Tiesithän?

Eilisiltana sisältäni kumpusi varoittamatta ajatus, joka tuntuu jatkuneen tänään ja viiltävän todella syvältä; eihän Peetu kaipaa minua missään?

Jussi lohduttautui ensimmäisestä päivästä asti ajatuksella siitä, että tämä suru on meidän surumme ja tuskamme. Peetu ei kaipaa meitä missään, eikä joudu kokemaan tätä. Silloin oli helppo myötäillä, nyt kaipaan itse tuota vahvistusta. Lupaattehan, ettei Peetu ikävöi meitä missään, ei ihmettele missä äiti ja isi on? Lupaattehan?

Niin kauan kuin olen tällaisia asioita ajatellut, minun on ollut vaikea uskoa siihen, että olisi olemassa jonkinlainen jumala. Peetua tai pikkusiskoaan ei ole kastettu ja itsekin erosin kirkosta muutama vuosi sitten. En vain voi uskoa, että olisimme kuoltuamme muuta kuin poissa, tyhjää, ei-olemassa. Olisi hurjan lohduttava ajatus, että tapaan Peetun vielä jonain päivänä. Mutta toisaalta minulle se tarkottaisi sitä, että hän on nyt jossain, missä minä en ole.

Tällaisten ajatusten läpikäyminen varmasti palvelee jotain tarkoitusta, mutta ne ovat musertavia. Olin Peetun äiti, huolehdin syömisistä, puhtaudesta, nukkumisesta, ilosta, murheesta. Mistä nyt huolehdin? Miten voin huolehtia, kun ei ole edes hautapaikkaa vielä? En voi sanoa, että Peetu vei palan sydämestäni, koska siellä se on tallessa Peetuineen päivineen, ikuisesti. Mutta elämästäni se pikkujätkä lohkaisi mennessään leijonanosan. Jonkinlaista tyhjän sylin tuntua tässä on, perhedynamiikka on mullistunut kamalalla tavalla. Ehdin jo tottua nelihenkiseen perheeseen, nyt kaipaan sitä. Tuntuu kuin emme olisi kokonainen porukka. Mahdammeko koskaan enää ollakaan.

Tämä kamala tyhjyys ja vajavuus jalostuu vielä itkettävämmäksi ajatukseksi; tiesihän Peetu, miten häntä rakastimme? Joka ilta sen hänelle kerroimme, ja monesti päivän aikana muutenkin. Mutta silti, lupaatteko että tiesi? Ettei lähtenyt siksi, että kuvitteli pikkusiskon olevan tärkeämpi? Syyllisyys saa kolmannen ulottuvuuden; miten me voimme jatkaa täällä elämäämme ilman Peetua, millä oikeudella vielä joskus nauttia siitä?

Voi kulta, rakkaus olisi riittänyt teille molemmille! Teistä olisi tullut mahtava parivaljakko, odotit jo niin kovin että pääset siskon kanssa puuhaamaan. Tiesithän miten tärkeä olit? Miten me sinua rakastimme, ja tulemme aina rakastamaan? Ethän murehdi meitä? Seilaa vain Kaapon ja Villen kanssa rakas, älä meitä mieti.