Kaksi vuotta

Tänään on kaksi vuotta elämäni kaameimmasta päivästä. Kylmästä poskesta, ambulanssien pilleistä, kauhusta, hädästä.

Elämä on heittänyt häränpyllyä sen jälkeenkin, mutta tässä minä seison. Arkisten murheiden keskellä, arkisten ilojen ympäröimänä. Elän ihan sellaista elämää, kuin kuka tahansa sinkkuäiti; töitä, juhlia, treffimaailman ihmetyksiä, ihastumisia, pettymyksiä, pyykinpesua ja ruoanlaittoa. Peetu on olemassa sydämessäni, hän on kahdessa vuodessa ottanut sieltä sen oman paikkansa sellaisena haikean kauniina muistona, joka hetkittäin vihlaisee kovemmin, mutta pääosin pysyy omassa kolossaan.

Muutama viikko sitten olin kertomassa Peetusta lapsensa menettäneiden keskusteluillassa. Pidän sellaisista tilanteista, olen huomannut. Melko käsittämätöntä; minusta on lohdullista, jopa mukavaa puhua kuolleesta lapsestani. Se, samoin kuin vertaisryhmien tapaamiset, ovat minun ja Peetun aikaa. Harvassa paikassa olen enää Peetun äiti.

Olen ennen jännittänyt esiintymistä kovastikin, mutta Peetusta puhuessani minua ei jännitä. En tarvitse muistiinpanoja, osaan tarinan. Menen yleisön eteen ja kerron mitä tapahtui, miltä se tuntui ja miten olen selvinnyt tähän päivään. Välillä huomaan sanovani asioita, joita en ole ennen saanut puettua sanoiksi.

Seistessäni tuolla keskusteluillassa yleisön edessä, se muotoutui jotakuinkin näin:

Peetu oli liian kaunis ja ihmeellinen poika jättämään jälkeensä pelkkää rumaa katkeruutta ja pahaa oloa. Peetu ansaitsee parempaa; muiston rakkaudesta, ilosta ja kauneudesta. Peetun kuolema ei saa pilata minun elämääni; hän ei ansaitse sitä.

Mutta tänään, tänään kahden vuoden takaiset kauhut palaavat. On enää vaikea kuvitella, millaista elämä olisi Peetun kanssa, näissä uusissa raameissa, jo nelivuotiaan pojan kanssa. Minulla on hirveä ikävä, pitkästä aikaa se kiertää sisuskaluja ja kiristää vedet silmiin. Antaudun sille, tänään se on ihan ok, tänään se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Voi Peetu-rakas. Vaikka äidin elämä on näineenkin ihan ookoo, ja ainakin ihan tosi paljon kivempaa kuin kaksi vuotta sitten.. Silti äiti toivoo, että sitä päivää ei olisi ikinä ollut, että sinä olisit nyt täällä. Rakastan sinua; tänään, eilen, huomenna. Aina.

Perjantai

Keväällä minuun otti yhteyttä Ylen toimittaja, joka jostain oli päätynyt aikanaan tänne blogiin ja jäänyt seuraamaan. Hän halusi ottaa asian esille Ylen Perjantai-ohjelmassa, ja olin heti mukana.

Kuten varmasti olette huomanneet, haluan puhua Peetusta. Siitä on ajan kuluessa tullut paitsi luontevaa, myös lohduttavaa. Aina kun kerron Peetusta, levitän hänen kauneuttaan ja kiltteyttään, sitä miten mainio poika minulla oli etuoikeus tuntea. Samalla käsittelen asiaa itseni kanssa. Sanat ovat aina vähän erilaiset ja ajatukset jäsentyvät uudelleen. Jaan tuonne kirjoituksen loppuun artikkelin, jonka toimittaja kirjoitti ohjelman tiimoilta. Sanon siinä asian, jota en muistanut sanoneeni, mutta joka on totta: minä olen joutunut kokemaan lapseni kuoleman, muiden tarvitsee vain jaksaa kuulla minun puhuvan siitä.

Kuulostaa ehkä siltä, etten muusta puhukaan. Se ei pidä paikkaansa. En puhu Peetusta edes joka päivä jonkun kanssa - useimpina kylläkin. Mutta puhun pääasiassa muusta; Seelasta, arjesta ja juhlasta. Korvaani särähtää aina, kun dokumentissa totean etten mieti Peetua enää koko aikaa, mutta muutamaa sekuntia myöhemmin sanon, että joka minuutti ehkä kuitenkin. Molemmat silti pitävät paikkansa. Samoin on Seelan kanssa; hän on koko ajan mielessäni, vaikken varsinaisesti ajattele häntä.

Kokemus Perjantaista oli huikea. Ei vaikea yhtään, kuten olisi voinut luulla. Olen surrut Peetua ja puhunut asiasta niin paljon, että oli yksinomaan jännittävää tehdä se tässä kontekstissa. Sekä dokumenttia kuvatessa että viime viikolla lähetyksen lähestyessä olin innoissani kuin pikkulapsi.

Torstaina vietyäni Seelan Jussille kävin Peetun haudalla. Seisoin siinä, lauloin Lapin äidin kehtolaulun (jonka sanat melkein unohdin) ja kiitin. Siitä, että poika oli ollut olemassa, että juuri minä sain olla hänen äitinsä. Halusin kiittää siitä, että hän tarjosi minulle tämän kokemuksen. Mutta se olisi tarkoittanut, että olisin kiittänyt kuolemastaan, joten en saanut sanottua sitä. Tosi kuitenkin on, että Peetu on ja pysyy kuolleena. Sen myötä elämääni on tullut hyvääkin, tämä Perjantai-kokemus ja ainakin yksi todellinen sielunsisko. Vaihtaisin kaiken kuitenkin hetkeäkään empimättä elävään Peetuun, se lienee selvää.

Perjantaina heräilin rauhassa. Hoidin pari asiaa, puksuttelin junalla Tampereelle ja kävin kampaajalla, menimme syömään paikallisten ystävien kanssa ennen lähetystä. Jossain vaiheessa päivää tajusin olevani onnellinen. Samalla tavalla kuin kauan sitten, kun olin vielä kahden elävän lapsen äiti. Ilo pulppusi sisälläni, lauleskelin yksikseni. Eikö ole hullua, juuri tuona päivänä? Voin vain kuvitella, että osansa oli adrenaliiniryöpyllä, joka valvottikin minua pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle.

Kokemus kuitenkin oli huikea, tarkasteli sitä miten päin vain. En ikinä unohda heinäkuista kuvausyötä Naantalin vanhassa kaupungissa ja lumoavaa auringonnousua, jota en muuten olisi herännyt katsomaan. Olen koko tiimille kiitollinen, että tarinastamme tehtiin niin kaunis.

Projektin aikana ehdin murehtia sitä, ajatteleeko joku minun ratsastavan kuolleen lapseni muistolla päästäkseni telkkariin. Se vaivaa edelleen, mutta onneksi niin mahdollisesti ajattelevat ovat pitäneet suunsa supussa. Olen kuitenkin sen myötä miettinyt syitäni.

 Yksi suurimmista on se, että ihmiset avaisivat silmänsä sille, että "meitä" kulkee keskuudessanne, lapsia kuolee. En tarkoita tätä hysterisoidakseni, vaan rikkoakseni sitä tabua. Se yleensä saa ihmiset arvostamaan enemmän sitä mitä heillä on, edes hetkeksi.  

Toisekseen teen tämän, jotta Peetun muisto eläisi, hänen kauneutensa leviäisi vähän kauemmas. Jos olisi saanut elää, hän olisi koskettanut valtavaa määrää ihmisiä; nyt hän tekee sen eri tavalla, kauttani.

Kolmas syy siihen, että haluan puhua asiasta on toivo; tämänkin kanssa oppii elämään. Ei unohtamaan, ei "pääsemään yli", vaan sen ottaa osaksi elämäänsä ja ilo löytyy uudelleen, erilaisena vain. On elämää lapsen kuoleman jälkeenkin. Vaikka olisi synkkää ja toivotonta, tulee parempi aika. Tulee aika, jolloin lapsen muisto hymyilyttää. Vaikka koskisikin, niin hymyilyttää. Tulee aika, jolloin ilo voittaa, jolloin huomaat sen pirskahtelevan tunteen rinnassasi, oli syy mikä hyvänsä. Jos ei tule, haethan apua? En halua jeesustella, kaikkien elämään ilo ei palaudu, kaikki eivät kykene sitä enää tuntemaan. Mutta se on mahdollista.

Tänään minulle kuuluu hyvää. Kaikesta siitä huolimatta, mitä viimeisen kahden vuoden aikana olen kokenut, olen onnellinen. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin kunnioittaa elämästäni lähteneitä iloitsemalla heidänkin puolestaan. Hetkittäin kaipaan ja itken, joskus jopa kietoudun hetkeksi marttyyriuden lämpimään kaapuun, mutta sitten nousen ja hymyilen.

Minulle on myös kirkastunut, että keväällä tekemämme avioeroratkaisu oli oikea. Jussi on löytänyt elämäänsä uuden ihmisen, ja sekään ei haittaa minua; en minä häntä enää halua. Hän on yhä ystäväni ja puhumme asioistamme, muustakin kuin Seelasta. On hienoa, että voimme jakaa yhä tunteitamme myös Peetua ja elämää koskien, ainakin vielä nyt. Olen ylpeä meistä. Oma elämäni on hyvää juuri näin, nautin yksinolosta, vapaudesta, flirttailusta ja satunnaisesta treffailusta. Joskus haluan löytää vielä rakkauden, mutta juuri nyt on hyvä näin. Elämä kantaa.

Klikkaamalla tätä näet dokumentin:
Perjantaidokkari Vain hetken olit minun

Artikkeli Peetusta ja kohtuun menehtyneestä Seristä:
Äiti ei unohda sinua koskaan

Kuva: Ville Hakonen

Muistopäivä

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänään Peetu, meidän vertaisemme ja heidän lapsensa ovat ajankohtaisia. Meille he ovat sitä joka päivä; meille ja teille, jotka luette tätäkin blogia. Läheisillemme. Kuolleiden lasten muistopäivästä alkaa tulla tärkeä osa vuotta.

Se on vuoden ensimmäinen päivä, kun pimeä on pidempi kuin valoisa aika päivästä.

Meidän päivämme on aika tavallinen kuolleen lapsen perheen päivä; aamupalaa, siivousta, päiväunia, kiukkuhetkiä, Pikku Kakkosta. Aamulla käytiin lääkärissä, koska Seela ei ollut oma itsensä vaan itkuisa, jäykkä ja vaisu. Syynä oli ilmeisesti niskajumi ja särkylääkkeen jälkeen tuttu touhottaja on palannut. Jos minulla ei olisi kuollutta lasta, olisin varmasti vain antanut särkylääkkeen ja jatkanut hommiani. Mutta koska minulla on Peetu, kiikutin Seelan lääkäriin empimättä ja katumatta.

Illemmalla saan vieraaksi Rasmuksen ja Roopen äidin. Käydään Peetun haudalla ja kuolleiden lasten muistohetkessä sytyttämässä kynttilät pojillemme. Jos itketäänkin, niin varmasti myös nauretaan. Olen onnellinen, että Hanna on tullut elämääni, hänestä on viimeistään kuluneen kesän aikana tullut korvaamaton.

Ja huomenna on taas tavallinen päivä, mutta minulle, Hannalle ja tuhansille muille sekin on kuolleiden lasten muistopäivä.


Rakas Peetuni. Niin kauan kuin äidistä ääntä lähtee, äiti kertoo kaikille miten kiltti, hauska, hurmaava, avulias ja kaunis poika sinä olit. Niin kauan kuin äiti voi kävellä, sinä kuljet äidin mukana. Kiitos, kun toteutit suurimman unelmani: teit minusta äidin. Opetit minulle niin paljon; syntymälläsi, elämälläsi ja kuolemallasi. Niin kauan kuin äiti hengittää, äiti rakastaa sinua. Niin kauan kuin äiti on olemassa, äidillä on sinua ikävä.

Mansikkapaikka

Nämä on taas näitä päiviä. Viime viikolla mietin, miksi itku kuristaa kurkkua useammin, miksi on niin vaikea rauhoittua, olla onnellinen siitä mitä on. Miksi haudalla on vaikeampaa, miksi muut ihmiset ärsyttävät, miksi kaikkialla on pellavapäisiä, nappisilmäisiä kaksivuotiaita poikia. Pikkusiskoja, vauvoja, kesähuveja, perheitä. Onnea ja iloa, uuden alkua, ihanaa perusarkea.

Marttyyri sisälläni puskee kuumaa vettä kyynelkanaviin ja kiertää sisuskaluja. Minun elämäni on kurjaa, olen epäonnistunut, en enää ikinä voi olla onnellinen, kaikilla muilla on palaset kunnossa ja elämä ihanaa. Väistämättä samalla palaa pikavisiitille vanha tuttu syyllisyys; tämä on oma vikasi. Millainen vatsatauti muka kestää vuorokauden, millaisessa vatsataudissa lapsi muka on niin poissaoleva? Miten niin et tajunnut että kyse on kuolemanvakavasta, huono äiti!

Ja sitten sen muistaa, että mistä tämä johtuu; Seela täyttää sunnuntaina kaksi. Elämäni huikeimmista päivistä on kaksi vuotta. Nämä päivät kaksi vuotta sitten ovat muistojeni mansikkapaikka; kesä, perhe, ihana isoveli, pian poksahtava pikkusiskomaha.

Koen syyllisyyttä näiden muistojen kauneudesta ja ylivertaisuudesta; miten elämäni onnellisimmat päivät olivat päivät ennen kuin toinen lapseni oli syntynyt? Mutta ei se johdu Seelasta, se johtuu joutilaisuudesta. Kun Seela syntyi, elämä muuttui hektiseksi ja pelottavaksi. Kahden lapsen kanssa toimiminen, varsinkin taaperon ja vastasyntyneen, oli hurjaa. Onnistumisen tunne joka ilta oli ylitsevuotavainen; ne nukkuvat, ne on ruokittu, ovat puhtaat ja tyytyväiset. Olin minä silloinkin onnellinen päivällä, kun "tilanne oli päällä", mutta se oli kiireistä onnea, jota ei ehtinyt huomata.

Ja tiedän että tulen olemaan onnellinen uudelleen, samanlaisella joutilaan viipyilevällä tavalla kuin näinä päivinä kaksi vuotta sitten. En ehkä aikoihin, näiden mullistusten heijastukset sokeuttavat pitkään siltä onnelta. Mutta joskus olen yhtä onnellinen, ja se tulee epäilemättä olemaan pitkälti Seelan ansiota samalla tavalla, kuin se onni kaksi vuotta sitten oli Peetusta lähtöisin. Ja sitä oikeaa, rauhoittavaa ja viipyilevää onnea Seelan kanssa on edessä vielä vuosia, siihen on uskottava.

Mutta elokuun alku tänä vuonna on vähintään yhtä tunteikas kuin viime vuonna. Siinä mielessä ensimmäinen vuodenkierto ei auttanut; ei niitä muistoja käydä läpi vain kerran. Ehkä ne käydään joka vuosi, ehkä elokuun alku on aina vähän rankempi jakso, ehkä sitä on myös joulukuu.

Näistä lämpimistä martyyrinkyyneleistä ja yleisestä ankeasta olotilasta huolimatta; siitä huolimatta että suupielet ovat taas painuneet perusilmeessä alaspäin ja syöpäkin kolkuttelee, olen kiitollinen tuosta muistojeni mansikkapaikasta. Olen elämässäni joskus saanut kokea sellaisen onnen. Monet eivät saa sitä koskaan, eivät ainakaan tule siitä tietoisiksi. Jussi, Peetu ja Seela ovat antaneet minulle hirveän paljon kaikkea hyvää, joskin myös unettomia öitä ja hampaidenkiristystä. Mutta he yhdessä tekivät minusta äidin ja antoivat minulle tuon muistojeni mansikkapaikan, ja siitä olen heille ihan hirveän kiitollinen, vaikka elämä onkin kuljettanut aika paljon upottavammalle suolle sen jälkeen.

Epätietoisuudessa

Epätietoisuus jatkuu, se pahenee päivä päivältä. En enää tiedä itsekään mitä haluan, jos olen sitä koko aikana tiennyt. Haluaisin, että olisi perhe. Haluaisin, että emme olisi eronneet, ettei olisi tuntunut niin ahdistavalta että se oli ainoa vaihtoehto. Haluaisin, ettei Peetu olisi kuollut. Haluaisin, että äiti olisi täällä. Haluaisin olla onnellinen.

Monet ovat erostamme puhuessani todenneet, että olemme kokeneet niin raskaita asioita, ettei se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Kyllä, ei varmaankaan, siltä se varmaan ulkoapäin näyttää. Täältä sisältäpäin en koe, että Peetun kuolema olisi ollut kuin pieni osa parisuhteemme syöksykierrettä. Tottakai lapsen kuolema vaikuttaa kaikkeen, jos ei aina niin pitkän aikaa. Mutta asioita tapahtui jo kauan ennen Peetun syntymää, asioita joiden vaikutus eropäätökseen oli suurempi. Ehkä suurin yhteys Peetun kuolemalla ja meidän erollamme on siinä, että olemme tajunneet elämän olevan haurasta. Se on saanut tarkastelemaan itseään ja omia toiveitaan, sitä ainoaa elämää jota elämme.

Olemme hyvissä väleissä, juttelemme päivittäin muustakin kuin Seelan asioista. En kaipaa Jussia, mutta kun näemme, olisi kiva nähdä vähän kauemmin. En halua olla hänen kanssaan, mutten halua että hän on kenenkään muunkaan kanssa. Tämä ristiriita väsyttää ja ahdistaa. Olen aina elämässäni ennen tiennyt, mihin haluan vaa'an kallistuvan tällaisissa epävarmoissa tilanteissa. Nyt en tiedä mitä haluan ja se syö.

Jossain vaiheessa uskoin vahvasti, että palaamme vielä yhteen. Se usko hiipuu viikkojen myötä ja sen myötä, etten tiedä haluanko itsekään sitä enää. On vain odotettava, kaipa se tieto omista haluista vielä palaa. Tai jos ei, niin elämä jatkuu itsellään, omalla painollaan. Ei tämäkään surkeaa elämää ole, se epäonnistumisen tunne alkaa kai hiipua. Nautin omista oloistani silloinkin kun Seela on Jussin luona, en pelkää tyhjää kotia. Haluan uskoa, että jotain parempaa on edessä, joko yksin tai jonkun miehen kanssa elämäni jakaen. Uskonkin, vieläkin.

Peetu on ollut hautautuneena kaiken tämä taustalle. Ehkä alan tottumaan tähän jatkuvaan epävarmuuteen ja ehkä vihdoin pikkuhiljaa lakkaan tunnustelemasta tunteitani jatkuvasti, sillä Peetu on ollut enemmän mielessä. On itkettänyt enemmän, ollut ikävämpi. Se kesä kaksi vuotta sitten, se koko poika, kaikki tuntuu vain kauniilta unelta. Tuntuu kuin minulla olisi aina vain ollut yksi lapsi, Peetu tai Seela, kuka noista tietää. Joku nappisilmä papukaija tuossa on pyörinyt niin kauan kuin kykenen muistamaan.

Elämä kai on niin hektistä, etten psty päästämään ikävää iholle. Toisaalta se on jo niin tuttu kaveri, että ehkä se vain roikkuu koko ajan ihossa huomaamattani. Roikkukoon, saisi välillä nipistää vähän tiukemminkin. Tuikkaisisi niin, että tuntuisi. Pitäisi vedet valumaan silmistä ja sydämen rutistumaan. Että muistaisin Peetun, että muistaisin että hän kuoli. Että tuntisin sen taas, enkä vain onnistuisi hautaamaan sitä kiireen alle. Että tuntisin edes jotain, että tietäisin edes jotain.

Niin kuin tämänhetkisen voimabiisini, jota laulan joka aamu ajaessani Seelan hoitopaikasta töihin. Osaan ne sanat ja tiedän niiden osuvan, mutta en tunne sitä. En tunne sitä pakahduttavaa sydämen hypähdystä, kun joku osuu ja uppoaa. Tiedättehän sen tunteen? Sellaista minä musiikista olen aina saanut irti; jonkun lausahduksen ja sen sävelen, joka osuu sieluun niin että sen tuntee ihan fyysisesti. Tiedän, että se on siellä, mutta se ei osu vielä. Ehkä jo huomisaamuna?

"Kun valot sammuu niin sä kaiken näät 
Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät 
Suljet silmäsi ja hengität 
Kyllä kaikesta sä vielä selviät 
Joku voimas vei, vaik sä huusit ei 
Tää on hulluuden highway 
Avaat silmäsi ja hengität 
Ehkä huomenna sä ymmärrät 
Vielä elossa oot! 
Vielä elossa oot."

(Haloo Helsinki: Hulluuden highway)

Yksin

Istun uuden kodin sohvalla yksin. Ihan tyhjässä asunnossa, yksin.

Seela on ensimmäistä yötä Jussin luona, muutettiin tänne kaksioon viikko sitten. Koti on ihana, linnuntietä vain muutama kilometri vanhasta kodista. Silti ihan eri elämä, erilainen naapurusto, katutasoon on matkaa kuusi kerrosta. Huonekalut ovat pääpiirteittäin uusia, pinnat remontoituja, ikkunasta näkyy puiden latvat. Pihalla parkkiruudussa seisoo auto, mun ensimmäinen oma. Pieni kirppu, kymmenen vuotta vanha, mutta kuljettaa hyvin minut uuden elämän alkuun.

Se kirppu kuljettaa minua työhön ja Seelaa perhepäivähoitajalle. Peetun haudalle, Ikeaan, Jussin luo vanhaan kotiimme. Seelalle on tapahtunut niin paljon kuukaudessa, että en edes pysty käsittämään miten reippasti tuo pieni tyttö on ottanut kaikki muutokset vastaan. Ainakin vielä.

Kuukausi, ja kaikki on toisin. Eropäätöksestä on kuukausi. Vain viikkoa tuon päätöksen jälkeen oli eräs keskiviikkopäivä. Sen keskiviikkopäivän aikana sain uuden työn, kokopäiväisen ja mielenkiintoisen, ostin auton, asunnon ja hommasin Seelalle perhepäivähoitajapaikan. Ja tässä sitä nyt istutaan.

Olen yksin, yksinäinen, ikävöin. Vellon ihan surutta, vaikka joku nimetön voi sitä pitää huonona asiana. En ole voinut velloa, kun on ollut se arki ja kaikki muutokset yhdessä rytinässä. Lähdin töistä neljä tuntia sitten, kävin hakemassa lyhdyn pois Peetun haudalta, velloin automatkalla vähäsen (Lauri Tähkän "Sinä olet minun" -biisin tahtiin), kävin syömässä ystävän kanssa ja ajelin kotiin vellomaan lisää.

Antaudun sille, yritän ainakin. Taaskaan se ei tosin oikein irtoa. En kai ole kaikessa hässäkässä aivan edes tajunnut tapahtunutta. Mieli vaeltaa kaikkeen menetettyyn, perheunelmiin, tähän yksinäisyyteen. Epätietoisuuteen, joka minun on nyt opittava kestämään. Edelleen toivon, sanon sen ihan julkisesti ja ääneen, että me vielä löytäisimme toisemme. Alan nyt vasta ymmärtää, että sitä ennen on löydettävä itsensä. Löydettävä se minä, joka en ole enää ollut. Opiskeltava itseään, tunnettava kaiken sen paino, mitä elämässäni on tapahtunut. Ennen kaikkea viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta myös viimeisen kolmentoista vuoden kuluessa.

Vaikka ykkösvaihtoehtoni edelleen on selvä, se perheyksikkö ja se mies, olen täysin tietoinen ja varma tästä asumiserosta. Me tarvitsemme happea ja välimatkaa, itsenäisyyttä. Tätä yksinäisyyttä. Monet ovat kysyneet mitä meille tapahtui. Ei meistä varmaan kumpikaan tiedä. Ehkä me vain kasvoimme erillemme, ehkä rakkaus muuttui ystävyydeksi, ehkä meiltä vain kuoli lapsi. Sitä tässä nyt selvitetään, että onko tapahtunut liikaa vai olisiko vielä jotain tapahtumatta yhdessä.

Epätietoisuus tulevasta kuormittaa. Omissa tunteissani olisi varmaan tarpeeksi, mutta niiden lisäksi on Jussin ajatukset ja Seelan kokemus. Siksi omat tunteeni eivät taaskaan tule. Muut kuin se yksinäisyys, pelko siitä surusta ja luopumisesta mikä ehkä on edessä. Pidän uuden kotini raivopäisen siistinä. Minun tavarani, minun järjestykseni, minun 80-senttinen sänkyni. Mutta missä ovat minun tunteeni? Ikävä tulee, kun Seela soittaa isälleen videopuhelun iltaisin. Ikävä tuli, kun hän äsken soitti minulle. Olen yksin. Se on samalla ihan hirveän vapauttavaa ja samalla todella ahdistavaa. Mutta se on nyt tarpeen.

Yksinäisyyden lisäksi tunnen suunnatonta haikeutta. Eilen olimme Seelan kanssa kaksin lähipuistossa. Tiesin, että se puisto on siellä, mutta olin lykännyt sinne lähtemistä. Se puisto on nimittäin viimeisiä paikkoja, joita en ole vallannut takaisin Peetun kuoleman jälkeen. Sinne puistoon ajoimme pari kertaa kaksi vuotta sitten kesällä, kun halusimme keksiä jotain uutta puuhaa ja valoisat kesäillat olivat pitkiä, Jussi lomalla.

Muistan sen tunteen siinä puistonpenkillä. Pikkuhiljaa laskeva elokuinen aurinko, kesän tuoksu, ruohikko jo hieman palanut, mutta metsä vehreänä. Suloinen ja rakas pellavapäinen poika kesävaatteissaan, leikkimässä vielä hetken ennen iltapuuroa. Innoissaan uusista härveleistä. Mahassa potki pikkusisko, joka saattoi syntyä vaikka seuraava yönä. Vieressä elämäni mies. Täydellinen perhe, täydellinen onni ja täydellinen kesäilta. Katselimme puiston toisella puolella olevia rivitaloja ja haaveilimme, miten hienoa olisi kun joskus asuisimme siinä. Lasten kanssa, vehreän metsän ja ison puiston vieressä.

Nyt minä asun, tosin kerrostalokaksiossa toisella puolella sitä metsää. Kahdestaan sen vauvan kanssa, jota en silloin ollut edes tavannut. Ei poikaa, ei miestä. Jospa joskus vielä, vuosien kuluttua, voisin tuntea edes häilyvän hetken tuo samanlaisen onnentunteen kuin kaksi vuotta sitten, siihen on uskottava.

Yksinäisyyden ja haikeuden seurassa asustaa myös epäonnistuminen. Tunnen olevani epäkelpo, b-luokan kansalainen, eronnut. En kelvannut, jään yksin. Mieleni kamppailee kovaa miettiessään, haluanko olla yksin vai olenko vain ajautunut siihen. Yksinäisyyden mukana tulee nimittäin vapaus. Se on siellä jossain, ja jos päädymme siihen että tämä ratkaisu on pysyvä, uskon myös sen vapauden tunteen jossain vaiheessa voittavan yksinäisyyden; on pakko uskoa. Kunhan taas luopumiskamppailu on kamppailtu ja olen antautunut sille mahdollisuudelle ettemme elä ydinperheessä, tulen olemaan onnellinen. En ehkä aikoihin yhtä onnellinen kuin kaksi vuotta sitten siellä leikkipuistossa, mutta ainakin onnellisempi kuin nyt, onnellisempi kuin puoleentoista vuoteen.

Ostin taulun juhannusaaton reissulta saaristosta. Asettelin sitä pitkään, lopulta se päätyi eteiseen. Näen sen melkein joka kolkasta asuntoani. Siinä lukee "hyviä asioita tulee tapahtumaan". En tiedä mitä ne ovat, mutta on sen nyt jo jumankauta tilastojenkin valossa oltava totta.

Yksi hyvä asia ainakin on tapahtunut, nimittäin se työ. Siihen minä en ollut epäkelpo enkä ainakaan vielä ole siinä myöskään epäonnistunut. Työ oikeastaan löysi minut, sattuman kaupalla. Aikataulu oli tiukka ja tuntui hurjalta astua täyteen työviikkoon ensimmäistä kertaa neljään vuoteen, vieläpä samalla viikolla asumiseron ja lapsen päivähoidon aloituksen kanssa. Mutta sinne minä astuin enkä ole katunut. Salainen haaveeni on ollut työskennellä rekrytoinnin parissa, ja jos minulle kotiin soitetaan ja pyydetään tulemaan haastatteluun työhön, joka on hyvinkin pitkälti henkilöiden ja työpaikkojen yhdistämistä, niin hölmö kai olisi kieltäytynyt.

Joten tosiaan, tässä sitä istutaan. Omassa kodissa, yksin. Opetellaan olemaan, hengitetään taas se sama iänikuinen hengenveto kerrallaan. Yksinäinen, muttei yksin. En ikinä, sen minulle opetti tuo edelliseen blogikirjoitukseen tullut kommenttikin. Ympärilläni on valtava määrä upeita ihmisiä, jotka välittävät minusta. En ehkä ole kelpo vaimoksi, mutta kelpaan ihan juuri tällaisena ihmisenä, ystävänä ja äitinä. Sitä paitsi: hyviä asioita tulee tapahtumaan. Joohan?

Karilleajo

Siinä sitä nyt ollaan: avioero.

Päätös kypsyi, tai oikeastaan tilanne eskaloitui liikaa, jotta olisimme voineet yrittää korjata jotain. Ehkä ei edes ollut mitään korjattavaa enää.

Ero on harvoin tasapuolinen päätös, en koe että se oli sitä nytkään. Toinen on aina valmiimpi, toinen sanoo ensin ne sanat. Tai jotkut sanat. Sanat taisin sanoa minä, mutta päätös oli Jussin. En avaa sen tarkemmin miten ja miksi, mutta minä olisin halunnut vielä taistella.

Ainakin luulin niin. Toisaalta olen vain ihan tosi väsynyt. Tsemppaamaan, yrittämään, ymmärtämään. Luopumaan ja hengittämään hetki kerrallaan, aloittamaan aina alusta. Uskomaan, että tästäkin me selvitään yhdessä.

Tiedän ansaitsevani jotain parempaa, tiedän että se on olemassa. Se ei ole henkilö, vaan rauha. Tieto siitä, että vaikka kaikki muu ympäriltä sortuu, minä seison sen pölypilven keskellä. Kyyneleet ehkä silmissä, valmiina luopumaan ja alkamaan alusta taas, jälleen uuden elämänvaiheen. Mutta seison.

Ja Seela seisoo myös, toivottavasti aina. Seisoo ja hymyilee, äidin pieni aurinko. Ja kolmatta kertaa puolentoista vuoden sisään hoen samaa mantraa: "onneksi on Seela".

Suru, puhdas raivo, menetettyjen perhehetkien kavalkadi, muistot, meidän tavat, uuden odotus, luopumisen tuska, helpotus, kaikki poukkoilee sekavana sirkuksena päässä. Ajallaan se rauhoittuu, aikanaan tiedän tämän olleen hyvä näin. Viivan alle jää monta hyvää muistoa ja Peetu sekä Seela. Ei ihan turha kolmannes elämästäni.

Juuri nyt mieli kyllä kaipaa huutaa ulos sitä, mitä muuta viivan alle jää. En tee sitä silti täällä, se ei olisi kaunista eikä reilua. En halua sotkea Peetun blogia niin rumiin kitkeryyksiin. Niiden on päästävä ulos, mutta koitan pitää ne poissa täältä. Älkää siis ihmetelkö, vaikka blogi hiljenisi entisestään; olen vain siirtynyt hetkeksi muualle, tauolla, palaan pian. On vähän hommia.

Niin ja sitten; jos siellä kuitenkin on joku, joka näistä asioista päättää, niin nyt alkaisi jo riittää. Nyt olisi sen "helpottaa"-kohdan aika.

Matalikko

Täällä ollaan yhä, vaikka blogi onkin pysynyt hiljaa. Viime viikko oltiin reissussa, Kroatiassa. Oli kaunis paikka! Seela oli oikein reipas pieni matkustaja ja löysi kivisiltä rannoilta uuden suosikkiharrastuksen: kivien heittelyn. Katselin siinä ilta-auringossa puuhaavaa pientä rakasta touhukasta tyttöä ja taisin itkeä kyyneleen kaivatessani niin kovin sitä toista.

Sen enempää sanottavaa mulla ei tällä kertaa taida tänne ollakaan, vaikka niin mielelläni purkaisin oloani yksityiskohtaisemmin. En koe sitä reiluksi tilanteessa, joka ei kosketa vain minua ja omia tunteitani.

Olemme nimittäin ajautuneet avioliitossa matalikkoon, pattitilanteeseen, kuilun reunalle. Nyt energiani menee sen selvittämiseen, voimmeko vielä kääntää kurssia ja välttää lopullisen karikon. Selvitämme sitä ajan kanssa kesän aikana, yhdessä, yksin ja ammattilaisten kanssa. Toivomme parasta, toki Seelan takia, mutta yhtä paljon itsemme takia, Peetunkin. Toivomme, vaikka välillä tuntuu ettei ole enää mitään mitä toivoa. Toivokaa tekin siellä.

Paine

Teistä ihan vuorenvarmasti moni tietää sen tunteen, kun päässä kuhisee muurahaiskeko. Varsinkin naiset, uskoisin; lyhyen otannan perusteella tämä vaikuttaa tyyppivialta. Se tunne, kun päässä pyörii painonhallinta, kauppalista, rahahuolet, parisuhteen tila, lapsen kasvatus. Onkohan haudalla oleva kynttilä jo sammunut, varastokomero on siivoamatta, siihen ja tuohon ystäväänkään ei ole tullut otettua yhteyttä. Missäköhän me asumme kahden vuoden kuluttua, löytyykö niitä töitä ikinä, miten kasvatan lapsestani tasapainoisen ja kunnollisen ihmisen, missähän ne syksyllä kadonneet avaimet ovat, koskahan pölyt on viimeksi pyyhitty pesukoneen takaa. Pitää muistaa skannata passit reissua varten, katsoa kesävaatteiden kunto, pitäisikö ostaa puuduttavat korvatipat lentokoneeseen. Mitähän viikonloppuna syötäisiin, äitienpäivälahjat pitäisi miettiä. Ai niin se vaaka näytti tänä aamuna kurjia lukemia, mitenhän parisuhde voi, miten rahat riittävät jos työttömyys jatkuu.

Tiedätte kyllä, en jatka enempää vaikka voisin loputtomiin. Siihen kun heitetään päälle vielä kuollut lapsi ja äiti, niin aikamoinen surina käy päässä toisinaan. Sitten Jussi kysyy missä sen verskat on tai Seela levittää keittiöstä muovikipot pitkin lattiaa kuudetta kertaa aamupäivän aikana. Välillä tuntuu että pää leviää. Pelottaa, että hetkenä minä hyvänsä alan näkemään pieniä vaaleanpunaisia keijukaisia ja tanssimaan niiden kanssa hyräillen. Turha kai sitä pelätä on, kivaltahan se kuulostaa.

Ja tämähän on ihan tuttua, aina olen ollut murehtija. Päivänä muutamana todettiin erään ystävän kanssa yhteen ääneen, että olisipa hienoa kun olisi hetken kaikki hyvin. Ei mitään murhetta, ei mitään tehtävää, ei miettimistä. Kaikki komeronnurkat siisteinä, läheiset ihmiset kukoistavan onnellisina, sydän riemuissaan. Mutta ei sellaista ole, pitää opetella sietämään se paine.

Olen aloittanut terapian pari kuukautta sitten. En ole vielä varma tuleeko siitä olemaan mitään hyötyä, mutta tuskinpa haittaakaan. Pääasiassa minä vain puhun siellä, kaikkea sitä mikä päässä kuhisee ja on kuhissut kovemmin jo vuoden ja neljä kuukautta. Mutta sen olen oivaltanut, että tämä kuhina kulminoituu syöpään ja oksentamiseen, kahteen asiaan joita en voi hallita tai ennakoida, vaikka tekisin millaisia listoja ja suunnitelmia. Kaksi asiaa, jotka ovat olemassa vaikka kaikki muu olisi järjestyksessä. Se paine pitää opetella sietämään, oppia hyväksymään se, että mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa.

Loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin hyvin. Siinä viitekehyksessä, jossa se nyt hyvin voi olla; Peetu ja äiti ovat yhtä poissa kuin tulevat olemaan. Onni ja rauha on tehtävä niissä raameissa. On opeteltava jättämään likaiset ikkunat omaan arvoonsa, ne ovat kuitenkin likaisinakin olemassa, minun ikkunani suojaamassa elämääni tuulelta ja sateelta. Ensi syksyn, saati kymmenen vuoden päässä odottavia murheita ja paineita en voi tänään kantaa. Mennyttä puolestaan en voi muuttaa, sitä on turha jossitella.

Se vain on kaikki niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Joten tässä paineessa sitä poukkoillaan, rutistutaan hetkeksi sen alle ja odotellaan tulevatko ne keijukaiset tanssimaan, vai jatkuuko kaikki omalla painollaan. Hetkittäin sen paineen alta kuitenkin paljastuu timantti, säihkyvä ja ainutlaatuinen; minä, minun elämäni.

Yöllä yksin Peetun kanssa

Makaan sängyssä enkä nuku vaikka pitäisi. Haluan valvoa, vaikka uni kiskoo päätä tyynyyn. Haluan valvoa, pitää tämän hetken mun ja Peetun hetkenä. Niin kuin neljä vuotta sitten, kun kävelin yksin sairaalan käytäviä. Jussi oli lähetetty kotiin ja minut siirretty odottelemaan supistusten alkua. Kävelin siellä tyhjiä käytäviä, silittelin vatsaa ja jännitin tulevia tunteja. Minä ja Peetu kahdestaan, vaikken ollut edes kasvojaan nähnyt.

Neljä vuotta sitten oli huikea päivä. Surettaa ja suututtaa, ettei aprillipäivä ole enää kiva, Peetun syntymän vuosipäivä ei ole enää ihana, hauska, riemukas ja nostalginen. Se on surullinen, synkkä ja haikea. Ikävä kalvaa kipeästi. Siihen luulee tottuneensa, mutta sitten se kaivaakin vähän syvemmältä.

Viime vuonna julistin ettei Peetun synttäri ole niin paha. On se, ainakin tänä vuonna ja ainakin juuri nyt. Kaipaan niin kipeästi sitä mitä ei ole, mistä en tiedä mitään. Olen ollut äiti 12 tuntia vajaat neljä vuotta, mutta minulla ei ole ollut yli kolmevuotiasta lasta, en tiedä sellaisista juuri mitään. Mitkä ovat ne asiat, joiden oppimista odotetaan? Mistä väännetään kättä? Mitä katsotaan, millä leikitään? Millainen kakku olisi pöydässä, mikä olisi paras lahja?

Sen sijaan on helmililjat haudalle, ja sininen kimppu jossa on neljä kukkaa. Kippistetään pillimehulla ja syödään suklaakeksejä, päivälliseksi ranskiksia ja nakkeja. Kuten tulee olemaan aprillipäivisin tästä eteenpäin, se on sovittu jo viime vuonna. On muistot, on rakkaus ja ikävä. Neljä vuotta sitten vaelsin niitä loputtomia käytäviä, nyt vaellan tätä loputonta matkaa. Yhtä yksin kuin silloinkin, mutta näkymättömien matkakumppanien ympäröimänä. Peetu mukana, vaikken voikaan hänen kasvojaan nähdä.

Hyvää syntymäpäivää Peetu. Äiti rakastaa sinua tänäänkin. Tänäänkin äidillä on sinua kova ikävä.

Surulla on oma paikkansa minussa

Taas on vierähtänyt kaksi viikkoa ilman, että on ollut mitään sanottavaa. Ei nytkään varsinaisesti olisi, mutta päätin ottaa asiakseni kirjoittaa edes jotain. Eräs ystävä juuri muistutti, millainen henkireikä tämä blogi on ollut ja miten joskus kuvailin tekstin lentävän ulos näppäimistöstä kun istun tähän ruudun ääreen. Enää ei ole niin.

Haluan edelleen kirjoittaa, siksikin koska käyn edelleen lopullista luopumiskamppailua; luopumista surusta, joka on ainoa mitä Peetusta on jäljellä. Tai eihän se ainoa ole, onhan minulla muistot, valokuvat, rakkaus, äitiys, tiettyjä rutiineja ja sanontoja, hauta. Ne ovat asioita, jotka kulkevat aina mukana. Kai tämä surukin, mutta sen hälvenee hälvenemistään. Lohdullista, varsinkin teille jotka olette vasta matkanne alussa. Niin kai minäkin olen, mutta uskon että viime ja tämän kevään välillä tapahtunut muutos tunteessa on suurempi kuin mitä se tulevina vuosina tulee olemaan.

Haluan kirjoittaa myös, koska tiedän että te luette. Mutta jotain kai kertoo sekin, että niinä hetkinä kun minulla on aikaa istua kirjoittamaan, katsoisin mieluummin telkkaria, selailisin asuntoja tai matkatarjouksia, tekisin työhakemuksia tai kuuntelisin musiikkia. Suru on ottanut oman paikkansa, olen hyväksynyt tämän osaksi elämääni. Ei tunnu enää, että paine sisällä kasvaa. En aio silti lopettaa kirjoittamista, en koskaan, vaikka tulevina kuukausina ja vuosina kirjoitustahti varmasti harvenee entisestään. Niin sen kuuluu ollakin, koska suru väistyy osaksi arkea. Joten mitä harvemmin kirjoitan, sitä iloisempia voitte puolestani olla.

Onhan tässä silti ollut vähän kaikkea. Viime viikonloppuna kävin mökillä ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen, ja hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa ikinä. Tyhjät kaapit, hoitamaton piha, valtava määrä muistoja. Peetu hyppi toisella olkapäällä ja äiti toisella. Tuijotin monesti makuuhuoneen lattiaa pitkään, sitä kohtaa mihin äidin elämä päättyi. Tunnetta ei taaskaan tullut, vaikka olo olikin haikea. Minulla oli liian kiire puuhata, liian kiire muistella.

Edellisyönä näin unta Peetusta, pitkästä pitkästä aikaa. Hän ei ollut kuollut, mutta kuolemaisillaan, kai jonkinlaisessa saattohoidossa. Unen tunnelma oli haikea ja surkea, mutta muistan Peetun ilmeet. Ne olivat tuttuja ja lohduttavia, tuntui kuin poika tosiaan olisi ollut siinä. Kun Seela herätti minut siitä unesta ja alkoi vaatia huomiota, kiukustuin hänelle. Teki mieli huutaa, että ole nyt hiljaa ja anna äidin pitää kiinni tästä tunteesta hetki. Uni lipui pois, se tunne lipui pois ja olisin halunnut viivytellä siinä hetken.

Olen muutenkin ollut surullisempi tällä viikolla, itku on ollut herkemmässä. Peetu täyttäisi lauantaina neljä. Viime vuonna syntymäpäivä ei tuntunut juuri missään, uskon sen johtuvan siitä että koko kevät oli niin kamala ja synkkä, ettei yksi päivämäärä tehnyt eroa oloon. Nyt nuo päivämäärät ovat ne, joina mieli vaeltaa useammin ja vaativammin menneeseen. Minulla on ikävä, en osaa sitä muutoin kuvata.

Ehkä ei tarvitse yrittääkään.

Kaiken pitää aina jatkua
Se on selvä se
Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua
Jostain rakkaasta
Mut kaiken pitää silti jatkua
Mennä eteenpäin
Muistan hymysi, muistan sanasi
Koko ikäni
Rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää
Itkeä ikävää

Kuolema on joskus kohtuuton
Epäreilukin
Silloin kun se vie
Jonkun jonka tie
Vast äsken aukesi
Mut mikään ei saa koskaan loppua
Ihan kokonaan

Muistan hymysi, nuoren ilosi
Koko ikäni
Rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää
Itkeä ikävää.
Itkeä ikävää.
Kaiken pitää aina jatkua

(Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua)

Ruma tunne

Olisin ihan hyvin voinut jättää tämän kertomattakin ja pitää yllä kuvaa itsestäni jonkinlaisena surusankarina, vahvana ja hienona ihmisenä. Miettisitte minua siellä ajatellen, että kylläpä hän suhtautuu kaikkeen järkevästi ja kauniisti. Mutta koska päätin silloin aluksi, että kerron kaikesta täällä rehellisesti, niin sillä linjalla on jatkettava. Itseni vuoksi, jotta muistan tämänkin tunteen ja myös teidän lukijoiden vuoksi, jottette pidä minua minään supersankarina, jota rumat tunteet kaihtavat.

Eräässä Facebookin äitiryhmässä nimittäin on viime päivinä eletty mukana myöhäistä keskenmenoa. Eräs äiti on päivittänyt epätoivoista tilannettaan sairaalaan joutumisestaan asti. Ryhmä on täyttynyt empatiasta, sydämistä ja voimantoivotuksista, kauhisteluistakin. Minäkin olen kirjoittanut omia pahoittelujani, en osaa edelleenkään tällaisissa tilanteissa tehdä muuta kuin toivottaa sitä iänikuista voimaa sen iänikuisen sydämen kera. Korostan kuitenkin, että olen ihan oikeasti ja aidosti pahoillani tuon äidin kokemuksesta. Hän ei varmasti olisi sitä millään tavalla ansainnut, ja hän elää epäilemättä elämänsä toistaiseksi karmeimpia päiviä nyt. Minunhan se pitäisi ymmärtää jos kenen.

Mutta ei hän ole ainoa. Minunkin lapseni on kuollut! Kyllähän siellä ryhmässä silloin oli pari voimantoivotus-sydän-empatiaketjua Peetullekin, silloin joulukuussa kun tarinamme kerrottiin anonyymisti ja kysyttiin haluavatko ryhmäläiset jotenkin tilanteessamme auttaa. Ja uudelleen keväällä, kun liityin takaisin ryhmään ja kiitin osanotoista ja avusta. Tiedän, että teistä lukijoistakin iso osa on siitä ryhmästä peräisin. Ehkä jopa tuo keskenmenon kokenut äiti päätyy lukemaan tämän kirjoituksen. Toivottavasti ei, en usko että hän saa tästä mitään irti. Ehkä alkaisi vihatakin minua. Vihaan itsekin itseäni näiden tunteiden kanssa. Olen pettynyt, kun sisältäni kaivautui sittenkin esiin marttyyri.

Mutta silloin aluksi mietin itsekin, että olisi ollut helpompaa kun Seelalle olisi tapahtunut jotain. Hän oli vasta vauva, ei häneen ollut niin kasvanut kiinni kuin Peetuun. Nyt on. Eikä se tietenkään olisi ollut helpompaa, en tietenkään olisi ajatellut että onneksi Seela eikä Peetu. Ne vain ovat niitä ajatuksia.

Niin nämäkin ajatukset ja tunteet. Katkeruus siitä, ettei Peetulle sytytellä kynttilöitä siellä enää, ei Peetulle eikä muille ryhmäläisten menettämille lapsille. Isommilla viikoilla, isommille lapsille. Hirveän rumia ajatuksia, häpeän niitä.

Tiedostan tämän myötä sen, etten ole lähellekään valmis vertaistukihenkilöksi lapsensa menettäneelle. Kaikki muut surevat väärin, kaikkien muiden saama empatia on minulta pois. Kaikki unohtavat, että minäkin olen menettänyt lapsen. Kaikki unohtavat Peetun, piru vie! Minäminäminä, minun suruni, minun lapseni.

Ehkä tämä riittää tästä aiheesta, ehkä voin vain lyödä pisteen ja koittaa unohtaa että minussa elää tällainen rumuus. Ehkä voin koittaa hyväksyä sen, vaikka se vaikeaa onkin. Ehkä se kuuluu tähän. Ehkä en tule aina heittäytymään näin lapsellisiin tunteisiin, kun joku menettää lapsen, oli se sitten minkäkokoinen lapsi hyvänsä. Ehkä, toivottavasti.

Tarve kertoa

Viime aikoina olen alkanut kertoa Peetusta ihan kenelle vain. Olen kai tehnyt sitä koko ajan, mutta vielä viime vuonna se tuntui olevan niin olennainen osa kaikkea, että sen kertomatta jättäminen tuntui yksikertaisesti väärältä. Se oli kaikki; minä olin suru ja suru oli minä. Nyt elämä on kuljettanut eteenpäin ja sen voisi hyvin myös jättää kertomatta satunnaisesti hiekkalaatikolla vieraileville. Viime kesänä kerroin vasta parin kerran jälkeen, oli kai tarve ensin vakuutella vastapuoli siitä että olen ihan normaali.

Rakennan usein hataran aasinsillan, jonka varjolla pääsen mainitsemaan asiasta. Ne sillat ovat useimmiten niin huterat, että mietin jälkikäteen ettei koko puheenaiheessa ollut muuta pointtia kuin päästä sanomaan Peetun nimi. Pohjimmiltaan se tunne on tarvetta tehdä jutustelukumppanille tiedoksi, että minulla on kaksi lasta. Että en minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyydissä loiskutellessani täällä kuralammikoissa puolitoistavuotiaan kanssa. Tuttua huttua tämä, sekin miten opetellaan puhumaan ja miten uhma näyttäytyy parivuotiaalla. Siksi on päästävä sanomaan, että esikoinen sitä ja tätä. Ja usein se juttelukaveri siloin kysyy, että minkä ikäinen esikoinen, ja pääsen kertomaan.

Usein reaktio on kauhistus, tottakai, niin olisi itsellänikin. Monesti silmä kostuu, lähes aina kuulen pahoittelut. Se tuntuu vähän hassulta, kun nyt otetaan osaa niin vilpittömästi, tapahtuneesta on kuitenkin kohta vuosi ja kolme kuukautta. Osanotto kuuluisi jotenkin enemmän niihin alkuviikkoihin, hautajaisiin ja valkoisiin kukkiin. Mutta loppujen lopuksihan se on oikeinta ja rehellisintä, mitä tilanteessa voi sanoa.

Jälkikäteen nolottaa lähes poikkeuksetta, että pitikö tuollekin satunnaiselle kohtaamiselle lyödä niin surkea leima. Oliko pakko tehdä toiselle kurja olo, mitä hyötyä on siitä että hän nyt surkuttelee ja miettii että onpa hirveää, että lapsia tosiaan kuolee. Yritänkö siinä jotenkin nostaa itseäni jalustalle, että katsopa miten urhea minä olen. Yritän armahtaa itseni; jos minusta tuntuu että haluan puhua Peetusta, niin se on silloin oikein. Se kauhu ja epämukavuus, mitä se toinen kokee, on kuitenkin pientä omiin tuskiini verrattuna. Miksi en muistuttaisi, että sellainenkin maailma on olemassa.Vuosi sitten oli paljon tuttuja joita tapasimme ensimmäistä kertaa ja joille saimme kertoa Peetusta. Niitä tilanteita taitaa kaivata, siksi niitä rakentelee puoliväkisin tuolla kulkiessaan. Aina se kertominen koskettaa, mutta se pitää Peetun todellisena minulle.

En aio jämähtää tähänkään vaiheeseen, en aio katkeroitua ja olla loppuelämääni se tyyppi, jonka on jokaisessa tilanteessa tuotava julki omat kovat kokemuksensa. Peetu ei ole vain kuollut lapseni, Peetu on esikoiseni. Hän oli elävä lapsi, minulla oli kotona taapero ja vauva. Olen yhä kahden lapsen äiti. Se ottaa välillä hieman koomisiakin piirteitä, se miten on pakko olla suuna päänä kertomassa miten MINÄ olin kahden lapsen kanssa. Vaikka käytännössä kaikki kaverit ja satunnaiset tuttavat tietävät Peetusta ja varmasti myös muistavat että minulla on kaksi lasta, se on pakko päästä aina tuomaan esille. En pidä siitä piirteestä itsessäni. Keskeytän muiden lauseita ja puhun päälle, mutta en osaa muuttaa tuota piirrettä. En ole aina ollut sellainen. Ehkä se on vain vaihe, sellainen kuuluisa vaihe kuin lapsilla on jatkuvasti. Ehkä se menee itsellään tai ehkä sen kanssa joutuu tekemään hommia.

Niinä kymmeninä, varmaan lähemmäs satoina kertoina kun olen kertonut Peetusta, en muista saaneeni kuin yhden kurjan kommentin. Se oli viime viikolla, kun hiekkalaatikolla pari kertaa tapaamalleni isoäidille oli vain pakko päästä kertomaan. En edes muista mikä aasinsilta silloin oli käytössä, mutta ihan hyvin tilanteen olisi voinut välttää. Isoäiti kauhistui ja ennen kuin hän varmaan ehti edes punnita seuraavaa siirtoaan, hänen suustaan purkautui kauhistunut huokaisu: "voi miten paljon se pieni poika on kärsinyt!". Vihlaisi, tuijotin häntä hetken osaamatta sanoa mitään. Mutisin jotain oudosti puuttuvista kivuista ja mahataudin yleisestä kammottavuudesta. Eihän Peetu kärsinyt, eihän? Lupaatteko? Ette tietenkään, ei sitä kukaan voi tietää.

Eilen olimme Seelan kanssa siinä sydäntutkimuksessa. Seelan sydän on kunnossa ja paikallaan. Ei sitä edes ultrattu, koska lääkäri ei tarkasta kuuntelusta huolimatta löytänyt sivuääntä enää. Ne kuulemma tulevat ja menevät tämänikäisillä. En ollut huolissani oikeastaan missään vaiheessa, siksi eilinen sairaalareissu oli enemmän paluuta Peetun viimeiseen päivään kuin murehtimista todellisesta asiasta. Aulassa vastaan tuli tuttava vuosien takaa, töissään lounastauolle menossa. Hän ei edes yrittänyt näytellä ettei tiedä Peetusta tai koittanut keksiä sanottavaa säästä. Halasi ja sanoi tietävänsä. Arvostin elettä, kohtaamisesta jäi lämmin olo. Minun ei tarvinnut keksiä aasinsiltaa eikä jättää kertomatta yhtä suurimmista minulle tapahtuneista asioista.

Lääkäri oli myös mahtava, sekä hänen seurassaan olleet sairaanhoitajat. Heillä oli aikaa, he olivat empaattisia ja iloisia. Lääkäri tutki Seelan tarkasti ja ihasteli hänen tyyneyttään. Sanoi lopuksi, että vaikka ei löydä Seelasta mitään vikaa, perhehistoriamme tuntien he tekevät vaikka parisataa turhaa testiä jos saamme siitä mielenrauhaa. Juttelimme hetkisen Meckelin divertikkelistä ja Peetulta puuttuneista kivuista, totesimme yksissä tuumin ettei Seelan suolen uusintaultra tuottaisi millään tasolla arvokasta informaatiota. Että vaikka divertikkeli löytyisikin, ei sitä oireettomana alettaisi poistaa. Käynti oli hyvä, taas kerran lastenpoli teki minuun vaikutuksen. Oli hienoa, ettei tällekään lääkärille tarvinnut kertoa Peetusta, että hän sanoi sen aivan oma-aloitteisesti ja ääneen. Hienoja tyyppejä, jotka tekevät hyvää työtä.

Lähtiessämme ohitimme aulassa Sen Huoneen. Tuijotimme molemmat sanaakaan sanomatta suljettua ovea ja vilkaisimme toisiamme huokaisten. Edelleen on sellainen olo, että jos vain kävelisin Siihen Huoneeseen, Peetu olisi siellä. Saisin vielä hyvästellä, vielä kerran suukottaa ja kertoa miten paljon rakastan, aina. Ottaisin ne valokuvat ja viipyisin pitempään. Ei olisi kiire selviytymään, tietäisin että sitä ehtii myöhemminkin. Laulaisin Lapin äidin kehtolaulun. Leikkaisin hiuskiehkuran talteen ja silittäisin räpylävarvasta, sitä kohtaa missä kaksi varvasta oli yhdessä. "Ehkä tämä ohjaa uimarin uralle", sanoi synnärin lääkäri kotiinlähtötarkastuksessa liki neljä vuotta sitten.

Niin, ehkä se olisi ohjannut. Tai sitten se olisi häirinnyt Peetua niin, että hän olisi leikkauttanut varpaat erilleen jossain vaiheessa. Tai ehkä hän ei olisi kiinnittänyt siihen ikinä mitään huomiota. En tiedä, en tule koskaan tietämään ja se tässä on kaikkein kurjinta. Kaipaan sitä Peetua, joka meillä oli, mutta ihan yhtä paljon minua surettaa etten saa ikinä tietää kuka tai mitä Peetusta olisi tullut. Millainen suhde meillä olisi ollut, mitä höpötyksiä hän ja Seela olisivat keksineet. Kamppailen luopumiskamppailua yhä, ehkä aina. Ja siksi minun on pakko kertoa Peetusta, niin täällä blogissa kuin satunnaisille tyypeille hiekkiksellä. On pakko kuulla ne sanat, tehdä näkymätön poika todelliseksi sille toiselle osapuolelle, on saatava käyttää sitä täydellistä nimeä; Peetu.

Ilo ja ikävä

Mietin Peetua nykyisin vähemmän. Onpa lohduton ja kamala ajatus! Mutta se on sanottava ääneen, tunnustettava itselleen. Peetu alkaa siirtyä historiaan, ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti. On vaikeampaa palauttaa mieleen kaikki se, mikä oli jokapäiväistä ja minkä tunsi lihasten muistissa. Autojonot ovat tehneet tietä Seelan palikkaleikeille. Peetun lukemat kirjat on Seelan toimesta käsitelty tunnistamattomaan muotoon. Hauta on ainoa, mikä edustaa Peetua fyysisesti. Otamme pari kertaa viikossa aikaa käydäksemme siellä. Se on taas vaikeampaa, ei sieltä lähteminen, vaan siinä seisominen.

Lapsen kuoleman kanssa siis ilmeisesti oppii elämään. Tämä viikonloppu oli kiva, oli mukavalla tasapainolla joutilasta ja toimeliasta aikaa perheen kesken. Ei tehty mitään ihmeellistä, mutta oltiin vain. Viime viikonloppuna otettiin vähän kovemmin yhteen Jussin kanssa, erottiinkin kertaalleen. Mutta niin erottiin kaksi viikkoa sitten matkalla häihinkin ja matkalla sieltä poiskin. Ei kumpikaan sitä tosissaan halua, se on vain heitettävä ilmoille kun olo on pahimmillaan. Nyt ilma on puhdistunut ja hyvä olla yhdessä. Ei siihen enempää vaadita, kun on tarpeeksi kiva perhe. Tänä viikonloppuna olin onnellinen. Juuri samalla kuplivalla mutta rauhoittavalla tavalla kuin ennen edellisvuoden joulukuutakin. Syyllisyyspeikkokaan ei hyppinyt olkapäällä onnesta huolimatta.

Mutta onhan minulla ikävä. Peetu kulkee koko ajan mukana, vaikken häntä ajattelisikaan. Kaikessa, minussa, meissä. Tavaroissa ja muistoissa. Suru on laimeampaa, mutta itku herkemmässä. Merkillistä. Odotin koko vuoden itkua, ihmettelin missä se viipyy ja miksei tule parantamaan minua. Nyt minua itkettää heti, kun puhun Peetusta, varsinkin hänen kuolemastaan. Viime viikolla raivasin ruokaa tehdessäni aikaa sille. Kuuntelin parhaat itkubiisit, pilkoin perunaa ja jutustelin välillä Seelalle. Kyyneleet valuivat, nyyhkytin kai ääneenkin. Kaikki kiteytyy vain siihen yhteen sanaan: ikävä. Minulla on niin pohjaton ikävä.

Äitiäkin, tietenkin. Isä alkaa pikkuhiljaa raivata tavaroita ympäriltään, muotoilla elämäänsä omanlaisekseen. Olen hirveän ylpeä hänestä. Hän toi kassillisen ruokaohjeita, äidin tarkoin varjelemat arkistot. Vaikka paljon äitiin liittyvää tavaraa olenkin viime kuukausina käynyt läpi, tuo parituntinen oli varmaan muistorikkain ja haikein. Niissä resepteissä näkyi äitini sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Reseptit oli talletettu niin huolella, pääraaka-aineen tai sesongin mukaan muovitaskuihin mappiin, niitä oli korjattu ja niihin oli lisätty kommentteja.

Parhaat muistot äidistä liittyvätkin varmaan keittiöön. Siihen, kun lähettelimme tolkuttomat määrät sähköposteja toisillemme suunnitellessamme joulun, pääsiäisen tai mökkiviikonlopun ruokalistaa. Siihen, miten kokeilimme tahoillamme uutuuksia ja vinkkailimme niitä toisillemme. Siihen, miten laitettiin ruokaa hartaudella tuntitolkulla, syötiin nautiskellen ja analysoitiin mikä meni pieleen ja mikä onnistui. Muistan sen ylpeyden, jolla kannoin omia leipomuksiani äidin arvioitavaksi, sen riemun jolla hän kaiken otti vastaan ja kummallisimmistakin virityksistä keksi jostain hyvää sanottavaa.

Noita reseptjeä läpikäydessä muistin makuja lapsuudesta ihan viimeisiin yhteisiin kuukausiimme asti, kuulin äidin äänen. Heitin paljon pois, mutta paljon myös talletin toiseen mappiin, yhtä sotilaalliseen järjestykseen. Niissä resepteissä asuu minun äitini sekä lasteni mummo, ne ovat tärkeimpiä perintökalleuksiani.

Niin täällä taas lähdetään uuteen viikkoon ja uuteen kuukauteen, kohti uutta kevättä. Matkassa mukana suru, pelko, nyt jo onnellisuuttakin. Yhdellä olkapäällä Peetu ja toisella äiti, hengessä mukana. Ja ikävä, se kaiken alla ja päällä oleva, rintaa puristava ja sydämestä rutistava ikävä.

Emetofobia

Oikeastaan ihan siitä asti kun muistan, olen ahdistunut oksentamisesta. Muistan sen ahdistuksen tunteen ala-asteen luokkaretkibussissa, kun Pekka oksensi pientareella muiden odotellessa ja kun Maija juoksi suutaan pidelleen bussin takaosasta eteen kesken kotimatkan. Halusin pois. Olisin voinut vaikka kävellä Lahnajärveltä, kunhan ei olisi tarvinnut mennä tuohon kauhujen kyytiin tauon jälkeen takaisin.

Humalaiset ystävät ovat aina saaneet kitua aivan rauhassa, minusta ei ole ollut pitelemään tukkaa tai silittämään selkää. En tiedä miten selvisin aupair-vuodesta neljän lapsen perheessä, sairastin itsekin kaksi mahatautia sen vuoden aikana. Muistan vain ahdistuksen. Diagnoosini sain vasta yliopistoaikoina, en tosin muista miten tai mistä. Oli avartavaa tajuta, että tällä on nimi enkä minä ole tämänkään kanssa yksin.

Emetofobia, järjetön oksentamisen pelko. Minulla se on enemmän kohdistunut muiden yrjöämiseen, koska omaani pidätän aina viimeiseen asti. Se on vaikuttanut ammatinvalintoihin, poissuljettuja ovat olleet kaikki hoitoalan työt sekä lasten parissa työskentely. Se on vaikuttanut käytännön järjestelyihin lukemattomia kertoja; sen takia olen mieluummin kuskina juhlissa kuin päädyn johonkin yhteiseen bussikuljetukseen. Sen takia pelkään laittaa lapseni päiväkotiin ja keksin jos mitä kommervenkkejä, että saisin muutaman kuukauden lisäaikaa. Sen takia pidän perhepäivähoitajaa niin paljon parempana.

Sen takia olen tänä keväänä alkanut vältellä tiettyjä paikkoja, ensi kertaa eläessäni olen antautunut sille kauhulle. Kun Peetu oli Seelan ikäinen, hänen kanssaan käytiin hoplopit, kirjastot, laivareissut sun muut ihan kuten yleensäkin riippumatta siitä, oliko pahin mahatautikausi menossa vai ei. Muistan pelänneeni, mutta taistelleeni hammasta purren. Nyt en kykene siihen. Kaverisynttärit kauhistuttavat ja olen iloinen, että Seela on sen ikäinen ettei hän tajua vielä kinuta hoplopiin parin kuukauden tauosta huolimatta.

Emetofobia on syy, miksi mietin uskallanko ylipäätään yrittää saada lapsen. Millainen äiti ei pysty hoitamaan lastaan, kun tämä oksentaa? Millainen äiti haluaa paeta huoneesta ja asunnosta kun lapsi vähänkin kakoo? Oksentaminen kuuluu siihen pakettiin; on raskausajan pahoinvointi, synnytyksessä pitää vähän yrjötä, sitten ne vauvat puklailevat ja lopulta oksentelevat holtittomasti ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään. Ja minun pitää pidellä ämpäriä ja siivota sotkut. Raskauksista ja synnytyksistä olen selvinnyt etovalla ololla, sellaisella meripahoinvoinnilla. Puklailuun tottui nopeasti, eikä kumpikaan näistä omistani ole olleet mitään suihkulähteitä muutenkaan.

Ennen ensimmäistä ja ainoaa vastatautiaan Peetu oksensi pari kertaa muuten vain, kuten syötyään liikaa tai itkettyään kipeää korvaansa. Selvisin niistä hienosti, puhtaalla päättäväisyydellä. Toimin järkevästi ja rauhallisesti, vaikka tärisin sisältä. Kun se vatsatauti tuli, Peetun kohdalla tarkoittaen kahta oksennusta, selvisin siitäkin. Omastanikin, joka alkoi pari päivää Peetun jälkeen. Hetken tuntui, että olen päässyt sen herraksi. Kun Peetu alkoi oksentaa viimeisenä päivänään, olin ylpeä itsestäni, miten kykenin toimimaan vaikka olin ennen ollut niin kova foobikko. Pelkäsin silti tautia, miten se riehuisi Seelalla ja miten pahalta minusta tuntuisi, mutta muuten en panikoinut. Niinpä. Silti mietin, että jos suhteeni oksentamiseen ei olisi niin monimutkainen, olisinko huomannut jotain mikä nyt jäi huomaamatta.

Viime keväänä en edes muista ajatelleeni koko tautia. Jostain sekopäisestä syystä ajattelin Peetun kuoltua, että eipä se perusnoro enää missään tunnu. Tuntuu se, koska kyseessä on fobia. Ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Jopa pahemmin, se nyt ei liene yllätys. Kun pelko vyöryy yli, niin kuin se tähän vuodenaikaan tekee monta kertaa päivässä, se pelko ei ole lapsensa menettämisen pelkoa tai kuolemanpelkoa. Se on vain sen oksentamisen pelkoa. Pesen käsiä, mietin itämisaikoja, kuuntelen jokaista möyrähdystä, tarkkailen Seelaa, panikoin välittömästi jos hän ei syö. Tuijotan ihmisiä kaupungilla. Kadun, että ostin irtotomaatteja kaupasta. En silti aio niitä heittää pois, en suostu alistumaan ihan pahimpaan. Lidlissä ei ollut valkopippureita, mutta maitohappoja me kaikki nyt syömme, kaapissa on pillimehua ja suolakeksejä valmiina. Nyt on kaksi vessaakin, siitä kai kaikki emetofoobikot haaveilevat! Mikäs siinä, vuorokaudessahan se olisi ohi.

En tiedä, mikä siinä niin kauhistuttaa, ahdistaa, takoo rinnassa ja jyskyttää päässä. En ole lapsuudessani kokenut mitään traumaattista oksentamiseen liittyen, en alkoholismia tai mitään nöyryyttävää julkiyrjöä. Voin vain kuvitella, että se liittyy samaan kontrollinmenettämisen pelkoon kuin esimerkiksi lentofobiani. Vuosien varrella olen usein nähnyt unia, joissa joku juoksee perässäni yrittäen oksentaa päälleni; en voi kontrolloida muiden oksentamista.

Eikö ole järjetöntä?! Eikö ole yhtä hullua se, etten pelkää Seelan kuolemaa yhtä aktiivisesti kuin hänen vatsatautiaan? Eilen kaupungilla ollessamme kenkäkaupassa peili kaatui hänen päälleen, tyttö jäi sirpaleiden alle peilin ja lattian väliin. Ambulanssi kävi katsomassa (ei sama kuin Peetulla), putsaamassa naamaa ja antamassa aivotärähdyksen varalta seurantaohjeet. En ollut hädissäni, en hetkeäkään. Tänään 1,5-vuotisneuvolassa saimme lähetteen sydämen ultraan pienen sivuäänen vuoksi. En ole huolissani, kuulemma sivuääni on heikko ja todella tavallinen. En pelkää. Sitä pelkään, että Seela sai noron ollessamme syömässä kaupungilla eilen, tai tänään leikkiessään neuvolan leluilla.

Fobia, järjenvastainen pelko. Ei tässä tosiaan ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Se hyvä Peetun kuolemasta sentään on seurannut, että yritän lähestyä ongelmaani. Aion hoitaa sen, yrittää edes. Katsoa, taipuuko se ammattilaisen käsittelyssä. En aio tuhlata kauniita aurinkoisia päiviä miettien koska ja missä se iskee, monestiko keskimäärin, voidaanko yrittää Seelalle pikkusisarusta vaikka se tarkoittaisi kahta oksentelevaa lasta sesonkiaikoina. En häpeile tätä fobiaa, tiedän etten ole yksin. Ei ole mitään hävettävää. Vaikka tämä on niin hullua, en minä ole hullu. Minun hermostoni vaan on viritetty vähän pöhkösti. Tästäkin mennään yli ja eteenpäin, tämänkin kanssa minä opin elämään vaikka väkisin. Ei ole vaihtoehtoja, ei maailmasta yrjö lopu. Halusinpa vain kertoa, että mitä nykyisin mietiskelen suurimman osan päivästä. En syöpää, en edes Peetu-raukkaa, vaan oksentamista.

Niin että iloisia, pöpövapaita päiviä teille ystäväiseni! Muistakaa. Pestä. Käsiänne. Hyvin. 

Hieman eksyksissä

Viime viikonloppuna oltiin kaupassa. Juuri kun astuttiin ovista sisään, viereiselle infotiskille saapui kaksi nuorta naista pikkutytön kanssa. Kuulin, että tyttö oli harhaillut käytävällä eksyneen näköisenä. Infotiskin täti alkoi jututtaa tyttöä, kysyi nimen ja iän. (Tiedän tämän kaiken, koska puoliksi jäin seuraamaan tilannetta, puoliksi tutustumaan infon vieressä oleviin tarjouksiin.) Tyttö oli hurjan suloinen, sellainen pellavapäinen ja suurisilmäinen pikkuihminen. Paljon isompi, kuin minun lapseni on vielä ehtinyt olla, mutta siinä hetkessä niin pieni, vakavana puristi pehmolelua kainalossaan.

Infon täti kuulutti tytön äitiä. Ei mennyt kuin muutama sekunti, niin äiti juoksi käytävää pitkin. Tytön katse kirkastui, sitten silmiin tulvahtivat kyyneleet. Äiti kyykistyi ja halasi tyttöä, joka nyyhkytti jo aivan lohduttomasti. Näpertelin rasvapurnukoita ja nieleskelin kyyneleitä, kunnes ne tulvivat minultakin holtittomasti.

Osiltaan tuo itku oli kai sellaista yleistä äiti-itkua, jonka aloitin jo odottaessani Peetua. Kaikki lapsiin kohdistuvat etäisestikin pahat asiat jysähtävät, osuvat äitiin sisälläni. Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen tukevasti jalat maassa seisovana järki-ihmisenä, joten oli hätkähdyttävää huomata miten esimerkiksi lapsen rokottaminen sai itkun kumpuamaan jostain, samoin kuin vieraiden lasten katoaminen vanhemmiltaan kaupassa.

Hetken aikaa tuo äiti-itku oli kateissa Peetun kuoleman jälkeen, mutta olen nyt huomannut sen palanneen. Kun olin saanut kyyneleeni jotakuinkin kuivattua, yritin peitellä itkuisia kasvojani vaeltaessani kohti vihannesosastoa. Muutaman hyllynvälin tunnustelin tunnetta, koitin hakea itkun alkulähdettä. Löysinkin sen. "Itkeekö minun lapseni jossain yhtä lohduttomasti, pelkääkö?" Kun lapsi on erossa vanhemmastaan, hän on suunniltaan - onko Peetukin ollut jo vuoden yhtä peloissaan jossain kuin tuo tyttö oli?

Ei, tiedänhän minä sen. Jokin kohta sisimmässäni ei vain taida uskoa sitä vielä, jos koskaan. Toisaalta itku oli myös kaipuuta; lohdutonta ja fyysistä ikävää saada Peetu samalla tavalla taas syliini, rutistaa hänen pientä vartaloaan itseäni vasten ja lohduttaa, suukottaa kyyneleet pois. Jatkaa käsi kädessä matkaa ja ajatella, että olipa pelottavaa. Se kaipuu ei täyty koskaan.

Haudalla käydessä minusta ei enää tunnu, että olen siellä näyttäytymässä Peetulle. Siltä tuntui vielä viime keväänä. Haudalta lähteminen oli tuolloin vaikeaa, tuntui kuin olisin kääntänyt Peetulle selkäni ja palannut elämääni tyytyväisenä(?!) ilman häntä. Nyt lähteminen on helpompaa. Ei tunnu enää siltä että Peetu on siellä, ei sen enempää kuin missään muuallakaan.

Mutta silti, ehkä se on ikiaikaista kaipuuta uskoa johonkin suurempaan. Uskoa jälleennäkemiseen ja siihen, että edesmenneet yhä seuraavat puuhiamme jostain, elävät mukanamme. Olen edelleen kateellinen niille, jotka vilpittömästi uskovat taivaaseen, siihen että saamme vielä joskus sulkea kuolleet lapsemme syliimme, eikä mikään meitä enää erota.

Toisaalta oivalsin päivänä muutamana, että koska minulta puuttuu tuo lohtu, minulta puuttuu myös sen mukana tuleva kysymyspatteristo; "miksi tämä tapahtui minulle", "mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän", "mikä tarkoitus tällä voi olla", "voisinko päästä lapseni luo nopeammin". Tämä tapahtui, koska Peetun suoli kiertyi; asioita ei tapahdu ansaitsemisen perusteella; en olisi voinut kuolla Peetun sijaan; tällä ei ole tarkoitusta, kaikki on sattumaa; en pääse Peetun luo vaikka heittäytyisin junan alle.

Ainoa vaihtoehto on elää. Kaivata, pelätä, vihata ja surra. Nousta ylös, pyyhkiä pölyt polvista ja jatkaa matkaa. Itkeä itkut ja pyyhkiä kyyneleet. Tehdä paras mahdollinen niistä aineksista, mitä jäljellä on.

Ailahtelua

Molempien raskauksieni aikana hormonit ovat tehneet tepposensa ja mielialat heitelleet ihan sattumanvaraisesti. Tuttua huttua varmasti monelle, joko itse kokeneena tai sivusta seuranneena. Kun pahin kuohu oli meneillään, oli se sitten itkukohtaus, puhdasta vihaa tai nauruhepuli, en kestänyt kuulla tuota h-sanaa. "Ne on ne hormonit." Silloin tunne, mikä se sitten olikaan, kääntyi väistämättä kiukunpuuskaan; ei ne ole hormonit, sinä vain ole kusipää.

Muistan miten odottaessani Peetua istuttiin kerran anoppilassa pelaamassa ristiseiskaa. Pelasin reilusti; en kestä pimittää muilta kortteja kun huomaan, ettei heidän pelinsä onnistu ilman pakassani olevaa helpotusta. Muut eivät toimineet samalla tavalla, josta tuloksena koin ennätyksellisen murskatappion. En voinut pidätellä itkua, lämpimät marttyyrinkyynleet virtasivat vaikka yritin niitä peitellä. "Ne on ne hormonit."

Tuntuu, kuin olisin palannut tuohon tilaan (ja ei, en ole raskaana). Ehkä se on ihan hyväkin, kun miettii miten paljon aikaa ja energiaa olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt puuttuvien tunteideni murehtimiseen. Vaikka äärilaidat eivät ole yhtä äärimmäisiä kuin raskaana, ne heittelevät samalla tavalla. Ärtymys, ilo, kaiken peittävä ikävä.

Saatan istua aamulla juomassa kahvia, katselemassa omiin puuhiinsa syventynyttä Seelaa ja kaunista kotiani, lukea hieman kirjaa ja miettiä että tässä on kuitenkin palaset kohdallaan vaikka yksi puuttuukin. On tarpeeksi palasia, jotta kuvassa on jotain järkeä, jotta siitä saa yhtenäisen kokonaisuuden vaikka se yksi iso pala onkin kateissa. Kahden minuutin kuluttua tuosta idyllistä yritän samalla pukea Seelaa ja itseäni ulkovaatteisiin, puhua puhelimessa ja miettiä mitä olen unohtanut tehdä. Tuntuu että pää hajoaa, poksahtaa vain ja leviää seinille.

Hetken kuluttua ollaan pihalla, Seela nauraa ja vetää pulkkaansa perässään. Höpsötellään. Nauru ja rakkaus tuntuu mahanpohjassa asti. Mahasta kouraisee. Sitten sattuu hetken aikaa. Mikä syöpä, millainen oire, mikä ennuste. Kaivan puhelimen esiin ja googlaan vatsasyövän oireita, Seela hermostuu. Kitisee ja vetää väkisin huomioni puoleensa. Osoittaa jotain ja sanoo "toio" kuten Peetukin. Ihan samalla tavalla. Ehkä minä olen molemmille puhunut samalla tavalla, "kato mikä toi on". Ihan samalla nuotilla molemmat ainakin ovat kysyneet "toio" ihan satunnaisista asioista. Ikävä kouraisee.

Voi Peetu, kun olisit täällä. Aika vain vilistää sinusta kauemmas, enkä enää ikinä näe sinua. Elämä asettuu uusiin uomiinsa, mutta sinä et ole täällä, et enää ikinä. Surukin haihtuu, se viimeinen mitä sinusta on jäljellä. Kun se loppuu, olet kokonaan menneisyyttä; ei ole edes sitä mikä yhdistää elävän sinut ja nykyhetkeni, se suru. Äiti ei tiedä millainen olisit, miten suloinen, uhmakas ja ärsyttävä. Millaisia vaatteita käyttäisit, millä leikkisit. Sinä et kasva. Sinä olet kuollut. Ja taas tänään äidillä on sinua ihan kauhea ikävä.

Niin nämä tunteet vaihtelevat, ja jotenkin on koitettava pysyä järjissään sen keskellä. Iloittava, kun sen hetki ja itkettävä ajallaan. Ilmeisesti tänään on jälkimmäisen vuoro, eilisillasta asti se on sisällä kuplinut. Syyllisyyskin vilahtaa; miksei samanlaista show'ta järjestetä äidille? Mutta kaipa se menee tässä samassa, on kai turha edes yrittää erotella kumman vuoksi olo on apea.

Se on sitä kolmannestakin syystä; myötätunnosta erästä upeaa, viisasta vertaisäitiä kohtaan, joka joutuu hautaamaan jo toisen lapsensa. Hän on astunut maailmaan, jonka olemassaoloa vastaan olen koittanut vielä taistella; ei salama iske kahdesti. Iskee se. Olen voimaton, kun en tiedä miten lohduttaisin - vaan pienipä se murheeni on hänen surunsa äärellä. Halaan Seelaa tiukemmin. Tiedän, että se ei häntä auta. Ei auta, kun oma syli on kaikista elävistä lapsista tyhjä. Koitan uskoa hänen puolestaan, uskoa että elämä vielä kantaa uudelleen, ja antaa jotain upeaa kun sen aika on. Ajatukseni harhailee häneen jatkuvasti, ehkä osiltaan sekin on tuonut ikävän taas pintaan. Ikävän ja huolen Seelasta.

Tai ehkä vain oli taas ikävän vuoro, ankeuden ja alakulon. Kuka tietää millainen päivä huomenna on, tai mitä tunnen  kahden tunnin kuluttua. Mutta kuluttavaa tämä tunteiden välillä pomppiminen on, sen muistan jo niiltä raskausajoilta. Nyt otan kaikesta siitä tauon. Keitän kahvin ja syön suklaapatukan, pistän Frendit pyörimään enkä tunne hetkeen mitään, ehkä.

Tuumauksia

Mietteitä viikon varrelta:

- Mä en enää ikinä istu mökillä keittiön pöydän ääressä iltamyöhällä juomassa kermalikööriä ja pelaamassa äidin kanssa Cluedoa, korttia, Blokusta tai Aliasta. Ihan käsittämätöntä, ihan käsittämättömän surullista. Ikävä.

- Miten paljon sitä voikaan nauttia pienistä asioita, nautinko niistä jo nyt jopa enemmän kuin ennen? Kuten uusista lakanoista, kirkkaan värikkäistä ja pirteistä.

- Miten Peetu matki Kaaposta oppimiaan juttuja, konttasi lattialla huutaen "olen kilmikonna" ja ripustautui jalkaan julistan "olen magneettimiäs". Ikävä.

- Äiti ei enää ole auttamassa ristisanatehtävissä. Se tiesi aina kaikkein hulluimmatkin vihjeet!

- Ihan pöhköä miten paljon sitä voi tykätä työstään. Seistä siellä juttelemassa ihmisten kanssa, lätkiä hinnoittelukoneella lappuja, suoristella lakanapinoja uudelleen ja uudelleen. Sääli, että enää pari viikkoa jäljellä.

- Miten hyvin elämä kuitenkin on. Miten kiva koti ja ihania naapureita. Miten ikinä maltan katsella asuntoja muualta kuin täältä.

- Onpa kivaa kun aurinko paistaa eikä tuuli satu naamaan. Lumi on hauskaa! Pulkkailu on hauskaa!

- Miten paljon kivoja vaatteita Peetulta jäi käyttämättä, miten kovasti olisin halunnut nähdä hänet vaikka siinä Älskling-tähtihaalarissa tai jossain tyylikkäissä juhlavaatteissa joita ei edes ikinä ostettu.

- Äidin kanssa olisi päästävä juttelemaan työjutuista, niistä uusista lakanoista, siitä miten Seela osaa jo sanoa "otota" vaikkei paljon muuta osaakaan, siitä miten loistavan joululahjan löysin anopille (kakkatyynyn) ja siitä miten lääkärit puhuivat ihan ristiin mun yskästäni (toinen määräsi antibiootin ja toinen käski olla ottamatta sitä). Äiti tykkäsi hassuista lääkäreistä. Olisi pitänyt kertoa miten fysioterapeutti epäili häntäluuvaivojen johtuvan Seelan synnytyksestä, että onpa metkaa miten kroppa toimii tai ei toimi.

-Miksi Seela ei kakkaa? Miksi Seela ei nuku? Miksi Seela nukkuu niin paljon? Miksi ikenessä on musta kohta? Tuliko Peetullekin poskihampaat jo tässä iässä? Miten ummetusta hoidetaan? Miksi tuo lapsi kakkaa noin paljon?

- Että onneksi ei erottukaan Jussin kanssa silloin, kun oli kaikkein vaikeinta Peetun ollessa pieni. Mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta, kuten Seela. Miten hyvä juttu meillä tässä on meneillään, kaikesta huolimatta. Siitä huolimatta, että se kuorsaa ja jättää olkkarin maton vinoon iltaisin. Siitä huolimatta, että meiltä on lapsi ja mun äiti kuollut ja työtilannekin epävarma. Siitä huolimatta me nauramme ja ymmärrämme toisiamme, jaksamme rakastaa.

- Miten emme ikinä saa tietää tiesikö äiti, miten huonossa kunnossa hänen sydämensä oli. Hän sanoi kesän alussa varjoainekuvauksen jälkeen että kaikki oli suht ok, mutta epäilen ettei hän halunnut huolestuttaa.

"Jakakaa pois esineeni 
Järjestäkää asiani 
Siivotkaa myös asuntoni 
Toteuttakaa unelmani 

Vastausta tietää, ette saa milloinkaan 
katsoitte vain pintaa 

Olin mitä olin, se ei muutu enää 
Jätin mitä jätin, jotakin pysyvää 
Kaduin mitä kaduin, on yhdentekevää 
Arvoitus ei ratkea."
(Neljänsuora: Testamentti)

-  Onpa hyvä, että annoin Peetun leikkiä niilläkin leluilla, joissa luki "ei alle 3-vuotiaille".

- Miten kaikesta huolimatta, kaikesta ikävästä, tekemättä jääneistä asioista ja syyllisyydestä huolimatta elämässä on niin paljon hyvää. On kihlauutisia, polttareita, tulevia häitä, vauvakuumetta, aurinkoisia päiviä. Jussi, Seela, ystävät ja läheiset, musiikkia, ruokaa.

- Miten jo ihan tosi tosi pieneksi hetkeksi pystyy tavoittamaan sen tunteen, kun ajan yksin autoa ja mietin elämääni ja hoilaan täysillä radiosta Onnellista miestä (Vesterinen yhtyeineen). Miten vuosi sitten luulin, että se tunne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

"Joo joo päivää vaan,
taas maailma hellii lapsiaan. 
Sen tahdon sanoa: elämä on janoa. 
Olen tänään kukaties, 
yksinkertaisesti onnellinen mies."

- Ikävä. Ikävä ikävä ikävä.

Tinaenkeli ja palloja

Useimmiten minulla on jonkinlainen ajatus siitä, mitä lähden kirjoittamaan silloin kun ryhdyn siihen. Tällä kertaa tuijotan vilkkuvaa kursoria ja mietin mitä sanoa. Tuntuu turhanpäiväiseltä toistella niitä samoja lauseita; vähän on taas vaikeampi kausi syöpäpelkojen suhteen, hirveä ikävä Peetua, elämä jotenkin rullaa eteenpäin itsestään. Vuosi on jo mennyt, ei tässä ole mitään jännää tai uutta, ainakaan juuri nyt. Astianpesukone pyörii, töissä on vieläkin kivaa, Peetua on ikävä, kaipaan äitiä, yskittää (syöpä, joskin diagnoosini varmuutta horjuttaa se, että Seela ja aika moni muukin yskii). Tällaista tämä nyt vaan on, en tiedä millä uusilla sanankäänteillä voisin tätä kuvailla.

Vuosi vaihtui vähän kuin itsestään, yskiessä. Oli tarkoitus katsella hääpäivän kunniaksi häävideota, korkata skumppa ja pelata jotain. Sen sijaan yskin, join mustaherukkamehua ja makasin puolikoomassa sohvalla. Valettiin kuitenkin tinat, meille kolmelle. Neljäskin siellä pussissa olisi sopivasti ollut. Huokaisin. Seelan tinan varjoa tutkiessani näin yhdessä kulmassa hahmon. Mietin, että jos en sano sitä ääneen, sitä ei ehkä tapahtunut. Hetken kuluttua kuiskasin kuitenkin Jussille "näyttääkö tuo sustakin enkeliltä?". Näytti se. Huokaistiin molemmat. Sitten todettiin yhteen ääneen, ettei se mitään tarkoita. Eikähän se tarkoitakaan, näille tällaisille on vain vähän herkempi.

Samalla tavalla Seela kuskattiin juhlallisesti lääkäriin jo kolmen päivän yskimisen jälkeen. Peetun kanssa vuosi sitten syksyllä meni muistaakseni ainakin viikko, ehkä jopa kaksi. Eikä siinä mitään, ei se lääkäri edes katsonut mitenkään vinoon meitä. Kai siellä käy paljon pieniä lapsia, sellaisia ainokaiselta näyttäviä huolestuneiden vanhempien kanssa. Mutta oli pakko selittää, että enhän minä muuten, mutta kun ... Lääkäri oli ihan kauhuissaan, painoi päänsä käsiinsä ja selvästi pidätteli kyyneliään. Sitä hän vain ihmetteli, ettei se divertikkeli ollut oireillut Peetun elinaikana. "Eikö yhtään veristä kakkaa?" Ei, ei yhtään. Eikä niitä kipuja.

En mä tiedä, taas tuo kursori vilkkuu eikä mulla ole mitään asiaa. Jos teitä ei olisi siellä lukemassa, en varmaan edes yrittäisi kirjoittaa näinkään usein. Ehkä satunnaisesti jotain joskus, kun tulee suurempia tuntemuksia tai oivalluksia. Ja jos teitä ei olisi, olisin varmasti lohduttomampi. Teidän kommenttienne lukeminen sattuu, avaa hanat, hyvällä tavalla. Ihan eniten maailmassa haluaisin tietenkin, että Peetu olisi täällä meidän kanssa, että saataisi valaa se neljäskin tina eikä että hän olisi juhlallinen muisto, jonka levittäminen tuntuu tärkeältä jotta koko maailma tuntisi hänet, muistaisi hänet ja kaipaisi häntä. Jotta hän eläisi edes jotenkin. Mutta koska sitä en saa, teidän kommenttinne lohduttavat ja lämmittävät. Olen iloinen kyyneleistänne, valitettavasti. Niiden kyynelten vuoksi te tiedätte kuka on Peetu, te muistatte hänen kasvonsa. Hänen muistonsa pysyvyys ei ole yksin meidän harteillamme.

Koska en vieläkään keksi mitään muuta sanottavaa, kerron erään tarinan viime keväältä. Kun vanhasta kodistamme ajetaan läheiseen kauppakeskukseen, moottoritie laskeutuu kallioleikkauksen läpi juuri kun ramppi erkanee ja taittaa jyrkkään mutkaan. Aina tuossa erkanemiskohdassa, kallioleikkauksen läpi ajettaessa Peetu sanoi "pallo". Joskus en vastannut mitään, koska mitään palloa ei ollut näkyvissä. Joskus sanoin, ettei täällä palloja näy. Taisi olla maaliskuuta viime vuonna, kun laskettelimme tuota samaa moottoritien pätkää ja katseeni osui kallioleikkauksen päällä kulkevaan voimalinjaan, joka levittäyttyi metsän keskeltä moottoritien ylitse. Voimalinjoissa roikkuu tietysti palloja ilmaliikenteen vuoksi; palloja silmänkantamattomiin! Hymyilytti, sitten itketti. Voi Peetu-rakas, nyt äiti ymmärsi mitä sinä tarkoitit! Ja onkin hienoja palloja, siellä ylhäällähän niitä kiikkuu!