lauantai 15. joulukuuta 2018

Päivä numero 1067

Kolme vuotta myöhemmin. Maanantai häämöttää aivan nurkan takana, ensi yönä tulee kolme vuotta siitä kun se kaikki alkoi. Päivä numero 1067.

Se on se Suru sellainen ennakoitava ja samalla arvaamaton matkakaveri. Se kasvaa tiettyyn aikaan vuodesta, kun kalenterissa häämöttää se yksi päivämäärä. Samalla sen joka vuosi unohtaa, miltä se tuntuu. Ei se ole itkemistä ja ikävää, vaan sellainen kokonaisvaltainen iloton, melankolinen olo. Pinna on kireällä, tulee tiuskittua, ajatuksiinsa vaipuu syvemmälle, itku on herkässä, mikään ei oikein tunnu miltään, värit haalistuvat.

Sitä luulee menneensä rikki, masentuneensa, olevansa perusluonteeltaan pahantuulinen ihminen. Sitten sen muistaa; ai niin, se olikin Suru, se kaveri jonka kanssa käveltiin lumisen leikkipuiston ohi jo aikoja sitten. Se tyyppi, joka välillä puristaa kädestä tiukemmin ja välillä hellittää otettaan, vaikka vierellä pysyykin.

Surua ei pysty kätkemään. Sitä ei voi huijata kääntymällä ajattelemaan jotain muuta. Sitä ei voi hukuttaa työhön, kiireeseen, eikä näköjään edes rakkauteen.

Olen ollut niin onnellinen, olen yhä. Mutta Suru puristaa otettaan silti ja haalistaa maailmasta värit tähän aikaan vuodesta. Vaatii oman aikansa ja paikkansa, yleensä sen tilan jossa olen aivan yksin, en töissä enkä kenenkään kanssa, vain minä ja ajatukseni. Ne seilailevat muistoihin Peetun kanssa, siihen kauhujen päivään, elämään sen jälkeen.

Mieli seikkailee räpylävarpaaseen, nauruun, sohvalla kuorma-auton kanssa katsottuihin Kaapo-maratoneihin, puistoleikkeihin, iltasuukkoon. Öiseen kipuhuutoon, viimeiseen kuiskaukseen, kylmään poskeen, Muumi-peittoon kapaloituun pieneen poikaan, jolla poski Ville Viikingin poskea vasten. Hätään, epätoivoon, kynttilöihin, osanottoihin, syöpään, varovaiseen valonpilkahdukseen. Äitiin. Tähän matkaan, joka jatkuu aina vain.

Siihen tilaan on vaikea päästää muita, vaikka tämä vierelläni kulkeva ihmeellinen ihminen sinne haluaisikin. Haluaisi auttaa, poistaa kivun. Tuntee itsensä voimattomaksi, kun näkee alakuloni. Sen kanssa on opeteltava olemaan, meidän molempien; vierellä mutta ei osana, sylissä mutta omassa tilassa.

Ensi viikolla lähdetään taas valoa kohti. Päivä pitenee, värit palautuvat, Suru hellittänee taas puristustaan, vain tiukentaakseen kun aikansa koittaa jälleen. Kolme vuotta. 1067 päivää. Ihan kamalan pitkä aika olla suukottamatta Peetun poskea, rutistamatta häntä syliin.

Vaikka hän kulkee mukanani viimeiseen hengenvetooni asti, juuri nyt haluaisin vain halata häntä hetken, edes ihan pienen hetken. Ja kertoa että äiti rakastaa edelleen, aina vain rakastaa. Voitaisi kuiskutella kuulumisia tai olla ihan hiljaa, ihan miten vain. Kunhan saisin edes pienen hetken kietoa käteni Peetun ympärille.


Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu 
sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat,
koska minä asun eräässä niistä,
koska minä nauran eräässä niistä.

Sinun tähtesi ovat niitä, jotka osaavat nauraa! 

... Ja sitten kun olet unohtanut surusi
(ihminen unohtaa surunsa aina), niin olet
iloinen siitä, että olet tuntenut minut.

-Antoine de Saint-Exupéry-