Peetun koti

Me tehtiin kaupat! Tai tehdään kai ensi viikolla. Meidän kotimme on kohta jonkun toisen koti. Peetun koti on jonkun toisen koti. Koti, josta Peetua on lähdetty synnyttämään, johon Peetu on tuotu laitokselta, jossa Peetu otti ensiaskeleensa. Koti, jossa Peetu otti myös viimeiset askeleensa, koti johon Peetu kuoli.

Olen innoissani, olen kaivannut jotain uutta puuhattavaa ja uusia kuvioita. Mutta samalla olen ihan kauhuissani; miten täältä voin ikinä lähteä, miten ikinä sulkea tuota ulko-ovea viimeisen kerran? Peetu eli koko elämänsä täällä. Entä jos tänne jää jokin sellainen nurkka, tuoksu tai naarmu lattiassa, joka muistuttaa minua Peetusta tavalla jota uudessa kodissa en tavoita? Paniikki, apua! Muistan kyllä Peetusta paljon, mutta entä jos jokin muisto jää tänne, jos tunne Peetusta jää tänne? Luvatkaa ettei niin käy, joohan?

Ollaan viime päivinä käyty katselemassa uusia koteja. Olemme nähneet vieraita ihmisiä, joille olemme kolmehenkinen perhe. Pienen vauvan vanhemmat etsimässä uutta kotia, oi miten sievää. Melkein kaikille olen halunnut kertoa Peetusta, siitä miten Seela on kuopuksemme. Mutta se ei liity asiaan. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, millaisia varastotiloja uudessa kodissa on, millaista väkeä naapurustossa asuu tai millaiset pinnat on vessassa. Siksi sen kertominen tuntuisi typerältä ja jopa julmalta vierasta ihmistä kohtaan. Hän ei osaa valmistautua siihen, että yhtäkkiä kerron meiltä kuolleen lapsen muutama kuukausi sitten. Sellainen pommi vaatii vastaanottajalta reagointia, juuri oikeat sanat ja ilmeet sekunnissa, siksi en halua sitä pudottaa viattoman tahon päälle tilanteessa, jossa Peetun kuolema ei ole olennainen asia.

Paitsi että se on olennainen asia joka tilanteessa. Meille se on yhä kaikki, meille kaikki on edelleen olemassa vain suhteutettuna Peetun kuolemaan ja tähän suruun. Iloisetkin asiat ovat vähemmän iloisia kuin ennen Peetun kuolemaa, tai enemmän iloisia kuin ovat viimeiseen viiteen kuukauteen olleet. Ikävä on joko sakeampaa kuin viime viikolla tai kevyempi kantaa kuin kuukausi sitten. Kaikki on suhteessa suruun ja menetykseen, tulee varmaan olemaan vielä kauan.

En tiedä onko se reaktiota tähän muuttuneeseen tilanteeseen, siihen että olemme vaihtamassa kotia ja jättämässä Peetun kodin tänne, mutta tunnen että syöpäpelko hiipii takaisin. Sellaisia merkkejä ja tuntemuksia on ilmassa. Pelottaa ja vituttaa jo etukäteen, mutta tiedän että sitä vastaan on turha taistella. Se tulee jos on tullakseen, ja menee kun on aika. Niin kuin kaikki tuntemukset, hyvät ja pahat.

Mutta siitä mulla on hyvä mieli, että Peetun huone saa jäädä Peetun huoneeksi. Seela olisi ollut jo varmaan jokusen kuukauden valmis omaan huoneeseen, mutten ole halunnut siirtää häntä. Halusin, että Peetun huone on vain Peetun. Jos olisimme olleet jäämässä tähän kotiin, olisin varmaan maalannut sen ja siirtänyt Seelan sinne ilman sen suurempia ajatusmutkia. Mutta koska tämä muuttoaikomus oli olemassa, jo ajasta ennen Peetun kuolemaa, tuntuu hyvältä että tuo huone on vain Peetun. Siellä on nukuttu, itketty ja kiukuteltu. Vilkutettu ikkunasta isille, joka tulee "rekalla" ruokatunnille. Tehty autojonoja lattialle, kaadettu palikkatorneja. Laulettu Lapin äidin kehtolaulua lukemattomia kertoja, pompittu sängyssä iltasadun aikana. Yskitty, niistetty, otettu lääkettä ja oksennettukin - sitä tuntuu pahalta ajatella, koska se tuo Peetun kuoleman niin vahvasti mieleen, mutta haluan sen silti ajatella ja jopa kirjoittaa tähän vaikka meinasinkin sen poistaa.

Siellä huoneessa on naurettu, suukotettu, rakastettu. Halattu, silitetty ja kikatettu. Se on rakas huone ja se on vain Peetun. Sittenkin kun täällä asuvat uudet ihmiset, meille se huone on aina Peetun ja tämä koti on Peetun koti. Olkoonkin, että Peetu kulkee sydämissämme sinne minne mekin, tämä koti tulee aina olemaan minulle kaikkein erityisin koska täällä tapahtui pahaa, mutta täällä tapahtui myös niin paljon hyvää; koko Peetu tapahtui täällä.