Vain muutama tunti sitten kirjoitin ystävilleni Whatsapp-ryhmässämme, että olen taas edes hetkeksi saavuttanut sen tunteen, kun minun elämäni on ihan tosi hyvä elämä. Minulla on uusi koti. Rakastan herätä täältä aamuisin. Rakastan niitä aamuja, kun Seela on kömpinyt yöllä viereeni omasta huoneestaan. Rakastan lähteä täältä työhöni, josta edelleen nautin. Rakastan tätä kesää. Rakastan ystäviäni, jotka kuuntelevat vatvomiseni, laittavat hymyilemään ja skoolaavat elämälle kanssani. Rakastan Seelaa, tuota uhmakasta, vahvatahtoista, kaunista ja lystikästä tyttöä. Tyttöä, joka on niin iso ja omatoiminen, mutta kuitenkin niin pieni ja herkkä. Tyttöä, joka pyytää minua halimaan. Pikkusiskoa, joka on isoveljeään vanhempi. Rakastan sitä, että minä päätän asioista. Minä teen omat virheeni ja ratkaisuni, ja valtaosan ajasta minulla on tämä homma hallussa.
Olen jo kauan luullut kaipaavani elämääni parisuhdetta, jotain "omaa" ihmistä jolle olisin tärkeä. Nyt minusta tuntuu, etten ehkä haluakaan luopua tästä vapaudestani aivan vielä. Vaikka sinkkuelämä ja deittailu ovat kamalan raastavia, pelottavia ja kuluttavia, olen kierolla tavalla oppinut nauttimaan jänntyksestä. Siitä etten tiedä mitä mutkan takana on. Voi olla mahanpohjan perhosten viikko tai voi olla haikean pettymyksen viikko. Tai viikko, kun ei ole kumpaakaan, on vain minun elämäni ja Seela.
Olen miettinyt paljon, sitä minä teen. Olen miettinyt kaikkien tekemisteni syitä ja seuraamuksia. Paljon resursseja on vienyt se polku, josta muutamasti olen maininnut. Se polku ei ota loppuakseen, vaikka tiedän ettei se tee minulle hyvää. Se on kivikkoinen, juurakkoinen ja mutkainen. Vaikka mitä välillä antaisin itseni kuvitella, se ei tule levenemään kunnolla kuljettavaksi tieksi. Mutta näen vahvasti, että se polku on minun avioeroni. Eromme vuosi sitten oli mutkaton ja helppo, en oikeastaan muista päivääkään katuneeni sitä päätöstämme. Mutta tämä hiton polku, se on laittanut minut vastakkain eron tunneskaalan kanssa. Samalla se antaa minulle jotain, jonka merkitys ehkä selviää vasta joskus myöhemmin. Ehkä suojelee minua täydeltä yksinäisyydeltä, ehkä tuo tarpeeksi jännitystä. Tunteita, niitä tunteita joiden puuttumista olen ihmetellyt viime vuosina.
Tuo polku on Surun kaikuja. En ole vielä selviytynyt. En kykene kohtaamaan aivan tavallista sinkkuelämän säätöräpiköintiä pystypäin ja ylväänä, ilmoittaen että minua ei sitten kohdella näin. Olen yhä toipilas. Minä seison omilla jaloillani, mutta vasta opettelen kävelemään. En ole aivan itseni, en toimi kuten soisin toimivani. Olen lakannut taistelemasta. Vie paljon enemmän voimia taistella vastaan kuin hyväksyä, että olen vähän avuton ja aika tyhmä nyt.
Olen kuvitellut, että kamppailu sopeutua sinkkuuteen ja sinkkumaailman uusiin sääntöihin on suurin murheeni. Että olen jo selviytynyt niin hyvin, että murheeni ovat aika tavallisia. Käyn Peetun haudalla rutiininomaisesti. Kastelen kukat, putsaan roskat, asettelen kaivurit oikeaan asentoon, taputan kiveä ja sanon "äidillä on tänäänkin ikävä sinua". Kävelen reippaasti autolle ja omiin puuhiini, elämääni, siihen jota rakastan. Puhun Peetusta luontevasti sen minkä puhun. Muistelen muistoja hymyillen. Kuuntelen pahimpiakin kappaleita, eikä minua koske. Peetun ja äidin kuvat katsovat minua kirjahyllyn päältä, annan usein katseeni viipyillä heissä. Ei se satu, he ovat rakkaitani.
Mutta välillä se kuplii pinnan alta kaiken päälle. Silloin, kun on aikaa pysähtyä ja annan sen tulla. Kuten tällä viikolla, olen tuntenut sen kytevän. Silmäni ovat kostuneet herkemmin, Peetu on pyörähtänyt mielessä useammin. Katseeni on viipynyt kuvassa pidempään. Siitä tiedän, että on aika antaa sen tulla. Laittaa soimaan "Prinsessalle", "Ei yksi pääsky kesää tee" ja "Mun sydämeni tänne jää", lukea vanhoja blogitekstejä, viipyillä kuvissa, tuntea se. Muistaa se, kokea se kipu. Että minulla oli sellainen poika ja hän kuoli. Että Peetu oli totta. Ja että minä rakastan häntä aina vain, ja minulla on häntä aivan lohduton ikävä.
Äitienpäivän alla minuun otti yhteyttä Iltalehden uutispäällikkö, joka halusi tehdä jutun erilaisesta äitiydestä. Mietin ratkaisuani jonkin aikaa. Haluan puhua Peetusta, haluan kertoa tarinan kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan. Minulla on kerrottavaa. Olen saanut matkan varrella oivalluksia, joiden uskon auttavan muitakin matkallaan. Suurin niistä on ollut se, että Peetu oli liian hieno poika pilatakseen elämäni. Hänen muistonsa ei saa olla muisto surusta ja tuskasta, vaan rakkaudesta ja ilosta.
Vielä Ylen Perjantai-ohjelman aikoihin tuo oivallus ei ollut saanut muotoa päässäni, ja halusin päästä sanomaan sen. Siksi suostuin (juttu löytyy edellisestä tekstistä). Toisella puolella vaakakupissa painoivat Seelan yksityisyys sekä se, etten halua kenenkään ajattelevan, että hakeudun julkisuuteen jonain surusankarina, saadakseni palstatilaa kuolleen lapseni vuoksi. Ystäväni kuitenkin saivat minut uskomaan, että ne, jotka niin ajattelisivat olisivat vähemmistössä ja heidän mielipiteellään ei olisi merkitystä, koska ne joilla on väliä, tiesivät syyni.
Jutusta tuli isompi kuin olin alunperin luullut. Olin siihen kuitenkin pääosin tyytyväinen. Sain hyvää palautetta. Luin keskustelupalstoja ja Facebook-jakoja artikkelin ympärillä, vaikkei olisi pitänyt. Olen liian utelias luonne jättääkseni katsomatta, mitä ihmiset puhuvat tarinastani. Muutamia ikäviä kommentteja tietenkin mahtui mukaan. Ne olivat juuri niitä sanoja, joita olen itselleni syytänyt vuosien varrella. "Aika paha diagnoosivirhe äidiltä, jolle muka lapsi oli tärkeä. Eikö järki käske viemään heti lääkäriin?" "Äiti yrittää puhua puhtaaksi koko jutun. Normaali äiti todellakin erottaa vatsataudin hengenvaarallisesta ja epätavallisen kovasta kiputilasta." "Lapsi huutaa kuoleman kielissä äitiä ja äiti ei tullut, vaan meni vielä nukahtamaan."
Kyllähän se sattui, mutta ei niin kuin olisi voinut luulla. Nuo sanat tosiaan ovat sanoja, joita olen toistellut itselleni useasti. Syyllisyyspeikko riemastui ehkä hetkeksi sanoista, mutta jokainen kommentti sai päälleen lukemattomia vasta-argumentteja, "olisin toiminut samoin" -kommentteja ja minun toimintani puolustamista. Peikko vaikeni. Nyt minulla on arsenaali lauseita, joita palata lukemaan, kun silloin tällöin alan toistaa itselleni noita kurjia sanoja.
Aika harvoin se peikko enää vierailee. Aika harvoin enää palaan siihen olohuoneeseen, jonka nurkassa seisoi joulukuusi. En juuri koskaan kävele muistoissani kohti sohvalla makaavaa Peetua. En tiedä olenko jo hionut sen kaiken osaksi minua vai onko se vielä kokonaan käsittelemättä.
Kevään aikana minussa pilkahteli tarve hahmottaa se kaamea päivä. Se tarve kulminoitui siihen, että soitin poliisilaitokselle. Tiesin, että kuolinsyytutkinnan yhteydessä on otettu kuvia Peetusta. Koen olevani tarpeeksi vahva kohtaamaan ne kuvat. Koen tarvitsevani ne, rakentaakseni palapelin loppuun. Koska Peetusta ei sairaalassa otettu kuvia, olisin halunnut ne esitutkinnan kuvat. Ainakin luulin niin, luulen kai edelleen.
Tilasin sen esitutkintamateriaalin, mihin minulla suoraviivaisesti oli oikeus. Sain ainoastaan ruumiinavausraportin, jonka olin saanut ja lukenut monesti aiemminkin. Energiani ei riittänyt kysellä enempää. Tunnen sen silti olevan vielä tuolla jossain, tarpeen rakentaa se kuva Peetun kuolinpäivästä. Haluaisin nähdä ensihoitajat. En tiedä, mitä heille sanoisin tai mitä heiltä kysyisin, mutta haluaisin nähdä heidät. Haluaisin, että he kertoisivat mitä näkivät ja kokivat.
Samaan viimeisen palan puuttumiseen on liittynyt tarve kysellä ystäviltäni missä ja miten he kuulivat Peetun kuolemasta. Mitä he ajattelivat, miten juttelivat asiasta muiden kanssa. Minusta tuntuu, että alan olla valmis siihen viimeiseen palaseen. Olen jo sinut sen kanssa, että Peetu kuoli, mutta en muista sitä kunnolla. En tuntenut sillä hetkellä muuta kuin kauhua sen tehtävän edessä mikä minulla oli; selviytymisen. Keskityin siihen. Nyt alan olla sen verran selvillä vesillä, että saatan olla valmis tuntemaan sen kaiken, mikä jäi tuntematta.
Matkani Surun kanssa siis jatkuu yhä, vaikka toisessa käsipuolessa kulkeekin Onnellisuus. Haparoin, mutta näen jo sen; minä tulen selviytymään. Minä selviydyn koko ajan, olen jo pitkälle päässyt. Peetu-rakas, sinä olit oikeassa; kohtahan se jo helpottaakin.
