Molempien raskauksieni aikana hormonit ovat tehneet tepposensa ja mielialat heitelleet ihan sattumanvaraisesti. Tuttua huttua varmasti monelle, joko itse kokeneena tai sivusta seuranneena. Kun pahin kuohu oli meneillään, oli se sitten itkukohtaus, puhdasta vihaa tai nauruhepuli, en kestänyt kuulla tuota h-sanaa. "Ne on ne hormonit." Silloin tunne, mikä se sitten olikaan, kääntyi väistämättä kiukunpuuskaan; ei ne ole hormonit, sinä vain ole kusipää.
Muistan miten odottaessani Peetua istuttiin kerran anoppilassa pelaamassa ristiseiskaa. Pelasin reilusti; en kestä pimittää muilta kortteja kun huomaan, ettei heidän pelinsä onnistu ilman pakassani olevaa helpotusta. Muut eivät toimineet samalla tavalla, josta tuloksena koin ennätyksellisen murskatappion. En voinut pidätellä itkua, lämpimät marttyyrinkyynleet virtasivat vaikka yritin niitä peitellä. "Ne on ne hormonit."
Tuntuu, kuin olisin palannut tuohon tilaan (ja ei, en ole raskaana). Ehkä se on ihan hyväkin, kun miettii miten paljon aikaa ja energiaa olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt puuttuvien tunteideni murehtimiseen. Vaikka äärilaidat eivät ole yhtä äärimmäisiä kuin raskaana, ne heittelevät samalla tavalla. Ärtymys, ilo, kaiken peittävä ikävä.
Saatan istua aamulla juomassa kahvia, katselemassa omiin puuhiinsa syventynyttä Seelaa ja kaunista kotiani, lukea hieman kirjaa ja miettiä että tässä on kuitenkin palaset kohdallaan vaikka yksi puuttuukin. On tarpeeksi palasia, jotta kuvassa on jotain järkeä, jotta siitä saa yhtenäisen kokonaisuuden vaikka se yksi iso pala onkin kateissa. Kahden minuutin kuluttua tuosta idyllistä yritän samalla pukea Seelaa ja itseäni ulkovaatteisiin, puhua puhelimessa ja miettiä mitä olen unohtanut tehdä. Tuntuu että pää hajoaa, poksahtaa vain ja leviää seinille.
Hetken kuluttua ollaan pihalla, Seela nauraa ja vetää pulkkaansa perässään. Höpsötellään. Nauru ja rakkaus tuntuu mahanpohjassa asti. Mahasta kouraisee. Sitten sattuu hetken aikaa. Mikä syöpä, millainen oire, mikä ennuste. Kaivan puhelimen esiin ja googlaan vatsasyövän oireita, Seela hermostuu. Kitisee ja vetää väkisin huomioni puoleensa. Osoittaa jotain ja sanoo "toio" kuten Peetukin. Ihan samalla tavalla. Ehkä minä olen molemmille puhunut samalla tavalla, "kato mikä toi on". Ihan samalla nuotilla molemmat ainakin ovat kysyneet "toio" ihan satunnaisista asioista. Ikävä kouraisee.
Voi Peetu, kun olisit täällä. Aika vain vilistää sinusta kauemmas, enkä enää ikinä näe sinua. Elämä asettuu uusiin uomiinsa, mutta sinä et ole täällä, et enää ikinä. Surukin haihtuu, se viimeinen mitä sinusta on jäljellä. Kun se loppuu, olet kokonaan menneisyyttä; ei ole edes sitä mikä yhdistää elävän sinut ja nykyhetkeni, se suru. Äiti ei tiedä millainen olisit, miten suloinen, uhmakas ja ärsyttävä. Millaisia vaatteita käyttäisit, millä leikkisit. Sinä et kasva. Sinä olet kuollut. Ja taas tänään äidillä on sinua ihan kauhea ikävä.
Niin nämä tunteet vaihtelevat, ja jotenkin on koitettava pysyä järjissään sen keskellä. Iloittava, kun sen hetki ja itkettävä ajallaan. Ilmeisesti tänään on jälkimmäisen vuoro, eilisillasta asti se on sisällä kuplinut. Syyllisyyskin vilahtaa; miksei samanlaista show'ta järjestetä äidille? Mutta kaipa se menee tässä samassa, on kai turha edes yrittää erotella kumman vuoksi olo on apea.
Se on sitä kolmannestakin syystä; myötätunnosta erästä upeaa, viisasta vertaisäitiä kohtaan, joka joutuu hautaamaan jo toisen lapsensa. Hän on astunut maailmaan, jonka olemassaoloa vastaan olen koittanut vielä taistella; ei salama iske kahdesti. Iskee se. Olen voimaton, kun en tiedä miten lohduttaisin - vaan pienipä se murheeni on hänen surunsa äärellä. Halaan Seelaa tiukemmin. Tiedän, että se ei häntä auta. Ei auta, kun oma syli on kaikista elävistä lapsista tyhjä. Koitan uskoa hänen puolestaan, uskoa että elämä vielä kantaa uudelleen, ja antaa jotain upeaa kun sen aika on. Ajatukseni harhailee häneen jatkuvasti, ehkä osiltaan sekin on tuonut ikävän taas pintaan. Ikävän ja huolen Seelasta.
Tai ehkä vain oli taas ikävän vuoro, ankeuden ja alakulon. Kuka tietää millainen päivä huomenna on, tai mitä tunnen kahden tunnin kuluttua. Mutta kuluttavaa tämä tunteiden välillä pomppiminen on, sen muistan jo niiltä raskausajoilta. Nyt otan kaikesta siitä tauon. Keitän kahvin ja syön suklaapatukan, pistän Frendit pyörimään enkä tunne hetkeen mitään, ehkä.
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
sunnuntai 15. tammikuuta 2017
Tuumauksia
Mietteitä viikon varrelta:
- Mä en enää ikinä istu mökillä keittiön pöydän ääressä iltamyöhällä juomassa kermalikööriä ja pelaamassa äidin kanssa Cluedoa, korttia, Blokusta tai Aliasta. Ihan käsittämätöntä, ihan käsittämättömän surullista. Ikävä.
- Miten paljon sitä voikaan nauttia pienistä asioita, nautinko niistä jo nyt jopa enemmän kuin ennen? Kuten uusista lakanoista, kirkkaan värikkäistä ja pirteistä.
- Miten Peetu matki Kaaposta oppimiaan juttuja, konttasi lattialla huutaen "olen kilmikonna" ja ripustautui jalkaan julistan "olen magneettimiäs". Ikävä.
- Äiti ei enää ole auttamassa ristisanatehtävissä. Se tiesi aina kaikkein hulluimmatkin vihjeet!
- Ihan pöhköä miten paljon sitä voi tykätä työstään. Seistä siellä juttelemassa ihmisten kanssa, lätkiä hinnoittelukoneella lappuja, suoristella lakanapinoja uudelleen ja uudelleen. Sääli, että enää pari viikkoa jäljellä.
- Miten hyvin elämä kuitenkin on. Miten kiva koti ja ihania naapureita. Miten ikinä maltan katsella asuntoja muualta kuin täältä.
- Onpa kivaa kun aurinko paistaa eikä tuuli satu naamaan. Lumi on hauskaa! Pulkkailu on hauskaa!
- Miten paljon kivoja vaatteita Peetulta jäi käyttämättä, miten kovasti olisin halunnut nähdä hänet vaikka siinä Älskling-tähtihaalarissa tai jossain tyylikkäissä juhlavaatteissa joita ei edes ikinä ostettu.
- Äidin kanssa olisi päästävä juttelemaan työjutuista, niistä uusista lakanoista, siitä miten Seela osaa jo sanoa "otota" vaikkei paljon muuta osaakaan, siitä miten loistavan joululahjan löysin anopille (kakkatyynyn) ja siitä miten lääkärit puhuivat ihan ristiin mun yskästäni (toinen määräsi antibiootin ja toinen käski olla ottamatta sitä). Äiti tykkäsi hassuista lääkäreistä. Olisi pitänyt kertoa miten fysioterapeutti epäili häntäluuvaivojen johtuvan Seelan synnytyksestä, että onpa metkaa miten kroppa toimii tai ei toimi.
-Miksi Seela ei kakkaa? Miksi Seela ei nuku? Miksi Seela nukkuu niin paljon? Miksi ikenessä on musta kohta? Tuliko Peetullekin poskihampaat jo tässä iässä? Miten ummetusta hoidetaan? Miksi tuo lapsi kakkaa noin paljon?
- Että onneksi ei erottukaan Jussin kanssa silloin, kun oli kaikkein vaikeinta Peetun ollessa pieni. Mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta, kuten Seela. Miten hyvä juttu meillä tässä on meneillään, kaikesta huolimatta. Siitä huolimatta, että se kuorsaa ja jättää olkkarin maton vinoon iltaisin. Siitä huolimatta, että meiltä on lapsi ja mun äiti kuollut ja työtilannekin epävarma. Siitä huolimatta me nauramme ja ymmärrämme toisiamme, jaksamme rakastaa.
- Miten emme ikinä saa tietää tiesikö äiti, miten huonossa kunnossa hänen sydämensä oli. Hän sanoi kesän alussa varjoainekuvauksen jälkeen että kaikki oli suht ok, mutta epäilen ettei hän halunnut huolestuttaa.
- Miten kaikesta huolimatta, kaikesta ikävästä, tekemättä jääneistä asioista ja syyllisyydestä huolimatta elämässä on niin paljon hyvää. On kihlauutisia, polttareita, tulevia häitä, vauvakuumetta, aurinkoisia päiviä. Jussi, Seela, ystävät ja läheiset, musiikkia, ruokaa.
- Miten jo ihan tosi tosi pieneksi hetkeksi pystyy tavoittamaan sen tunteen, kun ajan yksin autoa ja mietin elämääni ja hoilaan täysillä radiosta Onnellista miestä (Vesterinen yhtyeineen). Miten vuosi sitten luulin, että se tunne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.
- Ikävä. Ikävä ikävä ikävä.
- Mä en enää ikinä istu mökillä keittiön pöydän ääressä iltamyöhällä juomassa kermalikööriä ja pelaamassa äidin kanssa Cluedoa, korttia, Blokusta tai Aliasta. Ihan käsittämätöntä, ihan käsittämättömän surullista. Ikävä.
- Miten paljon sitä voikaan nauttia pienistä asioita, nautinko niistä jo nyt jopa enemmän kuin ennen? Kuten uusista lakanoista, kirkkaan värikkäistä ja pirteistä.
- Miten Peetu matki Kaaposta oppimiaan juttuja, konttasi lattialla huutaen "olen kilmikonna" ja ripustautui jalkaan julistan "olen magneettimiäs". Ikävä.
- Äiti ei enää ole auttamassa ristisanatehtävissä. Se tiesi aina kaikkein hulluimmatkin vihjeet!
- Ihan pöhköä miten paljon sitä voi tykätä työstään. Seistä siellä juttelemassa ihmisten kanssa, lätkiä hinnoittelukoneella lappuja, suoristella lakanapinoja uudelleen ja uudelleen. Sääli, että enää pari viikkoa jäljellä.
- Miten hyvin elämä kuitenkin on. Miten kiva koti ja ihania naapureita. Miten ikinä maltan katsella asuntoja muualta kuin täältä.
- Onpa kivaa kun aurinko paistaa eikä tuuli satu naamaan. Lumi on hauskaa! Pulkkailu on hauskaa!
- Miten paljon kivoja vaatteita Peetulta jäi käyttämättä, miten kovasti olisin halunnut nähdä hänet vaikka siinä Älskling-tähtihaalarissa tai jossain tyylikkäissä juhlavaatteissa joita ei edes ikinä ostettu.
- Äidin kanssa olisi päästävä juttelemaan työjutuista, niistä uusista lakanoista, siitä miten Seela osaa jo sanoa "otota" vaikkei paljon muuta osaakaan, siitä miten loistavan joululahjan löysin anopille (kakkatyynyn) ja siitä miten lääkärit puhuivat ihan ristiin mun yskästäni (toinen määräsi antibiootin ja toinen käski olla ottamatta sitä). Äiti tykkäsi hassuista lääkäreistä. Olisi pitänyt kertoa miten fysioterapeutti epäili häntäluuvaivojen johtuvan Seelan synnytyksestä, että onpa metkaa miten kroppa toimii tai ei toimi.
-Miksi Seela ei kakkaa? Miksi Seela ei nuku? Miksi Seela nukkuu niin paljon? Miksi ikenessä on musta kohta? Tuliko Peetullekin poskihampaat jo tässä iässä? Miten ummetusta hoidetaan? Miksi tuo lapsi kakkaa noin paljon?
- Että onneksi ei erottukaan Jussin kanssa silloin, kun oli kaikkein vaikeinta Peetun ollessa pieni. Mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta, kuten Seela. Miten hyvä juttu meillä tässä on meneillään, kaikesta huolimatta. Siitä huolimatta, että se kuorsaa ja jättää olkkarin maton vinoon iltaisin. Siitä huolimatta, että meiltä on lapsi ja mun äiti kuollut ja työtilannekin epävarma. Siitä huolimatta me nauramme ja ymmärrämme toisiamme, jaksamme rakastaa.
- Miten emme ikinä saa tietää tiesikö äiti, miten huonossa kunnossa hänen sydämensä oli. Hän sanoi kesän alussa varjoainekuvauksen jälkeen että kaikki oli suht ok, mutta epäilen ettei hän halunnut huolestuttaa.
"Jakakaa pois esineeni- Onpa hyvä, että annoin Peetun leikkiä niilläkin leluilla, joissa luki "ei alle 3-vuotiaille".
Järjestäkää asiani
Siivotkaa myös asuntoni
Toteuttakaa unelmani
Vastausta tietää, ette saa milloinkaan
katsoitte vain pintaa
Olin mitä olin, se ei muutu enää
Jätin mitä jätin, jotakin pysyvää
Kaduin mitä kaduin, on yhdentekevää
Arvoitus ei ratkea."
(Neljänsuora: Testamentti)
- Miten kaikesta huolimatta, kaikesta ikävästä, tekemättä jääneistä asioista ja syyllisyydestä huolimatta elämässä on niin paljon hyvää. On kihlauutisia, polttareita, tulevia häitä, vauvakuumetta, aurinkoisia päiviä. Jussi, Seela, ystävät ja läheiset, musiikkia, ruokaa.
- Miten jo ihan tosi tosi pieneksi hetkeksi pystyy tavoittamaan sen tunteen, kun ajan yksin autoa ja mietin elämääni ja hoilaan täysillä radiosta Onnellista miestä (Vesterinen yhtyeineen). Miten vuosi sitten luulin, että se tunne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.
"Joo joo päivää vaan,
taas maailma hellii lapsiaan.
Sen tahdon sanoa: elämä on janoa.
Olen tänään kukaties,
yksinkertaisesti onnellinen mies."
- Ikävä. Ikävä ikävä ikävä.
torstai 5. tammikuuta 2017
Tinaenkeli ja palloja
Useimmiten minulla on jonkinlainen ajatus siitä, mitä lähden kirjoittamaan silloin kun ryhdyn siihen. Tällä kertaa tuijotan vilkkuvaa kursoria ja mietin mitä sanoa. Tuntuu turhanpäiväiseltä toistella niitä samoja lauseita; vähän on taas vaikeampi kausi syöpäpelkojen suhteen, hirveä ikävä Peetua, elämä jotenkin rullaa eteenpäin itsestään. Vuosi on jo mennyt, ei tässä ole mitään jännää tai uutta, ainakaan juuri nyt. Astianpesukone pyörii, töissä on vieläkin kivaa, Peetua on ikävä, kaipaan äitiä, yskittää (syöpä, joskin diagnoosini varmuutta horjuttaa se, että Seela ja aika moni muukin yskii). Tällaista tämä nyt vaan on, en tiedä millä uusilla sanankäänteillä voisin tätä kuvailla.
Vuosi vaihtui vähän kuin itsestään, yskiessä. Oli tarkoitus katsella hääpäivän kunniaksi häävideota, korkata skumppa ja pelata jotain. Sen sijaan yskin, join mustaherukkamehua ja makasin puolikoomassa sohvalla. Valettiin kuitenkin tinat, meille kolmelle. Neljäskin siellä pussissa olisi sopivasti ollut. Huokaisin. Seelan tinan varjoa tutkiessani näin yhdessä kulmassa hahmon. Mietin, että jos en sano sitä ääneen, sitä ei ehkä tapahtunut. Hetken kuluttua kuiskasin kuitenkin Jussille "näyttääkö tuo sustakin enkeliltä?". Näytti se. Huokaistiin molemmat. Sitten todettiin yhteen ääneen, ettei se mitään tarkoita. Eikähän se tarkoitakaan, näille tällaisille on vain vähän herkempi.
Samalla tavalla Seela kuskattiin juhlallisesti lääkäriin jo kolmen päivän yskimisen jälkeen. Peetun kanssa vuosi sitten syksyllä meni muistaakseni ainakin viikko, ehkä jopa kaksi. Eikä siinä mitään, ei se lääkäri edes katsonut mitenkään vinoon meitä. Kai siellä käy paljon pieniä lapsia, sellaisia ainokaiselta näyttäviä huolestuneiden vanhempien kanssa. Mutta oli pakko selittää, että enhän minä muuten, mutta kun ... Lääkäri oli ihan kauhuissaan, painoi päänsä käsiinsä ja selvästi pidätteli kyyneliään. Sitä hän vain ihmetteli, ettei se divertikkeli ollut oireillut Peetun elinaikana. "Eikö yhtään veristä kakkaa?" Ei, ei yhtään. Eikä niitä kipuja.
En mä tiedä, taas tuo kursori vilkkuu eikä mulla ole mitään asiaa. Jos teitä ei olisi siellä lukemassa, en varmaan edes yrittäisi kirjoittaa näinkään usein. Ehkä satunnaisesti jotain joskus, kun tulee suurempia tuntemuksia tai oivalluksia. Ja jos teitä ei olisi, olisin varmasti lohduttomampi. Teidän kommenttienne lukeminen sattuu, avaa hanat, hyvällä tavalla. Ihan eniten maailmassa haluaisin tietenkin, että Peetu olisi täällä meidän kanssa, että saataisi valaa se neljäskin tina eikä että hän olisi juhlallinen muisto, jonka levittäminen tuntuu tärkeältä jotta koko maailma tuntisi hänet, muistaisi hänet ja kaipaisi häntä. Jotta hän eläisi edes jotenkin. Mutta koska sitä en saa, teidän kommenttinne lohduttavat ja lämmittävät. Olen iloinen kyyneleistänne, valitettavasti. Niiden kyynelten vuoksi te tiedätte kuka on Peetu, te muistatte hänen kasvonsa. Hänen muistonsa pysyvyys ei ole yksin meidän harteillamme.
Koska en vieläkään keksi mitään muuta sanottavaa, kerron erään tarinan viime keväältä. Kun vanhasta kodistamme ajetaan läheiseen kauppakeskukseen, moottoritie laskeutuu kallioleikkauksen läpi juuri kun ramppi erkanee ja taittaa jyrkkään mutkaan. Aina tuossa erkanemiskohdassa, kallioleikkauksen läpi ajettaessa Peetu sanoi "pallo". Joskus en vastannut mitään, koska mitään palloa ei ollut näkyvissä. Joskus sanoin, ettei täällä palloja näy. Taisi olla maaliskuuta viime vuonna, kun laskettelimme tuota samaa moottoritien pätkää ja katseeni osui kallioleikkauksen päällä kulkevaan voimalinjaan, joka levittäyttyi metsän keskeltä moottoritien ylitse. Voimalinjoissa roikkuu tietysti palloja ilmaliikenteen vuoksi; palloja silmänkantamattomiin! Hymyilytti, sitten itketti. Voi Peetu-rakas, nyt äiti ymmärsi mitä sinä tarkoitit! Ja onkin hienoja palloja, siellä ylhäällähän niitä kiikkuu!
Vuosi vaihtui vähän kuin itsestään, yskiessä. Oli tarkoitus katsella hääpäivän kunniaksi häävideota, korkata skumppa ja pelata jotain. Sen sijaan yskin, join mustaherukkamehua ja makasin puolikoomassa sohvalla. Valettiin kuitenkin tinat, meille kolmelle. Neljäskin siellä pussissa olisi sopivasti ollut. Huokaisin. Seelan tinan varjoa tutkiessani näin yhdessä kulmassa hahmon. Mietin, että jos en sano sitä ääneen, sitä ei ehkä tapahtunut. Hetken kuluttua kuiskasin kuitenkin Jussille "näyttääkö tuo sustakin enkeliltä?". Näytti se. Huokaistiin molemmat. Sitten todettiin yhteen ääneen, ettei se mitään tarkoita. Eikähän se tarkoitakaan, näille tällaisille on vain vähän herkempi.
Samalla tavalla Seela kuskattiin juhlallisesti lääkäriin jo kolmen päivän yskimisen jälkeen. Peetun kanssa vuosi sitten syksyllä meni muistaakseni ainakin viikko, ehkä jopa kaksi. Eikä siinä mitään, ei se lääkäri edes katsonut mitenkään vinoon meitä. Kai siellä käy paljon pieniä lapsia, sellaisia ainokaiselta näyttäviä huolestuneiden vanhempien kanssa. Mutta oli pakko selittää, että enhän minä muuten, mutta kun ... Lääkäri oli ihan kauhuissaan, painoi päänsä käsiinsä ja selvästi pidätteli kyyneliään. Sitä hän vain ihmetteli, ettei se divertikkeli ollut oireillut Peetun elinaikana. "Eikö yhtään veristä kakkaa?" Ei, ei yhtään. Eikä niitä kipuja.
En mä tiedä, taas tuo kursori vilkkuu eikä mulla ole mitään asiaa. Jos teitä ei olisi siellä lukemassa, en varmaan edes yrittäisi kirjoittaa näinkään usein. Ehkä satunnaisesti jotain joskus, kun tulee suurempia tuntemuksia tai oivalluksia. Ja jos teitä ei olisi, olisin varmasti lohduttomampi. Teidän kommenttienne lukeminen sattuu, avaa hanat, hyvällä tavalla. Ihan eniten maailmassa haluaisin tietenkin, että Peetu olisi täällä meidän kanssa, että saataisi valaa se neljäskin tina eikä että hän olisi juhlallinen muisto, jonka levittäminen tuntuu tärkeältä jotta koko maailma tuntisi hänet, muistaisi hänet ja kaipaisi häntä. Jotta hän eläisi edes jotenkin. Mutta koska sitä en saa, teidän kommenttinne lohduttavat ja lämmittävät. Olen iloinen kyyneleistänne, valitettavasti. Niiden kyynelten vuoksi te tiedätte kuka on Peetu, te muistatte hänen kasvonsa. Hänen muistonsa pysyvyys ei ole yksin meidän harteillamme.
Koska en vieläkään keksi mitään muuta sanottavaa, kerron erään tarinan viime keväältä. Kun vanhasta kodistamme ajetaan läheiseen kauppakeskukseen, moottoritie laskeutuu kallioleikkauksen läpi juuri kun ramppi erkanee ja taittaa jyrkkään mutkaan. Aina tuossa erkanemiskohdassa, kallioleikkauksen läpi ajettaessa Peetu sanoi "pallo". Joskus en vastannut mitään, koska mitään palloa ei ollut näkyvissä. Joskus sanoin, ettei täällä palloja näy. Taisi olla maaliskuuta viime vuonna, kun laskettelimme tuota samaa moottoritien pätkää ja katseeni osui kallioleikkauksen päällä kulkevaan voimalinjaan, joka levittäyttyi metsän keskeltä moottoritien ylitse. Voimalinjoissa roikkuu tietysti palloja ilmaliikenteen vuoksi; palloja silmänkantamattomiin! Hymyilytti, sitten itketti. Voi Peetu-rakas, nyt äiti ymmärsi mitä sinä tarkoitit! Ja onkin hienoja palloja, siellä ylhäällähän niitä kiikkuu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)