Karilleajo

Siinä sitä nyt ollaan: avioero.

Päätös kypsyi, tai oikeastaan tilanne eskaloitui liikaa, jotta olisimme voineet yrittää korjata jotain. Ehkä ei edes ollut mitään korjattavaa enää.

Ero on harvoin tasapuolinen päätös, en koe että se oli sitä nytkään. Toinen on aina valmiimpi, toinen sanoo ensin ne sanat. Tai jotkut sanat. Sanat taisin sanoa minä, mutta päätös oli Jussin. En avaa sen tarkemmin miten ja miksi, mutta minä olisin halunnut vielä taistella.

Ainakin luulin niin. Toisaalta olen vain ihan tosi väsynyt. Tsemppaamaan, yrittämään, ymmärtämään. Luopumaan ja hengittämään hetki kerrallaan, aloittamaan aina alusta. Uskomaan, että tästäkin me selvitään yhdessä.

Tiedän ansaitsevani jotain parempaa, tiedän että se on olemassa. Se ei ole henkilö, vaan rauha. Tieto siitä, että vaikka kaikki muu ympäriltä sortuu, minä seison sen pölypilven keskellä. Kyyneleet ehkä silmissä, valmiina luopumaan ja alkamaan alusta taas, jälleen uuden elämänvaiheen. Mutta seison.

Ja Seela seisoo myös, toivottavasti aina. Seisoo ja hymyilee, äidin pieni aurinko. Ja kolmatta kertaa puolentoista vuoden sisään hoen samaa mantraa: "onneksi on Seela".

Suru, puhdas raivo, menetettyjen perhehetkien kavalkadi, muistot, meidän tavat, uuden odotus, luopumisen tuska, helpotus, kaikki poukkoilee sekavana sirkuksena päässä. Ajallaan se rauhoittuu, aikanaan tiedän tämän olleen hyvä näin. Viivan alle jää monta hyvää muistoa ja Peetu sekä Seela. Ei ihan turha kolmannes elämästäni.

Juuri nyt mieli kyllä kaipaa huutaa ulos sitä, mitä muuta viivan alle jää. En tee sitä silti täällä, se ei olisi kaunista eikä reilua. En halua sotkea Peetun blogia niin rumiin kitkeryyksiin. Niiden on päästävä ulos, mutta koitan pitää ne poissa täältä. Älkää siis ihmetelkö, vaikka blogi hiljenisi entisestään; olen vain siirtynyt hetkeksi muualle, tauolla, palaan pian. On vähän hommia.

Niin ja sitten; jos siellä kuitenkin on joku, joka näistä asioista päättää, niin nyt alkaisi jo riittää. Nyt olisi sen "helpottaa"-kohdan aika.

Matalikko

Täällä ollaan yhä, vaikka blogi onkin pysynyt hiljaa. Viime viikko oltiin reissussa, Kroatiassa. Oli kaunis paikka! Seela oli oikein reipas pieni matkustaja ja löysi kivisiltä rannoilta uuden suosikkiharrastuksen: kivien heittelyn. Katselin siinä ilta-auringossa puuhaavaa pientä rakasta touhukasta tyttöä ja taisin itkeä kyyneleen kaivatessani niin kovin sitä toista.

Sen enempää sanottavaa mulla ei tällä kertaa taida tänne ollakaan, vaikka niin mielelläni purkaisin oloani yksityiskohtaisemmin. En koe sitä reiluksi tilanteessa, joka ei kosketa vain minua ja omia tunteitani.

Olemme nimittäin ajautuneet avioliitossa matalikkoon, pattitilanteeseen, kuilun reunalle. Nyt energiani menee sen selvittämiseen, voimmeko vielä kääntää kurssia ja välttää lopullisen karikon. Selvitämme sitä ajan kanssa kesän aikana, yhdessä, yksin ja ammattilaisten kanssa. Toivomme parasta, toki Seelan takia, mutta yhtä paljon itsemme takia, Peetunkin. Toivomme, vaikka välillä tuntuu ettei ole enää mitään mitä toivoa. Toivokaa tekin siellä.