torstai 26. huhtikuuta 2018

Ensi maanantai

Huomenna Seela on yhtä vanha kuin Peetu oli viimeisenä terveenä päivänään. Se iski kuin halko äsken iltapuuhien aikaan. Maanantaina Seela on vanhempi kuin isoveljensä ikinä oli.

Olen ounastellut pitkin matkaa, että se saattaa tuntua pahalta. Se on merkkipaalu. Päivä, jota ei pitänyt olla.

Elämä on muuten hyvää. Olen onnellinen. Yksin, Seelan kanssa, ystävien kanssa. Töissä ja Tinderissä. Mutta syyllisyys on taas nostanut viime viikkoina päätään useammin. Koen päässeeni liian helpolla. Ehkä surinkin tarpeeksi, sen olen ymmärtänyt. Syöpä oli minun romahdukseni. En minä itkenyt niin kuin olisin luullut, en vajonnut lattialle huutamaan tuskaa, kykenin nousemaan sängystä ihan joka päivä. Mutta syöpäpelko silloin kaksi vuotta sitten lamasi minut ihan yhtä pahasti. Se oli minun Romahdukseni, minun suruni.

Nyt tuntuu, että surin kyllä tarpeeksi, mutta en tarpeeksi kauaa. Kaksi ja puoli vuotta, ja olen jo ihan onnellinen? Eihän se voi olla mahdollista? Peetu on mielessäni aina, takaraivossa, sydämessä. Mutta en sure, en koe sitä elämäni keskiöksi. Ikävöin, mutta en oikein enää muista millaista Peetua. En muista hänen tuoksuaan, ääntään. Ne sekoittuvat Seelaan.

Maantaina Seela on vanhempi kuin Peetu. Se on täysin järjen tavoittamattomissa.

Kyllä minä edelleen oireilen. Kaikki se, mitä viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat eteeni heittäneet, näkyvät minussa. Eniten se näkyy tyhmyytenä. Välillä minuun iskee käsittämätön tarve repäistä, tehdä jotain tosi hölmöä. Elää hetkessä täysin vailla vastuuta, huomista, seuraamuksia. Eivät ne ole maatakaatavia asioita olleet, en ole loukannut ketään tai tehnyt pysyvää vahinkoa kenellekään, mutta en tunnista itseäni tällaisesta käytöksestä.

Useimmiten se tyhmyyskohtaus on liittynyt tuohon viime kirjoituksen polkuun; mutkaiseen, kiviseen ja harhaanjohtavaan. Muutamasti olen uskonut sen jääneen historiaan, kunnes olen taas huomannut harhautuneeni sinne. Olen luovuttanut; olkoon se niin. Tyhmäily loppuu aikanaan.

Se spontaanius, hetkeen tarttuminen, on uutta minua. En tiedä onko sen tuonut tullessaan avioeron jälkeinen vapaus vai Peetun ja äidin kuolemien ennakoimattomuus. Turha optimoida ja ennakoida, kun kukaan ei tiedä mitä huominen tuo. Sitkeässähän se kaikki minussa asuu, se ylianalysointi ja ennakointi. Mutta välillä se kaikki katoaa, ja järkiparan varoitushuuto on hetken pelkkää hyttysen ininää.

Ei se uuden minän pintaan nouseminen liity vain tyhmäilyyn, se liittyy myös kaikkeen kauniiseen. Äsken pysähdyin katsomaan auringonlaskua. Taivas loimusi kirkkaan punaisena ja heijasti pilviin upeita kuvioita. Meinasin kaivaa puhelimen esiin ikuistaakseni sen Instaan, mutta tajusin ettei se näytä samalta ruudulla. Joten istuin ja katsoin, kunnes viimeiset punaisen sävyt katosivat. Istun, hengitin ja imin sitä kauneutta. Mietin Peetua, itkin vähän.

Peetu olisi jo viisivuotias. Kova ikävä, ikävä sitä että hän olisi täällä. Ikävä sitä, että maanantai olisi vain päivämäärä, eikä mikään merkkipaalu. Ikävä sitä, että Seelalla olisi täällä isoveli. Ikävä sitä, kun Peetu oli arkinen nimi. "Peetu, lopeta!" "Nyt vauhtia Peetu!" "Rakastan sinua Peetu"

Ja maanantaina Seela on vanhempi.

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ei ole mennyt näin pitkää ajanjaksoa ilman, että olisin kohdannut kriisin. Äiti kuoli kymmenen kuukautta Peetun jälkeen. Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen tuli ero. Nyt on menty yksitoista kuukautta, eikä mitään isompaa ole tapahtunut.

Kuvailen sitä nykyisin niin, että selviytyminen on ohi. Se aika, jolloin kaadutaan maahan ja yritetään nousta uudelleen seisomaan, se on ohi. Tässä  sitä seistään, tähän ollaan selviydytty. Nyt on aika opetella taas kävelemään, opetella elämään ja olemaan onnellinen.

Ja se sujuu hyvin. Välillä horjuttaa, välillä tuntee pakottavan tarpeen tehdä jotain tyhmää, mutta hyvin menee. Minä, piru vie, olen elämääni aika tyytyväinen.

Mutta tänään annan sen kaiken muun iskeä, jos se on iskeäkseen. Seela on maanantaina vanhempi kuin Peetu. Pikkusisko, vanhempi kuin isoveli. Kaksi vuotta, kahdeksan kuukautta ja seitsemäntoista päivää.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Polku

"Meistä jokainen on polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää ketä seurata pitkään, milloin kääntyä pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa."
(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)

Polkuja on mahtunut menneisiin kuukausiin ja useimpien kohdalla olen helposti ymmärtänyt milloin on käännyttävä pois. Mutta yksi polku on ollut niin mutkainen ja epätasainen, että se on sekoittanut suuntavaistoni täysin. Viisaus on eksynyt, jäänyt jälkeen niin etten näe sitä enää. Se polku on ollut vastoin kaikkea sitä, mistä minua on kehuttu viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki vahvuus ja järkevyys on kadonnut sillä polulla.

Pitäisi ehkä avata asiaa vähän enemmän? Haluaisin kovasti, ja uskokaa pois, että ystäväni ovat sitä avautumista kuulleet kyllästymiseen asti, rakkaat raukkaparat. En ole siitä kirjoittanut tänne, koska tämä on blogi lapsen kuolemasta. Jonkin aikaa kuitenkin olen miettinyt, että tähänkin hapuiluun ulottuvat ne renkaat, jotka Peetun kuolema lähetti matkaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Haluaisin uskoa, että siellä edellisessä elämässä, elämässä jossa minulla oli kaksi elävää lasta, olisin tämänkin polun taivaltanut tyylikkäämmin ja osannut kääntyä pois jo kauan sitten.

Pähkinänkuoressa kyse on, kuten arvasittekin, eräästä miehestä. Hän astui rytinällä elämääni loppusyksystä. Vei jalat alta, lupaili kuut taivaalta, sai minut loistamaan ja uskomaan siihen, että vihdoin on onnen ja ilon aika. Kestihän sitä sen pari viikkoa. Sen jälkeen henkilö on useampaan otteeseen poistunut elämästäni ja palannut siihen hetkeksi vain hävitäkseen jälleen, enkä tiedä onko loppunäytöstä näytelty vieläkään.

Järkeni huutaa, että sen aika olisi ollut jo kauan sitten, mutta olen kykenemätön lyömään pistettä. Olen jopa armahtanut itseni tästä typeryydestä. Kuten sielunsisko sen sanoi; olen ollut vahva ja järkevä elämäni pahimmissa paikoissa, ja jos tämä on suruni mielenhäiriö, niin kohtuuvähällä päästään. Kestää minkä kestää ja loppuu kun loppuu, kyllä se saturaatiopiste sieltä tulee.

Mutta tämä kaikki on hetkittäin suistanut minut todella synkkiin paikkoihin. Paikkoihin, joihin olisin uskoakseni suistunut ilman häntäkin, jonkun muun ansiosta tai ilman mitään välikappaletta. Olen sieltä aina noussut, mutta hetkittäin on hirvittänyt. Välillä koko tilanne on näyttäytynyt täysin absurdina; tämäkö nyt ottaa koville kaiken kokemani jälkeen? Tämäkö on se korsi, joka katkaisee kamelin selän? Miten teinimäistä ja hölmöä! Tällaisen kanssa varmaan puoli maailmaa kamppailee jatkuvasti; tyttö tykkää pojasta enemmän kuin poika tytöstä. Sydänsuruja, no biggies. Ja sitten kuitenkin se on Iso Asia.

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen kuolemaan? En koe muuttuneeni radikaalisti ihmisenä, mutta tietyt nyanssit alkavat painottua. Kliseenomaisesti kadun mieluummin asioita, jotka olen tehnyt kuin jättänyt tekemättä. Äidin peruilta löytyi avaimenperä, jonka otin käyttöön. Siinä lukee "Sano mitä ajattelet ja katso mitä tapahtuu". Olen välillä tehnyt hartiavoimin ja hammasta purren töitä sen eteen, että opettelen elämään hetkessä. Tällä polulla olen totisesti sitä toteuttanut. Samalla tämä kaikki on ottanut kovemmalle kuin se entisessä elämässä olisi tehnyt.

Minulla on asiat hyvin. On työ, josta nautin. On uskomattomia ystäviä. On oma koti. Olen terve. Minulla on Seela, maailman rakkain "papupaija", hassu kuin kissantassu. Koitan opetella olemaan onnellinen, opetella tekemään sen oman onneni. Tiedän, ettei avain siihen ole kukaan mies, joka tulee tekemään elämästäni täydellisen. Ihmistä pitkin kun todella ei voi itseensä matkustaa. Tiedän sen, vaikka välillä se on ihan pirun vaikeaa muistaa.

Ehkä tämä kahdeksan kuukautta on ollut aika, jossa avioeron jälkeinen helpotus ja uutuudenviehätys vapaudesta on karissut. Nyt vasta huomaan monia uusia asioita, yksinäisyyttä. Älkää ymmärtäkö väärin; liittomme oli perushyvä ja tuotti monta iloista asiaa, mutta en palaisi siihen vaikka minulle rutosti siitä maksettaisi. Olen saavuttanut pisteen, jossa voin vilpittömästi olla Jussin puolesta iloinen, hänen uudesta onnestaan. Mutta se ei poista yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä josta hetkittäin saan kiukkuvoimaa ja joka hetkittäin lamaa itsesäälin alle. Se saa tekemään hyvin hölmöjä ratkaisuja, seuraamaan jotain polkua hyvin kauas sen pisteen taakse, josta olisi pitänyt kääntyä pois.

Yleensä olen yrittänyt blogitekstin loppuun löytää jonkun kivan pirteän, positiivisen ajatuksen. Tuntuu vähän hupsulta toistella sitä samaa "kyllä tämä tästä, tämä on vain vaihe, kohta helpottaa". Vaikka niinhän se on. Kevättä kohti, kuka tietää millaisia polkuja vastaani vielä tulee. Tämäkin polku päättyy kyllä aikanaan, vaikken itse osaakaan siltä kääntyä pois juuri nyt.

"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Ja osa totuutta

Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima
Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa"

(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kaksi vuotta

Tänään on kaksi vuotta elämäni kaameimmasta päivästä. Kylmästä poskesta, ambulanssien pilleistä, kauhusta, hädästä.

Elämä on heittänyt häränpyllyä sen jälkeenkin, mutta tässä minä seison. Arkisten murheiden keskellä, arkisten ilojen ympäröimänä. Elän ihan sellaista elämää, kuin kuka tahansa sinkkuäiti; töitä, juhlia, treffimaailman ihmetyksiä, ihastumisia, pettymyksiä, pyykinpesua ja ruoanlaittoa. Peetu on olemassa sydämessäni, hän on kahdessa vuodessa ottanut sieltä sen oman paikkansa sellaisena haikean kauniina muistona, joka hetkittäin vihlaisee kovemmin, mutta pääosin pysyy omassa kolossaan.

Muutama viikko sitten olin kertomassa Peetusta lapsensa menettäneiden keskusteluillassa. Pidän sellaisista tilanteista, olen huomannut. Melko käsittämätöntä; minusta on lohdullista, jopa mukavaa puhua kuolleesta lapsestani. Se, samoin kuin vertaisryhmien tapaamiset, ovat minun ja Peetun aikaa. Harvassa paikassa olen enää Peetun äiti.

Olen ennen jännittänyt esiintymistä kovastikin, mutta Peetusta puhuessani minua ei jännitä. En tarvitse muistiinpanoja, osaan tarinan. Menen yleisön eteen ja kerron mitä tapahtui, miltä se tuntui ja miten olen selvinnyt tähän päivään. Välillä huomaan sanovani asioita, joita en ole ennen saanut puettua sanoiksi.
Seistessäni tuolla keskusteluillassa yleisön edessä, se muotoutui jotakuinkin näin:
Peetu oli liian kaunis ja ihmeellinen poika jättämään jälkeensä pelkkää rumaa katkeruutta ja pahaa oloa. Peetu ansaitsee parempaa; muiston rakkaudesta, ilosta ja kauneudesta. Peetun kuolema ei saa pilata minun elämääni; hän ei ansaitse sitä.

Mutta tänään, tänään kahden vuoden takaiset kauhut palaavat. On enää vaikea kuvitella, millaista elämä olisi Peetun kanssa, näissä uusissa raameissa, jo nelivuotiaan pojan kanssa. Minulla on hirveä ikävä, pitkästä aikaa se kiertää sisuskaluja ja kiristää vedet silmiin. Antaudun sille, tänään se on ihan ok, tänään se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Voi Peetu-rakas. Vaikka äidin elämä on näineenkin ihan ookoo, ja ainakin ihan tosi paljon kivempaa kuin kaksi vuotta sitten.. Silti äiti toivoo, että sitä päivää ei olisi ikinä ollut, että sinä olisit nyt täällä. Rakastan sinua; tänään, eilen, huomenna. Aina.



torstai 12. lokakuuta 2017

Perjantai

Keväällä minuun otti yhteyttä Ylen toimittaja, joka jostain oli päätynyt aikanaan tänne blogiin ja jäänyt seuraamaan. Hän halusi ottaa asian esille Ylen Perjantai-ohjelmassa, ja olin heti mukana.

Kuten varmasti olette huomanneet, haluan puhua Peetusta. Siitä on ajan kuluessa tullut paitsi luontevaa, myös lohduttavaa. Aina kun kerron Peetusta, levitän hänen kauneuttaan ja kiltteyttään, sitä miten mainio poika minulla oli etuoikeus tuntea. Samalla käsittelen asiaa itseni kanssa. Sanat ovat aina vähän erilaiset ja ajatukset jäsentyvät uudelleen. Jaan tuonne kirjoituksen loppuun artikkelin, jonka toimittaja kirjoitti ohjelman tiimoilta. Sanon siinä asian, jota en muistanut sanoneeni, mutta joka on totta: minä olen joutunut kokemaan lapseni kuoleman, muiden tarvitsee vain jaksaa kuulla minun puhuvan siitä.

Kuulostaa ehkä siltä, etten muusta puhukaan. Se ei pidä paikkaansa. En puhu Peetusta edes joka päivä jonkun kanssa - useimpina kylläkin. Mutta puhun pääasiassa muusta; Seelasta, arjesta ja juhlasta. Korvaani särähtää aina, kun dokumentissa totean etten mieti Peetua enää koko aikaa, mutta muutamaa sekuntia myöhemmin sanon, että joka minuutti ehkä kuitenkin. Molemmat silti pitävät paikkansa. Samoin on Seelan kanssa; hän on koko ajan mielessäni, vaikken varsinaisesti ajattele häntä.

Kokemus Perjantaista oli huikea. Ei vaikea yhtään, kuten olisi voinut luulla. Olen surrut Peetua ja puhunut asiasta niin paljon, että oli yksinomaan jännittävää tehdä se tässä kontekstissa. Sekä dokumenttia kuvatessa että viime viikolla lähetyksen lähestyessä olin innoissani kuin pikkulapsi.

Torstaina vietyäni Seelan Jussille kävin Peetun haudalla. Seisoin siinä, lauloin Lapin äidin kehtolaulun (jonka sanat melkein unohdin) ja kiitin. Siitä, että poika oli ollut olemassa, että juuri minä sain olla hänen äitinsä. Halusin kiittää siitä, että hän tarjosi minulle tämän kokemuksen. Mutta se olisi tarkoittanut, että olisin kiittänyt kuolemastaan, joten en saanut sanottua sitä. Tosi kuitenkin on, että Peetu on ja pysyy kuolleena. Sen myötä elämääni on tullut hyvääkin, tämä Perjantai-kokemus ja ainakin yksi todellinen sielunsisko. Vaihtaisin kaiken kuitenkin hetkeäkään empimättä elävään Peetuun, se lienee selvää.

Perjantaina heräilin rauhassa. Hoidin pari asiaa, puksuttelin junalla Tampereelle ja kävin kampaajalla, menimme syömään paikallisten ystävien kanssa ennen lähetystä. Jossain vaiheessa päivää tajusin olevani onnellinen. Samalla tavalla kuin kauan sitten, kun olin vielä kahden elävän lapsen äiti. Ilo pulppusi sisälläni, lauleskelin yksikseni. Eikö ole hullua, juuri tuona päivänä? Voin vain kuvitella, että osansa oli adrenaliiniryöpyllä, joka valvottikin minua pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle.

Kokemus kuitenkin oli huikea, tarkasteli sitä miten päin vain. En ikinä unohda heinäkuista kuvausyötä Naantalin vanhassa kaupungissa ja lumoavaa auringonnousua, jota en muuten olisi herännyt katsomaan. Olen koko tiimille kiitollinen, että tarinastamme tehtiin niin kaunis.

Projektin aikana ehdin murehtia sitä, ajatteleeko joku minun ratsastavan kuolleen lapseni muistolla päästäkseni telkkariin. Se vaivaa edelleen, mutta onneksi niin mahdollisesti ajattelevat ovat pitäneet suunsa supussa. Olen kuitenkin sen myötä miettinyt syitäni.

 Yksi suurimmista on se, että ihmiset avaisivat silmänsä sille, että "meitä" kulkee keskuudessanne, lapsia kuolee. En tarkoita tätä hysterisoidakseni, vaan rikkoakseni sitä tabua. Se yleensä saa ihmiset arvostamaan enemmän sitä mitä heillä on, edes hetkeksi.  

Toisekseen teen tämän, jotta Peetun muisto eläisi, hänen kauneutensa leviäisi vähän kauemmas. Jos olisi saanut elää, hän olisi koskettanut valtavaa määrää ihmisiä; nyt hän tekee sen eri tavalla, kauttani.

Kolmas syy siihen, että haluan puhua asiasta on toivo; tämänkin kanssa oppii elämään. Ei unohtamaan, ei "pääsemään yli", vaan sen ottaa osaksi elämäänsä ja ilo löytyy uudelleen, erilaisena vain. On elämää lapsen kuoleman jälkeenkin. Vaikka olisi synkkää ja toivotonta, tulee parempi aika. Tulee aika, jolloin lapsen muisto hymyilyttää. Vaikka koskisikin, niin hymyilyttää. Tulee aika, jolloin ilo voittaa, jolloin huomaat sen pirskahtelevan tunteen rinnassasi, oli syy mikä hyvänsä. Jos ei tule, haethan apua? En halua jeesustella, kaikkien elämään ilo ei palaudu, kaikki eivät kykene sitä enää tuntemaan. Mutta se on mahdollista.

Tänään minulle kuuluu hyvää. Kaikesta siitä huolimatta, mitä viimeisen kahden vuoden aikana olen kokenut, olen onnellinen. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin kunnioittaa elämästäni lähteneitä iloitsemalla heidänkin puolestaan. Hetkittäin kaipaan ja itken, joskus jopa kietoudun hetkeksi marttyyriuden lämpimään kaapuun, mutta sitten nousen ja hymyilen.

Minulle on myös kirkastunut, että keväällä tekemämme avioeroratkaisu oli oikea. Jussi on löytänyt elämäänsä uuden ihmisen, ja sekään ei haittaa minua; en minä häntä enää halua. Hän on yhä ystäväni ja puhumme asioistamme, muustakin kuin Seelasta. On hienoa, että voimme jakaa yhä tunteitamme myös Peetua ja elämää koskien, ainakin vielä nyt. Olen ylpeä meistä. Oma elämäni on hyvää juuri näin, nautin yksinolosta, vapaudesta, flirttailusta ja satunnaisesta treffailusta. Joskus haluan löytää vielä rakkauden, mutta juuri nyt on hyvä näin. Elämä kantaa.

Klikkaamalla tätä näet dokumentin:
Perjantaidokkari Vain hetken olit minun

Artikkeli Peetusta ja kohtuun menehtyneestä Seristä:
Äiti ei unohda sinua koskaan

Kuva: Ville Hakonen

lauantai 23. syyskuuta 2017

Muistopäivä

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänään Peetu, meidän vertaisemme ja heidän lapsensa ovat ajankohtaisia. Meille he ovat sitä joka päivä; meille ja teille, jotka luette tätäkin blogia. Läheisillemme. Kuolleiden lasten muistopäivästä alkaa tulla tärkeä osa vuotta.

Se on vuoden ensimmäinen päivä, kun pimeä on pidempi kuin valoisa aika päivästä.

Meidän päivämme on aika tavallinen kuolleen lapsen perheen päivä; aamupalaa, siivousta, päiväunia, kiukkuhetkiä, Pikku Kakkosta. Aamulla käytiin lääkärissä, koska Seela ei ollut oma itsensä vaan itkuisa, jäykkä ja vaisu. Syynä oli ilmeisesti niskajumi ja särkylääkkeen jälkeen tuttu touhottaja on palannut. Jos minulla ei olisi kuollutta lasta, olisin varmasti vain antanut särkylääkkeen ja jatkanut hommiani. Mutta koska minulla on Peetu, kiikutin Seelan lääkäriin empimättä ja katumatta.

Illemmalla saan vieraaksi Rasmuksen ja Roopen äidin. Käydään Peetun haudalla ja kuolleiden lasten muistohetkessä sytyttämässä kynttilät pojillemme. Jos itketäänkin, niin varmasti myös nauretaan. Olen onnellinen, että Hanna on tullut elämääni, hänestä on viimeistään kuluneen kesän aikana tullut korvaamaton.

Ja huomenna on taas tavallinen päivä, mutta minulle, Hannalle ja tuhansille muille sekin on kuolleiden lasten muistopäivä.


Rakas Peetuni. Niin kauan kuin äidistä ääntä lähtee, äiti kertoo kaikille miten kiltti, hauska, hurmaava, avulias ja kaunis poika sinä olit. Niin kauan kuin äiti voi kävellä, sinä kuljet äidin mukana. Kiitos, kun toteutit suurimman unelmani: teit minusta äidin. Opetit minulle niin paljon; syntymälläsi, elämälläsi ja kuolemallasi. Niin kauan kuin äiti hengittää, äiti rakastaa sinua. Niin kauan kuin äiti on olemassa, äidillä on sinua ikävä.



perjantai 11. elokuuta 2017

Mansikkapaikka

Nämä on taas näitä päiviä. Viime viikolla mietin, miksi itku kuristaa kurkkua useammin, miksi on niin vaikea rauhoittua, olla onnellinen siitä mitä on. Miksi haudalla on vaikeampaa, miksi muut ihmiset ärsyttävät, miksi kaikkialla on pellavapäisiä, nappisilmäisiä kaksivuotiaita poikia. Pikkusiskoja, vauvoja, kesähuveja, perheitä. Onnea ja iloa, uuden alkua, ihanaa perusarkea.

Marttyyri sisälläni puskee kuumaa vettä kyynelkanaviin ja kiertää sisuskaluja. Minun elämäni on kurjaa, olen epäonnistunut, en enää ikinä voi olla onnellinen, kaikilla muilla on palaset kunnossa ja elämä ihanaa. Väistämättä samalla palaa pikavisiitille vanha tuttu syyllisyys; tämä on oma vikasi. Millainen vatsatauti muka kestää vuorokauden, millaisessa vatsataudissa lapsi muka on niin poissaoleva? Miten niin et tajunnut että kyse on kuolemanvakavasta, huono äiti!

Ja sitten sen muistaa, että mistä tämä johtuu; Seela täyttää sunnuntaina kaksi. Elämäni huikeimmista päivistä on kaksi vuotta. Nämä päivät kaksi vuotta sitten ovat muistojeni mansikkapaikka; kesä, perhe, ihana isoveli, pian poksahtava pikkusiskomaha.

Koen syyllisyyttä näiden muistojen kauneudesta ja ylivertaisuudesta; miten elämäni onnellisimmat päivät olivat päivät ennen kuin toinen lapseni oli syntynyt? Mutta ei se johdu Seelasta, se johtuu joutilaisuudesta. Kun Seela syntyi, elämä muuttui hektiseksi ja pelottavaksi. Kahden lapsen kanssa toimiminen, varsinkin taaperon ja vastasyntyneen, oli hurjaa. Onnistumisen tunne joka ilta oli ylitsevuotavainen; ne nukkuvat, ne on ruokittu, ovat puhtaat ja tyytyväiset. Olin minä silloinkin onnellinen päivällä, kun "tilanne oli päällä", mutta se oli kiireistä onnea, jota ei ehtinyt huomata.

Ja tiedän että tulen olemaan onnellinen uudelleen, samanlaisella joutilaan viipyilevällä tavalla kuin näinä päivinä kaksi vuotta sitten. En ehkä aikoihin, näiden mullistusten heijastukset sokeuttavat pitkään siltä onnelta. Mutta joskus olen yhtä onnellinen, ja se tulee epäilemättä olemaan pitkälti Seelan ansiota samalla tavalla, kuin se onni kaksi vuotta sitten oli Peetusta lähtöisin. Ja sitä oikeaa, rauhoittavaa ja viipyilevää onnea Seelan kanssa on edessä vielä vuosia, siihen on uskottava.

Mutta elokuun alku tänä vuonna on vähintään yhtä tunteikas kuin viime vuonna. Siinä mielessä ensimmäinen vuodenkierto ei auttanut; ei niitä muistoja käydä läpi vain kerran. Ehkä ne käydään joka vuosi, ehkä elokuun alku on aina vähän rankempi jakso, ehkä sitä on myös joulukuu.

Näistä lämpimistä martyyrinkyyneleistä ja yleisestä ankeasta olotilasta huolimatta; siitä huolimatta että suupielet ovat taas painuneet perusilmeessä alaspäin ja syöpäkin kolkuttelee, olen kiitollinen tuosta muistojeni mansikkapaikasta. Olen elämässäni joskus saanut kokea sellaisen onnen. Monet eivät saa sitä koskaan, eivät ainakaan tule siitä tietoisiksi. Jussi, Peetu ja Seela ovat antaneet minulle hirveän paljon kaikkea hyvää, joskin myös unettomia öitä ja hampaidenkiristystä. Mutta he yhdessä tekivät minusta äidin ja antoivat minulle tuon muistojeni mansikkapaikan, ja siitä olen heille ihan hirveän kiitollinen, vaikka elämä onkin kuljettanut aika paljon upottavammalle suolle sen jälkeen.


tiistai 25. heinäkuuta 2017

Epätietoisuudessa

Epätietoisuus jatkuu, se pahenee päivä päivältä. En enää tiedä itsekään mitä haluan, jos olen sitä koko aikana tiennyt. Haluaisin, että olisi perhe. Haluaisin, että emme olisi eronneet, ettei olisi tuntunut niin ahdistavalta että se oli ainoa vaihtoehto. Haluaisin, ettei Peetu olisi kuollut. Haluaisin, että äiti olisi täällä. Haluaisin olla onnellinen.

Monet ovat erostamme puhuessani todenneet, että olemme kokeneet niin raskaita asioita, ettei se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Kyllä, ei varmaankaan, siltä se varmaan ulkoapäin näyttää. Täältä sisältäpäin en koe, että Peetun kuolema olisi ollut kuin pieni osa parisuhteemme syöksykierrettä. Tottakai lapsen kuolema vaikuttaa kaikkeen, jos ei aina niin pitkän aikaa. Mutta asioita tapahtui jo kauan ennen Peetun syntymää, asioita joiden vaikutus eropäätökseen oli suurempi. Ehkä suurin yhteys Peetun kuolemalla ja meidän erollamme on siinä, että olemme tajunneet elämän olevan haurasta. Se on saanut tarkastelemaan itseään ja omia toiveitaan, sitä ainoaa elämää jota elämme.

Olemme hyvissä väleissä, juttelemme päivittäin muustakin kuin Seelan asioista. En kaipaa Jussia, mutta kun näemme, olisi kiva nähdä vähän kauemmin. En halua olla hänen kanssaan, mutten halua että hän on kenenkään muunkaan kanssa. Tämä ristiriita väsyttää ja ahdistaa. Olen aina elämässäni ennen tiennyt, mihin haluan vaa'an kallistuvan tällaisissa epävarmoissa tilanteissa. Nyt en tiedä mitä haluan ja se syö.

Jossain vaiheessa uskoin vahvasti, että palaamme vielä yhteen. Se usko hiipuu viikkojen myötä ja sen myötä, etten tiedä haluanko itsekään sitä enää. On vain odotettava, kaipa se tieto omista haluista vielä palaa. Tai jos ei, niin elämä jatkuu itsellään, omalla painollaan. Ei tämäkään surkeaa elämää ole, se epäonnistumisen tunne alkaa kai hiipua. Nautin omista oloistani silloinkin kun Seela on Jussin luona, en pelkää tyhjää kotia. Haluan uskoa, että jotain parempaa on edessä, joko yksin tai jonkun miehen kanssa elämäni jakaen. Uskonkin, vieläkin.

Peetu on ollut hautautuneena kaiken tämä taustalle. Ehkä alan tottumaan tähän jatkuvaan epävarmuuteen ja ehkä vihdoin pikkuhiljaa lakkaan tunnustelemasta tunteitani jatkuvasti, sillä Peetu on ollut enemmän mielessä. On itkettänyt enemmän, ollut ikävämpi. Se kesä kaksi vuotta sitten, se koko poika, kaikki tuntuu vain kauniilta unelta. Tuntuu kuin minulla olisi aina vain ollut yksi lapsi, Peetu tai Seela, kuka noista tietää. Joku nappisilmä papukaija tuossa on pyörinyt niin kauan kuin kykenen muistamaan.

Elämä kai on niin hektistä, etten psty päästämään ikävää iholle. Toisaalta se on jo niin tuttu kaveri, että ehkä se vain roikkuu koko ajan ihossa huomaamattani. Roikkukoon, saisi välillä nipistää vähän tiukemminkin. Tuikkaisisi niin, että tuntuisi. Pitäisi vedet valumaan silmistä ja sydämen rutistumaan. Että muistaisin Peetun, että muistaisin että hän kuoli. Että tuntisin sen taas, enkä vain onnistuisi hautaamaan sitä kiireen alle. Että tuntisin edes jotain, että tietäisin edes jotain.

Niin kuin tämänhetkisen voimabiisini, jota laulan joka aamu ajaessani Seelan hoitopaikasta töihin. Osaan ne sanat ja tiedän niiden osuvan, mutta en tunne sitä. En tunne sitä pakahduttavaa sydämen hypähdystä, kun joku osuu ja uppoaa. Tiedättehän sen tunteen? Sellaista minä musiikista olen aina saanut irti; jonkun lausahduksen ja sen sävelen, joka osuu sieluun niin että sen tuntee ihan fyysisesti. Tiedän, että se on siellä, mutta se ei osu vielä. Ehkä jo huomisaamuna?

"Kun valot sammuu niin sä kaiken näät 
Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät 
Suljet silmäsi ja hengität 
Kyllä kaikesta sä vielä selviät 
Joku voimas vei, vaik sä huusit ei 
Tää on hulluuden highway 
Avaat silmäsi ja hengität 
Ehkä huomenna sä ymmärrät 
Vielä elossa oot! 
Vielä elossa oot."
(Haloo Helsinki: Hulluuden highway)