Ilo ja ikävä

Mietin Peetua nykyisin vähemmän. Onpa lohduton ja kamala ajatus! Mutta se on sanottava ääneen, tunnustettava itselleen. Peetu alkaa siirtyä historiaan, ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti. On vaikeampaa palauttaa mieleen kaikki se, mikä oli jokapäiväistä ja minkä tunsi lihasten muistissa. Autojonot ovat tehneet tietä Seelan palikkaleikeille. Peetun lukemat kirjat on Seelan toimesta käsitelty tunnistamattomaan muotoon. Hauta on ainoa, mikä edustaa Peetua fyysisesti. Otamme pari kertaa viikossa aikaa käydäksemme siellä. Se on taas vaikeampaa, ei sieltä lähteminen, vaan siinä seisominen.

Lapsen kuoleman kanssa siis ilmeisesti oppii elämään. Tämä viikonloppu oli kiva, oli mukavalla tasapainolla joutilasta ja toimeliasta aikaa perheen kesken. Ei tehty mitään ihmeellistä, mutta oltiin vain. Viime viikonloppuna otettiin vähän kovemmin yhteen Jussin kanssa, erottiinkin kertaalleen. Mutta niin erottiin kaksi viikkoa sitten matkalla häihinkin ja matkalla sieltä poiskin. Ei kumpikaan sitä tosissaan halua, se on vain heitettävä ilmoille kun olo on pahimmillaan. Nyt ilma on puhdistunut ja hyvä olla yhdessä. Ei siihen enempää vaadita, kun on tarpeeksi kiva perhe. Tänä viikonloppuna olin onnellinen. Juuri samalla kuplivalla mutta rauhoittavalla tavalla kuin ennen edellisvuoden joulukuutakin. Syyllisyyspeikkokaan ei hyppinyt olkapäällä onnesta huolimatta.

Mutta onhan minulla ikävä. Peetu kulkee koko ajan mukana, vaikken häntä ajattelisikaan. Kaikessa, minussa, meissä. Tavaroissa ja muistoissa. Suru on laimeampaa, mutta itku herkemmässä. Merkillistä. Odotin koko vuoden itkua, ihmettelin missä se viipyy ja miksei tule parantamaan minua. Nyt minua itkettää heti, kun puhun Peetusta, varsinkin hänen kuolemastaan. Viime viikolla raivasin ruokaa tehdessäni aikaa sille. Kuuntelin parhaat itkubiisit, pilkoin perunaa ja jutustelin välillä Seelalle. Kyyneleet valuivat, nyyhkytin kai ääneenkin. Kaikki kiteytyy vain siihen yhteen sanaan: ikävä. Minulla on niin pohjaton ikävä.

Äitiäkin, tietenkin. Isä alkaa pikkuhiljaa raivata tavaroita ympäriltään, muotoilla elämäänsä omanlaisekseen. Olen hirveän ylpeä hänestä. Hän toi kassillisen ruokaohjeita, äidin tarkoin varjelemat arkistot. Vaikka paljon äitiin liittyvää tavaraa olenkin viime kuukausina käynyt läpi, tuo parituntinen oli varmaan muistorikkain ja haikein. Niissä resepteissä näkyi äitini sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Reseptit oli talletettu niin huolella, pääraaka-aineen tai sesongin mukaan muovitaskuihin mappiin, niitä oli korjattu ja niihin oli lisätty kommentteja.

Parhaat muistot äidistä liittyvätkin varmaan keittiöön. Siihen, kun lähettelimme tolkuttomat määrät sähköposteja toisillemme suunnitellessamme joulun, pääsiäisen tai mökkiviikonlopun ruokalistaa. Siihen, miten kokeilimme tahoillamme uutuuksia ja vinkkailimme niitä toisillemme. Siihen, miten laitettiin ruokaa hartaudella tuntitolkulla, syötiin nautiskellen ja analysoitiin mikä meni pieleen ja mikä onnistui. Muistan sen ylpeyden, jolla kannoin omia leipomuksiani äidin arvioitavaksi, sen riemun jolla hän kaiken otti vastaan ja kummallisimmistakin virityksistä keksi jostain hyvää sanottavaa.

Noita reseptjeä läpikäydessä muistin makuja lapsuudesta ihan viimeisiin yhteisiin kuukausiimme asti, kuulin äidin äänen. Heitin paljon pois, mutta paljon myös talletin toiseen mappiin, yhtä sotilaalliseen järjestykseen. Niissä resepteissä asuu minun äitini sekä lasteni mummo, ne ovat tärkeimpiä perintökalleuksiani.

Niin täällä taas lähdetään uuteen viikkoon ja uuteen kuukauteen, kohti uutta kevättä. Matkassa mukana suru, pelko, nyt jo onnellisuuttakin. Yhdellä olkapäällä Peetu ja toisella äiti, hengessä mukana. Ja ikävä, se kaiken alla ja päällä oleva, rintaa puristava ja sydämestä rutistava ikävä.

Emetofobia

Oikeastaan ihan siitä asti kun muistan, olen ahdistunut oksentamisesta. Muistan sen ahdistuksen tunteen ala-asteen luokkaretkibussissa, kun Pekka oksensi pientareella muiden odotellessa ja kun Maija juoksi suutaan pidelleen bussin takaosasta eteen kesken kotimatkan. Halusin pois. Olisin voinut vaikka kävellä Lahnajärveltä, kunhan ei olisi tarvinnut mennä tuohon kauhujen kyytiin tauon jälkeen takaisin.

Humalaiset ystävät ovat aina saaneet kitua aivan rauhassa, minusta ei ole ollut pitelemään tukkaa tai silittämään selkää. En tiedä miten selvisin aupair-vuodesta neljän lapsen perheessä, sairastin itsekin kaksi mahatautia sen vuoden aikana. Muistan vain ahdistuksen. Diagnoosini sain vasta yliopistoaikoina, en tosin muista miten tai mistä. Oli avartavaa tajuta, että tällä on nimi enkä minä ole tämänkään kanssa yksin.

Emetofobia, järjetön oksentamisen pelko. Minulla se on enemmän kohdistunut muiden yrjöämiseen, koska omaani pidätän aina viimeiseen asti. Se on vaikuttanut ammatinvalintoihin, poissuljettuja ovat olleet kaikki hoitoalan työt sekä lasten parissa työskentely. Se on vaikuttanut käytännön järjestelyihin lukemattomia kertoja; sen takia olen mieluummin kuskina juhlissa kuin päädyn johonkin yhteiseen bussikuljetukseen. Sen takia pelkään laittaa lapseni päiväkotiin ja keksin jos mitä kommervenkkejä, että saisin muutaman kuukauden lisäaikaa. Sen takia pidän perhepäivähoitajaa niin paljon parempana.

Sen takia olen tänä keväänä alkanut vältellä tiettyjä paikkoja, ensi kertaa eläessäni olen antautunut sille kauhulle. Kun Peetu oli Seelan ikäinen, hänen kanssaan käytiin hoplopit, kirjastot, laivareissut sun muut ihan kuten yleensäkin riippumatta siitä, oliko pahin mahatautikausi menossa vai ei. Muistan pelänneeni, mutta taistelleeni hammasta purren. Nyt en kykene siihen. Kaverisynttärit kauhistuttavat ja olen iloinen, että Seela on sen ikäinen ettei hän tajua vielä kinuta hoplopiin parin kuukauden tauosta huolimatta.

Emetofobia on syy, miksi mietin uskallanko ylipäätään yrittää saada lapsen. Millainen äiti ei pysty hoitamaan lastaan, kun tämä oksentaa? Millainen äiti haluaa paeta huoneesta ja asunnosta kun lapsi vähänkin kakoo? Oksentaminen kuuluu siihen pakettiin; on raskausajan pahoinvointi, synnytyksessä pitää vähän yrjötä, sitten ne vauvat puklailevat ja lopulta oksentelevat holtittomasti ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään. Ja minun pitää pidellä ämpäriä ja siivota sotkut. Raskauksista ja synnytyksistä olen selvinnyt etovalla ololla, sellaisella meripahoinvoinnilla. Puklailuun tottui nopeasti, eikä kumpikaan näistä omistani ole olleet mitään suihkulähteitä muutenkaan.

Ennen ensimmäistä ja ainoaa vastatautiaan Peetu oksensi pari kertaa muuten vain, kuten syötyään liikaa tai itkettyään kipeää korvaansa. Selvisin niistä hienosti, puhtaalla päättäväisyydellä. Toimin järkevästi ja rauhallisesti, vaikka tärisin sisältä. Kun se vatsatauti tuli, Peetun kohdalla tarkoittaen kahta oksennusta, selvisin siitäkin. Omastanikin, joka alkoi pari päivää Peetun jälkeen. Hetken tuntui, että olen päässyt sen herraksi. Kun Peetu alkoi oksentaa viimeisenä päivänään, olin ylpeä itsestäni, miten kykenin toimimaan vaikka olin ennen ollut niin kova foobikko. Pelkäsin silti tautia, miten se riehuisi Seelalla ja miten pahalta minusta tuntuisi, mutta muuten en panikoinut. Niinpä. Silti mietin, että jos suhteeni oksentamiseen ei olisi niin monimutkainen, olisinko huomannut jotain mikä nyt jäi huomaamatta.

Viime keväänä en edes muista ajatelleeni koko tautia. Jostain sekopäisestä syystä ajattelin Peetun kuoltua, että eipä se perusnoro enää missään tunnu. Tuntuu se, koska kyseessä on fobia. Ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Jopa pahemmin, se nyt ei liene yllätys. Kun pelko vyöryy yli, niin kuin se tähän vuodenaikaan tekee monta kertaa päivässä, se pelko ei ole lapsensa menettämisen pelkoa tai kuolemanpelkoa. Se on vain sen oksentamisen pelkoa. Pesen käsiä, mietin itämisaikoja, kuuntelen jokaista möyrähdystä, tarkkailen Seelaa, panikoin välittömästi jos hän ei syö. Tuijotan ihmisiä kaupungilla. Kadun, että ostin irtotomaatteja kaupasta. En silti aio niitä heittää pois, en suostu alistumaan ihan pahimpaan. Lidlissä ei ollut valkopippureita, mutta maitohappoja me kaikki nyt syömme, kaapissa on pillimehua ja suolakeksejä valmiina. Nyt on kaksi vessaakin, siitä kai kaikki emetofoobikot haaveilevat! Mikäs siinä, vuorokaudessahan se olisi ohi.

En tiedä, mikä siinä niin kauhistuttaa, ahdistaa, takoo rinnassa ja jyskyttää päässä. En ole lapsuudessani kokenut mitään traumaattista oksentamiseen liittyen, en alkoholismia tai mitään nöyryyttävää julkiyrjöä. Voin vain kuvitella, että se liittyy samaan kontrollinmenettämisen pelkoon kuin esimerkiksi lentofobiani. Vuosien varrella olen usein nähnyt unia, joissa joku juoksee perässäni yrittäen oksentaa päälleni; en voi kontrolloida muiden oksentamista.

Eikö ole järjetöntä?! Eikö ole yhtä hullua se, etten pelkää Seelan kuolemaa yhtä aktiivisesti kuin hänen vatsatautiaan? Eilen kaupungilla ollessamme kenkäkaupassa peili kaatui hänen päälleen, tyttö jäi sirpaleiden alle peilin ja lattian väliin. Ambulanssi kävi katsomassa (ei sama kuin Peetulla), putsaamassa naamaa ja antamassa aivotärähdyksen varalta seurantaohjeet. En ollut hädissäni, en hetkeäkään. Tänään 1,5-vuotisneuvolassa saimme lähetteen sydämen ultraan pienen sivuäänen vuoksi. En ole huolissani, kuulemma sivuääni on heikko ja todella tavallinen. En pelkää. Sitä pelkään, että Seela sai noron ollessamme syömässä kaupungilla eilen, tai tänään leikkiessään neuvolan leluilla.

Fobia, järjenvastainen pelko. Ei tässä tosiaan ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Se hyvä Peetun kuolemasta sentään on seurannut, että yritän lähestyä ongelmaani. Aion hoitaa sen, yrittää edes. Katsoa, taipuuko se ammattilaisen käsittelyssä. En aio tuhlata kauniita aurinkoisia päiviä miettien koska ja missä se iskee, monestiko keskimäärin, voidaanko yrittää Seelalle pikkusisarusta vaikka se tarkoittaisi kahta oksentelevaa lasta sesonkiaikoina. En häpeile tätä fobiaa, tiedän etten ole yksin. Ei ole mitään hävettävää. Vaikka tämä on niin hullua, en minä ole hullu. Minun hermostoni vaan on viritetty vähän pöhkösti. Tästäkin mennään yli ja eteenpäin, tämänkin kanssa minä opin elämään vaikka väkisin. Ei ole vaihtoehtoja, ei maailmasta yrjö lopu. Halusinpa vain kertoa, että mitä nykyisin mietiskelen suurimman osan päivästä. En syöpää, en edes Peetu-raukkaa, vaan oksentamista.

Niin että iloisia, pöpövapaita päiviä teille ystäväiseni! Muistakaa. Pestä. Käsiänne. Hyvin. 

Hieman eksyksissä

Viime viikonloppuna oltiin kaupassa. Juuri kun astuttiin ovista sisään, viereiselle infotiskille saapui kaksi nuorta naista pikkutytön kanssa. Kuulin, että tyttö oli harhaillut käytävällä eksyneen näköisenä. Infotiskin täti alkoi jututtaa tyttöä, kysyi nimen ja iän. (Tiedän tämän kaiken, koska puoliksi jäin seuraamaan tilannetta, puoliksi tutustumaan infon vieressä oleviin tarjouksiin.) Tyttö oli hurjan suloinen, sellainen pellavapäinen ja suurisilmäinen pikkuihminen. Paljon isompi, kuin minun lapseni on vielä ehtinyt olla, mutta siinä hetkessä niin pieni, vakavana puristi pehmolelua kainalossaan.

Infon täti kuulutti tytön äitiä. Ei mennyt kuin muutama sekunti, niin äiti juoksi käytävää pitkin. Tytön katse kirkastui, sitten silmiin tulvahtivat kyyneleet. Äiti kyykistyi ja halasi tyttöä, joka nyyhkytti jo aivan lohduttomasti. Näpertelin rasvapurnukoita ja nieleskelin kyyneleitä, kunnes ne tulvivat minultakin holtittomasti.

Osiltaan tuo itku oli kai sellaista yleistä äiti-itkua, jonka aloitin jo odottaessani Peetua. Kaikki lapsiin kohdistuvat etäisestikin pahat asiat jysähtävät, osuvat äitiin sisälläni. Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen tukevasti jalat maassa seisovana järki-ihmisenä, joten oli hätkähdyttävää huomata miten esimerkiksi lapsen rokottaminen sai itkun kumpuamaan jostain, samoin kuin vieraiden lasten katoaminen vanhemmiltaan kaupassa.

Hetken aikaa tuo äiti-itku oli kateissa Peetun kuoleman jälkeen, mutta olen nyt huomannut sen palanneen. Kun olin saanut kyyneleeni jotakuinkin kuivattua, yritin peitellä itkuisia kasvojani vaeltaessani kohti vihannesosastoa. Muutaman hyllynvälin tunnustelin tunnetta, koitin hakea itkun alkulähdettä. Löysinkin sen. "Itkeekö minun lapseni jossain yhtä lohduttomasti, pelkääkö?" Kun lapsi on erossa vanhemmastaan, hän on suunniltaan - onko Peetukin ollut jo vuoden yhtä peloissaan jossain kuin tuo tyttö oli?

Ei, tiedänhän minä sen. Jokin kohta sisimmässäni ei vain taida uskoa sitä vielä, jos koskaan. Toisaalta itku oli myös kaipuuta; lohdutonta ja fyysistä ikävää saada Peetu samalla tavalla taas syliini, rutistaa hänen pientä vartaloaan itseäni vasten ja lohduttaa, suukottaa kyyneleet pois. Jatkaa käsi kädessä matkaa ja ajatella, että olipa pelottavaa. Se kaipuu ei täyty koskaan.

Haudalla käydessä minusta ei enää tunnu, että olen siellä näyttäytymässä Peetulle. Siltä tuntui vielä viime keväänä. Haudalta lähteminen oli tuolloin vaikeaa, tuntui kuin olisin kääntänyt Peetulle selkäni ja palannut elämääni tyytyväisenä(?!) ilman häntä. Nyt lähteminen on helpompaa. Ei tunnu enää siltä että Peetu on siellä, ei sen enempää kuin missään muuallakaan.

Mutta silti, ehkä se on ikiaikaista kaipuuta uskoa johonkin suurempaan. Uskoa jälleennäkemiseen ja siihen, että edesmenneet yhä seuraavat puuhiamme jostain, elävät mukanamme. Olen edelleen kateellinen niille, jotka vilpittömästi uskovat taivaaseen, siihen että saamme vielä joskus sulkea kuolleet lapsemme syliimme, eikä mikään meitä enää erota.

Toisaalta oivalsin päivänä muutamana, että koska minulta puuttuu tuo lohtu, minulta puuttuu myös sen mukana tuleva kysymyspatteristo; "miksi tämä tapahtui minulle", "mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän", "mikä tarkoitus tällä voi olla", "voisinko päästä lapseni luo nopeammin". Tämä tapahtui, koska Peetun suoli kiertyi; asioita ei tapahdu ansaitsemisen perusteella; en olisi voinut kuolla Peetun sijaan; tällä ei ole tarkoitusta, kaikki on sattumaa; en pääse Peetun luo vaikka heittäytyisin junan alle.

Ainoa vaihtoehto on elää. Kaivata, pelätä, vihata ja surra. Nousta ylös, pyyhkiä pölyt polvista ja jatkaa matkaa. Itkeä itkut ja pyyhkiä kyyneleet. Tehdä paras mahdollinen niistä aineksista, mitä jäljellä on.