimme hykerrelleet vapaapäiviä viettävän Jussin kanssa, miten saamme katsella sisällä lämpimässä, kun muut
kolaavat autojaan ja kiroavat tuiskussa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että sunnuntai-iltana sytyttämämme kynttilä on jo sammunut ja hauta on pimeänä. Teknisesti ottaen siellä palaa led-kynttilä, mutta sen liekki on niin heikko ettei näy metriä kauemmas. Ajatus pimeästä haudasta kirpaisee minua edelleen, varsinkin ajatus pimeästä haudasta lumimyrskyssä.
Tuli tunne, että on mentävä. Ajettava viiden kilometrin päähän pimeässä, myöhään, vain sytyttääkseen kynttilän, jonka voisi sytyttää vaikka kotona Peetun kuvan edessäkin. Järjellä ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä, joten sen oli oltava tunne. Halusin seurata tunnetta, koska niitä on ollut tässä pyörimässä vähemmän kuin järkeä, vaikkei missään olekaan mitään järkeä ollut pitkään aikaan. Menomatkalla radiosta tuli kappale jota en ole kuullut sitten teinivuosien. Sanat eivät iskeneet kuten olisi voinut luulla, koko tilanne oli kai niin pohjattoman lohduton.
"Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa
mä sua muistoistani pois en saa.
Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan
mä sua muistoistani pois en saa."
(Yö "Sua muistoistani pois en saa")
Hautausmaa oli hiljainen, ei ketään missään. Ja silti niin paljon porukkaa, kynttilöitä, menetettyjä ystäviä ja puolisoita, lapsiakin. Siellä on oma tunnelmansa, sen rautaportin takana. Ei se ole pelottava paikka, tavallaan rauhoittavakin. Ja siellä on pienen poikani tuhka, maan sylissä. Poikani, Ville ja traktorikirja. Unelmani, rakkauteni, räpylävarpaani.
Sytytin kynttilän, korjasin kaivinkoneen pois kiven päältä suojaan tuiskulta. Hyräilin mielessäni Lapin äidin kehtolaulun, jota lauloin Peetulle iltaisin.
"Sulje silmäs pienoinen, uinu onnen unta. Suuri on ja ihmeinen unten valtakunta."
Itkin, kunnolla. Itkin koko ajomatkan kotiin. Siitä asti olen itkenyt, itken nytkin. Purskahdellut aina välillä, sitten antanut sen laantua ja keskittynyt arkeen. Yritin silloin eritellä itkun syytä, enää en. Se on kai sekoitus Peetua, äitiä, menetystä, pelkoa, itsesääliä. Päällimmäisenä tuntuu Peetu ja pohjaton ikävä.
Vuodenaika on taas vaihtunut. Talvi taitaa aina tästä eteenpäin olla vähän vaikeampi. Talvikengät, jotka ostin vuosi sitten, joilla ehdin talloa lätäköissä ja ensilumella Peetun kanssa, jotka puin päälleni ambulanssiin,
joilla kävelin lukemattomat kilometrit Surun kanssa kevättalvella. Pikkuhiljaa ripustettavat jouluvalot, joita Peetun kanssa ihailtiin. Joulun odotus, itselläkin se lapsenmielinen innostus, voi mikä idylli!
Sitä joulua ei ikinä tullut. Nyt kaksi meistä on poissa. Vuodenaika tuntuu raskaalta, se palauttaa niin selvästi mieleen kipeitä asioita. Muistoja, jotka ovat ihan lähellä ja silti tavoittamattoman kaukana. Tiputtaa polvilleen ensimmäisessä jäätyneessä mutkassa ja muistuttaa, ettei tässä uudessa normaalissa ole mitään normaalia, etten minä vielä ole päässyt mihinkään. Peetu on edelleen poissa, on vielä ensi vuonnakin ja kymmenenkin vuoden kuluttua. Äiti on vasta lähtenyt, äiti joka on ollut elämässäni ihan joka joulu (jos ei muuten niin puhelimitse). Kaikki on ihan sekaisin. Kaikki on ihan tyhmää. Koko kehossani on syöpä. On kylmää, pimeää, ihan kuin talviaika olisi asettunut sydämeeni.
On vain rankempi kausi nyt. Tämä valkoinen räjähdys on ilmeisesti aivan yhtä kipeä kuin keväinen vihreä versio. Vuodenaika vaihtuu, Peetua ei ole ja nyt puuttuu äitikin. Kyllä tämä tästä, sitkeästi vaan. Maininki on noussut, se kuuluu taudinkuvaan. Vielä tulee parempi aika, vääjäämättä. Kohta helpottaa.
kolaavat autojaan ja kiroavat tuiskussa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että sunnuntai-iltana sytyttämämme kynttilä on jo sammunut ja hauta on pimeänä. Teknisesti ottaen siellä palaa led-kynttilä, mutta sen liekki on niin heikko ettei näy metriä kauemmas. Ajatus pimeästä haudasta kirpaisee minua edelleen, varsinkin ajatus pimeästä haudasta lumimyrskyssä.
Tuli tunne, että on mentävä. Ajettava viiden kilometrin päähän pimeässä, myöhään, vain sytyttääkseen kynttilän, jonka voisi sytyttää vaikka kotona Peetun kuvan edessäkin. Järjellä ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä, joten sen oli oltava tunne. Halusin seurata tunnetta, koska niitä on ollut tässä pyörimässä vähemmän kuin järkeä, vaikkei missään olekaan mitään järkeä ollut pitkään aikaan. Menomatkalla radiosta tuli kappale jota en ole kuullut sitten teinivuosien. Sanat eivät iskeneet kuten olisi voinut luulla, koko tilanne oli kai niin pohjattoman lohduton.
"Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa
mä sua muistoistani pois en saa.
Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan
mä sua muistoistani pois en saa."
(Yö "Sua muistoistani pois en saa")
Hautausmaa oli hiljainen, ei ketään missään. Ja silti niin paljon porukkaa, kynttilöitä, menetettyjä ystäviä ja puolisoita, lapsiakin. Siellä on oma tunnelmansa, sen rautaportin takana. Ei se ole pelottava paikka, tavallaan rauhoittavakin. Ja siellä on pienen poikani tuhka, maan sylissä. Poikani, Ville ja traktorikirja. Unelmani, rakkauteni, räpylävarpaani.
Sytytin kynttilän, korjasin kaivinkoneen pois kiven päältä suojaan tuiskulta. Hyräilin mielessäni Lapin äidin kehtolaulun, jota lauloin Peetulle iltaisin.
"Sulje silmäs pienoinen, uinu onnen unta. Suuri on ja ihmeinen unten valtakunta."
Itkin, kunnolla. Itkin koko ajomatkan kotiin. Siitä asti olen itkenyt, itken nytkin. Purskahdellut aina välillä, sitten antanut sen laantua ja keskittynyt arkeen. Yritin silloin eritellä itkun syytä, enää en. Se on kai sekoitus Peetua, äitiä, menetystä, pelkoa, itsesääliä. Päällimmäisenä tuntuu Peetu ja pohjaton ikävä.
Vuodenaika on taas vaihtunut. Talvi taitaa aina tästä eteenpäin olla vähän vaikeampi. Talvikengät, jotka ostin vuosi sitten, joilla ehdin talloa lätäköissä ja ensilumella Peetun kanssa, jotka puin päälleni ambulanssiin,
joilla kävelin lukemattomat kilometrit Surun kanssa kevättalvella. Pikkuhiljaa ripustettavat jouluvalot, joita Peetun kanssa ihailtiin. Joulun odotus, itselläkin se lapsenmielinen innostus, voi mikä idylli!
Sitä joulua ei ikinä tullut. Nyt kaksi meistä on poissa. Vuodenaika tuntuu raskaalta, se palauttaa niin selvästi mieleen kipeitä asioita. Muistoja, jotka ovat ihan lähellä ja silti tavoittamattoman kaukana. Tiputtaa polvilleen ensimmäisessä jäätyneessä mutkassa ja muistuttaa, ettei tässä uudessa normaalissa ole mitään normaalia, etten minä vielä ole päässyt mihinkään. Peetu on edelleen poissa, on vielä ensi vuonnakin ja kymmenenkin vuoden kuluttua. Äiti on vasta lähtenyt, äiti joka on ollut elämässäni ihan joka joulu (jos ei muuten niin puhelimitse). Kaikki on ihan sekaisin. Kaikki on ihan tyhmää. Koko kehossani on syöpä. On kylmää, pimeää, ihan kuin talviaika olisi asettunut sydämeeni.
On vain rankempi kausi nyt. Tämä valkoinen räjähdys on ilmeisesti aivan yhtä kipeä kuin keväinen vihreä versio. Vuodenaika vaihtuu, Peetua ei ole ja nyt puuttuu äitikin. Kyllä tämä tästä, sitkeästi vaan. Maininki on noussut, se kuuluu taudinkuvaan. Vielä tulee parempi aika, vääjäämättä. Kohta helpottaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)