tag:blogger.com,1999:blog-26440899744846306492024-03-19T06:43:23.697+02:00Kohta helpottaaElämää lapsen kuoleman jälkeenTeijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.comBlogger110125tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-87116181239030562682022-07-26T12:41:00.001+03:002022-07-26T12:41:24.434+03:00Tavallista ja alkua<p><span style="font-size: 17px;">Terveiset täältä ruuhkavuosista! Ihanat olette kyselleet mitä kuuluu; kiitos. Kuuluu oikein hyvää, en ole istunut hautajaisissa vuosiin. En ole seissyt raunioilla, pyyhkinyt pölyjä olkapäiltä, en ole joutunut aloittamaan alusta ja hengittämään hetki kerrallaan. Elämä on tavallista ja tavallinen elämä on parasta.</span></p><span style="font-size: 17px;">Muutettiin maalle, otettiin koira ja ostettiin vanha matkailuvaunu. Sain vakituisen vakanssin työssä josta pidän. Keräsin oman pihan mustaviinimarjoja. </span>
<br /><br /><span style="font-size: 17px;">Parin viikon päästä Seela menee kouluun, se on upeaa ja ihan järjetöntä, mun vauva. </span>
<br /><br /><span style="font-size: 17px;">Kaiken keskellä käyn toisinaan Peetun haudalla. Se on myös järjetöntä. Se kaikki, että sellainen on olemassa, että sellainen poika oli täällä joskus. Elämä on hyvää, mutta silti mä käyn esikoiseni haudalla. Mulla on ikävä häntä, mutta en tiedä kuka hän enää olisi. Hän tuntuu unelta, niin paljon on mentyään muuttunut. Mutta ikävä on, ja rakastan aina vaan. </span>
<br /><br /><span style="font-size: 17px;">On tässä tapahtunut toki, muutakin kuin tavallisia asioita. Peetusta tuli kolme viikkoa sitten toistamiseen isoveli, laumaamme liittyi suloinen pikkusisko. Elämää vauvakuplassa, en olisi nelikymppisenä uskonut vielä olevani tässä. Mutta tässä on just hyvä, paras. Ihanat isosiskot apuna, kesä ympärillä. </span>
<br /><br /><span style="font-size: 17px;">Olen yrittänyt miettiä millaisia laineita Peetun kuolema on tänne lähettänyt. Menetyksenpelko on eri luokkaa. En tiedä joutuuko se suoranaisesti Peetusta vai siitä, että hänen kuoltuaan olen astunut maailmaan, jossa kaikenikäisille lapsille tapahtuu yhtä sun toista. Tieto lisää tuskaa, sanovat. Iltaisin on vaikea nukahtaa kun mietin, mitä jos. Taistelen vastaan sitä halua mennä tarkistamaan hengityksen taajuus. Jos sille antaa pikkusormen, seison lopulta koko potentiaalisen nukkumisajan pinnasängyn vieressä. </span>
<br /><br /><span style="font-size: 17px;">Joten sillä tavalla ollaan taas alussa, taas opetellaan ja mennään hetkessä. Vaikkakin kolmatta kertaa ja tässä iässä, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Elämä jatkuu, se on onnellista. Vaikka kyllä täällä yhtä isoveljeä kovasti tarvittaisi. </span><!--/data/user/0/com.samsung.android.app.notes/files/clipdata/clipdata_bodytext_220726_123520_027.sdocx--><div><span style="font-size: 17px;"><br /></span></div><div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi-_PdrwQguwKmE0lvzWx95VhYXK_unEwhKllaBFOb55v-Zz32FHUAarZeAC17w3fgWIKtqfNy8pMcWrys2znO0DEL0dDN6TaDcPSWMidQYyzc687znwV82zljvZCslgOQSntMG1ZP3X54ePI9WoVPVEcmQBTculH690efZihuLhAQGSeSHKfPaxe0B8g/s4608/20220707_211557.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3456" data-original-width="4608" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi-_PdrwQguwKmE0lvzWx95VhYXK_unEwhKllaBFOb55v-Zz32FHUAarZeAC17w3fgWIKtqfNy8pMcWrys2znO0DEL0dDN6TaDcPSWMidQYyzc687znwV82zljvZCslgOQSntMG1ZP3X54ePI9WoVPVEcmQBTculH690efZihuLhAQGSeSHKfPaxe0B8g/s320/20220707_211557.jpg" width="320" /></a></div><br /><span style="font-size: 17px;"><br /></span></div>Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-62373356847204356492020-12-17T07:43:00.001+02:002020-12-17T22:04:36.279+02:00Tuiki tuiki tähtönen<p>Eräänä sunnuntai-iltana viime kuussa käytiin Seelan kanssa kaksin Peetun haudalla. Seelalla oli kiire kotiin, koska olin luvannut nimipäivän kunniaksi iltapalan leffaa katsellen. Seelan jo kipittäessä autoa kohti, seisahduin vielä taputtamaan hautakiveä, kuten aina. Tyttö kääntyi, juoksi takaisin ja ilman kiireen häivää silitti kiveä ja painoi siihen suukon. Hän alkoi laulaa "Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen". </p><p>Siinä me sitten seisoimme hautausmaan marraskuisessa pimeydessä ja lauloimme loppuun asti. </p><p>Seela kertoi, että hänen on ikävä Peetua. Sanoin, että niin minullakin. </p><p>Seuraavana aamuna puhuimme isosiskoista ja -veljistä. Kysyin uteliaisuuttani, että onko Seela kertonut päiväkotikavereilleen Peetusta. "Joo", hän vastasi, "oon kertonut että mulla oli pikkuveli". Juteltiin siinä sitten tukkaa laittaessa hetki siitä, miten pikkuveli on isoveli, vaikka Seela onkin nyt vanhempi. Tyttö näytti hämmentyneeltä, mutta hyväksyi selityksen.</p><p>Kun lähdettiin ajamaan päiväkodille päin, Seela huusi yhtäkkiä "Peetu!". Hätkähdin niin että auto heilahti. Vilkaisin taustapeiliin; Seela osoitti ensimmäisten auringonnousun säteiden keskellä loistavaa Venusta. Hän jatkoi "Peetu on taivaan kirkkain tähti. Heihei Peetu, meillä on ikävä sinua". </p><p>Kyyneleeni kuivuivat päiväkodin pihaan mennessä.</p><p>Joskus kauan sitten toiveeni oli, että piirtäessään kuvaa perheestään, Seela aikanaan piirtäisi siihen Peetunkin jossain muodossa. Niin ei vielä ole käynyt, enkä ole häntä siihen painostanut. </p><p>Enkä painosta jatkossakaan; minulle riittää hyvin se, että Seela kertoo kavereille pikkuveljestään Peetusta, haluaa laulaa haudalla "Tuiki tuiki tähtönen" ja vilkuttaa taivaan kirkkaimmalle tähdelle. <br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglRhzdJB7a7mWAFcWyqS2yOWq9CuJjaH_9ALgEJDUFTD_0jrxQvFV4f5DqY0ogvSROZkKk-8oQJCo_CDU2aoYzfRgHGogt8lJVNuLOl3kzWeAZN4GCwbpuR8J51Lap6-5qjaIWOe2iZ1-n/s1564/20201211_215125.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1564" data-original-width="1564" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglRhzdJB7a7mWAFcWyqS2yOWq9CuJjaH_9ALgEJDUFTD_0jrxQvFV4f5DqY0ogvSROZkKk-8oQJCo_CDU2aoYzfRgHGogt8lJVNuLOl3kzWeAZN4GCwbpuR8J51Lap6-5qjaIWOe2iZ1-n/s320/20201211_215125.jpg" /></a></div><div><br /></div><div>Rakas Peetuni - siitä on tänään viisi vuotta... Olisitpa täällä. 🖤<br /><br /><i>”Kun suljen silmät, niin hän on täällä taas,<br />ja taas voin nähdä jokaisen askeleen.<br />Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa.<br />Voin tuntea sen kaiken uudelleen.”</i></div>Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-3238866956731712322020-08-11T16:49:00.007+03:002020-08-11T17:10:34.441+03:00Ekaluokkalainen<p>Huomenna sinä menisit kouluun. </p>
Olisi hartaudella valittu reppu, jotain Legoa tai Minecraftia tai semmoista. Uusi penaali ja uusia kyniä, jotain sellaisia mitä minä pitäisin epäkäytännöllisinä, mutta olisin ostanut silti. Olisi uutuuttaan kiiltävät lenkkarit, jouluun mennessä puhkijuostut ja liian pienet. Oltaisi käyty parturissa, valittu kaapista parhaat päälle. Olisi jotain Wilma-juttuja ja mitälie, en minä niistä tiedä mitään. Sinua jännittäisi, vaikka olisi tuttuja kavereita koulun pihalla. <br />
<br />
Kotiin olisi ostettu koulupöytä, jossa tehtäisi ekat läksyt yhdessä ja minä olisin niin kamalan ylpeä. Päällystettäisi kirjoja - vai päällystetäänkö niitä vielä? <br />
<br />
Siinä me seistäisi muiden kanssa koulun pihalla. Olisi huonosti nukuttu yö alla, ja minulla pari nenäliinaa taskussa, koska tietäisin että tulee itku.<br />
<br />
Nytkin minä olen itkenyt. Se teki taas tuloaan pidempään, salpasi hengitystä monta viikkoa, muljautteli sydämessä ja tuntui palana kurkussa. Stressiä tai allergiaa, ajattelin, ja googlailin kaikenmoisia leprojani. <br />
<br />
Muutama päivä sitten nukkumaan mennessäni sen vasta tajusin; keho oli taas askeleen edellä. Itkemätön itku siellä painoi, pahin olo helpotti kun se itku pakotti itsensä ulos. Huokaukset jäivät; sellaiset asiantilaan alistuneet, ikäväntuoksuiset, sydämen pohjalta lähtevät syvät huokaukset. <br />
<br />
Sinä menisit jo kouluun.<!--/data/user/0/com.samsung.android.app.notes/files/clipdata/clipdata_200810_205013_418.sdoc--><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJXSiVb7CdysewFfWZ9qMXJEYZoNashdzYxyfDGmtbr6ujXeR5CoNPO83LcwCdRAsecLpzZKhp2Wj9Crl99GN7wd_jQwv7O4uIFVxhpeG6Syoj725iQ2Tk4oKOQvzqyATXn3BWkrGFiHEE/s2048/228.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJXSiVb7CdysewFfWZ9qMXJEYZoNashdzYxyfDGmtbr6ujXeR5CoNPO83LcwCdRAsecLpzZKhp2Wj9Crl99GN7wd_jQwv7O4uIFVxhpeG6Syoj725iQ2Tk4oKOQvzqyATXn3BWkrGFiHEE/w240-h320/228.jpg" width="240" /></a></div><div><br /></div>Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-16921730510553553492020-06-05T17:24:00.004+03:002020-11-30T09:03:27.756+02:00#MayWeAllHeal<div style="text-align: left;"><span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="font-size: 12pt;"> #MayWeAllHeal on sveitsiläisen terapeutin ja lapsensa menettäneen äidin Nathalie Himmelrichin alullepanema projekti, jossa sanoitetaan elämää menetyksen jälkeen. Toukokuussa jokaisella päivällä on oma teemansa, jota voi halutessaan pohtia ja josta kirjoittaa, joko itselleen tai sosiaaliseen mediaan. Osallistuin nyt projektiin Käpy ry:n vertaistukiryhmässä Facebookissa ensimmäistä kertaa. Monen teeman kohdalla tuntui aluksi, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mutta lopulta sanat löytyivät helposti. Oli puhdistavaa ottaa joka päivä pieni hetki aikaa teeman miettimiseen. <br /><br />On myös sanottava, että olen helpottunut, kun toukokuu on ohitse. Minulla on tapa olla vähän jääräpäinen tällaisissa asioissa ja alkaa suorittaa sellaistakin, mitä en välttämättä juuri sillä hetkellä jaksaisi. En tiedä kumpi teki tepposet; viime kirjoituksessa mainitsemani uusi kesä ilman Peetua vai tähän projektiin liittyvä pohdinta, mutta oloni on ollut hieman väsähtänyt, kaihomielisempi. Teki kuitenkin hyvää teemoja pohtiessaan huomata, miten kauas ollaan jo tultu, mitkä ovat pähkinänkuoressa olleet omat keinoni eteenpäin ja tehdä suunnitelmaa siitä, miten jatkan loppumatkani. <br /><br />Kokosin tähän kaikki nuo projektiin liittyvät kirjoitukset. Peräkkäin luettuina ne näyttäytyvät minulle vähän turhan ylevinä ja hieman siirappisina, mutta haluan ne kuitenkin laittaa muistiin tänne. Sen suuremmitta analyyseitta, mennään asiaan:<br /><br /><i>Päivä 1: Alku</i><br />Epäusko, kaaos, ei kyyneleitä, vain syvä järkytys. "Minun olisi pitänyt tajuta." Viimeiset hyvästit, viimeinen suukko, ensimmäiset askeleet ilman sinua. Osanottojen vyöry, kaikkien yhteinen järkytys. Syötä vauva, koita nukkua, älä lamaannu. Miten tästä selviän?<br /><br /><i>Päivä 2: Elämä ja kuolema</i><br />Miten pienestä kaikki onkaan kiinni? Yhdessä hetkessä kuraiset saappaat eteisessä ovat vain arkinen askare, seuraavana aamuna viiltävän kipeä muisto. Elämä ja kuolema kuuluvat yhteen tiukasti, ei ole toista ilman toista. Minun elämäni jatkui, sinun päättyi ja se nyt meni niin. Sinun kuolemasi ja minun loppuelämäni kietoutuvat yhteen. Koska sinä kuolit, minä elän erilaisen elämän, kunnioittaen ja rakastaen.<br /><br /><i>Päivä 3: Vastuu </i><br />Aluksi sana oli musertava. Koin pitkään, hetkittäin edelleen, olleeni vastuussa kuolemastasi. Millainen äiti ei tajua lapsen olevan kuolemaisillaan? Syyllisyys painoi henkisesti kasaan. Ikävä on pyöristynyt kauniiksi ja lämpimäksi, vaikka välillä vihlaiseekin, suru on jättänyt jälkensä mutta pysyy suurimmaksi osaksi piilossaan. Mutta syyllisyys, vastuu, se sattuu edelleen yhtä paljon kuin alussa, silloin kun päättää tulla käymään. En saa sitä kauniiksi, vaikka olen oppinut sietämään sitä.<br /><br />Kauniimpi, kunniakkaampi vastuu on elää elämäni niin, että sinut muistetaan. Sinä et syntynyt, jotta minun elämäni olisi mustanpuhuva ja katkera. Sinä toteutit suurimman toiveeni, tulla äidiksi, ja sinun kuolemasi opetti minulle valtavasti. Minun vastuullani on, ettei sinun muistosi ole muisto kuolemasta ja kivusta, vaan naurusta ja ilosta. Lisäksi vastuullani on, että pikkusiskosi oppii tuntemaan sinut ja muistaa sinua silloinkin, kun minua ei enää ole.<br /><br /><i>Päivä 4: Minä-Sinä</i><br />Yötä mukaillen; minä sinut tein, mutta sinä minut loit. Me oltiin ihanparhaat äiti ja poika, opittiin toisiltamme ja toisistamme. Eräs rakas ystävä ja vertainen on kertonut, että poikalasten dna:n pystyy erottamaan äidin dna:sta raskauden jälkeen loputtomiin. Sinä pysyt minussa.<br /><br /><i>Päivä 5: Odottamattomia menetyksiä</i><br />Sinun menetyksesi oli odottamaton; kaipa kaikkien lasten kuolema on. Vaikka se mahdollisuus kävi mielessäni niin monta kertaa, en ollut mitenkään valmistautunut siihen, että herätellessäni sinua "vatsataudin" jäljiltä koskisinkin kylmää poskea. Saan siitä silti lohtua, etten osannut odottaa kuolemaa; minun ei tarvinnut valmistaa sinua siihen, me saimme elää jokaisen päivän loppuun asti ilman pelkoa.<br /><br />En heti tajunnut, miten paljon menetin. Olit kuollessasi kaksivuotias, mutta minä menetin myös kolmevuotiaan, eskarilaisen, koululaisen, teinin, tulevaisuuden ammattisi, sinun oman perheesi, valintasi, virheesi ja luonteesi. Tai sinähän sen kaiken menetit, mutta et tunne siitä kipua. Minä, koko maailma, me menetimme kaiken sen hyvän, mitä sinulla oli annettavanasi, ja se sattuu joka päivä.<br /><br /><i>Päivä 6: Odottamattomia hyviä juttuja</i><br />Aina kun mietin, mitä hyvää kuolemastasi seurasi, on siihen pakko sanoa ääneen itsestäänselvyys; minkä tahansa vaihtaisin silmänräpäyksessä siihen, että olisit yhä täällä. Se on turhaa, sillä se tosiaan on itsestäänselvyys - ja turhaa, koska mikään ei tuo sinua takaisin; tää nyt meni näin. Ei siis ole syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että koen sinun antaneen minulle jotain myös kuolemallasi.<br /><br />Ensimmäisenä mieleen tulee kaikki se, mitä itsessäni olen oppinut; siitä miten reagoin, millainen olen, miten muutuin, missä olen vahvempi ja missä heikompi. Toisekseen sinun kuolemasi opetti minut kliseenomaisesti arvostamaan elämää. Mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa; jokainen nauru ja nautinto on lahja, ei itsestäänselvyys. Eihän sitä toki arjessa aina muista, ja useimmiten se elämän arvaamattomuus kääntyy myös suunnattomaksi, kuristavaksi peloksi, mutta silti uskon näkeväni elämän nyt hyvin eri tavalla.<br /><br />Sinun kuolemasi edesauttoi osaltaan siihen, että perheemme muuttui ja lähdimme omiin suuntiimme isäsi kanssa. Se oli haikeaa, mutta sen myötä koin uudenlaisen vapauden ja huojennuksen, ja lopulta myös löysin rinnalle mitä uskomattomimman ihmisen. Näin olisi toki voinut käydä, vaikka olisit yhä täällä - ja voi miten toivoisinkaan, että olisit; tämä uusi perhe kaipaisi pikkupoikaa, juuri sinua, ihan tosi paljon.<br /><br />Edellämainitun lisäksi, oikeastaan kaiken sen päällä, on Rasmuksen ja Roopen äiti. En tiedä miten syviin vesiin olisin ajautunut ilman häntä, enkä ikinä olisi tavannut häntä ellet sinä olisi kuollut. Te kolme pientä poikaa annoitte meille toisemme läksiäislahjaksi, ja se lahja on ollut korvaamaton. Kiitos siitä.<br /><i><br />Päivä 7: Uusi normaali</i><br />Päivästä numero nolla on kulunut jo neljä ja puoli vuotta, siitä kamalasta päivästä, jona sinun elämäsi päättyi ja minun uusi ajanlaskuni alkoi. Näin kaukana lähtöpisteestä elämäni on jo ihan hyvää, vaikka oma maailmani onkin mullistunut sen jälkeen useampaan kertaan niin hyvässä kuin pahassa. <br /><br />Uutta normaalia on se, että olen vähän hauras. Pelkään enemmän, luotan vähemmän. Uutta normaalia on, että tiettyihin aikoihin vuodesta (ja satunnaisesti muutenkin) maailmasta katoavat kaikki värit ja piiloudun muurin taakse, muistoihin. Normaalia on käydä haudalla ja taputtaa kiveä lähtiessä, normaalia on elää menettäen aina jotain uutta; nyt korona-aikaan menetin etäeskarilaisen, ensi syksynä menetän koululaisen, kun muutimme tänne uuteen kotiin, menetin sinut silloinkin. Uutta normaalia on ikävä, mutta myös voimistuva, lohdullinen tunne siitä, että kipu on hellittänyt ja jäljellä on vain ikuinen rakkaus. Normaalia sekin, että välillä kipu palaa ja puskee kyyneleet silmistä, tuikkaa oikein kunnolla sydämestä, varoittamatta.<br /><br /><i>Päivä 8: Äiti</i><br />Se oli viimeinen sana jonka sanoit. Sieltä sohvalta, kun olit nukahtamassa; hetkeksi, luulin, mutta hetki olikin ikuisuus. Elämässäni kaikkein kiitollisin olen siitä, että ärsyttävyyteen asti kuulen tuota sanaa edelleen, kesken etäkokouksen, keskellä yötä, miljoona kertaa päivässä pikkusiskosi suusta. Kun minulta kysytään montako lasta minulla on, vastaan nykyisin "1-4, katsantokannasta riippuen". Kotona on yksi, jonka olen itse maailmaan saattanut ja lisäksi kaksi, jotka ovat tulleet bonuksena elämään. Ja sitten yksi, jota syliini ikuisesti kaipaan. <br /><br />Äitiys on niin valtavan monimuotoista. On äitejä, joiden syli on tyhjä. On sellaisia, jotka eivät koskaan saaneet suurinta toivettaan täyttymään vaikka ovat äideiksi luotuja. On sellaisia, jotka ovat äitejä toisten äitien lapsille. On äitejä, jotka käyvät lastensa haudoilla. On sellaisia kuin minä; lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi ja samalla äiti, jota huudetaan pyyhkimään pylly. Ne roolit vuorottelevat hetkestä toiseen, ja näin äitienpäivän alla kaikki menevät sekamelskaa. Ja äitienpäivän aamuna muistan omaa äitiäni, mummoani ja mammaani, ja niitä kaikkia äitejä, jotka ovat äitejä ilman äitienpäiväsuukkoa.<br /><i><br />Päivä 9: Sydämessäni</i><br />Sydämessäni leijailevat rinnakkain ikävä, rakkaus, muistot ja pelko. Sinä asut siellä. Ei siitä puutu palasta; siellä se sinunkin palasesi on, kauniina, lämpimänä, välillä niin särkevänä. Sinne on talletettu koko sinun elämäsi, ensimmäisestä itkusta viimeiseen. Vaikka sitä välillä kivistää, se on vahva sydän. Ja sinä asut siellä.<br /><br /><i>Päivä 10: Ymmärtäminen</i><br />Kuolemasi jälkeen olen ymmärtänyt paljon asioita. Sen, miten kaikki surevat omilla tavoillaan. Sen, että olen kykenevä selviytymään pahimmankin myrskyn läpi, purjeet ehkä riekaleina, vene lommoilla, mutta koossa silti. Olen ymmärtänyt, miten pienestä elämä on kiinni ja miten jokaisesta päivästä voi olla kiitollinen. Ymmärrän niitä, jotka hukkaavat itsensä kipuun ja eivät pääse sen myrskyn läpi. Ymmärrän niitä, joiden on ollut vaikea puhua kanssani, ja kunnioitan niitä, jotka ovat tehneet sen silti. Ymmärränkö sinun kuolemasi? Ymmärränhän minä senkin; se oli julmaa sattumaa. Ymmärrykseni kyllä riittää, vaikkei se kipua olekaan koskaan poistanut.<br /><br /><i>Päivä 11: Muistoesine</i><br />Sinusta jäi paljon esineitä; vaatteita, kirjoja, leluja, askarteluja, valokuvia, synttärikortteja, osanottokortteja... Olen onnekas, että sain tuntea sinut niin kauan, että muistoesineitä tuli paljon. Vauva-ajan esineet eivät juuri kosketa minua, loppuajan suosikkilelut kyllä. Erityisesti tämä auto. <br /><br />Silloin viimeisenä päivänäsi, kun luulimme sinun makaavan vatsataudista heikkona sohvalla, mummi kävi pudottamassa sen postiluukusta. Olit muissa maailmoissa unen ja valveen (nyt tiedän, että todellisuudessa kuoleman ja elämän) rajamailla, mutta tätä autoa puristit kädessäsi. Sattuu ajatella sitä, siksi valitsin tämän tähän; niitä kipeimpiäkin kohtia pitää välillä vähän kosketella, silloin tuntuu että siitä olisi vain hetki, kun olit vielä täällä.</span></span></span></div><p><span style="font-size: small;"><i><span style="font-family: inherit;"><span style="font-size: 12pt;"> </span></span></i></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: small;"><i><span style="font-family: inherit;"><span style="font-size: 12pt;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRpZ8BgrI4wC0HPOOpSTlEAP5Z2fKK-V1OVr_R3QzDMXoVS_dxGixEXDUWek6NVQzpAXjh1d3TVPXksBNQ3yz0dofTtNPnhLD7qVzkBtF-tGlssbZhb8KqYl-s6cvHcOpvVCXGZNugdG1w/s960/auto.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="720" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRpZ8BgrI4wC0HPOOpSTlEAP5Z2fKK-V1OVr_R3QzDMXoVS_dxGixEXDUWek6NVQzpAXjh1d3TVPXksBNQ3yz0dofTtNPnhLD7qVzkBtF-tGlssbZhb8KqYl-s6cvHcOpvVCXGZNugdG1w/s320/auto.jpg" /></a></span></span></i></span></div><p></p><div style="text-align: left;"><i>Päivä 12: Kauneus</i><br />Sinä kuolit kotona, mutta matkustimme viimeisen matkan yhdessä sairaalaan ambulanssissa. Saavuttuamme sinne sinut tutki lääkäri, mitä empaattisin ja asiantuntevin ihminen, jonka kanssa pidimme yhteyttä ensimmäisinä viikkoina. Yhden puhelun päätteeksi hän sanoi haluavansa sanoa vielä, että sinä olit todella kaunis lapsi. Hän oli nähnyt sinut vain kuolleena, kun kaikki se nauru ja hellyys oli kadonnut ja silti, silti hän oli sitä mieltä. Ja oikeassahan hän oli; kuoltuasikin sinä oli kaunis. Kaikkien äitien mielestä heidän lapsensa ovat maailman kauneimpia; he ovat kaikki oikeassa. Mutta minä olen vähän oikeammassa kuin muut.<br /><br />Kuolemasi jälkeen olen oppinut pysähtymään kauneuden äärelle uudella tavalla. Näen yksityiskohtia, otan hetken aikaa ihailla maisemia. Kaunista on ollut myös se tuki, jota olen kuoltuasi saanut. Kaunis oli se hetki, kun tuntematon ihminen pysäytti minut kirpputorilla, kysyi olenko Peetun äiti ja kyynelten läpi kertoi lukevansa blogiani.<br /><br />Pikkusiskosi on kaunis, välillä hänellä on sinun ilmeesi tai käheä naurusi (tai mummon velmuilme). Kaipaan ihan kamalasti sitä, etten saanut nähdä miten kauniiksi sinä olisit tullut, niin ulkoa kuin ennen kaikkea sisältäkin.<br /><br /><i>Päivä 13: Luonto</i><br />Ennen sinun syntymääsi kävin kyllä lenkillä, suorittamassa. Olen aina pitänyt maisemista, luonnonilmiöistä ja vuodenaikojen vaihtumisesta, rakastanut merta. Mutta en ole kokenut olevani luontoihminen, olen ollut siihen liian mukavuudenhaluinen. Sinun synnyttyäsi keskellä kauneinta kevättä minä kävelin, kävelin ja kävelin. Työnsin vaunuja, huomasin jokaikisen heräävän luonnon merkin, katselin sinua ja mietin miten onnekas olen. En edes muista miten väsynyt olin, muistan vain puhkeavat lehdet, ensimmäiset kukat, lämpenevän ilman ja sinut siinä vaunuissa. <br /><br />Sinun kanssasi käytiin ulkona joka päivä, säässä kuin säässä. Vaunulenkit vaihtuivat hiekkalaatikkoleikkeihin, säässä kuin säässä. Kaikki vuodenkierrot kaksi ja puoli kertaa. Sinä heittelemässä kiviä hiekkarannassa kesäkuumalla. Sinä hyppimässä lehtikasassa. Sinä tekemässä lumienkeliä. Sinä poimimassa ensimmäisen leskenlehden.<br /><br />Sitten sinä kuolit pimeimpään vuodenaikaan, ja taas minä kävelin, kävelin ja kävelin. Kylmässä viimassa, pimeässä räntäsateessa, itkin kaulahuivin suojassa ja kyyneleet jäätyivät poskiin. Kävelin ohi kaikkien meidän yhteisten paikkojen, muistelin muistoja ja itkin itkuja. Lopulta tuli taas kevät, kaikki se vihreä räjähti yhtäkkiä ympärille. Se sattui ihan kamalan paljon.<br /><br />Sinä opetit minut rakastamaan luontoa, näkemään yksityiskohdat, haistelemaan metsää. Vihreä väri keväisin on ollut kirkkaampi syntymäsi jälkeen, näen paljon enemmän kauniita kiviä maassa ja lenkillä katson enemmän ympärilleni. Kiitos siitä, kultaseni.<br /><br /><i>Päivä 14: Jos vain... </i><br />Juuri eilen ystäväni kysyi "Mitä sanoisit itsellesi viisi vuotta sitten?". Ainoa asia, mitä tuli mieleen oli "Kun vähänkin epäilyttää, vie se sairaalaan. Ja kaikki muuttuu kyllä hyväksi, koita jaksaa vain". Mietin asiaa pidempäänkin. Vaikka olisin elämässäni voinut tehdä muutaman asian fiksummin, en kadu kuin yhtä ainoaa asiaa; sitä etten vienyt sinua sairaalaan kun oireet alkoivat. Kuolemallasi toit "jos vain"-alkavia lauseita loppuelämäni tarpeiksi. Niistä useiten olen toistellut, että "jos vain saisin edes hetken vielä pitää sinut sylissäni". Voitaisi kuiskutella kuulumisia tai olla ihan hiljaa. Sinä tiesit, että minä rakastin sinua ja rakastan edelleen, mutta kertoisin sen silti vielä kerran. Kertoisin, että minä pärjään kyllä, kertoisin pikkusiskostasi ja uudesta perheestämme. Kertoisin sen, mitä sinulle viimeiseksi sanoin hyvästellessäni sinut siinä sairaalahuoneessa, jossa makasit Muumi-peittoon kapaloituna poski vasten Ville Viikingin poskea; minä en unohda sinua ikinä.<br /><br /><i>Päivä 15: Oivalluksia</i><br />Ensimmäinen ja tärkein oivallus, joka on pisimmälle auttanut kuolemasi jälkeen, tuli kävelylenkillä kevään korvalla, muutama kuukausi kuolemasi jälkeen. Suustani tulivat sanat "Peetu ei kuollut tahallaan". En silloin saanut ajatusta tai lauseita jäsennettyä paremmin, mutta kuukausien varrella ymmärsin mitä olin tarkoittanut. Et sinä kuollut tahallaan, niin vain sattui käymään. Sinä elit hienon elämän, ihan liian lyhyen vain, ja sitten se päättyi. Se, että sinä kuolit ei määrittele sinua. Sinä olit ja olet muutakin kuin kuollut lapsi; iloinen, temperamenttinen, auttavainen ja rakastava pieni nappisilmä. En voi jäädä kiinni siihen, että sinä kuolit; se ei määrittele sinua eikä se voi määritellä minun loppuelämääni. Sinä et syntynyt, jotta asiat alkaisivat mennä päin helvettiä, sinä synnyit toteuttamaan unelmani ja antamaan minulle uskomattoman rakkauden.<br /><br />Tämän oivalluksen myötä olen ymmärtänyt, miten minä kannan sinut mukanani; palaan katsomaan maailmaa sinun silmin, mitä hienoa ja ihmeellistä joka päivässä on, oli se sitten vaikka roska-auton käynti. Sinun muistosi ei saa olla muisto kivusta ja katkeruudesta, vaan ilosta ja rakkaudesta; se on oivalluksista tärkein ja kannattelevin.<br /><br /><i>Päivä 16: Ilo</i><br />Ensimmäiset puoli vuotta kuolemasi jälkeen kaikki oli tosi ankeaa. Nauroinhan minä toki, pikkusiskosi on niin lystikäs ettei hänelle voi olla nauramatta. Mutta kaikki tuntui vähän pakotetulta ja tosi värittömältä. Sitten ilo alkoi palata, aloin nähdä värejä ja muistaa, mikä kaikki oli edelleen hyvin. Sitten mummo kuoli yllättäen ja kaikki meni taas harmaaksi. Sitten lähdimme isäsi kanssa eri suuntiin. Pian sen jälkeen ilo todella palasi, jonkinlainen vapaus, uusi alku. Sitten tuli tämä uusi perhe ja ilo vain syveni. <br /><br />Kaikki on silti edelleen kovin huteraa; toisaalta ilo tuntuu nyt kuplivammalta kuin ennen, toisaalta kaikessa on taustasävy. Se taustasävy et ole sinä; sinä olet ilo ja rakkaus. Se taustasävy on kaiken menetetyn paino, tieto siitä että kaikki ilo loppuu aikanaan ja jo seuraavan kulman takana voi vaania suru. Yritän silti iloita siitä huolimatta. Iloita niin kuin sinä opetit; tekemään arjesta juhlaa, näkemään ihmeellisiä asioita joka päivä, nauramaan vähän kovemmin, höpsöttelemään vielä hetken pidempään ja halaamaan vähän kauemmin.<br /><br /><i>Päivä 17: Elpyminen</i><br />Ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana minä odotin. Joka aamu toivoin, että päivä menisi nopeasti, jotta olisi taas seuraava päivä, seuraava viikko, ensi kuu.. Jotta mitä? Odotin ajan kulumista, vaikka ei ollut mitään odotettavaa. Kai se oli sitä, että tiesin ajan pyöristävän kipua hellemmäksi, halusin pikakelata sinne missä ikävä on kaunista.<br /><br />Nyt kun katson taaksepäin, en oikein hahmota koska heräsin taas henkiin. Sanoisin, että puolisen vuotta oli pimein aika. Sitten tuli niitä muita menetyksiä ja isoja muutoksia, jotka jarruttivat elpymistä ja sekoittuivat toisiinsa elämäni (toivottavasti) vaikeimmaksi ajanjaksoksi. Pari vuotta kuolemasi jälkeen minusta tuntui, että seison taas jaloillani. Kirjoitin silloin, että selviytymisen aika on ohi; se aika kun noustaan hengenveto kerrallaan seisomaan, ensin huterasti, sitten varmemmin. Oli aika opetella kävelemään uudelleen; olemaan taas onnellinen. Ei se vieläkään kovin hyvin aina onnistu, mutta olen oppinut tuntemaan tämän uuden polkuni ja sitä myötä askel on muuttunut varmemmaksi.<br /><br /><i>Päivä 18: Kirkas</i><br />Sanasta tulevat ensimmäisenä mieleeni ilosta tuikkivat silmäsi silloin, kun jotain pienelle pojalle ihan käsittämättömän hienoa oli tapahtumassa. Parhaiten se ilmeesi näkyy tässä kuvassa, jossa istut ihailemasi pappan sylissä "ajamassa" autoa mökkitiellä. Tätä kuvaa katsoessani päässä alkaa aina soida "Kiljut riemusta" (Vesterinen yhtyeineen):<br /><br />"En kaipaa kesäiltoja, en edes niitä ikimuistoisia.<br />Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta". <br /></div><div class="MsoNormal" style="mso-margin-bottom-alt: auto; mso-margin-top-alt: auto;"><span style="font-family: inherit; font-size: small;"><span style="font-size: 12pt;"> </span></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<span style="font-family: inherit; font-size: small;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj1DoV_KRHXp3-e6MwRslVgw8PKSKYuqncQPlWOvabHyjib1eOpbyqPSLcOkl_oVce4s4xc-rof-H_W-pbg7LU84Sm2OnfesjLG1LOoALZBMAU3OXm9NFP1iIzhRcvT5ZEuo3biqJayZ-7m/s1600/autossa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="720" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj1DoV_KRHXp3-e6MwRslVgw8PKSKYuqncQPlWOvabHyjib1eOpbyqPSLcOkl_oVce4s4xc-rof-H_W-pbg7LU84Sm2OnfesjLG1LOoALZBMAU3OXm9NFP1iIzhRcvT5ZEuo3biqJayZ-7m/s320/autossa.jpg" width="240" /></a></span></div><p>
<span style="font-size: small;"></span></p><div style="text-align: left;"><span style="font-size: small;"><i>Päivä 19: Muutoksia</i><br />Sinun kuolemasi jälkeisenä aamuna kirjoitin "päivä yksi, tästä lähdetään hengenveto kerrallaan rakentamaan elämää uudelleen". Nyt mennään (pikaisesti laskettuna) päivässä numero 1614 ja välillä pysähdyn katsomaan ympärilleni, että mitä tässä oikein tapahtui. Yhdessä hetkessä oli ydinperhe, täydellinen pieni poika ja vastasyntynyt pikkusisko. Puolitoista vuotta myöhemmin oli vain minä ja tyttö. Ero oli positiivinen muutos ja kaikista helpoin; ei kai mikään suuri mullistus ole niin paha, kun on kerran koskettanut lapsensa kylmää poskea. Mutta kaikki kävi niin nopeasti, etten välillä tiedä olenko pysynyt kärryillä.<br /><br />Muutuinko minä? En tiedä. Vai toivatko sinun kuolemasi ja sitä seuranneet muutokset vain esiin jotain, mikä on aina ollut? En enää edes muista, millainen olin ennen päivää numero nolla. Muistan, että maailma oli silloinkin turvaton, muistan että välillä kaikki oli tosi tympeää ja ahdistavaa, ihan kuten nytkin. Se mikä muuttui, on että olen pikkuhiljaa oppinut sietämään sitä. Olen oppinut, että minun pääni toimii omalla tavallaan. Mutta muutuinko? En usko.<br /><br />Kaikki on muuttunut moneen kertaan tässä ympärilläni, ja on vaikea uskoa enää pysyvyyteen. Muutoksesta tuli uusi normaali; aina kun ehdin sopeutua, tuli uusi aalto. Kuitenkin kohta kaksi vuotta elämä on ollut aika tasaista, vaikka koko ajan uutta muutosta pelkäänkin.<br /><br />Muutoksesta on tullut myös ystävä, olen kokenut sen vapauttavan voiman, ja viimeisin muutos oli hyökyaallollisen verran hyvää. Vaikken joka hetki siihen uskokaan, niin tiedän, että minä kyllä selviän. Selviän joka kerta, kun seison raunioiden keskellä ja pyyhin pölyjä olkapäiltäni alkaakseni taas alusta. Ja vieressäni seisoo pikkusiskosi, toivottavasti aina. Ja sitten olet sinä, rohkeutena sydämessäni kuiskaamassa ne sanasi, joilla aina lohdutit itseäsi kun tuli pipi; "kohta helpottaa".<br /><br /><i>Päivä 20: Orastava</i><br />Neljä vuotta sitten näihin aikoihin elin vielä suruvuotta. Maailma meni eteenpäin omalla radallaan, kevät tuli lupaa pyytämättä ja räjäytti vihreän ympärille. Tuntui pahalta, kun talviaika vaihtui kesäaikaan; sinä jäit talveen, minä menin eteenpäin halusin tai en. Kaikki ensimmäistä kertaa tehtävät asiat tuntuivat kamalan pahoilta; muutto toiseen kotiin, ensimmäinen lomareissu ilman sinua, kaikki kuljetti vääjäämättä kauemmas sinusta.<br /><br />Kun vihdoin kipu alkoi helpottaa ja värit alkavat palautua maailmaan, tuntui vielä pahemmalta. Hetken vaikutti täysin vastustamattomalta ripustautua suruun, koska se tuntui olevan sillä hetkellä ainoa linkki elävään sinuun. Ensin olit sinä, elävänä, halattavana, lämpimänä, sitten tuli suru. Kun suru meinasi lähteä, halusin tarttua siihen, pelkäsin että siitä irtipäästäminen veisi sinut lopulta unohduksiin. Miten hölmöä!<br /><br />Lopulta orastava elämännälkä kuitenkin voitti ja se on kantanut minut tänne asti. Se kantaa minut myös loppumatkan. Halusin nähdä, mitä seuraavan kulman takana on, mitä kaikkea elämällä vielä on minulle tarjota. En ole katunut hetkeäkään, että annoin tuon orastuksen voittaa.<br /><br /><i>Päivä 21: Ihmettely</i><br />Ensimmäisistä tunneista asti muistan ihmetelleeni, miksen minä itke. Miten oman lapsen kuolemasta voi selvitä niin, että itku tulee pieninä pyrskähdyksinä silloin tällöin, ei lamaavana ja tunteja kestävänä koettelemuksena? Tunsin surevani väärin, epäonnistuvani siinäkin. Arvelin, että varmasti kaikki se itkemätön itku suistaa minut myöhemmin toimintakyvyttömään tilaan, vie minut suljettujen ovien taakse tai jonnekin vielä pahempaan. Ihmettelen sitä toisinaan edelleen, vaikka olen jo oppinut että itku tulee kun on tullakseen, eikä surua mitata kyynelten määrällä.<br /><br />Nykyisin ihmettelen usein, että olen vielä tässä, voin hyvin suurimman osan aikaa, olen onnellinen. Ihmettelen kaikkea tätä, ihmettelen itseäni ja maailmaa. Ihmettelen, mitä kaikesta tästä on jäänyt minuun ja mitä kaikkea on vielä tulossa.<br /><br /><i>Päivä 22: Erillään ja yhdessä</i><br />Vajaat puoli vuotta kuolemasi jälkeen kirjoitin blogiin, miten pumppitunilla Slinkee Mix lauloi "Somewhere in my heart I'm always dancing with you in the summer rain" ja kyyneleet valuivat mun korvasta sisään, koska tehtiin juuri penkkipunnerruksia. Tuo kirjoitus tuli ensimmäisenä tästä teemasta mieleen. Päätin kirjoituksen sanoihin: "Siellä sydämessäni tanssin hänen kanssaan kesäsateessa aina". Osa minusta on aina sinun kanssasi, olet osa minua ja tarinaani. <br /><br /><i>Päivä 23: Itseni hoitaminen</i><br />Ensimmäisiin pariin vuoteen en kokenut hoitavani itseäni; se mikä tuli, tuli itsestään ja automaattisesti. Mieleni suojakeinoja oli asioiden analysoiminen, tunteen loitolla pitäminen kunnes aikaa meni tarpeeksi, jotta tunteet uskalsivat tulla ilman totaalista romahdusta. Asioita jotka pikkusiskon lisäksi pitivät nenäni pinnan yläpuolella olivat ystävät, kirjoittaminen, vertaistuki ja ammattiapu.<br /><br />Kun aikaa kului enemmän, alkoi vasta valjeta se kaikki, mikä minussa korostui ja mitä kuolema jätti jälkeensä. Sitä kaikkea, pohjimmiltaan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, olen hoitanut hyvin pitkälti samoilla keinoilla kun alun selviytymistaistelua; ystävien ja ammattilaisten kanssa puhumalla, kirjoittamalla ja yrittämällä olla armeliaampi itselleni. Nykyisin hoivaan itseäni yksinololla; kuuntelemalla musiikkia, itkemällä jos itkettää ja lukemalla vanhoja tekstejäni. Edelleen koen, että itseni hoitamisessa avainasemassa on se, että olen armollinen itselleni; hyväksyn sen, että välillä vaivun kaihomieleen, että pelkään elämää vaikka janoankin sitä. Hoivaan itseäni myös olemalla onnellinen.<br /><br /><i>Päivä 24: Luova parantuminen</i><br />Jo sinä kamalana ensimmäisenä päivänä mielessäni kävi ajatus blogista. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, minulla vain ei ole ollut asiaa. Nyt oli. Kahdeksantena päivänä aloitin blogin, saatesanoilla "Toivon, että tästä tulee henkireikä ja jotain, mikä myöhemmin toivottavasti näyttäytyy selviytymistarinana". Ja niin se näyttäytyykin. Kirjoitin sinne kaiken; rumat tunteet, muistot, mielenterveyteni karikot ja kaikki nyanssit. Blogi on edelleen henkireikä, palaan sinne muistelemaan sinua ja katsomaan taaksepäin tätä matkaa jonka olen kulkenut. Olen saanut kirjoittamisesta valtavasti voimaa, erityisesti saamastani palautteesta. Moni on sanonut, että tekstieni kautta sinä elät heidänkin, tuntemattomien ihmisten, mielissä. Se on sanoinkuvaamattoman arvokasta.<br /><br /><i>Päivä 25: Ääni</i><br />Sinun äänesi olen jo unohtanut. Se sattui ihan kamalan paljon, kun huomasin sen häipyvän. Minua surettaa, etten ottanut sinusta enemmän videoita, joilla olisi näkynyt eleesi ja kuulunut äänesi. Onneksi muutamia kuitenkin on; kuten se, jossa yritän saada pikkusiskoa hymyilemään ensimmäistä kertaa ja sinä tulet suukottamaan häntä. Pikkusiskosikin tykkää siitä videosta, me puhutaan sinusta paljon.<br /><br />Toisinaan olon ollessa surullinen, janoan hiljaisuutta. Toisinaan taas haluan kuunnella musiikkia, joka saa kyyneleet virtaamaan. Koskettavimmat kappaleet, jotka silloin laitan soimaan, ovat: Jos sua ei ois ollut (Kaija Koo), Prinsessalle (Johanna Kurkela), Sinuun minä jään (Vesala), Kaarinalle (Neljänsuora), Mun sydämeni tänne jää (Kari Tapio), Ei yksi pääsky kesää tee (Kaija Koo) ja Can you see me (Krista Siegfrids). Kaikissa noissa kappaleissa on jotain, joka sanoittaa ikävääni ja saa tuntemaan, kuin olisit jossain lähelläni.<br /><i><br />Päivä 26: Mitä nyt?</i><br />Nyt voin ihan hyvin, paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Elämä näyttää erilaiselta. Olen oppinut tuntemaan itseäni ja hyväksymään tunteitani paremmin. Turhaa painolastia on väistynyt, toisenlaisia painolasteja tullut tilalle. Nyt, yhä vain neljä vuotta myöhemmin, opettelen edelleen olemaan ja elämään, nauramaan, olemaan huoletta, ottamaan vastaan sen mitä tulee ja uskomaan tulevaan. Opettelen elämään, niin kuin pienet pojat äitejään opettavat; nyt on nyt.<br /><br /><i>Päivä 27: Henki</i><br />En muista koskaan varsinaisesti uskoneeni taivaaseen tai jumalaan. Uskon kyllä, että ympärillämme on paljon sellaista, mitä järjellä ja mittareilla emme voi tavoittaa, uskon että meissä on paljon sellaista kapasitettia, mitä ei olla voitu valjastaa. Mutta samalla uskon, että kun ihminen kuolee, hän on poissa; kaikki elävä kuolee, solut tuhoutuvat. Myös ne joissa sielu sijaitsee, persoona luonteineen ja muistoineen. Samalla uskon, että ihminen elää juuri niin kauan kuin hänet muistetaan. Ja välillä uppoudun itsekin lohduttautumaan sadulla, kauniilla pienellä hetkellä, jolloin mietin sinua ja äitiäni yhdessä, jossain kauniissa paikassa.<br /><br />Mietin aluksi paljon, miten sinut voisi pikkusiskolle selittää sitten aikanaan. En halunnut tyrkyttää hänelle minkään uskonnon näkemystä, mutten myöskään omaa mielipidettäni siitä, että ihminen sieluineen vain lakkaa olemasta; hän saa tehdä omat ratkaisunsa aikanaan. Muutamassa paikassa kuolema on esitetty niin, että kuollut on "tähtenä taivaalla". Se on minusta kaunis ajatus, sopivan mystinen ja kuitenkin konkreettinen, ei niin uskontoon sidottu. Tavallaan se kai on tottakin; maastahan me olemme tulleet ja maaksi jälleen tulevat, kaikki loppujen lopuksi avaruuspölyä. Todellinen tähtihän sinä olitkin, ja olet yhä. Siellä tuikit silloinkin kun tähteäsi ei näe, ulottumattomissa mutta valona olemassa. Pikkusisko usein etsii sinun tähteäsi taivaalta, ja se tuntuu tosi hyvältä.<br /><br /><i>Päivä 28: Kukka</i><br />Silloin kun synnyit, minulle tatuoitiin nimesi ranteeseeni. Sinä päivänä kun kuolit, päätin että haluan jatkaa tuota tatuointia. Suunnittelin siihen Ville Viikinkiä, suurta idoliasi, mutta tatuoinnin tekijä sanoi ettei visioni tulisi näyttämään pidemmän päälle tunnistettavalta. Jostain mieleeni tuli voikukka, muistelisin että ensimmäistä kertaa törmäsin siihen kuoleman yhteydessä, kun valitsimme isoenolle uurnaa. Tatuointi syntyi lopulta nopealla aikavälillä ideasta toteutukseen, ja toisinaan toivon, että olisin odottanut surussani vähän pidemmälle ennen näin pysyvän muiston suunnittelua. <br /><br />En minä sitä kuitenkaan kadu, voikukassa on kaikesta arkisuudestaan huolimatta jotain symbolista ja kaunista. Se kukoistaa heti keväällä, hehkuu kirkkaana, sitten muuttaa muotoaan ja lentää taivaan tuuliin; niin sinäkin teit. Kun voikukan kukkinutta hahtuvaa puhaltaa, saa toivoa. Sinä toteutit suurimman toiveeni ja kuolemasi jälkeen olen oppinut, että pahimmissakin paikoissa on aina jotain, mitä toivoa; elämä kantaa.</span></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<span style="font-family: inherit; font-size: small;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiPtBHHE-RoEIsP18uGXw1pOfkOeOhC7H-6gBPqsgUBBx_BXycwTD7F5lw894ds2Tcwh3MpEhm8GDQCp63J1REc2A6mR8LWCNYOZgKNa_ssVO3PCwXHiV71Bgcjtqf0glRUSFL-kPEc-2xy/s1600/tatuointi+%25282%2529.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="875" data-original-width="645" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiPtBHHE-RoEIsP18uGXw1pOfkOeOhC7H-6gBPqsgUBBx_BXycwTD7F5lw894ds2Tcwh3MpEhm8GDQCp63J1REc2A6mR8LWCNYOZgKNa_ssVO3PCwXHiV71Bgcjtqf0glRUSFL-kPEc-2xy/s320/tatuointi+%25282%2529.jpg" width="235" /></a></span></div><p>
</p><p><i>Päivä 29: Päivä kerrallaan</i><br />Silloin aluksi viikko oli liian pitkä aika miettiä eteenpäin, kuukausi oli vuosi. Tiesin, että aika auttaa ja pyöristää kivun hellemmäksi. Halusin kiiruhtaa, toivoin että aika vain menisi nopeasti. Samalla en ollut kykenevä suunnittelemaan asioita edes viikon päähän. Pahimpina hetkinä vain hengitin; sisään ja ulos, sekunteja eteenpäin ilman sinua. Nykyisin tiedän, että se on mitä suurinta armeliaisuutta itselleni ja palaan siihen silloin, kun tulevaisuuden kauhukuvat ottavat liikaa valtaa. Hengenveto kerrallaan, päivä kerrallaan. Jonain päivinä se on vaikeampaa, kuten tänään; maailmassa on ihan kamalan paljon eskarinsa päättäviä pieniä poikia. Ja minulla on ikävä, niin pohjaton ikävä sinua.<br /><br /><i>Päivä 30: Voima</i><br />Äitiäni sanottiin aina vahvaksi naiseksi. Hän selätti syövän minun ollessani vuoden ikäinen, toisen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Hän oppi luovimaan MS-taudin kanssa. Sydänkin reistaili viimeiset vuodet, ja koituikin lopulta kohtalokseen. Hän oli uskomattoman upea, järkevä, lämmin ja realistinen nainen. Mutta ne, jotka sanoivat häntä vahvaksi, eivät tienneet että toisinaan hän öisin itki olohuoneessa muiden nukkuessa. Hänen sisällään pauhasi vuosia myrsky, jota hän ei näyttänyt kenellekään. Minulle hän sanoi kuoltuasi, että häntä on aina sanottu vahvaksi, muttei hän tiedä mitä se sellainen vahvuus on. Sitä tekee mitä täytyy, menee eteenpäin koska taaksekaanpäin ei pääse?<br /><br />Kuolemasi jälkeen on minua monesti sanottu vahvaksi. En minäkään tiedä mitä se tarkoittaa. Olen vain mennyt hetkestä toiseen sillä, mikä on tuntunut oikealta; en ole valinnut olla vahva. Monet sanovat etteivät selviäisi, jos lapsi kuolisi, niin minäkin ajattelin ennen. Mitä selviäminen on? Sitä että hengittää? Sitä ettei ohjaa autoaan vastaantulevan rekan eteen?<br /><br />Kyllä minä uskonkin selvinneeni; en ainoastaan jäänyt henkiin vaan olen myös onnellinen. Tiedän olevani vahva, minussa on uskomaton voima. Se voima olet sinä, rakas Peetuni. Sinun takiasi minä jaksan. Jaksan, koska haluan kunnioittaa elämääsi elämällä itse niin hyvän elämän kuin vain voin; se on minun tehtäväni ja siihen saan voimani sinusta.<br /><br /><i>Päivä 31: Tästä eteenpäin</i><br />"En ole poissa vaan luoksenne saavun <br />mukana jokaisen nousevan aamun. <br />Ja jokaisen tummuvan illan myötä <br />toivotan teille hyvää yötä." <br /><br />Nuo ovat ensimmäisistä viikoista asti olleet minulle lohduttavimpia löytämiäni sanoja. Sinä elät minussa, meissä, ympärilläni niin kauan kuin minä haluan. Näen sinut siellä missä haluan, kohtaan sinut muistoissani. Näin me ollaan jo reilut neljä vuotta menty ja näin me jatketaan yhdessä loppuun asti. Välillä tulee hetkiä, jolloin ikävä kasvaa koko elämäni kokoiseksi ja hautaa alleen kaiken muun. Niinä hetkinä ajattelen, Neljänsuoraa mukaillen, että se olet vain sinä, joka rinnassa puristaa ja syliin mua rutistaa. <br /><br />Ikävä on rakkautta, ikävä olet sinä. Sinä olet myös nauru, usko tulevaan, pikkusiskosi ruskeat silmät; tästäkin eteenpäin.<br /></p>Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-32635637670898122032020-05-31T10:47:00.000+03:002020-06-01T09:06:32.582+03:00Paljon pieniä poikia<!--[if gte mso 9]><xml>
<o:OfficeDocumentSettings>
<o:AllowPNG/>
</o:OfficeDocumentSettings>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:WordDocument>
<w:View>Normal</w:View>
<w:Zoom>0</w:Zoom>
<w:TrackMoves/>
<w:TrackFormatting/>
<w:HyphenationZone>21</w:HyphenationZone>
<w:PunctuationKerning/>
<w:ValidateAgainstSchemas/>
<w:SaveIfXMLInvalid>false</w:SaveIfXMLInvalid>
<w:IgnoreMixedContent>false</w:IgnoreMixedContent>
<w:AlwaysShowPlaceholderText>false</w:AlwaysShowPlaceholderText>
<w:DoNotPromoteQF/>
<w:LidThemeOther>FI</w:LidThemeOther>
<w:LidThemeAsian>X-NONE</w:LidThemeAsian>
<w:LidThemeComplexScript>X-NONE</w:LidThemeComplexScript>
<w:Compatibility>
<w:BreakWrappedTables/>
<w:SnapToGridInCell/>
<w:WrapTextWithPunct/>
<w:UseAsianBreakRules/>
<w:DontGrowAutofit/>
<w:SplitPgBreakAndParaMark/>
<w:EnableOpenTypeKerning/>
<w:DontFlipMirrorIndents/>
<w:OverrideTableStyleHps/>
</w:Compatibility>
<m:mathPr>
<m:mathFont m:val="Cambria Math"/>
<m:brkBin m:val="before"/>
<m:brkBinSub m:val="--"/>
<m:smallFrac m:val="off"/>
<m:dispDef/>
<m:lMargin m:val="0"/>
<m:rMargin m:val="0"/>
<m:defJc m:val="centerGroup"/>
<m:wrapIndent m:val="1440"/>
<m:intLim m:val="subSup"/>
<m:naryLim m:val="undOvr"/>
</m:mathPr></w:WordDocument>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:LatentStyles DefLockedState="false" DefUnhideWhenUsed="false"
DefSemiHidden="false" DefQFormat="false" DefPriority="99"
LatentStyleCount="377">
<w:LsdException Locked="false" Priority="0" QFormat="true" Name="Normal"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 7"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 8"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 9"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 7"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 8"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 9"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 7"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 8"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 9"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Normal Indent"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="footnote text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="annotation text"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="0" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="header"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="0" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="footer"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index heading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="35" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="caption"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="table of figures"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="envelope address"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="envelope return"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="footnote reference"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="annotation reference"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="line number"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="0" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="page number"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="endnote reference"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="endnote text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="table of authorities"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="macro"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="toa heading"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="10" QFormat="true" Name="Title"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Closing"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Signature"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="1" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="Default Paragraph Font"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text Indent"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Message Header"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="11" QFormat="true" Name="Subtitle"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Salutation"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Date"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text First Indent"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text First Indent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Note Heading"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text Indent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text Indent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Block Text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Hyperlink"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="FollowedHyperlink"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="22" QFormat="true" Name="Strong"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="20" QFormat="true" Name="Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Document Map"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Plain Text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="E-mail Signature"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Top of Form"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Bottom of Form"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Normal (Web)"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Acronym"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Address"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Cite"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Code"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Definition"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Keyboard"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Preformatted"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Sample"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Typewriter"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Variable"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Normal Table"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="annotation subject"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="No List"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Outline List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Outline List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Outline List 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Simple 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Simple 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Simple 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Colorful 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Colorful 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Colorful 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 7"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 8"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 7"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 8"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table 3D effects 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table 3D effects 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table 3D effects 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Contemporary"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Elegant"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Professional"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Subtle 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Subtle 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Web 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Web 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Web 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Balloon Text"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="Table Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Theme"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" Name="Placeholder Text"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="1" QFormat="true" Name="No Spacing"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" Name="Revision"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="34" QFormat="true"
Name="List Paragraph"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="29" QFormat="true" Name="Quote"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="30" QFormat="true"
Name="Intense Quote"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="19" QFormat="true"
Name="Subtle Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="21" QFormat="true"
Name="Intense Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="31" QFormat="true"
Name="Subtle Reference"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="32" QFormat="true"
Name="Intense Reference"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="33" QFormat="true" Name="Book Title"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="37" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="Bibliography"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="TOC Heading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="41" Name="Plain Table 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="42" Name="Plain Table 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="43" Name="Plain Table 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="44" Name="Plain Table 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="45" Name="Plain Table 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="40" Name="Grid Table Light"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46" Name="Grid Table 1 Light"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51" Name="Grid Table 6 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52" Name="Grid Table 7 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46" Name="List Table 1 Light"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51" Name="List Table 6 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52" Name="List Table 7 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Mention"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Smart Hyperlink"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Hashtag"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Unresolved Mention"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Smart Link"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Smart Link Error"/>
</w:LatentStyles>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 10]>
<style>
/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:"Normaali taulukko";
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:"";
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Calibri",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:Calibri;
mso-bidi-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-language:EN-US;}
</style>
<![endif]-->
<br />
<div class="MsoNormal">
<a href="https://www.blogger.com/null" name="_GoBack"></a><span class="3l3x">Tämä menetyksen matka on sellainen, että se tulee aika pian tutuksi. Sitä polkua oppii kulkemaan, ennakoimaan tiettyjä juurakkoisempia paikkoja ja hidastamaan. Ihan hyvinhän se jo on sujunut kauan, tässä me vierekkäin ollaan menty, naurettu ja juoskenneltukin, sen Surun kanssa. Sitten edessä onkin kuoppa, jota ei huomaa kauempaa ja johon vähän horjahtaa. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x">Silloin aluksi ihmettelin miten vauvana lapsensa menettäneille voi ottaa koville se, että lapsi olisi mennyt kouluun. Ajattelin silloin naiivisti, että siitähän on vuosia, menetys on jo hellittänyt pahinta otettaan. Sitä paitsi sehän on vain kouluunmeno, ei edes mikään iso juttu. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x">Mutta sen minä sanon, että viime päivinä on maailmassa ollut ihan kamalan paljon pieniä poikia, jotka ovat päättäneet eskaritaipaleensa. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x">Se, että sinne kuoppaan kompastuu, ei ole mikään dramaattinen esitys. Ei ole lattialla nyyhkyttävää, toimintakyvytöntä ihmisrauniota. Ei ole katkeraa voivottelua siitä, miksi Peetu ei ja muut kyllä. On vain sellainen itkuherkkä olo, alakuloinen mieli, pää täynnä muistoja ja jossitteluja, ja sydämessä vaativampi kipu. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x">Eilen oli kaunis ilta, valvoin katsellen jotain hömppää. Puoli kahdeltatoista olin menossa nukkumaan ja tuli sellainen olo, että pitäisi mennä haudalle. Olisi pitänyt mennä, kun siitä ajoin ohi päivällä. Muut eskarilaiset saivat herkkuja, stipendejä ja kukkia, sinä et saanut edes kynttilää. Mietin liian kauan, väsymys voitti ja kömmin sänkyyn. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x">Bonussisko sentään oli tuonut viime viikolla valkovuokkoja ohikulkiessaan, kuulemma taputtanut kiveä kuten on meiltä oppinut ja antanut suukonkin. Liikutuin kyyneliin, kun hän kertoi vierailustaan. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<span class="3l3x"><br /></span></div>
Kyllä minä niin kovin haluaisin, että sinä olisit saanut ne herkut, kukat ja stipendit. Haluaisin, että olisit täällä aloittamassa kesää meidän kanssa. Naarmuttamassa polvesi kun et potkulautaillessa suostu laittamaan suojia. Hampaat kalisten vielä hetken uimarannalla, ennen kuin suostut myöntämään että on liian kylmä. Kinastelemassa siskojen kanssa siitä, mihin puistoon mennään. Syömässä ihan liikaa jätskiä, auringon paahtamana ja silmät tähtinä loistaen. Olisit täällä halaamassa minua, olisit täällä että voisin sanoa miten paljon sinua rakastan. Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-83989747454724411692019-12-16T17:00:00.000+02:002019-12-16T19:16:11.837+02:00Näinä päivinä<div>
Nämä päivät ovat vaatineet jälleen veronsa. On ollut pimeää ja sateista, ihan kuin sinä kammottavana päivänä neljä vuotta sitten. Väsyttää, ahdistaa. On ollut vaikea iloita niistä asioista, joiden pitäisi saada silmät tuikkimaan. Joulun odotus, perhe, työn jatkuminen, uusi vaihe elämässä. Olemme Seelan kanssa jälleen muuttaneet, sinne missä olemme viimeisen reilun vuoden ajan viettäneet puolet ajastamme muutenkin. Kahdesta kodista tuli yksi. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Uusi elämä pelottaa, vaikka siihen ei varsinaista syytä olekaan. Minua on turhauttanut, kun pitäisi tuntea iloa, intoa ja rakkautta, mutta minua on vain pelottanut. Pelottanut se kaikki, mitä voi tapahtua, mikä kaikki voi mennä pieleen, miten pian olemme Seelan kanssa taas pakkaamassa, taas sopeutumassa. Siihen ei ole syytä; ensihuumahattaran karistuakin olen varma siitä, että olen löytänyt rinnalleni ihan mahtavan ihmisen. En vain nykyisin luota elämään. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Olen käyttänyt elämäni aikana paljon aikaa (käytännössä jopa koko kevään Peetun kuoleman jälkeen) googlaillessani erilaisia sairauksia, niiden oireita ja ennusteita. Tajusin vasta jokin aika sitten, että kertaakaan en ole googlannut sitä ainoaa diagnoosia, joka minulla on. Naputin hakukenttään "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö" ja aloin selata hakutuloksia. Löysin itseni, tunnistin oireet heti. "Ahdistus ei vähene, vaikka elämäntilanne helpottuisi." "Ahdistus on jatkuvaa ja yleistä. Se ei liity tiettyihin tilanteisiin
tai iske kohtauksina, jotka loppuvat." "Ihminen suuntaa energiansa uhkiin ratkaisujen sijaan." "Ratkaisun keksiminen ei lievitä tuskaa, vaan ihminen miettii, miten ratkaisu voi epäonnistua."</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Helpotti hetkeksi, kun tajusin ettei ahdistus ole yhtä kuin minä, vaan se on jotain mitä minulla on. Se on sairaus. Sitä ei paranneta pillerillä, en oikein tiedä millä se parannetaan. Ehkä pienillä oivalluksilla, siedättämisellä, hyväksymisellä. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tässä viitekehyksessä elävälle ihmiselle muutokset eivät ole kovin helppoja. Jokainen käänne sysää liikkeelle jossittelun ja kauhukuvien hyökyaallon; iloiset käänteet tekevät suuremman aallon kuin pettymykset. Pettymyksiin, suruihin ja murheisiin kaltaiseni ihminen on valmistautunut, niihin on toimintasuunnitelma tehtynä. Iloiset käänteet, kuten yhteenmuutto, ovat vaikeampia käsittää ja niihin on vaikeampi uskoa, siksi murehtimisen kehä on laajempi ja hurjempi. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Joten viimeistä paria kuukautta on sävyttänyt hurjaa vauhtia pyörivä kieppi. Kieppi on vaimentunut, kun olen päässyt puuhaamaan. Pakkaamaan, purkamaan, myymään, järjestämään. Viime viikolla huomasin, että puuhaamisen ja ahdistuskiepin läpi puski muutakin. Pinna oli kireällä, huomasin ärsyyntyväni keskeytyksistä ja hälinästä, halusin
vain olla hetken yksin ja itkeä. Ilman että kukaan vaatii mitään, kukaan puhuu, kukaan katsoo. Itku tuli pakottavana ryöppynä lyhyen automatkan aikana; sen ainoan hetken aikana, kun olin yksin. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Joulumieli oli kaukana, ärsytti se hehkutus ja tunnelmointi. Ärsytti suunnitella lahjoja, ärsytti katsoa kun muut puuhasivat joulua. Arvelin, että oman joulumieleni puuttuminen johtui muutosta, siitä ettei oikein voi laittaa joulua, kun kaikki on kaaosta. Seela on ensimmäistä kertaa jouluaaton isällään. </div>
<div dir="auto">
<br /></div>
<div dir="auto">
Tajusin myös, että minulla ei ole jouluperinnettä. Olen aiemmin ollut jouluihminen, voi luoja, oikeastaan joulusekopää. Marraskuussa jo aloitettiin, kuusi oli olohuoneen nurkassa viimeistään joulukuun alussa, kaikki laitettiin itse, rakennettiin vaikka millaisia piparkakkuviritelmiä, kärsittiin seitsemän tunnin joululahjaostosreissuja vain, jotta kaikilla olisi jotain ajatuksella valittua. Tunnelmoitiin ja valmisteltiin kuukausi, sitten nautittiin työn tuloksista. Ne joulut ovat muistojeni arkistossa siellä kaikkein lämpiminten, pehmeimpien laatikossa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Sitten kuoli Peetu, se joulu meni selviytyessä ensijärkytyksestä. Ajattelin, että ensi jouluna Seelan vuoksi on kaikki taas normaalimpaa, kyllä minusta vielä joulu löytyy. Seuraavana jouluna puuttui äiti, kanssajoulusekopääni. Tuolloin mietin, että nyt olen sukupolvien vetovastuussa ja rakennan omanlaiseni uuden perinteen perheelle. Seuraavaan jouluun mennessä ydinperhe olikin vaihtunut yhteishuoltajuuteen ja vietimme joulua isäni kanssa kylpylässä. Ajattelin taas, että tästä tulee kiva perinne; valmiiseen pöytään minimaalisella vaivannäöllä. Viime jouluna kaikki oli taas toisin, elimme uusioperheen ensimetrejä. En osannut enää ajatella mitään seuraavasta joulusta. Ja tässä sitä nyt ollaan, ihan vähän hukassa. En tiedä enää millainen on minun jouluni.</div>
<div>
</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Neljä vuotta. Se on pitkä aika. Arvelin aikanaan, että suru pyöristyy ja muuttuu hellemmäksi. Tavallaan se pitää paikkansakin, se ei ole läsnä enää jatkuvasti. Mutta kun se tulee ja puskee itsensä kiireen läpi ja pakottaa kyyneleet, se on vaativaa ja vihloo. Vuosipäivä ei olekaan vain päivä muiden joukossa, kuten pitkään uskottelin itselleni. Keho muistaa sen kyllä, varoittaa etukäteen, vie ajatukset väkisin siihen mitä tapahtui. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Peetu kulkee mukana, Seelankin puheissa yhä enemmän ja enemmän. Bonussisko mietti muuton aikana, missä Peetu nukkuisi jos olisi täällä. Puhumme Peetusta usein, hän todella tuntuu yhä kuuluvan porukkaan. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Näinä päivinä taas katson taaksepäin tätä matkaa, joka alkoi neljä vuotta sitten ja pudistelen hiljaa päätäni. Aikaa on kulunut niin paljon. Ja ihan hirveän vähän. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Näinä päivinä se taas repii ja vääntää. Peetu kulkee mukana, tuulenhenkäyksenä poskella, välkkeenä tähdissä, ylilentävänä lintuna, lämpönä sisimmässäni. Mutta juuri nyt se on harvinaisen laimeaa lässytystä. Haluan hänet syliini, haluan etsiä hänelle nukkumispaikkaa uudessa kodissa, roolia isoveljenä ja bonuslapsena. Haluan, että sitä kuvottavaa päivää ei olisi koskaan ollutkaan. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Mutta se oli, hänen elämänsä meni sillä tavalla ja minun tällaista polkua. Ja vaikka tämän tien varrella on näitä pimeämpiä päiviä, se on minun tieni, minun elämäni. Päivä alkaa taas pitenemään, elämä asettuu
jälleen uusiin uomiinsa, löytyy iloa ja uskoa tulevaan.<br />
<br />
Eilen istuin katsomassa uutta kotiani, yhteistä kotia. Se on todella kaunis, sydämessä läikähti. Ehkä kiertolaiselämä vihdoin on päättynyt, ehkä vihdoin olen löytänyt paikkani täällä.<br />
<br />
Taas lähdetään kohti valoisampaa aikaa, jo senkin vuoksi etten ole yksin tällä tielläni. Minulla on Seela, minulla on tämä uusi perheeni, ja niin paljon muuta. Ja minulla on Peetukin, lämpönä siellä sydämen sopukoissa, vaikka se näinä päivinä laimealta tuntuukin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
<div id="m_6056178847321061525m_8889049894176862935gmail-js_z">
Älä pelkää pimeyttä, <br />
valo syttyy silloin. <br />
Ei tähtiäkään nähdä<br />
kuin pimeässä illoin.<br />
<br />
Myös musta silmäterä<br />
on iiriksessä sulla,<br />
vain pimeyden kautta<br />
voi valo esiin tulla. <br />
<br />
Älä pelkää pimeyttä,<br />
se on valon ehto.<br />
Älä pelkää pimeyttä,<br />
se on valon kehto.<br />
<br />
(Erik Blomberg)<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivhcEGwKMT5VHASpGh0X_3e05Mh4SappXNIkyjZ81TMNxf6LbI5WS2uTb_eDgcAu0nCXrDytLstwD9xseMrJuXbQ6cQmecGxa7qhZ6pNhe8REs6kMjF_HIi35uArGJwJAN0sZUutvB0UX8/s1600/pee3.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivhcEGwKMT5VHASpGh0X_3e05Mh4SappXNIkyjZ81TMNxf6LbI5WS2uTb_eDgcAu0nCXrDytLstwD9xseMrJuXbQ6cQmecGxa7qhZ6pNhe8REs6kMjF_HIi35uArGJwJAN0sZUutvB0UX8/s320/pee3.jpg" width="213" /></a></div>
</div>
</div>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-7186991586475556672019-11-02T20:06:00.000+02:002019-11-02T20:06:16.070+02:002.11.19<div style="text-align: center;">
Kun sinä seisot yksin kynttilämeren rannalla</div>
<div style="text-align: center;">
ja kysyt</div>
<div style="text-align: center;">
onko sielläkin valo ja</div>
<div style="text-align: center;">
kaikki hyvin,</div>
<div style="text-align: center;">
minä tuulen vähän.</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Sen verran, että laitat kätesi suojaksi</div>
<div style="text-align: center;">
unohdat ottaa kyyneleet kiinni</div>
<div style="text-align: center;">
ja äkkiä liekki on ikävän iho,</div>
<div style="text-align: center;">
itku hetkessä nouseva vesi</div>
<div style="text-align: center;">
ja minä tuulen vielä vähän.</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Sen verran, että silitän sinua sisältä</div>
<div style="text-align: center;">
ja sanon</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
on.</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
(Hanna Lind)</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQoNBW4JhRBugGGfZ7ICK7o-uXgJsFOECm6QJtlC7ZF3eqOqrDER8JiLy-ZZY2epGNdlPJZqkN_owIz0d9JR3KG2-udaTAPzTTz1qvHS9dYXSbaO6hUT9Z7GfQZaLr4P8aaCnN7HGAjp_o/s1600/20191102_174650.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQoNBW4JhRBugGGfZ7ICK7o-uXgJsFOECm6QJtlC7ZF3eqOqrDER8JiLy-ZZY2epGNdlPJZqkN_owIz0d9JR3KG2-udaTAPzTTz1qvHS9dYXSbaO6hUT9Z7GfQZaLr4P8aaCnN7HGAjp_o/s320/20191102_174650.jpg" width="320" /></a></div>
<br /></div>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-80318335565269082762019-07-24T11:06:00.000+03:002019-07-24T13:58:53.834+03:00Mieli lie taipuvaa viljaaIlta on lämmin, kesäteatterin penkki alkaa painaa häntäluuhun. Taivaalla näkyy muutama uhkaava pilvi, mutta sadetta ei ole luvattu. Ampiainen kiertää jossain lähellä, mutta tuskin huomaan sen surinaa.<br />
<br />
Pieni pellavapäinen Mikael on juuri hukkunut. Myrskyluodon Maija kantaa poikansa sylissään kallion yli, hiljaa, kasvonsa yhtä aikaa ilmeettömät ja täynnä tuskaa. Maija laskee poikansa maahan ja riisuu tämän märän takin, ettei pojan olisi kylmä. Hetki on pysähtynyt, tunne käsinkosketeltava. Hetken kuluttua valkoasuinen kuolemahahmo tarttuu pientä poikaa kädestä ja taluttaa hiljaa näkymättömiin. <br />
<br />
Olen rakastanut Myrskyluodon tarinaa niin kauan kuin muistan, sitä karuutta ja kauneutta, sitä voimaa, niitä sävelmiä. Tiesin jo ennen näytöksen alkua, että kyynelittä tuskin selviän. En ole selvinnyt ennenkään, ja nyt katsoin tarinaa ensimmäisen kerran Maijan kohtalontoverina, tietäen miltä se tuntuu. Miltä rakas pieni poika näyttää, kun kaikki se on hänestä poistunut, mikä teki hänestä hänet. Miltä kylmä poski tuntuu. Miltä tuntuu se epätoivo.<br />
<br />
Kyyneleet valuivat polttavina, pakottamatta. Ne vain valuivat ja valuivat, poskille, kaulalle, tippuivat holtittomana virtana paidalle. Yritin kyllä pyyhkiä niitä pois ja estellä, mutta se oli toivotonta. Pitkästä aikaa palasin siihen hetkeen kunnolla, pitkästä aikaa tunsin sen. Ja tunsin myös käden, joka hiipi hiljaa puristamaan omaani. Käden, joka on jo tullut tutuksi. Käden, joka on niin rakas ja joka osaa puristaa lujasti mutta hellästi juuri silloin, kun sitä tarvitsen eniten.<br />
<br />
Olen ollut alakuloinen viime aikoina. Itku on taas ollut herkemmässä, pelkään menettäväni sen mitä olen saanut. Pelkään, että alakulo ei menekään ohi. Yritän epätoivoisesti löytää sille jotain syytä. En ole vieläkään oppinut, ettei syytä tarvitse olla, ei suru tarvitse mitään vuosipäivää tai erityistä tapahtumaa löytääkseen syyn tulla käymään. <br />
<br />
Toisaalta syitä ei ole vaikea löytää, kun niitä lähtee etsimään. Parin viikon päästä minulla olisi esikoululainen. Etsittäisi täydellistä reppua varmaan, ja tehtäisi jotain muita juttuja joita eskarilaisten kuuluu hoitaa. Minä en tiedä mitä ne ovat. En tiedä millainen olisi ollut pienen pojan kuusivuotiskakku huhtikuussa. Osaako kuusivuotias uida? Millainen olisi ollut kesälomareissu Tanskaan ja Ruotsiin, kun takapenkillä olisi ollut kolme lasta? Millainen olisi ollut Peetun rooli tässä uudessa perheyksikössämme?<br />
<br />
Jos minä koenkin löytäneeni jotain korvaamatonta silloin viime syksynä, niin totisesti niin teki Seelakin. Uuden kumppanini myötä minun ja Seelan elämään astui enemmänkin porukkaa, joista tärkeimpänä Seelaa muutaman vuoden vanhempi bonussisko. Ensimmäisestä päivästä asti noilla kahdella on ollut ihan oma juttunsa. Kuukausien myötä heistä on tullut toisilleen korvaamattomat, jälleennäkemisen riemu muutaman päivän eron jälkeen on käsinkosketeltava, Seelan ikävä riipaisee. Hänestä on taas tullut pikkusisko ja se tuntuu ihan sanomattoman hyvältä.<br />
<br />
Tämän kaiken myötä ja ehkä ikänsäkin myötä, olemme alkaneet puhua Peetusta paljon. Seela kysyy usein, mitä Peetu sanoi ja kertaan kaiken, minkä muistan. Tomaatti oli "tapi", mansikka "maaska". Helikopteri oli "helihotteri", seepra oli "serrrrpa". Kypärä oli "kyrrrpäpä". Seelaa naurattaa. Sitten hän usein haluaa uudelleen kuulla, mitä Peetulle tapahtui ja missä mummolla oli pipi. Ja hän toistaa, että he eivät tule takaisin ja meillä on heitä ikävä.<br />
<br />
Myös nämä elämämme uudet ihmiset opettelevat elämään meidän kanssamme omine kommervenkkeinemme. Bonussisko auttaa tanskalaisella rannalla Seelaa valitsemaan parhaat kivet Peetun haudalle. Hän kysyy, onko minulla ikävä Peetua. Hän haluaa nähdä kuvia. Hänestäkin on tullut minulle tärkeä.<br />
<br />
Pari vuotta sitten näihin aikoihin kirjoitin tänne muistojeni mansikkapaikasta, niistä heinä-elokuun joutilaista päivistä neljä vuotta sitten, viimeisistä viikoista ennen Seelan syntymää. Silloin oli paketti kasassa, pelkkää onnea ja iloa. Tuolloin kaksi vuotta sitten kirjoituksessani pohdin, että jospa joskus saisin vielä olla niin onnellinen, edes häilyvän hetken. On valtavan hieno tunne, kun nyt uskallan jopa varovasti hymähtää tuolle kirjoitukselle. Jospa vuosien päästä, edes häilyvän hetken.<br />
<br />
Ei tarvinnut odottaa vuosia, eikä hetki ole ollut häilyvä. Sillä onnellinen minä olen, tässä uudessa muistojeni mansikkapaikassa. Onnellinen, vaikka alakulo ja pelkomörkö vetävät mukaansa kaihomieleen. Onnellinen, vaikka takapenkillä on vain kaksi lasta kesälomareissulla. Onnellinen, vaikka mahdutaankin laivalla yhteen hyttiin. Onnellinen, vaikka kukaan ei voi luvata ettei tämäkin mansikkapaikka muuttuisi vain muistoksi.<br />
<br />
Mutta onnellisuus kulkee käsi kädessä sen surun kanssa ja aina välillä ne ryhtyvät sellaiseen polkkaan, etten meinaa perässä pysyä. Silloin on jopa ihan mukavaa, kun hetken tietää mikä tunne on voitolla. Niin kuin istuessaan siellä kesäteatterin epämukavassa penkissä ja eläessään mukana Myrskyluodolla.<br />
<br />
<i>Antaa itselleen hetki on elää</i><br />
<i>Vaipua aistien taikaan on elää</i><br />
<i>Olla unohtuen aikaan on elää </i><br />
<i>Ja muistaa kaikki on elämää</i><br />
<br />
<i>Ihaillen syysvalon kirkasta piirtoa</i><br />
<i>Katsellen kotkien uljasta liitoa</i><br />
<i>Tarkkaillen seljojen havinaa hiljaa</i><br />
<i>Mieli lie taipuvaa viljaa</i><br />
<br />
<i>Olla itsensä kanssa sinut</i><br />
<i>Tulla siksi joka tuntee minut</i><br />
<i>Paeta arkea hetken on elää</i><br />
<i>Ja palata siihen on elämää</i><br />
<br />
(kappaleesta "Mieli lie taipuvaa viljaa",<br />
säv. Matti Puurtinen, san. Jussi Helminen)<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKSPP5Tnr4Gh4WqVFq90oIuOhe3QJ3-MKkMD9kKnZEMgBjJLz1UezForKns-0gHgfVaX6Lxwi5l3xwocF_La8rMFRJw0UXXITUvOp384FATfFHR5lHY60kED8DheSwqr6vG4Ky8vjlmU3G/s1600/ranta.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="960" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKSPP5Tnr4Gh4WqVFq90oIuOhe3QJ3-MKkMD9kKnZEMgBjJLz1UezForKns-0gHgfVaX6Lxwi5l3xwocF_La8rMFRJw0UXXITUvOp384FATfFHR5lHY60kED8DheSwqr6vG4Ky8vjlmU3G/s320/ranta.jpg" width="320" /></a></div>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-50687130999713275722018-12-15T22:03:00.000+02:002018-12-17T07:53:06.171+02:00Päivä numero 1067Kolme vuotta myöhemmin. Maanantai häämöttää aivan nurkan takana, ensi yönä tulee kolme vuotta siitä kun se kaikki alkoi. Päivä numero 1067.<br />
<br />
Se on se Suru sellainen ennakoitava ja samalla arvaamaton matkakaveri. Se kasvaa tiettyyn aikaan vuodesta, kun kalenterissa häämöttää se yksi päivämäärä. Samalla sen joka vuosi unohtaa, miltä se tuntuu. Ei se ole itkemistä ja ikävää, vaan sellainen kokonaisvaltainen iloton, melankolinen olo. Pinna on kireällä, tulee tiuskittua, ajatuksiinsa vaipuu syvemmälle, itku on herkässä, mikään ei oikein tunnu miltään, värit haalistuvat.<br />
<br />
Sitä luulee menneensä rikki, masentuneensa, olevansa perusluonteeltaan pahantuulinen ihminen. Sitten sen muistaa; ai niin, se olikin Suru, se kaveri jonka kanssa käveltiin lumisen leikkipuiston ohi jo aikoja sitten. Se tyyppi, joka välillä puristaa kädestä tiukemmin ja välillä hellittää otettaan, vaikka vierellä pysyykin.<br />
<br />
Surua ei pysty kätkemään. Sitä ei voi huijata kääntymällä ajattelemaan jotain muuta. Sitä ei voi hukuttaa työhön, kiireeseen, eikä näköjään edes rakkauteen.<br />
<br />
Olen ollut niin onnellinen, olen yhä. Mutta Suru puristaa otettaan silti ja haalistaa maailmasta värit tähän aikaan vuodesta. Vaatii oman aikansa ja paikkansa, yleensä sen tilan jossa olen aivan yksin, en töissä enkä kenenkään kanssa, vain minä ja ajatukseni. Ne seilailevat muistoihin Peetun kanssa, siihen kauhujen päivään, elämään sen jälkeen.<br />
<br />
Mieli seikkailee räpylävarpaaseen, nauruun, sohvalla kuorma-auton kanssa katsottuihin Kaapo-maratoneihin, puistoleikkeihin, iltasuukkoon. Öiseen kipuhuutoon, viimeiseen kuiskaukseen, kylmään poskeen, Muumi-peittoon kapaloituun pieneen poikaan, jolla poski Ville Viikingin poskea vasten. Hätään, epätoivoon, kynttilöihin, osanottoihin, syöpään, varovaiseen valonpilkahdukseen. Äitiin. Tähän matkaan, joka jatkuu aina vain.<br />
<br />
Siihen tilaan on vaikea päästää muita, vaikka tämä vierelläni kulkeva ihmeellinen ihminen sinne haluaisikin. Haluaisi auttaa, poistaa kivun. Tuntee itsensä voimattomaksi, kun näkee alakuloni. Sen kanssa on opeteltava olemaan, meidän molempien; vierellä mutta ei osana, sylissä mutta omassa tilassa.<br />
<br />
Ensi viikolla lähdetään taas valoa kohti. Päivä pitenee, värit palautuvat, Suru hellittänee taas puristustaan, vain tiukentaakseen kun aikansa koittaa jälleen. Kolme vuotta. 1067 päivää. Ihan kamalan pitkä aika olla suukottamatta Peetun poskea, rutistamatta häntä syliin.<br />
<br />
Vaikka hän kulkee mukanani viimeiseen hengenvetooni asti, juuri nyt haluaisin vain halata häntä hetken, edes ihan pienen hetken. Ja kertoa että äiti rakastaa edelleen, aina vain rakastaa. Voitaisi kuiskutella kuulumisia tai olla ihan hiljaa, ihan miten vain. Kunhan saisin edes pienen hetken kietoa käteni Peetun ympärille.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi0VGf3v2-SKtbZl7cFamx2HA8u4Hys0HZ42FogDLLLI_v5Zb3QanhvY4r9B-SfqNQu7Xa0XH2i-6YS0Bq0nD_wdPaUFr7c8L-6qB_pbDgCOcgdSwITVyjd6x0J9ryLvIR6SjW8lWZp10qO/s1600/received_1982543055167440.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1065" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi0VGf3v2-SKtbZl7cFamx2HA8u4Hys0HZ42FogDLLLI_v5Zb3QanhvY4r9B-SfqNQu7Xa0XH2i-6YS0Bq0nD_wdPaUFr7c8L-6qB_pbDgCOcgdSwITVyjd6x0J9ryLvIR6SjW8lWZp10qO/s320/received_1982543055167440.jpeg" width="212" /></a></div>
<br />
<i>Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu </i><br />
<i>
sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat,<br />
koska minä asun eräässä niistä,<br />
koska minä nauran eräässä niistä.<br />
<br />
Sinun tähtesi ovat niitä, jotka osaavat nauraa! </i><br />
<i>... Ja sitten kun olet unohtanut surusi<br />
(ihminen unohtaa surunsa aina), niin olet<br />
iloinen siitä, että olet tuntenut minut.<br />
<br />
-Antoine de Saint-Exupéry-<br />
<br />
<br />
<!--/data/user/0/com.samsung.android.app.notes/files/share/clipdata_181215_215156_723.sdoc--></i><br />
<br />
<!--/data/user/0/com.samsung.android.app.notes/files/share/clipdata_181215_215156_723.sdoc-->
<!--/data/user/0/com.samsung.android.app.notes/files/share/clipdata_181215_215156_723.sdoc-->Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com16tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-53574559545978376592018-10-17T18:06:00.001+03:002018-10-17T22:05:59.387+03:00Onnellinen<div>
<div>
<div>
<div>
<div>
Minä olen onnellinen. <br />
<br /></div>
Siinä se nyt on. Vajaat kolme vuotta suruista suurimman ja niiden parin pienemmän jälkeen; olen onnellinen.<br />
<br /></div>
Mietin
miten sen muotoilisin, sanoisinko etten voisi elämääni enempää nyt
kaivata. Mutta voisinhan minä; sen Peetun nyt ainakin, ja äidin. Suuremman
pankkitilin, pienemmän takapuolen, aurinkoisempia syyspäiviä ja
vatsataudintonta talvea. Mutta juuri nyt minulla on kaikki mitä
tarvitsen. Minulla on työ, ihana koti, upeita ystäviä. Minulla on kaksi
lasta sydämessäni, ja toinen lisäksi sylissäni. Ja hän.<br />
<br /></div>
Olen nimittäin rakastunut. Se on järjettömän ihanaa ja mielettömän pelottavaa. Matkaa
on taitettu vasta vajaat pari kuukautta, kuka tietää miten pitkä tiemme
tulee olemaan. Toivon sydämestäni, että se on pitkä, näen paljon
potentiaalia siihen. En ole kokenut mitään tällaista aiemmin. Jopa realistinen ja matkan varrella vähän kyynistynyt minä on joutunut arvioimaan
uudelleen sitä, miten jonkun kanssa palaset voivat loksahtaa paikalleen
kaikilla osa-alueilla, miten jalat voivat lähteä alta parissa päivässä.<br />
<br /></div>
Mutta
se pelko. Se, joka aluksi oli taustahyrinää, voimistuu hiljalleen
korviahuumaavaksi jylinäksi. Menneen kolmen vuoden aallokot lähettävät ennalta-arvaamattomia laineitaan tänne asti. Kun on nähnyt
ettei mikään ole elämässä varmaa ja kaikki voi olla hetkessä ohi, on
hetkittäin todella vaikea uskoa siihen, että nyt olisi onnen aika. <br />
<br />
Pelkään huomista ja ensi kuuta, pelkään että pelkoni ei kutistu vaan kasvaa kasvamistaan, ajaen pois hänet, joka tähän asti on ollut ymmärtäväisempi kuin olisin voinut odottaakaan. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkoni yli.<br />
<br /></div>
Mutta
minä opettelen. Opettelen uskomaan ja luottamaan, opettelen olemaan
onnellinen. Minulla on siihen paras mahdollinen syy. Olen opetellut selviytymään, opetellut elämään, hengittämään, kävelemään omaa tietäni.<br />
<br />
Nyt minä opettelen olemaan onnellinen. Ja olenkin. Opettelen vaimentamaan turhat pelot, tukahduttamaan tarpeen ennakoida ja optimoida, opettelen pistämään silmät kiinni ja hyppäämään, syteen tai saveen. Onnellisempi tietenkin olisin, kun voisin kertoa tästä äidille, kun voisin esitellä Peetulle. Mutta juuri nyt, mitään
lisäämättä ja mitään poisjättämättä; minä olen onnellinen.Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com19tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-56010995711695638132018-07-13T21:11:00.000+03:002018-07-16T13:48:38.910+03:00SelviytyjäOlen laiminlyönyt Surun ihan liian kauan. Tänään ajattelin ottaa sille aikaa ja kirjoittaa siitä, miten olen Selviytynyt. Suunnittelin palaavani tuohon ensimmäiseen blogitekstiin 2,5 vuotta sitten ja totevani, että tästä tosiaan tuli selviytymistarina. Nyt kun sitten istun tässä sohvalla ja kuuntelen Prinsessalle-kappaletta Peetun kuvaa katsoen, kuumat, vaativat, lohduttomat kyyneleet vuotavatkin poskille, kaulalle ja paidalle. En minä ole selviytynyt vielä, ei se ole vielä ohi. Olen vielä toipilas. Kaiken sen renkaat heijastuvat tänne asti.<br />
<br />
Vain muutama tunti sitten kirjoitin ystävilleni Whatsapp-ryhmässämme, että olen taas edes hetkeksi saavuttanut sen tunteen, kun minun elämäni on ihan tosi hyvä elämä. Minulla on uusi koti. Rakastan herätä täältä aamuisin. Rakastan niitä aamuja, kun Seela on kömpinyt yöllä viereeni omasta huoneestaan. Rakastan lähteä täältä työhöni, josta edelleen nautin. Rakastan tätä kesää. Rakastan ystäviäni, jotka kuuntelevat vatvomiseni, laittavat hymyilemään ja skoolaavat elämälle kanssani. Rakastan Seelaa, tuota uhmakasta, vahvatahtoista, kaunista ja lystikästä tyttöä. Tyttöä, joka on niin iso ja omatoiminen, mutta kuitenkin niin pieni ja herkkä. Tyttöä, joka pyytää minua halimaan. Pikkusiskoa, joka on isoveljeään vanhempi. Rakastan sitä, että minä päätän asioista. Minä teen omat virheeni ja ratkaisuni, ja valtaosan ajasta minulla on tämä homma hallussa.<br />
<br />
Olen jo kauan luullut kaipaavani elämääni parisuhdetta, jotain "omaa" ihmistä jolle olisin tärkeä. Nyt minusta tuntuu, etten ehkä haluakaan luopua tästä vapaudestani aivan vielä. Vaikka sinkkuelämä ja deittailu ovat kamalan raastavia, pelottavia ja kuluttavia, olen kierolla tavalla oppinut nauttimaan jänntyksestä. Siitä etten tiedä mitä mutkan takana on. Voi olla mahanpohjan perhosten viikko tai voi olla haikean pettymyksen viikko. Tai viikko, kun ei ole kumpaakaan, on vain minun elämäni ja Seela.<br />
<br />
Olen miettinyt paljon, sitä minä teen. Olen miettinyt kaikkien tekemisteni syitä ja seuraamuksia. Paljon resursseja on vienyt se polku, josta muutamasti olen maininnut. Se polku ei ota loppuakseen, vaikka tiedän ettei se tee minulle hyvää. Se on kivikkoinen, juurakkoinen ja mutkainen. Vaikka mitä välillä antaisin itseni kuvitella, se ei tule levenemään kunnolla kuljettavaksi tieksi. Mutta näen vahvasti, että se polku on minun avioeroni. Eromme vuosi sitten oli mutkaton ja helppo, en oikeastaan muista päivääkään katuneeni sitä päätöstämme. Mutta tämä hiton polku, se on laittanut minut vastakkain eron tunneskaalan kanssa. Samalla se antaa minulle jotain, jonka merkitys ehkä selviää vasta joskus myöhemmin. Ehkä suojelee minua täydeltä yksinäisyydeltä, ehkä tuo tarpeeksi jännitystä. Tunteita, niitä tunteita joiden puuttumista olen ihmetellyt viime vuosina.<br />
<br />
Tuo polku on Surun kaikuja. En ole vielä selviytynyt. En kykene kohtaamaan aivan tavallista sinkkuelämän säätöräpiköintiä pystypäin ja ylväänä, ilmoittaen että minua ei sitten kohdella näin. Olen yhä toipilas. Minä seison omilla jaloillani, mutta vasta opettelen kävelemään. En ole aivan itseni, en toimi kuten soisin toimivani. Olen lakannut taistelemasta. Vie paljon enemmän voimia taistella vastaan kuin hyväksyä, että olen vähän avuton ja aika tyhmä nyt.<br />
<br />
Olen kuvitellut, että kamppailu sopeutua sinkkuuteen ja sinkkumaailman uusiin sääntöihin on suurin murheeni. Että olen jo selviytynyt niin hyvin, että murheeni ovat aika tavallisia. Käyn Peetun haudalla rutiininomaisesti. Kastelen kukat, putsaan roskat, asettelen kaivurit oikeaan asentoon, taputan kiveä ja sanon "äidillä on tänäänkin ikävä sinua". Kävelen reippaasti autolle ja omiin puuhiini, elämääni, siihen jota rakastan. Puhun Peetusta luontevasti sen minkä puhun. Muistelen muistoja hymyillen. Kuuntelen pahimpiakin kappaleita, eikä minua koske. Peetun ja äidin kuvat katsovat minua kirjahyllyn päältä, annan usein katseeni viipyillä heissä. Ei se satu, he ovat rakkaitani. <br />
<br />
Mutta välillä se kuplii pinnan alta kaiken päälle. Silloin, kun on aikaa pysähtyä ja annan sen tulla. Kuten tällä viikolla, olen tuntenut sen kytevän. Silmäni ovat kostuneet herkemmin, Peetu on pyörähtänyt mielessä useammin. Katseeni on viipynyt kuvassa pidempään. Siitä tiedän, että on aika antaa sen tulla. Laittaa soimaan "Prinsessalle", "Ei yksi pääsky kesää tee" ja "Mun sydämeni tänne jää", lukea vanhoja blogitekstejä, viipyillä kuvissa, tuntea se. Muistaa se, kokea se kipu. Että minulla oli sellainen poika ja hän kuoli. Että Peetu oli totta. Ja että minä rakastan häntä aina vain, ja minulla on häntä aivan lohduton ikävä.<br />
<br />
Äitienpäivän alla minuun otti yhteyttä Iltalehden uutispäällikkö, joka halusi tehdä jutun erilaisesta äitiydestä. Mietin ratkaisuani jonkin aikaa. Haluan puhua Peetusta, haluan kertoa tarinan kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan. Minulla on kerrottavaa. Olen saanut matkan varrella oivalluksia, joiden uskon auttavan muitakin matkallaan. Suurin niistä on ollut se, että Peetu oli liian hieno poika pilatakseen elämäni. Hänen muistonsa ei saa olla muisto surusta ja tuskasta, vaan rakkaudesta ja ilosta.<br />
<br />
Vielä Ylen Perjantai-ohjelman aikoihin tuo oivallus ei ollut saanut muotoa päässäni, ja halusin päästä sanomaan sen. Siksi suostuin (juttu löytyy edellisestä tekstistä). Toisella puolella vaakakupissa painoivat Seelan yksityisyys sekä se, etten halua kenenkään ajattelevan, että hakeudun julkisuuteen jonain surusankarina, saadakseni palstatilaa kuolleen lapseni vuoksi. Ystäväni kuitenkin saivat minut uskomaan, että ne, jotka niin ajattelisivat olisivat vähemmistössä ja heidän mielipiteellään ei olisi merkitystä, koska ne joilla on väliä, tiesivät syyni.<br />
<br />
Jutusta tuli isompi kuin olin alunperin luullut. Olin siihen kuitenkin pääosin tyytyväinen. Sain hyvää palautetta. Luin keskustelupalstoja ja Facebook-jakoja artikkelin ympärillä, vaikkei olisi pitänyt. Olen liian utelias luonne jättääkseni katsomatta, mitä ihmiset puhuvat tarinastani. Muutamia ikäviä kommentteja tietenkin mahtui mukaan. Ne olivat juuri niitä sanoja, joita olen itselleni syytänyt vuosien varrella. "Aika paha diagnoosivirhe äidiltä, jolle muka lapsi oli tärkeä. Eikö järki käske viemään heti lääkäriin?" "Äiti yrittää puhua puhtaaksi koko jutun. Normaali äiti todellakin erottaa vatsataudin hengenvaarallisesta ja epätavallisen kovasta kiputilasta." "Lapsi huutaa kuoleman kielissä äitiä ja äiti ei tullut, vaan meni vielä nukahtamaan."<br />
<br />
Kyllähän se sattui, mutta ei niin kuin olisi voinut luulla. Nuo sanat tosiaan ovat sanoja, joita olen toistellut itselleni useasti. Syyllisyyspeikko riemastui ehkä hetkeksi sanoista, mutta jokainen kommentti sai päälleen lukemattomia vasta-argumentteja, "olisin toiminut samoin" -kommentteja ja minun toimintani puolustamista. Peikko vaikeni. Nyt minulla on arsenaali lauseita, joita palata lukemaan, kun silloin tällöin alan toistaa itselleni noita kurjia sanoja.<br />
<br />
Aika harvoin se peikko enää vierailee. Aika harvoin enää palaan siihen olohuoneeseen, jonka nurkassa seisoi joulukuusi. En juuri koskaan kävele muistoissani kohti sohvalla makaavaa Peetua. En tiedä olenko jo hionut sen kaiken osaksi minua vai onko se vielä kokonaan käsittelemättä.<br />
<br />
Kevään aikana minussa pilkahteli tarve hahmottaa se kaamea päivä. Se tarve kulminoitui siihen, että soitin poliisilaitokselle. Tiesin, että kuolinsyytutkinnan yhteydessä on otettu kuvia Peetusta. Koen olevani tarpeeksi vahva kohtaamaan ne kuvat. Koen tarvitsevani ne, rakentaakseni palapelin loppuun. Koska Peetusta ei sairaalassa otettu kuvia, olisin halunnut ne esitutkinnan kuvat. Ainakin luulin niin, luulen kai edelleen.<br />
<br />
Tilasin sen esitutkintamateriaalin, mihin minulla suoraviivaisesti oli oikeus. Sain ainoastaan ruumiinavausraportin, jonka olin saanut ja lukenut monesti aiemminkin. Energiani ei riittänyt kysellä enempää. Tunnen sen silti olevan vielä tuolla jossain, tarpeen rakentaa se kuva Peetun kuolinpäivästä. Haluaisin nähdä ensihoitajat. En tiedä, mitä heille sanoisin tai mitä heiltä kysyisin, mutta haluaisin nähdä heidät. Haluaisin, että he kertoisivat mitä näkivät ja kokivat.<br />
<br />
Samaan viimeisen palan puuttumiseen on liittynyt tarve kysellä ystäviltäni missä ja miten he kuulivat Peetun kuolemasta. Mitä he ajattelivat, miten juttelivat asiasta muiden kanssa. Minusta tuntuu, että alan olla valmis siihen viimeiseen palaseen. Olen jo sinut sen kanssa, että Peetu kuoli, mutta en muista sitä kunnolla. En tuntenut sillä hetkellä muuta kuin kauhua sen tehtävän edessä mikä minulla oli; selviytymisen. Keskityin siihen. Nyt alan olla sen verran selvillä vesillä, että saatan olla valmis tuntemaan sen kaiken, mikä jäi tuntematta.<br />
<br />
Matkani Surun kanssa siis jatkuu yhä, vaikka toisessa käsipuolessa kulkeekin Onnellisuus. Haparoin, mutta näen jo sen; minä tulen selviytymään. Minä selviydyn koko ajan, olen jo pitkälle päässyt. Peetu-rakas, sinä olit oikeassa; kohtahan se jo helpottaakin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh2K-IBRHN2gxJKIg5xCR5GjntcoK6td9ETNl8dXXZJj3ZmD_0s1BFs47_jTR7Vo-0y4IfiT6DG9yP2DbTgNecaKgyG8yNK2Q2fBrcLCJh3ojSAW7QnR8-VUfpk1HhWNpmwC8_KjvlGCiGA/s1600/20180713_212336.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1277" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh2K-IBRHN2gxJKIg5xCR5GjntcoK6td9ETNl8dXXZJj3ZmD_0s1BFs47_jTR7Vo-0y4IfiT6DG9yP2DbTgNecaKgyG8yNK2Q2fBrcLCJh3ojSAW7QnR8-VUfpk1HhWNpmwC8_KjvlGCiGA/s320/20180713_212336.jpg" width="255" /></a></div>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-43260419809808002972018-07-13T21:05:00.000+03:002018-07-13T21:05:13.851+03:00Iltalehden juttu<a href="https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201805122200927012_u0.shtml" target="_blank"><u><b>Peetu, 2, nukahti sohvalle eikä enää herännyt - nyt Teija on äiti kahdelle lapselle, joista vain toinen on elossa: ”Kiitos, että teit minusta äidin”</b></u></a><br />
sunnuntai 13.05.2018<br />
<br />Äidin pahin pelko toteutui Teijan kohdalla, kun hän meni herättelemään vatsaoireista kärsinyttä 2,5-vuotiasta Peetu-poikaansa, eikä tämä herännyt. Menetystä seuranneina vuosina hän sai huomata, ettei lapsensa haudanneen äidin suru ole aina sellaista kuin elokuvissa.<br />
<br />
Äidinrakkaus ei lopu lapsen kuolemaan, tietää esikoisensa kaksi vuotta sitten hautaan saattanut Teija.<br />
Peetu menehtyi synnynnäisen epämuodostuman aiheuttamaan suolistokuolioon, jota äiti luuli pelkäksi vatsataudiksi.<br />
Avain traumaattisesta menetyksestä selviytymiseen liittyy Teijan mielestä kykyyn olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä on ollut, mitä edelleen on ja mitä voi vielä olla.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgeuDnT6OqPs1t88p73V9ICIi-qkbDf0L6CQeZnPf-HoMQyo83zO_-skbywehObwBsrpQFsTUfW927i9mOJRKW-j9H_v0oN4xotrIN65fJxdS2YsiS0z7r3Wn8MhSP4QC_zz2n_URbybXG4/s1600/iltalehti1.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="816" data-original-width="612" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgeuDnT6OqPs1t88p73V9ICIi-qkbDf0L6CQeZnPf-HoMQyo83zO_-skbywehObwBsrpQFsTUfW927i9mOJRKW-j9H_v0oN4xotrIN65fJxdS2YsiS0z7r3Wn8MhSP4QC_zz2n_URbybXG4/s320/iltalehti1.jpg" width="240" /></a></div>
<i>- Peetu, kiitos että olit olemassa, että olit niin täydellinen. Kiitos että synnyit juuri meille ja teit minusta äidin. Rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Äidillä on sinua aivan valtava ikävä. </i><br />
<br />Äiti istui puistonpenkillä ja katseli, miten pieni pellavapää keksi touhun toisensa perään venyttäessään viime hetkiä pihaleikeissä, ennen paluuta kotiin ja iltapuurolle. Vatsassa potki pikkusisko, joka voisi syntyä vaikka jo seuraavana yönä. Vierellä istui elämän mies, jonka kanssa takana oli jo 11 yhteistä vuotta. Viipyilevä elokuun aurinko lämmitti. Ilmassa tuoksui edelleen kesä, ei vielä syksy.<br /><br />Teija oli ehkä onnellisempi kuin koskaan.<br /><br />Hän katseli puiston viereisiä rivitaloja sillä silmällä. Ehkä joku niistä olisi jonain päivänä kasvavan perheen koti. Toisella puolella kasvoi metsää, jossa veikan ja siskon kelpaisi temmeltää<br /><br />Nyt kolme vuotta myöhemmin Teija asuu tuon metsän vieressä, kahdestaan sen tytön kanssa, joka tuolloin vasta odotti syntymäänsä.<br /><br />Poika ja mies ovat poissa. Miestä hän edelleen näkee. Mutta sitä pellavapäätä ei enää koskaan.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAnigOqTy4e-ZXwoSdhgIJLQiMtge3o6bbTU_t4L95D2xBopCdLg7BvD7JrX4sBjChYpWCa7Q13UKJ6s5LB6f_MFZGHHW6k0lxMAiTiCZfS_AyBuBkqNDafYp7B9TaE36qupXtCc3ZqGqg/s1600/iltalehti2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="459" data-original-width="612" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAnigOqTy4e-ZXwoSdhgIJLQiMtge3o6bbTU_t4L95D2xBopCdLg7BvD7JrX4sBjChYpWCa7Q13UKJ6s5LB6f_MFZGHHW6k0lxMAiTiCZfS_AyBuBkqNDafYp7B9TaE36qupXtCc3ZqGqg/s320/iltalehti2.jpg" width="320" /></a></div>
<i>- Peetun elämä ei jäänyt kesken, se oli kokonainen. Ja se oli hyvä, siitä olen iloinen. Puuhattiin paljon, matkusteltiin, hulluteltiin. Olen ajatellut, että Peetu oli liian uskomaton tullakseen ikinä valmiiksi. Hän on ikuinen arvoitus, ei valmiita vastauksia. Hän voi olla mitä vain.</i><br />
<br />
<b>Viimeiset unet</b><br /><br />Sen piti olla vain raju oksennustauti.<br /><br />Aamuyöllä Peetu alkoi valitella vatsaansa. Näki, että häneen todella sattui. Teija soitti sairaalaan ja sai ohjeet: Seuraile vointia, jos epäilyttää, tuo tänne. Todennäköisesti kyse on vatsakrampeista, jotka johtuvat noroviruksesta, jota on nyt paljon liikkeellä.<br /><br />Teija otti Peetun syliin, johon tämä rauhoittui. Parin tunnin päästä alkoi oksentelu.<br /><br />- Ajattelin, että kivut helpottivat, oksentelu alkoi - tätähän tämä nyt on, hän kertaa.<br /><br />Oksentelu jatkui koko päivän, mutta viimein vaikean vuorokauden jälkeisenä aamuna vaikutti siltä, että tauti hellittää. Peetulla oli kova jano, ja hän joi paljon vettä. Sitten nukahti sohvalle. Äiti huokaisi helpotuksesta: paraneminen alkaa.<br /><br />Isä lähti hierojalle. Teija meni imettämään nelikuista Seela-vauvaa, joka oli veljensä nukahdettua herännyt omilta päiväuniltaan. Seelan syödessä Teija kuuli, miten olohuoneesta kantautui Peetun ääni: "äiti, äiti..."<br /><br />Nuku vain, Peetu, äiti on täällä, ei hätää, Teija huikkasi vastaukseksi.<br /><br />Seelan syötyä äiti ja tytär torkahtivat yhdessä. Kun Teija heräsi, hän katsoi kelloaan ja totesi Peetun nukkuneen kaksi tuntia. Eiköhän olisi jo aika herätä.<br /><br />Hän silitti Peetun poskea. Se oli kylmä. Hän tarttui pieneen vartaloon vain huomatakseen, että se oli jäykkä.<br /><br />- Tajusin heti, ettei mitään ole tehtävissä.<br /><br />- Huusin, että Peetu on kuollut.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjgWuy2pgWb8nSQtORcDb7PY9JDD4HTJ4-ZJleP_Lmq4SZMBtMJOQ5oAGlP4jceJprjrZg5BonMmMrtfvS2xQbAZ-S_nqfznRBa5mvKcAOF-S9aZc2aZgfjNmJxzGS5B7kN6lsieUPqWruK/s1600/iltalehti3.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="732" data-original-width="612" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjgWuy2pgWb8nSQtORcDb7PY9JDD4HTJ4-ZJleP_Lmq4SZMBtMJOQ5oAGlP4jceJprjrZg5BonMmMrtfvS2xQbAZ-S_nqfznRBa5mvKcAOF-S9aZc2aZgfjNmJxzGS5B7kN6lsieUPqWruK/s320/iltalehti3.jpg" width="267" /></a></div>
<i>Mä en selviäisi tuosta ikinä, koska rakastan lastani niin paljon" - tällaiset kommentit särähtävät Teijan korvaan. Se, että selvisin, ei tarkoita, että olisin rakastanut lastani yhtään sen vähempää. </i><br />
<b><br /></b>
<b>Syyllisyyspeikko syntyy</b><br /><br />Teijasta tuntuu, kuin hän olisi seurannut siitä hetkestä käynnistynyttä tapahtumaketjua sivustakatsojana - ja hyvin uteliaana sellaisena. Mitähän nyt tapahtuu? Mitähän ensihoitajat tekevät, entä poliisi? Onpa jännää.<br /><br />Äiti saateltiin pihalle, isä jäi yläkertaan. Poliisi kuulusteli molempia. Teija muistaa, miten viranomaisen pokerinaama petti vain hetkeksi vakuuttaessa, että "me ei tehty sille mitään."<br /><br />Syvimmin mieleen on syöpynyt kuva pihalla istuvasta, päätä käsissään pitelevästä, itkevästä ensihoitajasta.<br /><br />Joitakin tunteja myöhemmin Teija istui Turun yliopistollisen sairaalan käytävällä ympärillään omaisia ja sairaalapastori. Hän ei pystynyt katsomaan muualle kuin lattiaan. Hän sai ajatuksen, jonka sanoi ääneen: "Anteeksi".<br /><br />- Äitini kysyi, minkä takia pyydät anteeksi. Vastasin, että siksi, kun en pystynyt pitämään sitä lasta hengissä.<br />
<br /><b>Kuolinsyy selvisi</b><br />Sairaalassa selkään hypännyt "syyllisyyspeikko" roikkuu mukana yhä, sentään yleensä hieman kevyempänä versiona.<br /><br />- En ole siitä kaverista vielä kokonaan eroon päässyt, Teija myöntää.<br /><br />Onneksi kuolinsyy kerrottiin perheelle vielä alkushokin aikana. Peetun "vatsatauti" olikin ollut synnynnäisen epämuodostuman, Meckelin divertikkelin aiheuttama suolen kiertymä ja siitä johtunut kuolio. Nykyään hän tietää, että samanlainen epämuodostuma on noin joka sadannella ihmisellä, ja se on yleensä täysin oireeton. Oireillessaan kiertymä taas tekee niin kipeää, että ihminen hakeutuu yleensä äkkiä sairaalaan.<br /><br />- Jostain syystä Peetulla ne kivut hellittivät, Teija sanoo.<br /><br />- Se, että kiertymä johtaa kuolemaan, on ääriharvinaista.<br /><br />Jos Peetu olisi viety sairaalaan heti oireiden alettua, hänet olisi ehkä voitu pelastaa. Siinä vaiheessa, kun hän nukahti sohvalle - tuskin enää.<br /><br />"Olisi pitänyt tajuta" soi silti toisinaan vieläkin Teijan päässä. Olisi pitänyt, jonkun mystisen äidinvaiston olisi pitänyt hälyttää, ettei kyse ollut mistään tavallisesta vatsataudista.<br /><br />Siitä tuli syyllisyyspeikon ensimmäinen pää. Kohta niitä kasvoi kaksi lisää.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgZdWHubAwx96JlHuFfsp-cwEPMCEr4H8Pe4bzSsDmNbf4iS9cahBqlvskYCpBc-iLAhOEDqaxlo3w24wtkkYKiiSIsLneM-FCEstP1WJJzA_DVlyxh7Z6CuZXE4RiEXkJYF-kFgz5l046u/s1600/iltalehti4.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="816" data-original-width="612" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgZdWHubAwx96JlHuFfsp-cwEPMCEr4H8Pe4bzSsDmNbf4iS9cahBqlvskYCpBc-iLAhOEDqaxlo3w24wtkkYKiiSIsLneM-FCEstP1WJJzA_DVlyxh7Z6CuZXE4RiEXkJYF-kFgz5l046u/s320/iltalehti4.jpg" width="240" /></a></div>
<i>"Vauva sylkkiin, äiti ottaa kuvan", Peetu halusi vain pari päivää ennen kuolemaansa. Poseeraus Seela-sisko sylissä jäi Peetun viimeiseksi kuvaksi. </i><br />
<br />
<b>Väärin sureva äiti</b><br /><br />Miksi en itke enempää? Ihan kuin kaikki muut itkisivät enemmän kuin minä, kuolleen lapsen äiti.<br /><br />Syyllisyys sai toisen olomuodon, kun Teija koki, ettei hän surrut tarpeeksi - tai ainakaan oikein.<br /><br />Hän söi, nukkui, siivosi, kävi suihkussa ja kaupassa, näki siellä pienet lasten ostoskärryt, ne samat, joita Peetulla oli tapana lykkiä niin pontevasti, eikä romahtanut kuraiselle lattialle uikuttamaan tuskaansa. Hän ei ollut sellainen kärsivä äidinraato kuin kohtalotoverit elokuvissa.<br /><br />- Sittemmin yksi ystävä on tosin kertonut, että nähdessään minut Peetun kuoleman jälkeen hän ymmärsi mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että ihmisestä on pelkkä kuori jäljellä, Teija kertoo.<br /><br />Syyllisyyteen kasvoi kolmas haara, kun ilo yritti palata Teijan arkeen. Jos typerä vitsi sai naurun karkaamaan suusta, peikko kivahti heti: Miten kehtaat? Peetu on kuollut, etkä saisi ajatellakaan muuta.<br /><br />Joskus hautakiveltä lähtiessä Teijaa kalvoi inhottava tunne, kuin hän kääntäisi Peetulle selkänsä.<br /><br />Vertaistukiryhmissä hän kadehti uskovaisia äitejä, jotka puhuivat enkelivauvoista ja siitä, miten jälleennäkemisen hetki vielä koittaa.<br /><br />- Toisaalta se tuntui kamalalta ajatukselta, että Peetu katselisi meitä jossain ja ajattelisi, että tuolla nuo vain jatkavat elämäänsä ilman minua.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgPBm8AqvW90X02C-L4JEDu5Fvv2xz46_vgsy0Wo81mxkr_lHr_eRH9bQb4TjFJ1Uiyipb2NByRCAW9EVokw6tDxK1kId_5OBsMx5NoErUpOv_haOMm2-3Ci9sv_2bi3RjeoBKGOKo74zqm/s1600/iltalehti5.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="918" data-original-width="612" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgPBm8AqvW90X02C-L4JEDu5Fvv2xz46_vgsy0Wo81mxkr_lHr_eRH9bQb4TjFJ1Uiyipb2NByRCAW9EVokw6tDxK1kId_5OBsMx5NoErUpOv_haOMm2-3Ci9sv_2bi3RjeoBKGOKo74zqm/s320/iltalehti5.jpg" width="213" /></a></div>
<i>Teija vierailee Peetun haudalla edelleen usein. Hautakiven päälle hän on asetellut Peetun lempileluja. (Kuva: Roni Lehti)</i><br /><br />
<b>Syövän pelko</b><br /><br />Suruaika kului järkeillessä ja järjestellessä. Teija perusti blogin, johon vuodatti kaiken.<br /><br />Sittemmin Teija on pohtinut reaktiotaan lapsen menetykseen ammattilaisen kanssa. Säntillinen arjen pyörittäminen ja omien ajatusten ylianalysoiminen olivat hänen selviytymiskeinonsa. Tapa turruttaa surun kouraisua, pitää tunne taka-alalla.<br /><br />Kenties se sai aikaan sen, että suru alkoi oireilla merkillisellä tavalla: hän alkoi pelätä kuolevansa itse.<br /><br />Esimerkiksi kerran pulkkamäessä Seelan kanssa, kun höpsöttely tuntui ihanan pakottomalta, nauru ja rakkaus oikein kouraisivat vatsanpohjaa, Teija kaivoi kännykkänsä ja googlasi: "vatsasyövän oireet".<br /><br />- Mun romahdus oli syövän pelko, Teija tietää nyt.<br /><br />- Mulla on ollut samanlaisia pelkotiloja nuorempana, kun sukulaisia on sairastunut syöpään. Mutta se voimakkuus, millä se tuli, oli uutta. Olin aivan vakuuttunut siitä, että olen kuolemaisillani. Olin sokea sille, että se johtui surusta. Käytin hirveän määrän rahaa yksityislääkäreihin oireideni kanssa, vaikka kaikki yrittivät sanoa, että se on psyykkistä.<br /><br />"Syöpä" kesti puolisen vuotta, eikä onneksi ole uusiutunut.<i> </i><br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi8QjjC44g_osTh7UHH3yyUPbYJmKsmH_Kxhi9CnXuZd-BVO25ytnGq3Nld2EZVIUDyMgVImnFrr_fWeCyAmO6HrfLJ-i-AF2jYAuB2IFvzZ_7lc-arJXJyzOe68dp-bDBz5-zP1diw7fa0/s1600/iltalehti+6.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="483" data-original-width="612" height="252" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi8QjjC44g_osTh7UHH3yyUPbYJmKsmH_Kxhi9CnXuZd-BVO25ytnGq3Nld2EZVIUDyMgVImnFrr_fWeCyAmO6HrfLJ-i-AF2jYAuB2IFvzZ_7lc-arJXJyzOe68dp-bDBz5-zP1diw7fa0/s320/iltalehti+6.jpg" width="320" /></a></div>
<i> Peetu syntyi 1.4.2013 ja kuoli 17.12.2015. Osa vuoden juhlapyhistä on Teijale rankkaa aikaa: erityisesti joulu, sillä Peetu kuoli joulun alla. Äitienpäivää hän aikoo viettää yhdessä Seelan kanssa ja poissa somesta, jonka perheidyllikuvista osa saattaisi tuntua nykytilanteessa kipeältä. (Kuva: Roni Lehti)</i><br />
<br /><b>"Töissä ja Tinderissä"</b><br /><br />Miten ikinä voin selvitä ilman sitä märkää iltasuukkoa ja pulleita käsivarsia kaulan ympärillä, Teija mietti Peetun kuoleman jälkeen.<br /><br />Nykyään hän hämmästelee sitä, miten onnellinen hän on. Siitäkin huolimatta, että Peetun kuoleman jälkeen parin vuoden sisään sattui lisää kriisejä: oman äidin kuolema ja avioero, joka Teijan mukaan oli hyvä ja oikea päätös - sekä ihan oma tarinansa, ei seuraus esikoisen kuolemasta.<br /><br />- Töissä ja Tinderissä, hän kiteyttää tämänhetkiset kuulumisensa.<br /><br />- Terapiassakin tulee juteltua lähinnä sinkkuelämän ongelmista ja siitä, miten viikonlopun treffit sujuivat.<br /><br />Paljosta on kiittäminen Seelaa. Aina on ollut joku, jonka takia on pakko jaksaa.<br />
<br />
Teija haaveilee siitä, mitä hänellä kerran oli: kokonainen perhe. Että vielä jonain päivänä saisi istua sillä puiston penkillä rakkaan rinnalla ja katsella leikkiviä lapsia.<br />
<br />
Ikävä puskee pintaan välillä väkisin, välillä Teija järjestää sille aikaa. Kun Seela on isänsä luona, hän saattaa kaivaa esiin Peetun valokuvat, pistää Spotifyn "parkulistan" soimaan ja antaa kyynelten tulla, jos ovat tullakseen.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvKcjQ0_0FJ5OSrHbvf8rFBJzGXcTdnoj_aA1WDMrXZBeRR_LG70ynyZObnxzd-rmqYiNz2CNW1BbDwFnAINUEZshw96pe5BQzhnOnc44nlOI-328at7A8xmU3o_oC61P-e2rcsWgbQN1v/s1600/iltalehti7.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="918" data-original-width="612" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvKcjQ0_0FJ5OSrHbvf8rFBJzGXcTdnoj_aA1WDMrXZBeRR_LG70ynyZObnxzd-rmqYiNz2CNW1BbDwFnAINUEZshw96pe5BQzhnOnc44nlOI-328at7A8xmU3o_oC61P-e2rcsWgbQN1v/s320/iltalehti7.jpg" width="213" /></a></div>
<i>Pari viikkoa sitten pikkusisko Seela ohitti sen iän, minkä Peetu ehti saavuttaa. Äiti ja tytär puhuvat Peetusta usein. - Koen onnistuneeni, jos jonain päivänä Seela piirtää kuvan perheestään, ja kuvassa on myös Peetu. (Kuva: Roni Lehti) </i><br />
<br /><b>Kahden lapsen äiti</b><br /><br />Niin leikkipuiston muut äidit kuin Tinder-tuttavat saavat nopeasti tietää, että Teija on kahden lapsen äiti, vaikka toinen lapsista kuoli. Hän kertoo toitottavansa sitä jopa koomisuuteen asti.<br /><br />Teija painottaa, että Peetu eli kokonaisen elämän. Se elämä vain sattui kestämään 2 vuotta, 8 kuukautta ja 16 päivää.<br /><br />Peetun muisto, suru ja ikävä eivät kuole koskaan. Kuitenkaan hän ei loppuelämäänsä aio kantaa surupukua. Peetukaan ei olisi sitä halunnut.<br /><br />Teija kertoo terapeutin todenneen, että usein niitä jotka selviytyvät niinkin suuresta kriisistä kuin oman lapsen kuolemasta, yhdistää erityisesti yksi piirre: kyky keskittyä kiitollisuuden tunteeseen.<br /><br />- Peetu oli liian ihmeellinen siihen, että antaisin hänen jättää jälkeensä vain surua, vihaa ja katkeruutta. Peetu ei elänyt sen takia, että kaikki alkaisi mennä päin helvettiä. Olen kiitollinen Peetulle, joka toteutti suurimman unelmani: Hän teki minusta äidin.<br /><br /><i>Teija esiintyy tässä jutussa omasta pyynnöstään pelkällä etunimellä. Jutussa on hyödynnetty haastattelun lisäksi Teijan blogia "Kohta helpottaa". Nimensä blogi on saanut yhdestä Peetun lempisanonnasta.</i><br /><br />HILKKA TIIRO <br />
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-4538355662341867272018-04-26T21:51:00.000+03:002018-04-26T21:56:11.225+03:00Ensi maanantaiHuomenna Seela on yhtä vanha kuin Peetu oli viimeisenä terveenä päivänään. Se iski kuin halko äsken iltapuuhien aikaan. Maanantaina Seela on vanhempi kuin isoveljensä ikinä oli.<br />
<br />
Olen ounastellut pitkin matkaa, että se saattaa tuntua pahalta. Se on merkkipaalu. Päivä, jota ei pitänyt olla.<br />
<br />
Elämä on muuten hyvää. Olen onnellinen. Yksin, Seelan kanssa, ystävien kanssa. Töissä ja Tinderissä. Mutta syyllisyys on taas nostanut viime viikkoina päätään useammin. Koen päässeeni liian helpolla. Ehkä surinkin tarpeeksi, sen olen ymmärtänyt. Syöpä oli minun romahdukseni. En minä itkenyt niin kuin olisin luullut, en vajonnut lattialle huutamaan tuskaa, kykenin nousemaan sängystä ihan joka päivä. Mutta syöpäpelko silloin kaksi vuotta sitten lamasi minut ihan yhtä pahasti. Se oli minun Romahdukseni, minun suruni.<br />
<br />
Nyt tuntuu, että surin kyllä tarpeeksi, mutta en tarpeeksi kauaa. Kaksi ja puoli vuotta, ja olen jo ihan onnellinen? Eihän se voi olla mahdollista? Peetu on mielessäni aina, takaraivossa, sydämessä. Mutta en sure, en koe sitä elämäni keskiöksi. Ikävöin, mutta en oikein enää muista millaista Peetua. En muista hänen tuoksuaan, ääntään. Ne sekoittuvat Seelaan.<br />
<br />
Maantaina Seela on vanhempi kuin Peetu. Se on täysin järjen tavoittamattomissa.<br />
<br />
Kyllä minä edelleen oireilen. Kaikki se, mitä viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat eteeni heittäneet, näkyvät minussa. Eniten se näkyy tyhmyytenä. Välillä minuun iskee käsittämätön tarve repäistä, tehdä jotain tosi hölmöä. Elää hetkessä täysin vailla vastuuta, huomista, seuraamuksia. Eivät ne ole maatakaatavia asioita olleet, en ole loukannut ketään tai tehnyt pysyvää vahinkoa kenellekään, mutta en tunnista itseäni tällaisesta käytöksestä.<br />
<br />
Useimmiten se tyhmyyskohtaus on liittynyt tuohon viime kirjoituksen polkuun; mutkaiseen, kiviseen ja harhaanjohtavaan. Muutamasti olen uskonut sen jääneen historiaan, kunnes olen taas huomannut harhautuneeni sinne. Olen luovuttanut; olkoon se niin. Tyhmäily loppuu aikanaan.<br />
<br />
Se spontaanius, hetkeen tarttuminen, on uutta minua. En tiedä onko sen tuonut tullessaan avioeron jälkeinen vapaus vai Peetun ja äidin kuolemien ennakoimattomuus. Turha optimoida ja ennakoida, kun kukaan ei tiedä mitä huominen tuo. Sitkeässähän se kaikki minussa asuu, se ylianalysointi ja ennakointi. Mutta välillä se kaikki katoaa, ja järkiparan varoitushuuto on hetken pelkkää hyttysen ininää.<br />
<br />
Ei se uuden minän pintaan nouseminen liity vain tyhmäilyyn, se liittyy myös kaikkeen kauniiseen. Äsken pysähdyin katsomaan auringonlaskua. Taivas loimusi kirkkaan punaisena ja heijasti pilviin upeita kuvioita. Meinasin kaivaa puhelimen esiin ikuistaakseni sen Instaan, mutta tajusin ettei se näytä samalta ruudulla. Joten istuin ja katsoin, kunnes viimeiset punaisen sävyt katosivat. Istun, hengitin ja imin sitä kauneutta. Mietin Peetua, itkin vähän.<br />
<br />
Peetu olisi jo viisivuotias. Kova ikävä, ikävä sitä että hän olisi täällä. Ikävä sitä, että maanantai olisi vain päivämäärä, eikä mikään merkkipaalu. Ikävä sitä, että Seelalla olisi täällä isoveli. Ikävä sitä, kun Peetu oli arkinen nimi. "Peetu, lopeta!" "Nyt vauhtia Peetu!" "Rakastan sinua Peetu"<br />
<br />
Ja maanantaina Seela on vanhempi.<br />
<br />
Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ei ole mennyt näin pitkää ajanjaksoa ilman, että olisin kohdannut kriisin. Äiti kuoli kymmenen kuukautta Peetun jälkeen. Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen tuli ero. Nyt on menty yksitoista kuukautta, eikä mitään isompaa ole tapahtunut.<br />
<br />
Kuvailen sitä nykyisin niin, että selviytyminen on ohi. Se aika, jolloin kaadutaan maahan ja yritetään nousta uudelleen seisomaan, se on ohi. Tässä sitä seistään, tähän ollaan selviydytty. Nyt on aika opetella taas kävelemään, opetella elämään ja olemaan onnellinen.<br />
<br />
Ja se sujuu hyvin. Välillä horjuttaa, välillä tuntee pakottavan tarpeen tehdä jotain tyhmää, mutta hyvin menee. Minä, piru vie, olen elämääni aika tyytyväinen.<br />
<br />
Mutta tänään annan sen kaiken muun iskeä, jos se on iskeäkseen. Seela on maanantaina vanhempi kuin Peetu. Pikkusisko, vanhempi kuin isoveli. Kaksi vuotta, kahdeksan kuukautta ja seitsemäntoista päivää.<br />
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-64594493463192775952018-02-05T22:07:00.000+02:002018-02-06T12:51:46.132+02:00Polku<i>"Meistä jokainen on polku jonnekin</i><br />
<i>Mutta viisaus on siinä että ymmärtää ketä seurata pitkään, milloin kääntyä pois</i><br />
<i>Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa."</i><br />
(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)<br />
<br />
Polkuja on mahtunut menneisiin kuukausiin ja useimpien kohdalla olen helposti ymmärtänyt milloin on käännyttävä pois. Mutta yksi polku on ollut niin mutkainen ja epätasainen, että se on sekoittanut suuntavaistoni täysin. Viisaus on eksynyt, jäänyt jälkeen niin etten näe sitä enää. Se polku on ollut vastoin kaikkea sitä, mistä minua on kehuttu viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki vahvuus ja järkevyys on kadonnut sillä polulla.<br />
<br />
Pitäisi ehkä avata asiaa vähän enemmän? Haluaisin kovasti, ja uskokaa pois, että ystäväni ovat sitä avautumista kuulleet kyllästymiseen asti, rakkaat raukkaparat. En ole siitä kirjoittanut tänne, koska tämä on blogi lapsen kuolemasta. Jonkin aikaa kuitenkin olen miettinyt, että tähänkin hapuiluun ulottuvat ne renkaat, jotka Peetun kuolema lähetti matkaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Haluaisin uskoa, että siellä edellisessä elämässä, elämässä jossa minulla oli kaksi elävää lasta, olisin tämänkin polun taivaltanut tyylikkäämmin ja osannut kääntyä pois jo kauan sitten.<br />
<br />
Pähkinänkuoressa kyse on, kuten arvasittekin, eräästä miehestä. Hän astui rytinällä elämääni loppusyksystä. Vei jalat alta, lupaili kuut taivaalta, sai minut loistamaan ja uskomaan siihen, että vihdoin on onnen ja ilon aika. Kestihän sitä sen pari viikkoa. Sen jälkeen henkilö on useampaan otteeseen poistunut elämästäni ja palannut siihen hetkeksi vain hävitäkseen jälleen, enkä tiedä onko loppunäytöstä näytelty vieläkään.<br />
<br />
Järkeni huutaa, että sen aika olisi ollut jo kauan sitten, mutta olen kykenemätön lyömään pistettä. Olen jopa armahtanut itseni tästä typeryydestä. Kuten sielunsisko sen sanoi; olen ollut vahva ja järkevä elämäni pahimmissa paikoissa, ja jos tämä on suruni mielenhäiriö, niin kohtuuvähällä päästään. Kestää minkä kestää ja loppuu kun loppuu, kyllä se saturaatiopiste sieltä tulee.<br />
<br />
Mutta tämä kaikki on hetkittäin suistanut minut todella synkkiin paikkoihin. Paikkoihin, joihin olisin uskoakseni suistunut ilman häntäkin, jonkun muun ansiosta tai ilman mitään välikappaletta. Olen sieltä aina noussut, mutta hetkittäin on hirvittänyt. Välillä koko tilanne on näyttäytynyt täysin absurdina; tämäkö nyt ottaa koville kaiken kokemani jälkeen? Tämäkö on se korsi, joka katkaisee kamelin selän? Miten teinimäistä ja hölmöä! Tällaisen kanssa varmaan puoli maailmaa kamppailee jatkuvasti; tyttö tykkää pojasta enemmän kuin poika tytöstä. Sydänsuruja, no biggies. Ja sitten kuitenkin se on Iso Asia.<br />
<br />
Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen kuolemaan? En koe muuttuneeni radikaalisti ihmisenä, mutta tietyt nyanssit alkavat painottua. Kliseenomaisesti kadun mieluummin asioita, jotka olen tehnyt kuin jättänyt tekemättä. Äidin peruilta löytyi avaimenperä, jonka otin käyttöön. Siinä lukee "Sano mitä ajattelet ja katso mitä tapahtuu". Olen välillä tehnyt hartiavoimin ja hammasta purren töitä sen eteen, että opettelen elämään hetkessä. Tällä polulla olen totisesti sitä toteuttanut. Samalla tämä kaikki on ottanut kovemmalle kuin se entisessä elämässä olisi tehnyt.<br />
<br />
Minulla on asiat hyvin. On työ, josta nautin. On uskomattomia ystäviä. On oma koti. Olen terve. Minulla on Seela, maailman rakkain "papupaija", hassu kuin kissantassu. Koitan opetella olemaan onnellinen, opetella tekemään sen oman onneni. Tiedän, ettei avain siihen ole kukaan mies, joka tulee tekemään elämästäni täydellisen. Ihmistä pitkin kun todella ei voi itseensä matkustaa. Tiedän sen, vaikka välillä se on ihan pirun vaikeaa muistaa. <br />
<br />
Ehkä tämä kahdeksan kuukautta on ollut aika, jossa avioeron jälkeinen helpotus ja uutuudenviehätys vapaudesta on karissut. Nyt vasta huomaan monia uusia asioita, yksinäisyyttä. Älkää ymmärtäkö väärin; liittomme oli perushyvä ja tuotti monta iloista asiaa, mutta en palaisi siihen vaikka minulle rutosti siitä maksettaisi. Olen saavuttanut pisteen, jossa voin vilpittömästi olla Jussin puolesta iloinen, hänen uudesta onnestaan. Mutta se ei poista yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä josta hetkittäin saan kiukkuvoimaa ja joka hetkittäin lamaa itsesäälin alle. Se saa tekemään hyvin hölmöjä ratkaisuja, seuraamaan jotain polkua hyvin kauas sen pisteen taakse, josta olisi pitänyt kääntyä pois. <br />
<br />
Yleensä olen yrittänyt blogitekstin loppuun löytää jonkun kivan
pirteän, positiivisen ajatuksen. Tuntuu vähän hupsulta toistella sitä
samaa "kyllä tämä tästä, tämä on vain vaihe, kohta helpottaa". Vaikka
niinhän se on. Kevättä kohti, kuka tietää millaisia polkuja vastaani vielä tulee. Tämäkin polku päättyy kyllä
aikanaan, vaikken itse osaakaan siltä kääntyä pois juuri nyt.<br />
<br />
<i>"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys<br />Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys<br />Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta<br />Ja osa totuutta<br /><br />Valot pimeyksien reunoilla<br />Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa<br />Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima<br />Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa"</i><br />
(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)<i> </i><br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-cHRH6TUbaUpwiv4-Vpa5FeD3N_-qEZfXs9-ciC4L3FkS43O-3fGiSOYfcoYk2zFSJYgD1iW1E16CVNem58UsjjAYZ4UgPq6IHAMSFO_-jgxsgiNwqvPHzw6Risgi5uJQ8Eu3ipTzzktC/s1600/IMG_20180123_213747.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1205" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-cHRH6TUbaUpwiv4-Vpa5FeD3N_-qEZfXs9-ciC4L3FkS43O-3fGiSOYfcoYk2zFSJYgD1iW1E16CVNem58UsjjAYZ4UgPq6IHAMSFO_-jgxsgiNwqvPHzw6Risgi5uJQ8Eu3ipTzzktC/s320/IMG_20180123_213747.jpg" width="241" /></a></div>
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-10694066402507766622017-12-17T11:12:00.001+02:002017-12-17T11:12:07.944+02:00Kaksi vuotta<div>
<div>
<div>
<div>
<div>
Tänään on kaksi vuotta elämäni kaameimmasta päivästä. Kylmästä poskesta, ambulanssien pilleistä, kauhusta, hädästä. <br />
<br />
Elämä on
heittänyt häränpyllyä sen jälkeenkin, mutta tässä minä seison. Arkisten
murheiden keskellä, arkisten ilojen ympäröimänä. Elän ihan sellaista
elämää, kuin kuka tahansa sinkkuäiti; töitä, juhlia, treffimaailman
ihmetyksiä, ihastumisia, pettymyksiä, pyykinpesua ja ruoanlaittoa. Peetu on olemassa sydämessäni,
hän on kahdessa vuodessa ottanut sieltä sen oman paikkansa sellaisena
haikean kauniina muistona, joka hetkittäin vihlaisee kovemmin, mutta
pääosin pysyy omassa kolossaan. <br />
<br />
Muutama viikko sitten olin
kertomassa Peetusta lapsensa menettäneiden keskusteluillassa. Pidän
sellaisista tilanteista, olen huomannut. Melko käsittämätöntä; minusta
on lohdullista, jopa mukavaa puhua kuolleesta lapsestani. Se, samoin
kuin vertaisryhmien tapaamiset, ovat minun ja Peetun aikaa. Harvassa
paikassa olen enää Peetun äiti. <br />
<br /></div>
</div>
Olen ennen
jännittänyt esiintymistä kovastikin, mutta Peetusta puhuessani minua ei
jännitä. En tarvitse muistiinpanoja, osaan tarinan. Menen yleisön eteen
ja kerron mitä tapahtui, miltä se tuntui ja miten olen selvinnyt tähän
päivään. Välillä huomaan sanovani asioita, joita en ole ennen saanut
puettua sanoiksi. </div>
Seistessäni tuolla keskusteluillassa yleisön edessä, se muotoutui jotakuinkin näin:</div>
Peetu
oli liian kaunis ja ihmeellinen poika jättämään jälkeensä pelkkää rumaa
katkeruutta ja pahaa oloa. Peetu ansaitsee parempaa; muiston
rakkaudesta, ilosta ja kauneudesta. Peetun kuolema ei saa pilata minun
elämääni; hän ei ansaitse sitä. <br />
<br /></div>
<div>
Mutta tänään, tänään
kahden vuoden takaiset kauhut palaavat. On enää vaikea kuvitella,
millaista elämä olisi Peetun kanssa, näissä uusissa raameissa, jo
nelivuotiaan pojan kanssa. Minulla on hirveä ikävä, pitkästä aikaa se
kiertää sisuskaluja ja kiristää vedet silmiin. Antaudun sille, tänään se
on ihan ok, tänään se vähän niin kuin kuuluu asiaan. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Voi
Peetu-rakas. Vaikka äidin elämä on näineenkin ihan ookoo, ja ainakin
ihan tosi paljon kivempaa kuin kaksi vuotta sitten.. Silti äiti toivoo,
että sitä päivää ei olisi ikinä ollut, että sinä olisit nyt täällä.
Rakastan sinua; tänään, eilen, huomenna. Aina.</div>
<div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoDmNd2MZ1yhHlLFMCsqAT8siMPRGBc8UtTcpgwd3mKE1WZVFpPyqoIkKqTqrgayy5eLEHrcvBve0-yMgnYQF2MfTnM5XosBYwH2WaKZDwLU5ZocEaI-7SsHgvsB7Ujby5SpHn-RU2UpaH/s1600/12513994_10153996747973629_2408331327313673373_o.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoDmNd2MZ1yhHlLFMCsqAT8siMPRGBc8UtTcpgwd3mKE1WZVFpPyqoIkKqTqrgayy5eLEHrcvBve0-yMgnYQF2MfTnM5XosBYwH2WaKZDwLU5ZocEaI-7SsHgvsB7Ujby5SpHn-RU2UpaH/s320/12513994_10153996747973629_2408331327313673373_o.jpg" width="320" /></a></div>
<br /></div>
<blockquote class="tr_bq">
<br /></blockquote>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com16tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-88574494970227981362017-10-12T18:24:00.001+03:002019-10-01T09:25:11.892+03:00PerjantaiKeväällä minuun otti yhteyttä Ylen toimittaja, joka jostain oli päätynyt aikanaan tänne blogiin ja jäänyt seuraamaan. Hän halusi ottaa asian esille Ylen Perjantai-ohjelmassa, ja olin heti mukana.<br />
<br />
Kuten varmasti olette huomanneet, haluan puhua Peetusta. Siitä on ajan kuluessa tullut paitsi luontevaa, myös lohduttavaa. Aina kun kerron Peetusta, levitän hänen kauneuttaan ja kiltteyttään, sitä miten mainio poika minulla oli etuoikeus tuntea. Samalla käsittelen asiaa itseni kanssa. Sanat ovat aina vähän erilaiset ja ajatukset jäsentyvät uudelleen. Jaan tuonne kirjoituksen loppuun artikkelin, jonka toimittaja kirjoitti ohjelman tiimoilta. Sanon siinä asian, jota en muistanut sanoneeni, mutta joka on totta: minä olen joutunut kokemaan lapseni kuoleman, muiden tarvitsee vain jaksaa kuulla minun puhuvan siitä.<br />
<br />
Kuulostaa ehkä siltä, etten muusta puhukaan. Se ei pidä paikkaansa. En puhu Peetusta edes joka päivä jonkun kanssa - useimpina kylläkin. Mutta puhun pääasiassa muusta; Seelasta, arjesta ja juhlasta. Korvaani särähtää aina, kun dokumentissa totean etten mieti Peetua enää koko aikaa, mutta muutamaa sekuntia myöhemmin sanon, että joka minuutti ehkä kuitenkin. Molemmat silti pitävät paikkansa. Samoin on Seelan kanssa; hän on koko ajan mielessäni, vaikken varsinaisesti ajattele häntä.<br />
<br />
Kokemus Perjantaista oli huikea. Ei vaikea yhtään, kuten olisi voinut luulla. Olen surrut Peetua ja puhunut asiasta niin paljon, että oli yksinomaan jännittävää tehdä se tässä kontekstissa. Sekä dokumenttia kuvatessa että viime viikolla lähetyksen lähestyessä olin innoissani kuin pikkulapsi.<br />
<br />
Torstaina vietyäni Seelan Jussille kävin Peetun haudalla. Seisoin siinä, lauloin Lapin äidin kehtolaulun (jonka sanat melkein unohdin) ja kiitin. Siitä, että poika oli ollut olemassa, että juuri minä sain olla hänen äitinsä. Halusin kiittää siitä, että hän tarjosi minulle tämän kokemuksen. Mutta se olisi tarkoittanut, että olisin kiittänyt kuolemastaan, joten en saanut sanottua sitä. Tosi kuitenkin on, että Peetu on ja pysyy kuolleena. Sen myötä elämääni on tullut hyvääkin, tämä Perjantai-kokemus ja ainakin yksi todellinen sielunsisko. Vaihtaisin kaiken kuitenkin hetkeäkään empimättä elävään Peetuun, se lienee selvää.<br />
<br />
Perjantaina heräilin rauhassa. Hoidin pari asiaa, puksuttelin junalla Tampereelle ja kävin kampaajalla, menimme syömään paikallisten ystävien kanssa ennen lähetystä. Jossain vaiheessa päivää tajusin olevani onnellinen. Samalla tavalla kuin kauan sitten, kun olin vielä kahden elävän lapsen äiti. Ilo pulppusi sisälläni, lauleskelin yksikseni. Eikö ole hullua, juuri tuona päivänä? Voin vain kuvitella, että osansa oli adrenaliiniryöpyllä, joka valvottikin minua pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle.<br />
<br />
Kokemus kuitenkin oli huikea, tarkasteli sitä miten päin vain. En ikinä unohda heinäkuista kuvausyötä Naantalin vanhassa kaupungissa ja lumoavaa auringonnousua, jota en muuten olisi herännyt katsomaan. Olen koko tiimille kiitollinen, että tarinastamme tehtiin niin kaunis.<br />
<br />
Projektin aikana ehdin murehtia sitä, ajatteleeko joku minun ratsastavan kuolleen lapseni muistolla päästäkseni telkkariin. Se vaivaa edelleen, mutta onneksi niin mahdollisesti ajattelevat ovat pitäneet suunsa supussa. Olen kuitenkin sen myötä miettinyt syitäni.<br />
<br />
<span id="m_-3847241548021583777gmail-m_3004268808614047162gmail-bc_0_10b+seedBFXXD"> Yksi suurimmista on se, että ihmiset avaisivat
silmänsä sille, että "meitä" kulkee keskuudessanne, lapsia kuolee. En
tarkoita tätä hysterisoidakseni, vaan rikkoakseni sitä tabua. Se yleensä
saa ihmiset arvostamaan enemmän sitä mitä heillä on, edes hetkeksi. </span><br />
<br />
Toisekseen teen tämän, jotta Peetun muisto eläisi, hänen kauneutensa
leviäisi vähän kauemmas. Jos olisi saanut elää, hän olisi koskettanut
valtavaa määrää ihmisiä; nyt hän tekee sen eri tavalla, kauttani.<br />
<br />
Kolmas
syy siihen, että haluan puhua asiasta on toivo; tämänkin kanssa oppii
elämään. Ei unohtamaan, ei "pääsemään yli", vaan sen ottaa osaksi
elämäänsä ja ilo löytyy uudelleen, erilaisena vain. On elämää lapsen kuoleman jälkeenkin. Vaikka olisi synkkää ja toivotonta, tulee parempi aika. Tulee aika, jolloin lapsen muisto hymyilyttää. Vaikka koskisikin, niin hymyilyttää. Tulee aika, jolloin ilo voittaa, jolloin huomaat sen pirskahtelevan tunteen rinnassasi, oli syy mikä hyvänsä. Jos ei tule, haethan apua? En halua jeesustella, kaikkien elämään ilo ei palaudu, kaikki eivät kykene sitä enää tuntemaan. Mutta se on mahdollista.<br />
<br />
Tänään
minulle kuuluu hyvää. Kaikesta siitä huolimatta, mitä viimeisen kahden
vuoden aikana olen kokenut, olen onnellinen. En voi muuttaa mennyttä,
mutta voin kunnioittaa elämästäni lähteneitä iloitsemalla heidänkin
puolestaan. Hetkittäin kaipaan ja itken, joskus jopa kietoudun hetkeksi
marttyyriuden lämpimään kaapuun, mutta sitten nousen ja hymyilen.<br />
<br />
Minulle on myös kirkastunut, että keväällä tekemämme avioeroratkaisu oli oikea. Jussi on löytänyt elämäänsä uuden ihmisen, ja sekään ei haittaa minua; en minä häntä enää halua. Hän on yhä ystäväni ja puhumme asioistamme, muustakin kuin Seelasta. On hienoa, että voimme jakaa yhä tunteitamme myös Peetua ja elämää koskien, ainakin vielä nyt. Olen ylpeä meistä. Oma elämäni on hyvää juuri näin, nautin yksinolosta, vapaudesta, flirttailusta ja satunnaisesta treffailusta. Joskus haluan löytää vielä rakkauden, mutta juuri nyt on hyvä näin. Elämä kantaa.<br />
<br />
Klikkaamalla tätä näet dokumentin:<br />
<a href="https://areena.yle.fi/1-4252539" target="_blank">Perjantaidokkari Vain hetken olit minun</a><br />
<br />
Artikkeli Peetusta ja kohtuun menehtyneestä Seristä:<br />
<a href="https://yle.fi/uutiset/3-9858824" target="_blank">Äiti ei unohda sinua koskaan</a><br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcoI6NPK7Oud0ZGVFo_jD_BGpOEWewALxHSVoKNhdvVTMtrcSPvhQ0BzCgJCdWbLiAAINPsJUOGb-wAdFp8xlfnV52RyN-vBa1NL3JknPrqdUTkGxuwMCy-XzR9jlUVc42_4saectXhgt4/s1600/22254887_10155189369176374_1356115000561813329_o.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="674" data-original-width="1198" height="180" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcoI6NPK7Oud0ZGVFo_jD_BGpOEWewALxHSVoKNhdvVTMtrcSPvhQ0BzCgJCdWbLiAAINPsJUOGb-wAdFp8xlfnV52RyN-vBa1NL3JknPrqdUTkGxuwMCy-XzR9jlUVc42_4saectXhgt4/s320/22254887_10155189369176374_1356115000561813329_o.jpg" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Kuva: Ville Hakonen</div>
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com14tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-15537416582800588642017-09-23T11:00:00.000+03:002017-09-23T11:02:41.988+03:00MuistopäiväTänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänään Peetu, meidän vertaisemme ja heidän lapsensa ovat ajankohtaisia. Meille he ovat sitä joka päivä; meille ja teille, jotka luette tätäkin blogia. Läheisillemme. Kuolleiden lasten muistopäivästä alkaa tulla tärkeä osa vuotta.<br />
<br />
Se on vuoden ensimmäinen päivä, kun pimeä on pidempi kuin valoisa aika päivästä.<br />
<br />
Meidän päivämme on aika tavallinen kuolleen lapsen perheen päivä; aamupalaa, siivousta, päiväunia, kiukkuhetkiä, Pikku Kakkosta. Aamulla käytiin lääkärissä, koska Seela ei ollut oma itsensä vaan itkuisa, jäykkä ja vaisu. Syynä oli ilmeisesti niskajumi ja särkylääkkeen jälkeen tuttu touhottaja on palannut. Jos minulla ei olisi kuollutta lasta, olisin varmasti vain antanut särkylääkkeen ja jatkanut hommiani. Mutta koska minulla on Peetu, kiikutin Seelan lääkäriin empimättä ja katumatta.<br />
<br />
Illemmalla saan vieraaksi Rasmuksen ja Roopen äidin. Käydään Peetun haudalla ja kuolleiden lasten muistohetkessä sytyttämässä kynttilät pojillemme. Jos itketäänkin, niin varmasti myös nauretaan. Olen onnellinen, että Hanna on tullut elämääni, hänestä on viimeistään kuluneen kesän aikana tullut korvaamaton. <br />
<br />
Ja huomenna on taas tavallinen päivä, mutta minulle, Hannalle ja tuhansille muille sekin on kuolleiden lasten muistopäivä.<br />
<br />
<br />
<i>Rakas Peetuni. Niin kauan kuin äidistä ääntä lähtee, äiti kertoo
kaikille miten kiltti, hauska, hurmaava, avulias ja kaunis poika sinä
olit. Niin kauan kuin äiti voi kävellä, sinä kuljet äidin mukana.
Kiitos, kun toteutit suurimman unelmani: teit minusta äidin. Opetit
minulle niin paljon; syntymälläsi, elämälläsi ja kuolemallasi. Niin
kauan kuin äiti hengittää, äiti rakastaa sinua. Niin kauan kuin äiti on
olemassa, äidillä on sinua ikävä.</i><br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhoL9ugJpKkxdZgOc-TxV_gJyE4tuZMrr-MUq-BR2Q_ZSQa2PZAOWvUSTEy2qymHCOHVkRNysvmZPHh5e9DmStNVJ4S5NYUKPKmrV_GM7vbjMBfL3503a1eGdBkZ1qLtEljMFPR-SQVtGkc/s1600/12513994_10153996747973629_2408331327313673373_o.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhoL9ugJpKkxdZgOc-TxV_gJyE4tuZMrr-MUq-BR2Q_ZSQa2PZAOWvUSTEy2qymHCOHVkRNysvmZPHh5e9DmStNVJ4S5NYUKPKmrV_GM7vbjMBfL3503a1eGdBkZ1qLtEljMFPR-SQVtGkc/s320/12513994_10153996747973629_2408331327313673373_o.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhyM3eTMz_S-uOqemRF08RmCkL1eKBsxfy91spBHvC3wEECRUpU5esex3aNqAYOfAkS2q_SX8EgnvgLC4fm6z8cqkQ-1lFG9riHT9J3fFdZQOQ5W-Idq5bHms9gLh6bI3dBx3A1tk710nVZ/s1600/Peetu09012016-33.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1068" data-original-width="1600" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhyM3eTMz_S-uOqemRF08RmCkL1eKBsxfy91spBHvC3wEECRUpU5esex3aNqAYOfAkS2q_SX8EgnvgLC4fm6z8cqkQ-1lFG9riHT9J3fFdZQOQ5W-Idq5bHms9gLh6bI3dBx3A1tk710nVZ/s320/Peetu09012016-33.jpg" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com14tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-58139141439105007642017-08-11T20:30:00.001+03:002017-08-11T21:55:26.263+03:00MansikkapaikkaNämä on taas näitä päiviä. Viime viikolla mietin, miksi itku kuristaa kurkkua useammin, miksi on niin vaikea rauhoittua, olla onnellinen siitä mitä on. Miksi haudalla on vaikeampaa, miksi muut ihmiset ärsyttävät, miksi kaikkialla on pellavapäisiä, nappisilmäisiä kaksivuotiaita poikia. Pikkusiskoja, vauvoja, kesähuveja, perheitä. Onnea ja iloa, uuden alkua, ihanaa perusarkea.<br />
<br />
Marttyyri sisälläni puskee kuumaa vettä kyynelkanaviin ja kiertää sisuskaluja. Minun elämäni on kurjaa, olen epäonnistunut, en enää ikinä voi olla onnellinen, kaikilla muilla on palaset kunnossa ja elämä ihanaa. Väistämättä samalla palaa pikavisiitille vanha tuttu syyllisyys; tämä on oma vikasi. Millainen vatsatauti muka kestää vuorokauden, millaisessa vatsataudissa lapsi muka on niin poissaoleva? Miten niin et tajunnut että kyse on kuolemanvakavasta, huono äiti!<br />
<br />
Ja sitten sen muistaa, että mistä tämä johtuu; Seela täyttää sunnuntaina kaksi. Elämäni huikeimmista päivistä on kaksi vuotta. Nämä päivät kaksi vuotta sitten ovat muistojeni mansikkapaikka; kesä, perhe, ihana isoveli, pian poksahtava pikkusiskomaha.<br />
<br />
Koen syyllisyyttä näiden muistojen kauneudesta ja ylivertaisuudesta; miten elämäni onnellisimmat päivät olivat päivät ennen kuin toinen lapseni oli syntynyt? Mutta ei se johdu Seelasta, se johtuu joutilaisuudesta. Kun Seela syntyi, elämä muuttui hektiseksi ja pelottavaksi. Kahden lapsen kanssa toimiminen, varsinkin taaperon ja vastasyntyneen, oli hurjaa. Onnistumisen tunne joka ilta oli ylitsevuotavainen; ne nukkuvat, ne on ruokittu, ovat puhtaat ja tyytyväiset. Olin minä silloinkin onnellinen päivällä, kun "tilanne oli päällä", mutta se oli kiireistä onnea, jota ei ehtinyt huomata.<br />
<br />
Ja tiedän että tulen olemaan onnellinen uudelleen, samanlaisella joutilaan viipyilevällä tavalla kuin näinä päivinä kaksi vuotta sitten. En ehkä aikoihin, näiden mullistusten heijastukset sokeuttavat pitkään siltä onnelta. Mutta joskus olen yhtä onnellinen, ja se tulee epäilemättä olemaan pitkälti Seelan ansiota samalla tavalla, kuin se onni kaksi vuotta sitten oli Peetusta lähtöisin. Ja sitä oikeaa, rauhoittavaa ja viipyilevää onnea Seelan kanssa on edessä vielä vuosia, siihen on uskottava.<br />
<br />
Mutta elokuun alku tänä vuonna on vähintään yhtä tunteikas kuin viime vuonna. Siinä mielessä ensimmäinen vuodenkierto ei auttanut; ei niitä muistoja käydä läpi vain kerran. Ehkä ne käydään joka vuosi, ehkä elokuun alku on aina vähän rankempi jakso, ehkä sitä on myös joulukuu.<br />
<br />
Näistä lämpimistä martyyrinkyyneleistä ja yleisestä ankeasta olotilasta huolimatta; siitä huolimatta että suupielet ovat taas painuneet perusilmeessä alaspäin ja syöpäkin kolkuttelee, olen kiitollinen tuosta muistojeni mansikkapaikasta. Olen elämässäni joskus saanut kokea sellaisen onnen. Monet eivät saa sitä koskaan, eivät ainakaan tule siitä tietoisiksi. Jussi, Peetu ja Seela ovat antaneet minulle hirveän paljon kaikkea hyvää, joskin myös unettomia öitä ja hampaidenkiristystä. Mutta he yhdessä tekivät minusta äidin ja antoivat minulle tuon muistojeni mansikkapaikan, ja siitä olen heille ihan hirveän kiitollinen, vaikka elämä onkin kuljettanut aika paljon upottavammalle suolle sen jälkeen.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQXHn0aAud093isSgjTmbJs1gz8YKUiu0_JxvDC2IicxNtM1sLg7JCVFVXFZkM5nehKPmKSW8nS7SQ4sFT4TN7uDNKHr_VqTUmIDQEtuDcy9hYYgUrcrvVcFE84leVwoSiZPWZw0JMo-qR/s1600/mansikkapaikka.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1564" data-original-width="1564" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQXHn0aAud093isSgjTmbJs1gz8YKUiu0_JxvDC2IicxNtM1sLg7JCVFVXFZkM5nehKPmKSW8nS7SQ4sFT4TN7uDNKHr_VqTUmIDQEtuDcy9hYYgUrcrvVcFE84leVwoSiZPWZw0JMo-qR/s320/mansikkapaikka.jpg" width="320" /></a></div>
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-63904735184887707952017-07-25T21:37:00.001+03:002017-07-25T21:37:10.225+03:00EpätietoisuudessaEpätietoisuus jatkuu, se pahenee päivä päivältä. En enää tiedä itsekään mitä haluan, jos olen sitä koko aikana tiennyt. Haluaisin, että olisi perhe. Haluaisin, että emme olisi eronneet, ettei olisi tuntunut niin ahdistavalta että se oli ainoa vaihtoehto. Haluaisin, ettei Peetu olisi kuollut. Haluaisin, että äiti olisi täällä. Haluaisin olla onnellinen.<br />
<br />
Monet ovat erostamme puhuessani todenneet, että olemme kokeneet niin raskaita asioita, ettei se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Kyllä, ei varmaankaan, siltä se varmaan ulkoapäin näyttää. Täältä sisältäpäin en koe, että Peetun kuolema olisi ollut kuin pieni osa parisuhteemme syöksykierrettä. Tottakai lapsen kuolema vaikuttaa kaikkeen, jos ei aina niin pitkän aikaa. Mutta asioita tapahtui jo kauan ennen Peetun syntymää, asioita joiden vaikutus eropäätökseen oli suurempi. Ehkä suurin yhteys Peetun kuolemalla ja meidän erollamme on siinä, että olemme tajunneet elämän olevan haurasta. Se on saanut tarkastelemaan itseään ja omia toiveitaan, sitä ainoaa elämää jota elämme.<br />
<br />
Olemme hyvissä väleissä, juttelemme päivittäin muustakin kuin Seelan asioista. En kaipaa Jussia, mutta kun näemme, olisi kiva nähdä vähän kauemmin. En halua olla hänen kanssaan, mutten halua että hän on kenenkään muunkaan kanssa. Tämä ristiriita väsyttää ja ahdistaa. Olen aina elämässäni ennen tiennyt, mihin haluan vaa'an kallistuvan tällaisissa epävarmoissa tilanteissa. Nyt en tiedä mitä haluan ja se syö.<br />
<br />
Jossain vaiheessa uskoin vahvasti, että palaamme vielä yhteen. Se usko hiipuu viikkojen myötä ja sen myötä, etten tiedä haluanko itsekään sitä enää. On vain odotettava, kaipa se tieto omista haluista vielä palaa. Tai jos ei, niin elämä jatkuu itsellään, omalla painollaan. Ei tämäkään surkeaa elämää ole, se epäonnistumisen tunne alkaa kai hiipua. Nautin omista oloistani silloinkin kun Seela on Jussin luona, en pelkää tyhjää kotia. Haluan uskoa, että jotain parempaa on edessä, joko yksin tai jonkun miehen kanssa elämäni jakaen. Uskonkin, vieläkin.<br />
<br />
Peetu on ollut hautautuneena kaiken tämä taustalle. Ehkä alan tottumaan tähän jatkuvaan epävarmuuteen ja ehkä vihdoin pikkuhiljaa lakkaan tunnustelemasta tunteitani jatkuvasti, sillä Peetu on ollut enemmän mielessä. On itkettänyt enemmän, ollut ikävämpi. Se kesä kaksi vuotta sitten, se koko poika, kaikki tuntuu vain kauniilta unelta. Tuntuu kuin minulla olisi aina vain ollut yksi lapsi, Peetu tai Seela, kuka noista tietää. Joku nappisilmä papukaija tuossa on pyörinyt niin kauan kuin kykenen muistamaan.<br />
<br />
Elämä kai on niin hektistä, etten psty päästämään ikävää iholle. Toisaalta se on jo niin tuttu kaveri, että ehkä se vain roikkuu koko ajan ihossa huomaamattani. Roikkukoon, saisi välillä nipistää vähän tiukemminkin. Tuikkaisisi niin, että tuntuisi. Pitäisi vedet valumaan silmistä ja sydämen rutistumaan. Että muistaisin Peetun, että muistaisin että hän kuoli. Että tuntisin sen taas, enkä vain onnistuisi hautaamaan sitä kiireen alle. Että tuntisin edes jotain, että tietäisin edes jotain.<br />
<br />
Niin kuin tämänhetkisen voimabiisini, jota laulan joka aamu ajaessani Seelan hoitopaikasta töihin. Osaan ne sanat ja tiedän niiden osuvan, mutta en tunne sitä. En tunne sitä pakahduttavaa sydämen hypähdystä, kun joku osuu ja uppoaa. Tiedättehän sen tunteen? Sellaista minä musiikista olen aina saanut irti; jonkun lausahduksen ja sen sävelen, joka osuu sieluun niin että sen tuntee ihan fyysisesti. Tiedän, että se on siellä, mutta se ei osu vielä. Ehkä jo huomisaamuna?<br />
<blockquote class="tr_bq">
<i><br /></i>
<i>"Kun valot sammuu niin sä kaiken näät </i><br />
<i>Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät </i><br />
<i>Suljet silmäsi ja hengität </i><br />
<i>Kyllä kaikesta sä vielä selviät </i><br />
<i>Joku voimas vei, vaik sä huusit ei </i><br />
<i>Tää on hulluuden highway </i><br />
<i>Avaat silmäsi ja hengität </i><br />
<i>Ehkä huomenna sä ymmärrät </i><br />
<i>Vielä elossa oot! </i><br />
<i>Vielä elossa oot."</i></blockquote>
<blockquote class="tr_bq">
<i>(Haloo Helsinki: Hulluuden highway)</i></blockquote>
Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-6647858768433552282017-06-26T21:29:00.001+03:002017-06-26T21:29:27.708+03:00YksinIstun uuden kodin sohvalla yksin. Ihan tyhjässä asunnossa, yksin.<br />
<br />
Seela on ensimmäistä yötä Jussin luona, muutettiin tänne kaksioon viikko sitten. Koti on ihana, linnuntietä vain muutama kilometri vanhasta kodista. Silti ihan eri elämä, erilainen naapurusto, katutasoon on matkaa kuusi kerrosta. Huonekalut ovat pääpiirteittäin uusia, pinnat remontoituja, ikkunasta näkyy puiden latvat. Pihalla parkkiruudussa seisoo auto, mun ensimmäinen oma. Pieni kirppu, kymmenen vuotta vanha, mutta kuljettaa hyvin minut uuden elämän alkuun.<br />
<br />
Se kirppu kuljettaa minua työhön ja Seelaa perhepäivähoitajalle. Peetun haudalle, Ikeaan, Jussin luo vanhaan kotiimme. Seelalle on tapahtunut niin paljon kuukaudessa, että en edes pysty käsittämään miten reippasti tuo pieni tyttö on ottanut kaikki muutokset vastaan. Ainakin vielä.<br />
<br />
Kuukausi, ja kaikki on toisin. Eropäätöksestä on kuukausi. Vain viikkoa tuon päätöksen jälkeen oli eräs keskiviikkopäivä. Sen keskiviikkopäivän aikana sain uuden työn, kokopäiväisen ja mielenkiintoisen, ostin auton, asunnon ja hommasin Seelalle perhepäivähoitajapaikan. Ja tässä sitä nyt istutaan.<br />
<br />
Olen yksin, yksinäinen, ikävöin. Vellon ihan surutta, vaikka joku nimetön voi sitä pitää huonona asiana. En ole voinut velloa, kun on ollut se arki ja kaikki muutokset yhdessä rytinässä. Lähdin töistä neljä tuntia sitten, kävin hakemassa lyhdyn pois Peetun haudalta, velloin automatkalla vähäsen (Lauri Tähkän "Sinä olet minun" -biisin tahtiin), kävin syömässä ystävän kanssa ja ajelin kotiin vellomaan lisää.<br />
<br />
Antaudun sille, yritän ainakin. Taaskaan se ei tosin oikein irtoa. En kai ole kaikessa hässäkässä aivan edes tajunnut tapahtunutta. Mieli vaeltaa kaikkeen menetettyyn, perheunelmiin, tähän yksinäisyyteen. Epätietoisuuteen, joka minun on nyt opittava kestämään. Edelleen toivon, sanon sen ihan julkisesti ja ääneen, että me vielä löytäisimme toisemme. Alan nyt vasta ymmärtää, että sitä ennen on löydettävä itsensä. Löydettävä se minä, joka en ole enää ollut. Opiskeltava itseään, tunnettava kaiken sen paino, mitä elämässäni on tapahtunut. Ennen kaikkea viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta myös viimeisen kolmentoista vuoden kuluessa.<br />
<br />
Vaikka ykkösvaihtoehtoni edelleen on selvä, se perheyksikkö ja se mies, olen täysin tietoinen ja varma tästä asumiserosta. Me tarvitsemme happea ja välimatkaa, itsenäisyyttä. Tätä yksinäisyyttä. Monet ovat kysyneet mitä meille tapahtui. Ei meistä varmaan kumpikaan tiedä. Ehkä me vain kasvoimme erillemme, ehkä rakkaus muuttui ystävyydeksi, ehkä meiltä vain kuoli lapsi. Sitä tässä nyt selvitetään, että onko tapahtunut liikaa vai olisiko vielä jotain tapahtumatta yhdessä.<br />
<br />
Epätietoisuus tulevasta kuormittaa. Omissa tunteissani olisi varmaan tarpeeksi, mutta niiden lisäksi on Jussin ajatukset ja Seelan kokemus. Siksi omat tunteeni eivät taaskaan tule. Muut kuin se yksinäisyys, pelko siitä surusta ja luopumisesta mikä ehkä on edessä. Pidän uuden kotini raivopäisen siistinä. Minun tavarani, minun järjestykseni, minun 80-senttinen sänkyni. Mutta missä ovat minun tunteeni? Ikävä tulee, kun Seela soittaa isälleen videopuhelun iltaisin. Ikävä tuli, kun hän äsken soitti minulle. Olen yksin. Se on samalla ihan hirveän vapauttavaa ja samalla todella ahdistavaa. Mutta se on nyt tarpeen.<br />
<br />
Yksinäisyyden lisäksi tunnen suunnatonta haikeutta. Eilen olimme Seelan kanssa kaksin lähipuistossa. Tiesin, että se puisto on siellä, mutta olin lykännyt sinne lähtemistä. Se puisto on nimittäin viimeisiä paikkoja, joita en ole vallannut takaisin Peetun kuoleman jälkeen. Sinne puistoon ajoimme pari kertaa kaksi vuotta sitten kesällä, kun halusimme keksiä jotain uutta puuhaa ja valoisat kesäillat olivat pitkiä, Jussi lomalla.<br />
<br />
Muistan sen tunteen siinä puistonpenkillä. Pikkuhiljaa laskeva elokuinen aurinko, kesän tuoksu, ruohikko jo hieman palanut, mutta metsä vehreänä. Suloinen ja rakas pellavapäinen poika kesävaatteissaan, leikkimässä vielä hetken ennen iltapuuroa. Innoissaan uusista härveleistä. Mahassa potki pikkusisko, joka saattoi syntyä vaikka seuraava yönä. Vieressä elämäni mies. Täydellinen perhe, täydellinen onni ja täydellinen kesäilta. Katselimme puiston toisella puolella olevia rivitaloja ja haaveilimme, miten hienoa olisi kun joskus asuisimme siinä. Lasten kanssa, vehreän metsän ja ison puiston vieressä.<br />
<br />
Nyt minä asun, tosin kerrostalokaksiossa toisella puolella sitä metsää. Kahdestaan sen vauvan kanssa, jota en silloin ollut edes tavannut. Ei poikaa, ei miestä. Jospa joskus vielä, vuosien kuluttua, voisin tuntea edes häilyvän hetken tuo samanlaisen onnentunteen kuin kaksi vuotta sitten, siihen on uskottava. <br />
<br />
Yksinäisyyden ja haikeuden seurassa asustaa myös epäonnistuminen. Tunnen olevani epäkelpo, b-luokan kansalainen, eronnut. En kelvannut, jään yksin. Mieleni kamppailee kovaa miettiessään, haluanko olla yksin vai olenko vain ajautunut siihen. Yksinäisyyden mukana tulee nimittäin vapaus. Se on siellä jossain, ja jos päädymme siihen että tämä ratkaisu on pysyvä, uskon myös sen vapauden tunteen jossain vaiheessa voittavan yksinäisyyden; on pakko uskoa. Kunhan taas luopumiskamppailu on kamppailtu ja olen antautunut sille mahdollisuudelle ettemme elä ydinperheessä, tulen olemaan onnellinen. En ehkä aikoihin yhtä onnellinen kuin kaksi vuotta sitten siellä leikkipuistossa, mutta ainakin onnellisempi kuin nyt, onnellisempi kuin puoleentoista vuoteen. <br />
<br />
Ostin taulun juhannusaaton reissulta saaristosta. Asettelin sitä pitkään, lopulta se päätyi eteiseen. Näen sen melkein joka kolkasta asuntoani. Siinä lukee "hyviä asioita tulee tapahtumaan". En tiedä mitä ne ovat, mutta on sen nyt jo jumankauta tilastojenkin valossa oltava totta.<br />
<br />
Yksi hyvä asia ainakin on tapahtunut, nimittäin se työ. Siihen minä en ollut epäkelpo enkä ainakaan vielä ole siinä myöskään epäonnistunut. Työ oikeastaan löysi minut, sattuman kaupalla. Aikataulu oli tiukka ja tuntui hurjalta astua täyteen työviikkoon ensimmäistä kertaa neljään vuoteen, vieläpä samalla viikolla asumiseron ja lapsen päivähoidon aloituksen kanssa. Mutta sinne minä astuin enkä ole katunut. Salainen haaveeni on ollut työskennellä rekrytoinnin parissa, ja jos minulle kotiin soitetaan ja pyydetään tulemaan haastatteluun työhön, joka on hyvinkin pitkälti henkilöiden ja työpaikkojen yhdistämistä, niin hölmö kai olisi kieltäytynyt.<br />
<br />
Joten tosiaan, tässä sitä istutaan. Omassa kodissa, yksin. Opetellaan olemaan, hengitetään taas se sama iänikuinen hengenveto kerrallaan. Yksinäinen, muttei yksin. En ikinä, sen minulle opetti tuo edelliseen blogikirjoitukseen tullut kommenttikin. Ympärilläni on valtava määrä upeita ihmisiä, jotka välittävät minusta. En ehkä ole kelpo vaimoksi, mutta kelpaan ihan juuri tällaisena ihmisenä, ystävänä ja äitinä. Sitä paitsi: hyviä asioita tulee tapahtumaan. Joohan?<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjwhNL-X2gGFzSJjO0XOzhJFI267BdgJVGShL-SoYy8Qx8P0qYGbj3sOMSCG2lKsnRuxTMX69d0vresjogDV4QbP4u_fJ2ZKnayD4-Au_y41UA6ymKoDmcVdFZNQcszh3iVLUvR1otUwHGg/s1600/goodthings.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="792" data-original-width="605" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjwhNL-X2gGFzSJjO0XOzhJFI267BdgJVGShL-SoYy8Qx8P0qYGbj3sOMSCG2lKsnRuxTMX69d0vresjogDV4QbP4u_fJ2ZKnayD4-Au_y41UA6ymKoDmcVdFZNQcszh3iVLUvR1otUwHGg/s320/goodthings.JPG" width="244" /></a></div>
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com27tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-26343305802997224952017-05-28T21:57:00.000+03:002017-05-28T21:57:04.314+03:00KarilleajoSiinä sitä nyt ollaan: avioero.<br />
<br />
Päätös kypsyi, tai oikeastaan tilanne eskaloitui liikaa, jotta olisimme voineet yrittää korjata jotain. Ehkä ei edes ollut mitään korjattavaa enää.<br />
<br />
Ero on harvoin tasapuolinen päätös, en koe että se oli sitä nytkään. Toinen on aina valmiimpi, toinen sanoo ensin ne sanat. Tai jotkut sanat. Sanat taisin sanoa minä, mutta päätös oli Jussin. En avaa sen tarkemmin miten ja miksi, mutta minä olisin halunnut vielä taistella.<br />
<br />
Ainakin luulin niin. Toisaalta olen vain ihan tosi väsynyt. Tsemppaamaan, yrittämään, ymmärtämään. Luopumaan ja hengittämään hetki kerrallaan, aloittamaan aina alusta. Uskomaan, että tästäkin me selvitään yhdessä.<br />
<br />
Tiedän ansaitsevani jotain parempaa, tiedän että se on olemassa. Se ei ole henkilö, vaan rauha. Tieto siitä, että vaikka kaikki muu ympäriltä sortuu, minä seison sen pölypilven keskellä. Kyyneleet ehkä silmissä, valmiina luopumaan ja alkamaan alusta taas, jälleen uuden elämänvaiheen. Mutta seison.<br />
<br />
Ja Seela seisoo myös, toivottavasti aina. Seisoo ja hymyilee, äidin pieni aurinko. Ja kolmatta kertaa puolentoista vuoden sisään hoen samaa mantraa: "onneksi on Seela".<br />
<br />
Suru, puhdas raivo, menetettyjen perhehetkien kavalkadi, muistot, meidän tavat, uuden odotus, luopumisen tuska, helpotus, kaikki poukkoilee sekavana sirkuksena päässä. Ajallaan se rauhoittuu, aikanaan tiedän tämän olleen hyvä näin. Viivan alle jää monta hyvää muistoa ja Peetu sekä Seela. Ei ihan turha kolmannes elämästäni.<br />
<br />
Juuri nyt mieli kyllä kaipaa huutaa ulos sitä, mitä muuta viivan alle jää. En tee sitä silti täällä, se ei olisi kaunista eikä reilua. En halua sotkea Peetun blogia niin rumiin kitkeryyksiin. Niiden on päästävä ulos, mutta koitan pitää ne poissa täältä. Älkää siis ihmetelkö, vaikka blogi hiljenisi entisestään; olen vain siirtynyt hetkeksi muualle, tauolla, palaan pian. On vähän hommia.<br />
<br />
Niin ja sitten; jos siellä kuitenkin on joku, joka näistä asioista päättää, niin nyt alkaisi jo riittää. Nyt olisi sen "helpottaa"-kohdan aika.Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com50tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-76175290541038307432017-05-15T12:23:00.001+03:002017-05-15T12:29:50.933+03:00MatalikkoTäällä ollaan yhä, vaikka blogi onkin pysynyt hiljaa. Viime viikko oltiin reissussa, Kroatiassa. Oli kaunis paikka! Seela oli oikein reipas pieni matkustaja ja löysi kivisiltä rannoilta uuden suosikkiharrastuksen: kivien heittelyn. Katselin siinä ilta-auringossa puuhaavaa pientä rakasta touhukasta tyttöä ja taisin itkeä kyyneleen kaivatessani niin kovin sitä toista.<br />
<br />
Sen enempää sanottavaa mulla ei tällä kertaa taida tänne ollakaan, vaikka niin mielelläni purkaisin oloani yksityiskohtaisemmin. En koe sitä reiluksi tilanteessa, joka ei kosketa vain minua ja omia tunteitani.<br />
<br />
Olemme nimittäin ajautuneet avioliitossa matalikkoon, pattitilanteeseen, kuilun reunalle. Nyt energiani menee sen selvittämiseen, voimmeko vielä kääntää kurssia ja välttää lopullisen karikon. Selvitämme sitä ajan kanssa kesän aikana, yhdessä, yksin ja ammattilaisten kanssa. Toivomme parasta, toki Seelan takia, mutta yhtä paljon itsemme takia, Peetunkin. Toivomme, vaikka välillä tuntuu ettei ole enää mitään mitä toivoa. Toivokaa tekin siellä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEixEktYIZDHDIUIdN82Sn6Aom93mrwfY7c7R9EdpxGmk0EBjm7ZHcNdShj8S09Qok4xlUpsdDUeTjM98Qlf86baLiogb3ePz_g7KHUK9lKD11LDqqF9pOdzRcitJS6-IzEps4gAvMMQWbTH/s1600/IMG_20170510_113254.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEixEktYIZDHDIUIdN82Sn6Aom93mrwfY7c7R9EdpxGmk0EBjm7ZHcNdShj8S09Qok4xlUpsdDUeTjM98Qlf86baLiogb3ePz_g7KHUK9lKD11LDqqF9pOdzRcitJS6-IzEps4gAvMMQWbTH/s320/IMG_20170510_113254.jpg" width="320" /></a></div>
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-70980571300592751472017-04-20T15:32:00.000+03:002017-04-20T15:32:09.829+03:00PaineTeistä ihan vuorenvarmasti moni tietää sen tunteen, kun päässä kuhisee muurahaiskeko. Varsinkin naiset, uskoisin; lyhyen otannan perusteella tämä vaikuttaa tyyppivialta. Se tunne, kun päässä pyörii painonhallinta, kauppalista, rahahuolet, parisuhteen tila, lapsen kasvatus. Onkohan haudalla oleva kynttilä jo sammunut, varastokomero on siivoamatta, siihen ja tuohon ystäväänkään ei ole tullut otettua yhteyttä. Missäköhän me asumme kahden vuoden kuluttua, löytyykö niitä töitä ikinä, miten kasvatan lapsestani tasapainoisen ja kunnollisen ihmisen, missähän ne syksyllä kadonneet avaimet ovat, koskahan pölyt on viimeksi pyyhitty pesukoneen takaa. Pitää muistaa skannata passit reissua varten, katsoa kesävaatteiden kunto, pitäisikö ostaa puuduttavat korvatipat lentokoneeseen. Mitähän viikonloppuna syötäisiin, äitienpäivälahjat pitäisi miettiä. Ai niin se vaaka näytti tänä aamuna kurjia lukemia, mitenhän parisuhde voi, miten rahat riittävät jos työttömyys jatkuu.<br />
<br />
Tiedätte kyllä, en jatka enempää vaikka voisin loputtomiin. Siihen kun heitetään päälle vielä kuollut lapsi ja äiti, niin aikamoinen surina käy päässä toisinaan. Sitten Jussi kysyy missä sen verskat on tai Seela levittää keittiöstä muovikipot pitkin lattiaa kuudetta kertaa aamupäivän aikana. Välillä tuntuu että pää leviää. Pelottaa, että hetkenä minä hyvänsä alan näkemään pieniä vaaleanpunaisia keijukaisia ja tanssimaan niiden kanssa hyräillen. Turha kai sitä pelätä on, kivaltahan se kuulostaa.<br />
<br />
Ja tämähän on ihan tuttua, aina olen ollut murehtija. Päivänä muutamana todettiin erään ystävän kanssa yhteen ääneen, että olisipa hienoa kun olisi hetken kaikki hyvin. Ei mitään murhetta, ei mitään tehtävää, ei miettimistä. Kaikki komeronnurkat siisteinä, läheiset ihmiset kukoistavan onnellisina, sydän riemuissaan. Mutta ei sellaista ole, pitää opetella sietämään se paine.<br />
<br />
Olen aloittanut terapian pari kuukautta sitten. En ole vielä varma tuleeko siitä olemaan mitään hyötyä, mutta tuskinpa haittaakaan. Pääasiassa minä vain puhun siellä, kaikkea sitä mikä päässä kuhisee ja on kuhissut kovemmin jo vuoden ja neljä kuukautta. Mutta sen olen oivaltanut, että tämä kuhina kulminoituu syöpään ja oksentamiseen, kahteen asiaan joita en voi hallita tai ennakoida, vaikka tekisin millaisia listoja ja suunnitelmia. Kaksi asiaa, jotka ovat olemassa vaikka kaikki muu olisi järjestyksessä. Se paine pitää opetella sietämään, oppia hyväksymään se, että mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa.<br />
<br />
Loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin hyvin. Siinä viitekehyksessä, jossa se nyt hyvin voi olla; Peetu ja äiti ovat yhtä poissa kuin tulevat olemaan. Onni ja rauha on tehtävä niissä raameissa. On opeteltava jättämään likaiset ikkunat omaan arvoonsa, ne ovat kuitenkin likaisinakin olemassa, minun ikkunani suojaamassa elämääni tuulelta ja sateelta. Ensi syksyn, saati kymmenen vuoden päässä odottavia murheita ja paineita en voi tänään kantaa. Mennyttä puolestaan en voi muuttaa, sitä on turha jossitella.<br />
<br />
Se vain on kaikki niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Joten tässä paineessa sitä poukkoillaan, rutistutaan hetkeksi sen alle ja odotellaan tulevatko ne keijukaiset tanssimaan, vai jatkuuko kaikki omalla painollaan. Hetkittäin sen paineen alta kuitenkin paljastuu timantti, säihkyvä ja ainutlaatuinen; minä, minun elämäni. Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-25563922897565044252017-04-01T01:04:00.002+03:002017-04-01T06:46:34.330+03:00Yöllä yksin Peetun kanssaMakaan sängyssä enkä nuku vaikka pitäisi. Haluan valvoa, vaikka uni kiskoo päätä tyynyyn. Haluan valvoa, pitää tämän hetken mun ja Peetun hetkenä. Niin kuin neljä vuotta sitten, kun kävelin yksin sairaalan käytäviä. Jussi oli lähetetty kotiin ja minut siirretty odottelemaan supistusten alkua. Kävelin siellä tyhjiä käytäviä, silittelin vatsaa ja jännitin tulevia tunteja. Minä ja Peetu kahdestaan, vaikken ollut edes kasvojaan nähnyt.<br />
<br />
Neljä vuotta sitten oli huikea päivä. Surettaa ja suututtaa, ettei aprillipäivä ole enää kiva, Peetun syntymän vuosipäivä ei ole enää ihana, hauska, riemukas ja nostalginen. Se on surullinen, synkkä ja haikea. Ikävä kalvaa kipeästi. Siihen luulee tottuneensa, mutta sitten se kaivaakin vähän syvemmältä.<br />
<br />
Viime vuonna julistin ettei Peetun synttäri ole niin paha. On se, ainakin tänä vuonna ja ainakin juuri nyt. Kaipaan niin kipeästi sitä mitä ei ole, mistä en tiedä mitään. Olen ollut äiti 12 tuntia vajaat neljä vuotta, mutta minulla ei ole ollut yli kolmevuotiasta lasta, en tiedä sellaisista juuri mitään. Mitkä ovat ne asiat, joiden oppimista odotetaan? Mistä väännetään kättä? Mitä katsotaan, millä leikitään? Millainen kakku olisi pöydässä, mikä olisi paras lahja?<br />
<br />
Sen sijaan on helmililjat haudalle, ja sininen kimppu jossa on neljä kukkaa. Kippistetään pillimehulla ja syödään suklaakeksejä, päivälliseksi ranskiksia ja nakkeja. Kuten tulee olemaan aprillipäivisin tästä eteenpäin, se on sovittu jo viime vuonna. On muistot, on rakkaus ja ikävä. Neljä vuotta sitten vaelsin niitä loputtomia käytäviä, nyt vaellan tätä loputonta matkaa. Yhtä yksin kuin silloinkin, mutta näkymättömien matkakumppanien ympäröimänä. Peetu mukana, vaikken voikaan hänen kasvojaan nähdä.<br />
<br />
Hyvää syntymäpäivää Peetu. Äiti rakastaa sinua tänäänkin. Tänäänkin äidillä on sinua kova ikävä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhytFuuyaD3rc3FaUvDfWckAsjTvcQay48eJ4fNzEOC4SDX1-azOzzVNCrdxs9BtiIdjQuJPv0fvRQiIvg5dIloU4YsTtpPVBtOGYAmde6EmFKhibqB2PvBVg0pnq-B1pcxtKDbPqGgi4Ig/s1600/13863_10151420533171374_8079621_n.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhytFuuyaD3rc3FaUvDfWckAsjTvcQay48eJ4fNzEOC4SDX1-azOzzVNCrdxs9BtiIdjQuJPv0fvRQiIvg5dIloU4YsTtpPVBtOGYAmde6EmFKhibqB2PvBVg0pnq-B1pcxtKDbPqGgi4Ig/s320/13863_10151420533171374_8079621_n.jpg" width="240" /></a></div>
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2644089974484630649.post-82715562783606650902017-03-28T14:29:00.002+03:002017-03-28T15:30:17.761+03:00Surulla on oma paikkansa minussaTaas on vierähtänyt kaksi viikkoa ilman, että on ollut mitään sanottavaa. Ei nytkään varsinaisesti olisi, mutta päätin ottaa asiakseni kirjoittaa edes jotain. Eräs ystävä juuri muistutti, millainen henkireikä tämä blogi on ollut ja miten joskus kuvailin tekstin lentävän ulos näppäimistöstä kun istun tähän ruudun ääreen. Enää ei ole niin.<br />
<br />
Haluan edelleen kirjoittaa, siksikin koska käyn edelleen lopullista luopumiskamppailua; luopumista surusta, joka on ainoa mitä Peetusta on jäljellä. Tai eihän se ainoa ole, onhan minulla muistot, valokuvat, rakkaus, äitiys, tiettyjä rutiineja ja sanontoja, hauta. Ne ovat asioita, jotka kulkevat aina mukana. Kai tämä surukin, mutta sen hälvenee hälvenemistään. Lohdullista, varsinkin teille jotka olette vasta matkanne alussa. Niin kai minäkin olen, mutta uskon että viime ja tämän kevään välillä tapahtunut muutos tunteessa on suurempi kuin mitä se tulevina vuosina tulee olemaan.<br />
<br />
Haluan kirjoittaa myös, koska tiedän että te luette. Mutta jotain kai kertoo sekin, että niinä hetkinä kun minulla on aikaa istua kirjoittamaan, katsoisin mieluummin telkkaria, selailisin asuntoja tai matkatarjouksia, tekisin työhakemuksia tai kuuntelisin musiikkia. Suru on ottanut oman paikkansa, olen hyväksynyt tämän osaksi elämääni. Ei tunnu enää, että paine sisällä kasvaa. En aio silti lopettaa kirjoittamista, en koskaan, vaikka tulevina kuukausina ja vuosina kirjoitustahti varmasti harvenee entisestään. Niin sen kuuluu ollakin, koska suru väistyy osaksi arkea. Joten mitä harvemmin kirjoitan, sitä iloisempia voitte puolestani olla.<br />
<br />
Onhan tässä silti ollut vähän kaikkea. Viime viikonloppuna kävin mökillä ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen, ja hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa ikinä. Tyhjät kaapit, hoitamaton piha, valtava määrä muistoja. Peetu hyppi toisella olkapäällä ja äiti toisella. Tuijotin monesti makuuhuoneen lattiaa pitkään, sitä kohtaa mihin äidin elämä päättyi. Tunnetta ei taaskaan tullut, vaikka olo olikin haikea. Minulla oli liian kiire puuhata, liian kiire muistella.<br />
<br />
Edellisyönä näin unta Peetusta, pitkästä pitkästä aikaa. Hän ei ollut kuollut, mutta kuolemaisillaan, kai jonkinlaisessa saattohoidossa. Unen tunnelma oli haikea ja surkea, mutta muistan Peetun ilmeet. Ne olivat tuttuja ja lohduttavia, tuntui kuin poika tosiaan olisi ollut siinä. Kun Seela herätti minut siitä unesta ja alkoi vaatia huomiota, kiukustuin hänelle. Teki mieli huutaa, että ole nyt hiljaa ja anna äidin pitää kiinni tästä tunteesta hetki. Uni lipui pois, se tunne lipui pois ja olisin halunnut viivytellä siinä hetken.<br />
<br />
Olen muutenkin ollut surullisempi tällä viikolla, itku on ollut herkemmässä. Peetu täyttäisi lauantaina neljä. Viime vuonna syntymäpäivä ei tuntunut juuri missään, uskon sen johtuvan siitä että koko kevät oli niin kamala ja synkkä, ettei yksi päivämäärä tehnyt eroa oloon. Nyt nuo päivämäärät ovat ne, joina mieli vaeltaa useammin ja vaativammin menneeseen. Minulla on ikävä, en osaa sitä muutoin kuvata.<br />
<br />
Ehkä ei tarvitse yrittääkään.<br />
<br />
<blockquote class="tr_bq">
<i>Kaiken pitää aina jatkua<br />Se on selvä se<br />Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua<br />Jostain rakkaasta<br />Mut kaiken pitää silti jatkua<br />Mennä eteenpäin<br />Muistan hymysi, muistan sanasi<br />Koko ikäni<br />Rakastan sinua<br />Rakastan yhä vaan<br />Mutten voi enempää<br />Itkeä ikävää</i><br />
<i><br />Kuolema on joskus kohtuuton<br />Epäreilukin<br />Silloin kun se vie<br />Jonkun jonka tie<br />Vast äsken aukesi<br />Mut mikään ei saa koskaan loppua<br />Ihan kokonaan</i><br />
<i><br />Muistan hymysi, nuoren ilosi<br />Koko ikäni<br />Rakastan sinua<br />Rakastan yhä vaan<br />Mutten voi enempää<br />Itkeä ikävää.</i><br />
<i>Itkeä ikävää. </i><br />
<i>Kaiken pitää aina jatkua </i><br />
<i><br /></i>
<i>(Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua)</i></blockquote>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiUIXozpWy0MaWxlkewL1ZaQXCpoAcyinAfLVTYb9kRgV6DWY9uVZvByJjTXaGn1UdSqsjPoZAbstjWhGvBtc6JwGwvtfUMGqYfdR4iP7RkFaBgV-etvXyIjR7RGVFNgRjQJh7Jhd-FkryZ/s1600/tatuointi.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiUIXozpWy0MaWxlkewL1ZaQXCpoAcyinAfLVTYb9kRgV6DWY9uVZvByJjTXaGn1UdSqsjPoZAbstjWhGvBtc6JwGwvtfUMGqYfdR4iP7RkFaBgV-etvXyIjR7RGVFNgRjQJh7Jhd-FkryZ/s320/tatuointi.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<br />Teijahttp://www.blogger.com/profile/07306069087043981184noreply@blogger.com0