Vuosi sitten oli ihan kamalaa. Jokainen hetki oli selviytymistä, hämmennystä, epäuskoa, paniikkia, ahdistusta. Epätietoa miten tästä voi selvitä, miten tämän kanssa voi elää. Muistan katselleeni iltaisin kylmälle tähtitaivaalle, palelleeni ja miettineeni missä Peetu on. Onko vielä sairaalan ruumishuoneessa, onko siirrtty kappeliin, onko ehkä jopa tuhkattu jo. Mietin, miltä ruumis mahtaa näyttää. Mietin, pitäisikö sittenkin soittaa ja selvittää pääsenkö vielä katsomaan, tai jopa pukemaan. Hautajaisten jälkeen se helpotti, tiesin missä lapseni oli.
Mutta nämä päivät vuosi sitten, ne olivat elämäni hirveimpiä. Käytiin hakemassa ne vaihtovaatteet perhepäivähoitajan luota, valitsemassa hautapaikka, tehtiin kaikkea ensimmäistä kertaa. Ehkä kaksi prosenttia päivästä onnistuin ajattelemaan jotain muuta.
Nyt on ihan eri tavalla. En aattoiltanakaan osannut kaivata Peetua. Eikö kuulostakin hirveältä? Julmalta? Tunteettomalta? Minusta kuulostaa. Ihan kuin olisin unohtanut lapseni, ihan kuin häntä ei olisi ollutkaan. Vietimme ensimmäistä joulua uudessa kodissa, uudella kokoonpanolla äidinkin puuttuessa. Tottakai kaipasin, kun mietin asiaa. Miten lapset juoksentelisivat,
miten Peetu olisi jo ymmärtänyt joulun idean. Mutta olen jo vuoden elänyt ilman Peetua, olen tottunut siihen ettei hän ole täällä. Olen oppinut kantamaan häntä muistona mukanani.
Mieli taistelee kyllä vastaan. Surettaa pohjattomasti, ettei Peetu ole enää muuta kuin muisto. Vaikka onkin kaunein mahdollinen sellainen, eläväinen ja niin monella omansa. Mutta minulla on vain niin kauhea ikävä. Haluaisin niin hirveän paljon, ettei Peetu olisi muisto, vaan ihan oma itsensä täällä. En tiedä enää millainen hän olisi, mitä osaisi ja mistä tykkäisi. Mutta kaipaan häntä, niin kuin vain äiti voi kuollutta lastaan kaivata. Pohjattomasti, repivästi, lohduttomasti.
Olen keväästä asti pyöritellyt mahdollisuutta, että TYKSissä otettiin Peetusta valokuvia tuolloin kuolinpäivänä. En ole saanut soitettua ja kysyttyä asiaa, koska kumpi tahansa vastaus olisi ollut lopullinen. Jos kuvat olisivat olemassa, haluaisin ne nähdä samantien. Ja jos olisin ne nähnyt, ne kummittelisivat aina, en voisi olla näkemättä niitä enää. Jos taas kuvia ei olisi, tietäisin olevani lopun ikääni omien muistikuvieni varassa. Mietin, onko niissä tarpeeksi vai liikaa, en tiedä.
Yhtenä aamupäivänä ennen ulkoilua, Seelan leikkiessä leikkejään lattialla, näin puhelimeni hyllyn laidalla. Poimin sen käteeni ja ennen kuin olin edes tajunnut mitä tein, lastenpolin hoitaja vastasi. En ollut miettinyt mitä sanoa, yllätyin itsekin että se hetki oli tässä, se jota olin melkein vuoden miettinyt. Kerroin asiani. Tuntui hyvältä soittaa Peetun asialla, hänen äitinsä roolissa. Tuntui kamalalta, että se oli viimeinen kerta. Hoitaja sanoi pyytävänsä lääkärin puhelimeen.
Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen puhelimesta kuului sen lääkärin ääni, joka meidät auttoi alkumatkaan; hän joka tutki Peetun, jonka kanssa soittelimme ja tapasimme alkuvuodesta. Itku purskahti ulos, hetkeen en saanut vedettyä henkeä muodostaakseni lisää sanoja, ihan mitä vain sanoja. Hän sanoi miettineensä meitä ja Peetua nyt vuosipäivän kynnyksellä, pohtineensa onko soveliasta soittaa. Juttelimme pitkään kuulumisista, tästä blogista, siitä millainen vuosi meillä on ollut. Peetusta ei oltu otettu kuvia. Vastaus rauhoitti jotain sisälläni. Nyt tiesin senkin. Tiedän, että jotain kuvia on olemassa jo poliisitutkinnankin takia, mutta tiedän myös että olisi pitkä taisto saada ne nähtäväkseni enkä usko että lopputulos olisi sen taistelun arvoinen. Jos ne nyt olisivat minulla suljetussa kirjekuoressa, katsoisin ne. Kaikessa rumuudessaan, sekasorrossaan ja todellisuudessaankin katsoisin. Palauttaisin mieleeni, että minulla oli sellainen poika ja hän kuoli, olohuoneeseen joulukoristeiden keskelle. Palaisin siihen hetkeen, eläisin sen uudelleen. Mutta nyt en voi sitä tehdä ja se on ihan hyvä.
Syyllisyys ja syöpä ovat olleet taas nousevina teemoina. Syöpä oli pahana viikon, melkein pari. Nyt se taas hellitti yhtä nopeasti kuin nousikin. Edes hetkeksi. Mutta hurjana se riehui, kalvoi lihaksia, kipuili ja jäyti. Suruhan se, otti tiukemman otteen pyhien ja vuosipäivän ajaksi. Tekee varmaan niin vielä monta kertaa.
Eräänä aamuna heräsin puoli kuudelta Seelan öhinään, näki jotain unta siellä. Puolihorroksessa tajuntaani jysähti ajatus; miksei Peetuun sattunut. Olin yhtäkkiä täysin hereillä. Valvoin tunnin ja mietin pääni puhki. Mietin viestejä, joita olen lähettänyt sairastamispäivänä muutamille kavereille. "Onpa outo vatsatauti, kovat kivut ja yökkää limaa." "Harvinaisen merkillinen noro." Jos se on ollut minusta outoa, miksi ihmeessä me olemme olleet kotona? Miksi minun muistikuvissani se armahtava tekijä on ollut kivuttomuus; en olisi voinut tietää että kyse on jostain vakavasta, kun Peetuun ei sattunut. Miten on mahdollista, että olen päivällä puhunut kivuista? Enkö minä huomannut miten kipeä lapseni on? Valittiko hän, enkä minä tajunnut sitä? Ja yhä edelleen vuodenkin jälkeen mieleni vaeltaa samaan kipeään kysymykseen; miten on mahdollista, että lapseni teki kuolemaa minun edessäni, ja minä vain vedin peittoa tiukemmin hänen päälleen? Mitä helvettiä?
Keksin tuona aamuyönä valvoessani uuden säyvn syyllisyyteen; minä olin huonosti valmistautunut. "Ethän sinä voinut tietää tuollaisesta, kuka on muka edes kuullut jostain suolenkiertymästä" ovat monet sanoneet lohduttaakseen. Niinpä, minun olisi pitänyt tehdä taustatyöni paremmin. Tiesin koliikin, tiesin sammaksen ja karstan, pesuveden lämmittämisen, kiinteiden aloittamisen. Tiesin, että jos lapsi yskii haukkuvaa yskää, se on kurkunpääntulehdus ja siihen auttaa kylmä ilma. Tiesin enteron, adenon, RS:n ja refluksin. Tiesin, että voi tulla kätkytkuolema, syöpä, kaikenlaisia onnettomuuksia. Mutta missään oppaassa ei oltu kerrottu että suoli voi kiertyä.
Mutta nämä ovat vain tällaisia ajatuksia, monilta osin jo ihan tuttuja. Kipeitä, mutta lohduttavalla tavalla omia, kotoisia. Ne menevät ohi. Tuo aamu oli ensimmäinen kun muistan valvoneeni edes sitä tuntia niiden kanssa. Ne saavat minut vimmaan, lietsomaan huonoa oloani itsessäni. Sitten vimma laantuu ja muuttuu taas ikäväksi. Syyllisyys kutistuu herneen kokoiseksi, kunnes taas äkkiarvaamatta kokoaa kaiken voimansa hetkeksi. Vuosi sitten se oli vaativampaa ja jyskyttävämpää, nyt se on saanut oman sijansa mieleni sopukoissa valmiiksi ja olen oppinut olemaan sen kanssa.
Elämäni kauhein vuosi jää ihan pian historiaan. Ostetaan uusia kalentereita, opetellaan kirjoittamaan uutta vuosilukua. Sinä sairas, kammottava, ruma vuosi 2016: hyvästi jää, ikävä ei tule.
torstai 29. joulukuuta 2016
lauantai 24. joulukuuta 2016
Joulun rauhaa
(Sävellys: John Lennon & Yoko Ono, suom. sanat: Juha Vainio & Jukka Virtanen)
Taas tultiin jouluun, ja riemuita saa.
Vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa,
Että jouluilon jälkeen vielä ilota voi
Ja tulevat päivät veis pelkomme pois.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan vielä niin paljon on toivottavaa.
Me pääsimme jouluun - se takaako sen,
Että maailma kerran ois onnellinen?
Jos jouluilon jälkeen vielä ilota voi,
Ei parempaa lahjaa nyt toivoa vois.
Näin pääsimme jouluun, ja riemuita saa.
Kun vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa,
Et jouluilon jälkeen vielä ilota voi
Ja tulevat päivät veis pelkomme pois.
Joulun rauhaa, joulun rauhaa,
Joulun rauhaa vaan.
Taas tultiin jouluun, ja riemuita saa.
Vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa,
Että jouluilon jälkeen vielä ilota voi
Ja tulevat päivät veis pelkomme pois.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan vielä niin paljon on toivottavaa.
Me pääsimme jouluun - se takaako sen,
Että maailma kerran ois onnellinen?
Jos jouluilon jälkeen vielä ilota voi,
Ei parempaa lahjaa nyt toivoa vois.
Näin pääsimme jouluun, ja riemuita saa.
Kun vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa,
Et jouluilon jälkeen vielä ilota voi
Ja tulevat päivät veis pelkomme pois.
Joulun rauhaa, joulun rauhaa,
Joulun rauhaa vaan.
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Vuosi ja neljä päivää
Suruvuosi on ohi. Olen jo vuoden elänyt ilman Peetua. Kuten odotinkin, olo ei ole yhtään sen helpompi. Suru ja ikävä olivat kevyempiä kantaa pari kuukautta sitten. Vuosipäivä ja joulu tekivät tehtävänsä; itku on herkemmässä, ärsyyntymiskynnys matalalla, lepramylly pyörii vinhaa vauhtia. Mutta jos se helpotti menneen vuoden aikana, se helpottaa varmasti uudelleenkin.
Tavallaan tämä tuntuu hyvältäkin. Kuluneen vuoden aikana tietyt merkkipaalut ovat menneet ohitse ilman suurempia kipuiluja, kuten äitienpäivä ja Peetun syntymäpäivä. Tuntuu terveeltä, että kuoleman vuosipäivänä on ahdistanut enemmän; niin sen kuuluukin tehdä. Äiti on myös ollut enemmän mielessä, vaativampana ja painavampana; se lienee joulun tekosia se.
Viime viikko oli vielä ankeampi, ne viimeisten yhteisten päivien vuosipäivät. Lauantaina se kelkka kääntyi, aamusella jo. Siihen asti olin koko vuoden miettinyt miten täydellistä elämäni oli vuosi sitten. Lauantaina kahdeksalta se muuttui; siitä eteenpäin olen ajatellut, että onneksi elän tätä vuotta ja tätä hetkeä, enkä viime vuotta. Ei olo nytkään ole tosiaan riemuisa ja rento, mutta ainakin ihan pirun paljon parempi kuin vuosi sitten.
Menneestä vuodesta haluaisin esittää muutamia kiitoksia. Teitä lukijoita on paljon, osa ihan täysin tuntemattomia, osa puolituttuja, osa kaikkein lähimpiä. Kaikkien myötäelosta, sytytetyistä kynttilöistä, lämpimistä ajatuksista, viesteistä, halauksista, lenkkiseurasta, kaikesta olen kiitollinen. Erityisesti haluaisin kuitenkin mainita muutamia tyyppejä. Ensinnäkin Sanna, Peetun kummitäti ja vanhimpia ystävistäni, noin ystävyysvuosina ajateltuna. En tiedä mihin olisin joutunut ilman puheluitasi, viestejäsi ja tapaamisiamme, vaikka välimatkaa onkin. Sinun läsnäolosi on tuntunut ehkä voimakkaimmin, olet mahtava ja rakas, täysin vailla vertaa. Kiitos Henna, kun olet jaksanut analysoida syöpäoireitani mihin tahansa aikaan vuorokaudesta, et tiedäkään miten suuri henkireikä se on ollut. Mira; olit täysin oikea ihminen kokemaan kuolinpäivän kauhut rinnallamme, paiskaannuit soppaan sattuman kaupalla, mutta autoit meitä kaikkia pysymään tolpillamme tuona päivänä. Krista; eniten sinussa arvostan sitä, että tiedän Peetun muiston elävän perheessänne aina. Se lohduttaa enemmän kuin voin ikinä kertoa. Kiitos Pia, kun olet jaksanut kysellä kuulumisiani silloinkin, kun en ole jaksanut juuri mitään vastata. Kiitos, että olit hereillä äidin kuolinyönä.
Kiitos te kaikki, jotka olette kaukana ja joiden kanssa en usein tapaa, mutta joiden tiedän olevan siellä ihan koko ajan (kuten Niina, Leena, Tiina, Marianne, Sini, Nata ja Tumppi, Mira ja Aapo, Kirpsu). Teidän kanssanne on niin helppo olla oma itsensä, nauraa ja itkeä, puhua Peetusta ja ihan muusta. Toivon, ettei kukaan teistä nimeltämainitsemattomistakaan ota loukkauksena sitä etten nimennyt teitä erikseen; teitä on niin valtavasti. Yksi tärkeimmistä asioista mitä Peetun kuolema on minulle opettanut on se, että ympärilläni on valtava joukko upeita ihmisiä, niin aidosti välittäviä ja suurisydämisiä. Olen pökertynyt kun edes mietin teitä kaikkia ja vuoden varrella saamaamme tukea. Olen valtavan onnekas, etten ole joutunut kohtaamaan syyllistäviä kommentteja, en ihmettelyä siitä miksi yhä suren, kukaan teistä ei ole käskenyt unohtamaan, kaikkien kanssa Peetun muisto elää ja se on valtavan hienoa.
Vertaiset, te olette valaneet minuun uskoa siihen, että tällaisen kanssa oppii elämään. Kaikki tunteeni ovat olleet teille tuttuja, teidän seurassanne tunnen olevani normaali. Hanna; kiitos kun olet kertonut Rasmuksen elämästä ja omasta surustasi, samalla sanoittaen sellaisia omia tunteitani, joille en itse ole löytänyt muotoa. Olet ajatuksissani, Rasmuksen kanssa kuten aina. Kiitos Ritva ja iskä; olette jakaneet saman surun ja kuitenkin omanlaisenne, olette huolehtineet meidän voinnistamme ja käytännön asioista. Kiitos äiti, että hoidit meitä alkuvuoden, että soitit joka päivä (vaikka se ärsyttikin toisinaan), patistit oikeissa paikoissa ja jarruttelit oikeissa. Minulla on ikävä sinua.
Jussi, kiitos kun olet kestänyt minua koko vuoden, ja ilmeisesti aiot kestää tästä eteenkinpäin. En ole ollut helpointa suruseuraa, mutta uskomattomalla tyyneydellä olet jaksanut vakuutella etten ole kuolemaisillani ja olet ottanut vastaan kaikki kiukutteluni, saanut minut nauramaankin. Rakastan sinua. Kiitos sinulle rakkain Seela siitä, että olet olemassa. En tiedä mitä olisin ilman sinua, enkä halua sitä edes miettiä.
Peetu, kiitos että olit olemassa, että olit niin täydellinen. Kiitos että synnyit juuri meille ja teit minusta äidin. Rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Äidillä on sinua aivan valtava ikävä.
Tavallaan tämä tuntuu hyvältäkin. Kuluneen vuoden aikana tietyt merkkipaalut ovat menneet ohitse ilman suurempia kipuiluja, kuten äitienpäivä ja Peetun syntymäpäivä. Tuntuu terveeltä, että kuoleman vuosipäivänä on ahdistanut enemmän; niin sen kuuluukin tehdä. Äiti on myös ollut enemmän mielessä, vaativampana ja painavampana; se lienee joulun tekosia se.
Viime viikko oli vielä ankeampi, ne viimeisten yhteisten päivien vuosipäivät. Lauantaina se kelkka kääntyi, aamusella jo. Siihen asti olin koko vuoden miettinyt miten täydellistä elämäni oli vuosi sitten. Lauantaina kahdeksalta se muuttui; siitä eteenpäin olen ajatellut, että onneksi elän tätä vuotta ja tätä hetkeä, enkä viime vuotta. Ei olo nytkään ole tosiaan riemuisa ja rento, mutta ainakin ihan pirun paljon parempi kuin vuosi sitten.
Menneestä vuodesta haluaisin esittää muutamia kiitoksia. Teitä lukijoita on paljon, osa ihan täysin tuntemattomia, osa puolituttuja, osa kaikkein lähimpiä. Kaikkien myötäelosta, sytytetyistä kynttilöistä, lämpimistä ajatuksista, viesteistä, halauksista, lenkkiseurasta, kaikesta olen kiitollinen. Erityisesti haluaisin kuitenkin mainita muutamia tyyppejä. Ensinnäkin Sanna, Peetun kummitäti ja vanhimpia ystävistäni, noin ystävyysvuosina ajateltuna. En tiedä mihin olisin joutunut ilman puheluitasi, viestejäsi ja tapaamisiamme, vaikka välimatkaa onkin. Sinun läsnäolosi on tuntunut ehkä voimakkaimmin, olet mahtava ja rakas, täysin vailla vertaa. Kiitos Henna, kun olet jaksanut analysoida syöpäoireitani mihin tahansa aikaan vuorokaudesta, et tiedäkään miten suuri henkireikä se on ollut. Mira; olit täysin oikea ihminen kokemaan kuolinpäivän kauhut rinnallamme, paiskaannuit soppaan sattuman kaupalla, mutta autoit meitä kaikkia pysymään tolpillamme tuona päivänä. Krista; eniten sinussa arvostan sitä, että tiedän Peetun muiston elävän perheessänne aina. Se lohduttaa enemmän kuin voin ikinä kertoa. Kiitos Pia, kun olet jaksanut kysellä kuulumisiani silloinkin, kun en ole jaksanut juuri mitään vastata. Kiitos, että olit hereillä äidin kuolinyönä.
Kiitos te kaikki, jotka olette kaukana ja joiden kanssa en usein tapaa, mutta joiden tiedän olevan siellä ihan koko ajan (kuten Niina, Leena, Tiina, Marianne, Sini, Nata ja Tumppi, Mira ja Aapo, Kirpsu). Teidän kanssanne on niin helppo olla oma itsensä, nauraa ja itkeä, puhua Peetusta ja ihan muusta. Toivon, ettei kukaan teistä nimeltämainitsemattomistakaan ota loukkauksena sitä etten nimennyt teitä erikseen; teitä on niin valtavasti. Yksi tärkeimmistä asioista mitä Peetun kuolema on minulle opettanut on se, että ympärilläni on valtava joukko upeita ihmisiä, niin aidosti välittäviä ja suurisydämisiä. Olen pökertynyt kun edes mietin teitä kaikkia ja vuoden varrella saamaamme tukea. Olen valtavan onnekas, etten ole joutunut kohtaamaan syyllistäviä kommentteja, en ihmettelyä siitä miksi yhä suren, kukaan teistä ei ole käskenyt unohtamaan, kaikkien kanssa Peetun muisto elää ja se on valtavan hienoa.
Vertaiset, te olette valaneet minuun uskoa siihen, että tällaisen kanssa oppii elämään. Kaikki tunteeni ovat olleet teille tuttuja, teidän seurassanne tunnen olevani normaali. Hanna; kiitos kun olet kertonut Rasmuksen elämästä ja omasta surustasi, samalla sanoittaen sellaisia omia tunteitani, joille en itse ole löytänyt muotoa. Olet ajatuksissani, Rasmuksen kanssa kuten aina. Kiitos Ritva ja iskä; olette jakaneet saman surun ja kuitenkin omanlaisenne, olette huolehtineet meidän voinnistamme ja käytännön asioista. Kiitos äiti, että hoidit meitä alkuvuoden, että soitit joka päivä (vaikka se ärsyttikin toisinaan), patistit oikeissa paikoissa ja jarruttelit oikeissa. Minulla on ikävä sinua.
Jussi, kiitos kun olet kestänyt minua koko vuoden, ja ilmeisesti aiot kestää tästä eteenkinpäin. En ole ollut helpointa suruseuraa, mutta uskomattomalla tyyneydellä olet jaksanut vakuutella etten ole kuolemaisillani ja olet ottanut vastaan kaikki kiukutteluni, saanut minut nauramaankin. Rakastan sinua. Kiitos sinulle rakkain Seela siitä, että olet olemassa. En tiedä mitä olisin ilman sinua, enkä halua sitä edes miettiä.
Peetu, kiitos että olit olemassa, että olit niin täydellinen. Kiitos että synnyit juuri meille ja teit minusta äidin. Rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Äidillä on sinua aivan valtava ikävä.
lauantai 17. joulukuuta 2016
Erilainen onni
(Kristina Grahn)
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että
se on sinun lahjasi
maailmalle.
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että
se on sinun lahjasi
maailmalle.
maanantai 12. joulukuuta 2016
Viimeisistä ensimmäisiin
Vuosi sitten tänään oli lauantai, sellainen peruspäivä. Lähdettiin aamulla Peetun kanssa kahdestaan salille; minä jumppaan ja Peetu leikkimään leikkitädin kanssa. Varmaan sain suukon liikennevaloissa, kun juostiin jo vähän myöhässä parkkipaikalta kadun yli Motivukseen. Usein pyysin siinä suukon, kun oli ollut kiireinen aamu ja pinna kireällä myöhästymisestä. Sain sen suukon ihan joka kerta. Peetu papatti kuin papukaija, höpisi niitä omia kaksivuotiaan tärkeitä juttujaan, havainnoi autoja ja lintuja, mutta keskeytti aina sen suukon ajaksi. Jumpan jälkeen mentiin isoon kauppaan, papatus kuului takapenkiltä ja ostoskärryistä. Sitten kotiin katsomaan miten isi ja pikkusisko ovat pärjänneet.
Päikkärien jälkeen lähdettiin Naantalin mummolaan. Sydämessä jysähtää; vuosi sitten mentiin nelihenkisenä perheenä mummon ja pappan luo. Nyt meitä on kolme ja pappa asuu siellä yksin. Epätodellista, silti niin raskaan totta. Mummolassa syötiin jotain, en edes muista mitä. Ehkä lihapullia? Ei, niitä oli kotona seuraavana päivänä. Jälkkäriksi oli jäätelöä; pistaasia ja jotain muuta. Peetu otti pistaasia. Hetken kuluttua syömisestä poika alkoi hieroa silmiään ja meni kalpeaksi. Kömpi pöydän alle ja oli poloinen. Ihmeteltiin hetki ja tajuttiin, että Peetu oli saanut allergisen reaktion pähkinään. Koska poika meni vaisummaksi, soitin hätänumeroon. Tuli ambulanssi, en tiedä vaikka olisi ollut sama kuin seuraavana torstaina. Kiva setä ja täti. Tutkivat pojan, konsultoivat lastenpolia ja antoivat ohjeet lähteä polille jos vointi huononisi. Koska meillä oli kotona allergialääkettä, alettiin tehdä lähtöä kohti kotia ja lääkekaappia. Laitoin Peetun autoon omalle puolelleen. Kun avasin oman oveni noustakseni autoon, Peetu itki. Haistoin oksennuksen.
Oksennuskammo pyyhkäisi ylitseni, mutta aloin toimimaan. Nostin Peetun autosta yökkimään ojan pientareelle. Hän itki. Soitin äidille, että tulemme takaisin. Poika putsattiin, autoistuin vaihdettiin mummolan varaistuimeen ja äitini jäi pesemään meidän istuintamme. Juuri sellainen äiti oli, otti tuosta vain hoitaakseen asian, jonka tekeminen olisi itselleni ollut vaikeampaa. Juuri tuollaisina hetkinä tulen kaipaamaan äitiä eniten. Soitin lastenpolille, sanoivat että allerginen reaktio helposti aiheuttaa oksentamista. Pitäisi nyt vaan saada se Zyrtec nopeasti.
Lähdimme uudelleen matkaan, minä ratissa ja Jussi pidellen ämpäriä. Kotona Peetu sai allergialääkettä ja oli hetkessä oma itsensä, pomppi sohvalla vielä kymmeneltäkin. Ja me annoimme pomppia, koska olimme niin helpottuneita. Talletin ambulanssista saamamme tapahtumakertomuksen lompakkooni; olisipa jännä muisto vauvakirjaan laitettavaksi. En laittanut, voitte olla varmoja. Heitin pois kiireen vilkkaa, kun helmikuussa sen lompakosta löysin. Voi miten olisi ollut ihanaa selvitä sillä säikähdyksellä! Voi onneksi en silloin tiennyt, että viikkoa myöhemmin istuisin Kriisikeskuksen tapaamisessa. Onneksi, onneksi en tiennyt että Peetun elämän viimeiset neljä päivää olivat alkaneet.
Huomenna tulee vuosi siitä, kun käytiin joulumarkkinoilla ja ihailtiin tuomiokirkon kuusta. Syötiin markkinoilla makkaraa ja kotona lihapullia, Peetu veti niitä kaksin käsin ja meitä hymyilytti; ei se oksennus ainakaan vatsatautia ollut. Naurettiin Seelalle, joka sai ensimmäiset lusikalliset kiinteitä.
Ylihuomenna oli viimeinen maanantai, Peetu viimeistä kertaa perhepäivähoitajalla. Hain hänet sieltä ennen päiväunia pois, kun allergia lehahti uudelleen. Sitten oli viimeinen tiistai, viimeiset leikit leikkipihalla. Lohikäärmepuistossa nähtiin sattumalta mummi, joka oli matkalla salille. Viimeinen kirjastoreissu, sikahieno ötökkäkirja ja Timppa-video, joka pyöri nonstoppina Peetun viimeisen vuorokauden. Viimeiset painit isin kanssa; muistan miten komensin poikia rauhoittumaan ja lähtemään iltapesulle. Puuron jälkeen Peetu näki kamerani hyllyn laidalla. "Vauva sylkkiin, äiti ottaa kuvan", Peetu vaati ja näin tehtiin. Otettiin isistäkin kuva molempien "vauvojen" kanssa. Viimeinen, Peetun viimeinen kuva.
Julkaisin tuon kuvan Facebookin vertaisryhmässä Peetun syntymäpäivänä. Joku kommentoi, että ehkä Peetu aavisti lähtevänsä ja siksi halusi jättää ihanan kuvamuiston. Ehkä, kaunis ja lohduton ajatus. Niin lohduton, että mieluummin ajattelen Peetun vain halunneen pitkittää nukkumaanmenoa.
Ensimmäinen vuosi on ihan kohta täynnä. Kohta jokaikinen vuoden päivä on eletty läpi ilman Peetua. En tiedä onko vaikeampi miettiä vuotta taaksepäin näinä päivänä, Peetun viimeisinä, vai tuleeko ensi viikolla olemaan vaikeampaa, kun taaksepäin katsotaan niihin kamaliin päiviin, hirveimpiin hetkiin.
Ensimmäinen hengenveto kosketettuani kylmää poskea. Ensimmäinen puhelu. Ensimmäinen ilta ilman Peetua, ensimmäinen vertaistukiryhmä. Ensimmäinen kauppareissu, ensimmäinen viikko. Ensimmäinen kerta lenkillä, ensimmäinen yö kotona. Äiti oli silloin siinä, piti huolta kuten lapsena sairastaessani. Huolehti, ruokki, ymmärsi puolesta sanasta. Onhan tässä edelleen porukkaa ympärillä ja iloakin, mutta kyllä mennyt vuosi on jättänyt kaksi ammottavaa aukkoa elämääni. Kaksi haavaa; toisessa jo hento rupi päällä, toinen vielä tihkuu verta. En tiedä kumpi on kumpi.
Vuoden pimeimmät päivät, nämä ne ovat. Kohta lähdetään valoa kohti, toista vuotta kohti, voitteko edes uskoa? Edelleen odotan koska helpottaa. Taaksepäin on helpompi katsoa, ja sen muutoksen näkee kun selaa näitä tekstejä vuoden ajalta. Näkee sen, että se tosiaan helpotti ja helpottaa edelleen. Koskaan "se" ei ole valmis, sillä Peetu puuttuu aina. Näinä vuoden pimeimpinä päivinä ikävä on pudottavampaa, itku herkemmässä, syöpä sitkeämmässä.
Kevättä kohti silti mennään, vihreää räjähdystä ja ties mitä tunnetaajuuksia. Kunhan päästään ensi lauantain yli, ja "viimeiset" vaihtuvat "ensimmäisiin". Kunhan joulu on ohi ja vuosi vaihtuu jo toiseen kokonaan uuteen ilman Peetua, nyt ilman äitiäkin. Kunhan vain tämä pimein pimeys väistyy. Kunhan kukaan ei kuole. Kunhan Seela suukottaa minua, niin kyllä tämä tästä. Nyt hetkinen hengenveto kerrallaan, sitten taas takaisin varovaiseen normaaliin, varovaiseen hymyyn.
Päikkärien jälkeen lähdettiin Naantalin mummolaan. Sydämessä jysähtää; vuosi sitten mentiin nelihenkisenä perheenä mummon ja pappan luo. Nyt meitä on kolme ja pappa asuu siellä yksin. Epätodellista, silti niin raskaan totta. Mummolassa syötiin jotain, en edes muista mitä. Ehkä lihapullia? Ei, niitä oli kotona seuraavana päivänä. Jälkkäriksi oli jäätelöä; pistaasia ja jotain muuta. Peetu otti pistaasia. Hetken kuluttua syömisestä poika alkoi hieroa silmiään ja meni kalpeaksi. Kömpi pöydän alle ja oli poloinen. Ihmeteltiin hetki ja tajuttiin, että Peetu oli saanut allergisen reaktion pähkinään. Koska poika meni vaisummaksi, soitin hätänumeroon. Tuli ambulanssi, en tiedä vaikka olisi ollut sama kuin seuraavana torstaina. Kiva setä ja täti. Tutkivat pojan, konsultoivat lastenpolia ja antoivat ohjeet lähteä polille jos vointi huononisi. Koska meillä oli kotona allergialääkettä, alettiin tehdä lähtöä kohti kotia ja lääkekaappia. Laitoin Peetun autoon omalle puolelleen. Kun avasin oman oveni noustakseni autoon, Peetu itki. Haistoin oksennuksen.
Oksennuskammo pyyhkäisi ylitseni, mutta aloin toimimaan. Nostin Peetun autosta yökkimään ojan pientareelle. Hän itki. Soitin äidille, että tulemme takaisin. Poika putsattiin, autoistuin vaihdettiin mummolan varaistuimeen ja äitini jäi pesemään meidän istuintamme. Juuri sellainen äiti oli, otti tuosta vain hoitaakseen asian, jonka tekeminen olisi itselleni ollut vaikeampaa. Juuri tuollaisina hetkinä tulen kaipaamaan äitiä eniten. Soitin lastenpolille, sanoivat että allerginen reaktio helposti aiheuttaa oksentamista. Pitäisi nyt vaan saada se Zyrtec nopeasti.
Lähdimme uudelleen matkaan, minä ratissa ja Jussi pidellen ämpäriä. Kotona Peetu sai allergialääkettä ja oli hetkessä oma itsensä, pomppi sohvalla vielä kymmeneltäkin. Ja me annoimme pomppia, koska olimme niin helpottuneita. Talletin ambulanssista saamamme tapahtumakertomuksen lompakkooni; olisipa jännä muisto vauvakirjaan laitettavaksi. En laittanut, voitte olla varmoja. Heitin pois kiireen vilkkaa, kun helmikuussa sen lompakosta löysin. Voi miten olisi ollut ihanaa selvitä sillä säikähdyksellä! Voi onneksi en silloin tiennyt, että viikkoa myöhemmin istuisin Kriisikeskuksen tapaamisessa. Onneksi, onneksi en tiennyt että Peetun elämän viimeiset neljä päivää olivat alkaneet.
Huomenna tulee vuosi siitä, kun käytiin joulumarkkinoilla ja ihailtiin tuomiokirkon kuusta. Syötiin markkinoilla makkaraa ja kotona lihapullia, Peetu veti niitä kaksin käsin ja meitä hymyilytti; ei se oksennus ainakaan vatsatautia ollut. Naurettiin Seelalle, joka sai ensimmäiset lusikalliset kiinteitä.
Ylihuomenna oli viimeinen maanantai, Peetu viimeistä kertaa perhepäivähoitajalla. Hain hänet sieltä ennen päiväunia pois, kun allergia lehahti uudelleen. Sitten oli viimeinen tiistai, viimeiset leikit leikkipihalla. Lohikäärmepuistossa nähtiin sattumalta mummi, joka oli matkalla salille. Viimeinen kirjastoreissu, sikahieno ötökkäkirja ja Timppa-video, joka pyöri nonstoppina Peetun viimeisen vuorokauden. Viimeiset painit isin kanssa; muistan miten komensin poikia rauhoittumaan ja lähtemään iltapesulle. Puuron jälkeen Peetu näki kamerani hyllyn laidalla. "Vauva sylkkiin, äiti ottaa kuvan", Peetu vaati ja näin tehtiin. Otettiin isistäkin kuva molempien "vauvojen" kanssa. Viimeinen, Peetun viimeinen kuva.
Julkaisin tuon kuvan Facebookin vertaisryhmässä Peetun syntymäpäivänä. Joku kommentoi, että ehkä Peetu aavisti lähtevänsä ja siksi halusi jättää ihanan kuvamuiston. Ehkä, kaunis ja lohduton ajatus. Niin lohduton, että mieluummin ajattelen Peetun vain halunneen pitkittää nukkumaanmenoa.
Ensimmäinen vuosi on ihan kohta täynnä. Kohta jokaikinen vuoden päivä on eletty läpi ilman Peetua. En tiedä onko vaikeampi miettiä vuotta taaksepäin näinä päivänä, Peetun viimeisinä, vai tuleeko ensi viikolla olemaan vaikeampaa, kun taaksepäin katsotaan niihin kamaliin päiviin, hirveimpiin hetkiin.
Ensimmäinen hengenveto kosketettuani kylmää poskea. Ensimmäinen puhelu. Ensimmäinen ilta ilman Peetua, ensimmäinen vertaistukiryhmä. Ensimmäinen kauppareissu, ensimmäinen viikko. Ensimmäinen kerta lenkillä, ensimmäinen yö kotona. Äiti oli silloin siinä, piti huolta kuten lapsena sairastaessani. Huolehti, ruokki, ymmärsi puolesta sanasta. Onhan tässä edelleen porukkaa ympärillä ja iloakin, mutta kyllä mennyt vuosi on jättänyt kaksi ammottavaa aukkoa elämääni. Kaksi haavaa; toisessa jo hento rupi päällä, toinen vielä tihkuu verta. En tiedä kumpi on kumpi.
Vuoden pimeimmät päivät, nämä ne ovat. Kohta lähdetään valoa kohti, toista vuotta kohti, voitteko edes uskoa? Edelleen odotan koska helpottaa. Taaksepäin on helpompi katsoa, ja sen muutoksen näkee kun selaa näitä tekstejä vuoden ajalta. Näkee sen, että se tosiaan helpotti ja helpottaa edelleen. Koskaan "se" ei ole valmis, sillä Peetu puuttuu aina. Näinä vuoden pimeimpinä päivinä ikävä on pudottavampaa, itku herkemmässä, syöpä sitkeämmässä.
Kevättä kohti silti mennään, vihreää räjähdystä ja ties mitä tunnetaajuuksia. Kunhan päästään ensi lauantain yli, ja "viimeiset" vaihtuvat "ensimmäisiin". Kunhan joulu on ohi ja vuosi vaihtuu jo toiseen kokonaan uuteen ilman Peetua, nyt ilman äitiäkin. Kunhan vain tämä pimein pimeys väistyy. Kunhan kukaan ei kuole. Kunhan Seela suukottaa minua, niin kyllä tämä tästä. Nyt hetkinen hengenveto kerrallaan, sitten taas takaisin varovaiseen normaaliin, varovaiseen hymyyn.
perjantai 2. joulukuuta 2016
Joulukuu
Vuosipäivä lähestyy. Kohta kaikki vuoden päivät on käyty läpi ilman
Peetua, ensimmäisen kerran. Toivottavasti tämä tosiaan on ollut se
vaikein
vuodenkierto. Ei olo ja suru varmasti hetkessä helpota kahden viikon
päästäkään, mutta uskon yhä kirkkaammin siihen, että kevät on jo
helpompi. Kesäkin, ja ensi syksy. Peetu on aika hyvin ottanut
paikkansa siinä omassa lokerossaan sydämessäni, sielussani ja
elämässäni.
Ikävä asuu siellä samassa lokerossa - ja se loputon rakkaus. Viiltäviä
muistoja tulee yhä harvemmin, eivätkä ne revi enää ihan yhtä kipeästi
kuin puoli vuotta sitten. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että Peetu ei
palaa. Aika nopeastikin sen kai loppujen lopuksi hyväksyi, kun ei
muutakaan voinut.
Peetun ruumis oli niin hauras, mutta niin pysäyttävä ja voimakas.
Anoppini sanoi hyvin; edes hän, joka yleensä kapinoi kaikenmoisia
tapahtumia ja asianlaitoja vastaan, ei voinut siinä hetkessä kuin painaa
päänsä ja nöyrtyä. Peetu oli jotain suurempaa, kuolemaa vastaan ei ollut mitään sanottavaa.
Peetun poissaoloon on jopa tottunut. Seela täyttää hänen paikkansa arjessa aika täysivaltaisesti; pitää kädet täynnä, naurattaa ja täyttää tarpeen hoivata. Joitain vuosia sitten äiti osti minulle sellaisen täytettävän joulukalenterin, lapsilleni annettavaksi. Muutaman vuoden hän täytti sitä minullekin, ja se oli maailman paras kalenteri! Sieltä tuli kynttilöitä, sukkia, pikkujuttuja. Viime vuonna täytin sen Peetulle. Hartaudella valitsin sisukset; muumisuklaakolikoita, autotarroja, autosukkia, rusinoita. Jouluaatoksi pieni Postimies-Pate. Kuudentenatoista päivänä Peetu jaksoi vielä avata luukun, mutta seitsemästoista jäi katsomatta, ja kaikki sen jälkeen. Pate lähti jollekulle toiselle. En halunnut täyttää kalenteria Seelalle, en ainakaan vielä. Vähänpä hän siitä kai olisi ymmärtänytkään. Ehkä en enää ikinä täytä sitä kalenteria, se on niin riipivän konkreettinen muisto siitä, miten viime joulua ei tullut.
Tavallaan tuntuu helpottavalta tehdä joulua uuteen kotiin, mutta kaikki on niin eri tavalla kuin kaksi vuotta sitten. Olen sukupolvien vetovastuussa, äiti on poissa 34 joulun jälkeen. Peetukin on poissa, mutta toisaalta hän oli tällä vain kaksi joulua. Hänen läsnäoloonsa jouluaattoisin en ollut yhtä tottunut kuin äidin. Mutta tunnen jo Peetun kuoleman painon joulussa, koristeissa ja lauluissa jos niitä hetkeksi pysähdyn miettimään. Vuosi tulee täyteen ihan pian, se on tavallaan kuin minut heitettäisi uudelleen siihen kaikkeen.Samalla tavalla kuin silloin tuntui pahalta miettiä kaikkea, mikä oli tuttua vain henkäys aiemmin. Nyt se on kauempana, mutta nuo alun kaameat, etovat, painavat ajat palaavat etualalle.
Pari viikkoa sitten oli kurjempi vaihe. 11 kuukautta Peetun kuolemasta, melkein vuosi. Nyt on mieli on taas kirkastunut hetkeksi, veikkaisin että maksimissaan kahdeksi viikoksi. Toisaalta kaikki veikkaileminen on ihan turhaa, tunnemyräkät ja aallonpohjat tulevat ennakoimatta. Sain siitä muistutuksen viimeksi eilen. Jussin veljen avopuoliso oli soittanut minulle enkä ollut kuullut puhelinta. Meni ehkä puoli minuuttia ennen kuin sain hänet langan päähän. Tuon puoli minuuttia tärisin, hädin tuskin hengitin. Päässäni takoi vain "Jussin äidille on sattunut jotain". Kun sain sisäistettyä hänen asiansa, joka koski joulun valmisteluja, vedet tulvahtivat silmiini ihan varoittamatta. Reaktio toistui kun soitin Jussille päivitelläkseni puskista tullutta hätääntymistä ja itkua, joka tulvahti kun pelästyminen helpotti. Tämä taitaa olla äidin kuoleman perintöä, puhelinsoitosta panikoiminen. Jussi kuulemma pelästyy edelleen joka kerta kun soitan hänelle töihin, varsinkin jos soitan sellaisiin aikoihin, kun Seela on heräilemässä yö- tai päiväunilta.
Kaikesta huolimatta ikävä minulla silti on, kaipaan Peetua yhä joka solullani. Ja äitiä, tietenkin. Tulen olemaan iloinen, kun tämä jouluhössötys on ohi. Siedän sen, varmasti jonain vuonna vielä nautinkin siitä. Nyt koitan vain hengittää sen läpi. Teemme me joulun silti, juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Aikaisempina vuosina koristeet ja kuusi on räjäytetty kotiin näihin aikoihin vuotta, viimeistään. Tänä vuonna tuo räjähdys tapahtuu vasta 18.12., aikaisintaan.
Vähän pelkään sitä isoa joululaatikkoa varaston perukoilla. Se on pakattu vuorokausi Peetun kuoleman jälkeen; äiti sen pääasiassa pakkasi. Tavallaan tekisi mieli nakata koko loota kierrätykseen ja ostaa uudet koristeet. Mutta annan laatikon olla, olen kärsivällinen. Otan sen sisään parin viikon päästä ja katson, miltä tuntuu avata se. Jotkut esineet varmasti palaavat suoraan sinne varastoon, ehkä jopa suurin osa, mutta osan otan tänne kotiin vaikka väkisin. Tunnustelen niitä, koitan ovatko ne sydämeen liian teräviä vai siedettäviä. Ehkä korjaan joulun pois jo ennen uuttavuotta, kuka tietää. Tänä vuonna saan tunnustella mikä tuntuu hyvältä ja viettää juuri sen verran jouluisan joulun kuin tuntuu hyvältä. Ehkä ensi vuonna tämä aika vuodesta on jouluisampi, jo Seelankin vuoksi.
Yksi suurimmista tekijöistä siinä, että mieleni on parin viikon takaisesta valoistunut on se, että sain töitä! Osa-aikaisesti tosin, iltoja ja viikonloppuja tammikuun loppuun asti. Se käy minulle juuri nyt paremmin kuin mikään muu. Seelalle ei tarvinnut etsiä hoitopaikkaa, kun saamme muutaman tunnin apuja anopilta ja isältäni. Työ on juuri sellaista asiakaspalvelutyötä "raakana", jota olen viime vuosina huomannut kaivanneeni. En tiedä, miten pitkään se tuntuu yhtä hyvältä kuin ensimmäisten parin päivän jälkeen, mutta se on sen ajan murhe.
Juuri nyt työ tuntuu hyvältä ja mielekkäältä. On korvaamatonta päästä käyttämään aivojaan muuhunkin kuin suruun ja hiekkalaatikkoleikkeihin; minä kelpasin, minä osaan, minä opin. Minä pystyn tähän! Kauniita tavaroita ympärilläni, muutama tunti päivässä pari kertaa viikossa, varovaisin askelin takaisin ihmisten pariin, työelämään. Olen muutakin kuin äiti, muutakin kuin lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi, potilas, sureva ystävä, tikittävä mielenterveyspommi - minä olen myymälänhoitaja, ainakin tammikuuhun. Mahtavaa!
Samalla olen pohdiskellut suhdettani työhön, omia tulevaisuudenkuviani ja suuria kysymyksiä. Kun on kivunnut yliopistonmäelle viisi vuotta ja vuodattanut verta, hikeä ja kyyneliä gradun äärellä, tuntuu hurjalta heittää se kaikki menemänä tekemällä työtä jota olisi voinut ryhtyä tekemään suoraan lukion penkiltäkin. Mutta eivät ne vuodet siellä yliopistonmäellä ole hukkaan menneet, vaikka jostain syystä jäisinkin aikanaan eläkkeelle myymälästä. Tärkeintä on kuitenkin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä, ei sitä mitä on 15 vuotta sitten kuvitellut haluavansa tehdä. En halua tehdä jotain työtä siksi, että on siihen koulutus, että on pakko. Haluan tehdä sitä, mikä tuntuu yhtä hyvältä kuin tämä tuntuu minusta juuri nyt. Ei niitä asioita vuoden aikana ihan hirveän paljon ole ollutkaan, joten olen hitto vie ansainnut tämän! Peetun kuoleman vuosipäivänkin olen töissä. Aion olla, pystyn siihen. Mitä se palvelee, että istun kotona miettimässä vuoden takaista, se kaikki jyskyttää takaraivossa kuitenkin. Niin että tervetuloa poikkeamaan, eräässä turkulaisessa liikkeessä ehkä tavataan!
Peetun poissaoloon on jopa tottunut. Seela täyttää hänen paikkansa arjessa aika täysivaltaisesti; pitää kädet täynnä, naurattaa ja täyttää tarpeen hoivata. Joitain vuosia sitten äiti osti minulle sellaisen täytettävän joulukalenterin, lapsilleni annettavaksi. Muutaman vuoden hän täytti sitä minullekin, ja se oli maailman paras kalenteri! Sieltä tuli kynttilöitä, sukkia, pikkujuttuja. Viime vuonna täytin sen Peetulle. Hartaudella valitsin sisukset; muumisuklaakolikoita, autotarroja, autosukkia, rusinoita. Jouluaatoksi pieni Postimies-Pate. Kuudentenatoista päivänä Peetu jaksoi vielä avata luukun, mutta seitsemästoista jäi katsomatta, ja kaikki sen jälkeen. Pate lähti jollekulle toiselle. En halunnut täyttää kalenteria Seelalle, en ainakaan vielä. Vähänpä hän siitä kai olisi ymmärtänytkään. Ehkä en enää ikinä täytä sitä kalenteria, se on niin riipivän konkreettinen muisto siitä, miten viime joulua ei tullut.
Tavallaan tuntuu helpottavalta tehdä joulua uuteen kotiin, mutta kaikki on niin eri tavalla kuin kaksi vuotta sitten. Olen sukupolvien vetovastuussa, äiti on poissa 34 joulun jälkeen. Peetukin on poissa, mutta toisaalta hän oli tällä vain kaksi joulua. Hänen läsnäoloonsa jouluaattoisin en ollut yhtä tottunut kuin äidin. Mutta tunnen jo Peetun kuoleman painon joulussa, koristeissa ja lauluissa jos niitä hetkeksi pysähdyn miettimään. Vuosi tulee täyteen ihan pian, se on tavallaan kuin minut heitettäisi uudelleen siihen kaikkeen.Samalla tavalla kuin silloin tuntui pahalta miettiä kaikkea, mikä oli tuttua vain henkäys aiemmin. Nyt se on kauempana, mutta nuo alun kaameat, etovat, painavat ajat palaavat etualalle.
Pari viikkoa sitten oli kurjempi vaihe. 11 kuukautta Peetun kuolemasta, melkein vuosi. Nyt on mieli on taas kirkastunut hetkeksi, veikkaisin että maksimissaan kahdeksi viikoksi. Toisaalta kaikki veikkaileminen on ihan turhaa, tunnemyräkät ja aallonpohjat tulevat ennakoimatta. Sain siitä muistutuksen viimeksi eilen. Jussin veljen avopuoliso oli soittanut minulle enkä ollut kuullut puhelinta. Meni ehkä puoli minuuttia ennen kuin sain hänet langan päähän. Tuon puoli minuuttia tärisin, hädin tuskin hengitin. Päässäni takoi vain "Jussin äidille on sattunut jotain". Kun sain sisäistettyä hänen asiansa, joka koski joulun valmisteluja, vedet tulvahtivat silmiini ihan varoittamatta. Reaktio toistui kun soitin Jussille päivitelläkseni puskista tullutta hätääntymistä ja itkua, joka tulvahti kun pelästyminen helpotti. Tämä taitaa olla äidin kuoleman perintöä, puhelinsoitosta panikoiminen. Jussi kuulemma pelästyy edelleen joka kerta kun soitan hänelle töihin, varsinkin jos soitan sellaisiin aikoihin, kun Seela on heräilemässä yö- tai päiväunilta.
Kaikesta huolimatta ikävä minulla silti on, kaipaan Peetua yhä joka solullani. Ja äitiä, tietenkin. Tulen olemaan iloinen, kun tämä jouluhössötys on ohi. Siedän sen, varmasti jonain vuonna vielä nautinkin siitä. Nyt koitan vain hengittää sen läpi. Teemme me joulun silti, juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Aikaisempina vuosina koristeet ja kuusi on räjäytetty kotiin näihin aikoihin vuotta, viimeistään. Tänä vuonna tuo räjähdys tapahtuu vasta 18.12., aikaisintaan.
Vähän pelkään sitä isoa joululaatikkoa varaston perukoilla. Se on pakattu vuorokausi Peetun kuoleman jälkeen; äiti sen pääasiassa pakkasi. Tavallaan tekisi mieli nakata koko loota kierrätykseen ja ostaa uudet koristeet. Mutta annan laatikon olla, olen kärsivällinen. Otan sen sisään parin viikon päästä ja katson, miltä tuntuu avata se. Jotkut esineet varmasti palaavat suoraan sinne varastoon, ehkä jopa suurin osa, mutta osan otan tänne kotiin vaikka väkisin. Tunnustelen niitä, koitan ovatko ne sydämeen liian teräviä vai siedettäviä. Ehkä korjaan joulun pois jo ennen uuttavuotta, kuka tietää. Tänä vuonna saan tunnustella mikä tuntuu hyvältä ja viettää juuri sen verran jouluisan joulun kuin tuntuu hyvältä. Ehkä ensi vuonna tämä aika vuodesta on jouluisampi, jo Seelankin vuoksi.
Yksi suurimmista tekijöistä siinä, että mieleni on parin viikon takaisesta valoistunut on se, että sain töitä! Osa-aikaisesti tosin, iltoja ja viikonloppuja tammikuun loppuun asti. Se käy minulle juuri nyt paremmin kuin mikään muu. Seelalle ei tarvinnut etsiä hoitopaikkaa, kun saamme muutaman tunnin apuja anopilta ja isältäni. Työ on juuri sellaista asiakaspalvelutyötä "raakana", jota olen viime vuosina huomannut kaivanneeni. En tiedä, miten pitkään se tuntuu yhtä hyvältä kuin ensimmäisten parin päivän jälkeen, mutta se on sen ajan murhe.
Juuri nyt työ tuntuu hyvältä ja mielekkäältä. On korvaamatonta päästä käyttämään aivojaan muuhunkin kuin suruun ja hiekkalaatikkoleikkeihin; minä kelpasin, minä osaan, minä opin. Minä pystyn tähän! Kauniita tavaroita ympärilläni, muutama tunti päivässä pari kertaa viikossa, varovaisin askelin takaisin ihmisten pariin, työelämään. Olen muutakin kuin äiti, muutakin kuin lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi, potilas, sureva ystävä, tikittävä mielenterveyspommi - minä olen myymälänhoitaja, ainakin tammikuuhun. Mahtavaa!
Samalla olen pohdiskellut suhdettani työhön, omia tulevaisuudenkuviani ja suuria kysymyksiä. Kun on kivunnut yliopistonmäelle viisi vuotta ja vuodattanut verta, hikeä ja kyyneliä gradun äärellä, tuntuu hurjalta heittää se kaikki menemänä tekemällä työtä jota olisi voinut ryhtyä tekemään suoraan lukion penkiltäkin. Mutta eivät ne vuodet siellä yliopistonmäellä ole hukkaan menneet, vaikka jostain syystä jäisinkin aikanaan eläkkeelle myymälästä. Tärkeintä on kuitenkin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä, ei sitä mitä on 15 vuotta sitten kuvitellut haluavansa tehdä. En halua tehdä jotain työtä siksi, että on siihen koulutus, että on pakko. Haluan tehdä sitä, mikä tuntuu yhtä hyvältä kuin tämä tuntuu minusta juuri nyt. Ei niitä asioita vuoden aikana ihan hirveän paljon ole ollutkaan, joten olen hitto vie ansainnut tämän! Peetun kuoleman vuosipäivänkin olen töissä. Aion olla, pystyn siihen. Mitä se palvelee, että istun kotona miettimässä vuoden takaista, se kaikki jyskyttää takaraivossa kuitenkin. Niin että tervetuloa poikkeamaan, eräässä turkulaisessa liikkeessä ehkä tavataan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)