Ailahtelua

Molempien raskauksieni aikana hormonit ovat tehneet tepposensa ja mielialat heitelleet ihan sattumanvaraisesti. Tuttua huttua varmasti monelle, joko itse kokeneena tai sivusta seuranneena. Kun pahin kuohu oli meneillään, oli se sitten itkukohtaus, puhdasta vihaa tai nauruhepuli, en kestänyt kuulla tuota h-sanaa. "Ne on ne hormonit." Silloin tunne, mikä se sitten olikaan, kääntyi väistämättä kiukunpuuskaan; ei ne ole hormonit, sinä vain ole kusipää.

Muistan miten odottaessani Peetua istuttiin kerran anoppilassa pelaamassa ristiseiskaa. Pelasin reilusti; en kestä pimittää muilta kortteja kun huomaan, ettei heidän pelinsä onnistu ilman pakassani olevaa helpotusta. Muut eivät toimineet samalla tavalla, josta tuloksena koin ennätyksellisen murskatappion. En voinut pidätellä itkua, lämpimät marttyyrinkyynleet virtasivat vaikka yritin niitä peitellä. "Ne on ne hormonit."

Tuntuu, kuin olisin palannut tuohon tilaan (ja ei, en ole raskaana). Ehkä se on ihan hyväkin, kun miettii miten paljon aikaa ja energiaa olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt puuttuvien tunteideni murehtimiseen. Vaikka äärilaidat eivät ole yhtä äärimmäisiä kuin raskaana, ne heittelevät samalla tavalla. Ärtymys, ilo, kaiken peittävä ikävä.

Saatan istua aamulla juomassa kahvia, katselemassa omiin puuhiinsa syventynyttä Seelaa ja kaunista kotiani, lukea hieman kirjaa ja miettiä että tässä on kuitenkin palaset kohdallaan vaikka yksi puuttuukin. On tarpeeksi palasia, jotta kuvassa on jotain järkeä, jotta siitä saa yhtenäisen kokonaisuuden vaikka se yksi iso pala onkin kateissa. Kahden minuutin kuluttua tuosta idyllistä yritän samalla pukea Seelaa ja itseäni ulkovaatteisiin, puhua puhelimessa ja miettiä mitä olen unohtanut tehdä. Tuntuu että pää hajoaa, poksahtaa vain ja leviää seinille.

Hetken kuluttua ollaan pihalla, Seela nauraa ja vetää pulkkaansa perässään. Höpsötellään. Nauru ja rakkaus tuntuu mahanpohjassa asti. Mahasta kouraisee. Sitten sattuu hetken aikaa. Mikä syöpä, millainen oire, mikä ennuste. Kaivan puhelimen esiin ja googlaan vatsasyövän oireita, Seela hermostuu. Kitisee ja vetää väkisin huomioni puoleensa. Osoittaa jotain ja sanoo "toio" kuten Peetukin. Ihan samalla tavalla. Ehkä minä olen molemmille puhunut samalla tavalla, "kato mikä toi on". Ihan samalla nuotilla molemmat ainakin ovat kysyneet "toio" ihan satunnaisista asioista. Ikävä kouraisee.

Voi Peetu, kun olisit täällä. Aika vain vilistää sinusta kauemmas, enkä enää ikinä näe sinua. Elämä asettuu uusiin uomiinsa, mutta sinä et ole täällä, et enää ikinä. Surukin haihtuu, se viimeinen mitä sinusta on jäljellä. Kun se loppuu, olet kokonaan menneisyyttä; ei ole edes sitä mikä yhdistää elävän sinut ja nykyhetkeni, se suru. Äiti ei tiedä millainen olisit, miten suloinen, uhmakas ja ärsyttävä. Millaisia vaatteita käyttäisit, millä leikkisit. Sinä et kasva. Sinä olet kuollut. Ja taas tänään äidillä on sinua ihan kauhea ikävä.

Niin nämä tunteet vaihtelevat, ja jotenkin on koitettava pysyä järjissään sen keskellä. Iloittava, kun sen hetki ja itkettävä ajallaan. Ilmeisesti tänään on jälkimmäisen vuoro, eilisillasta asti se on sisällä kuplinut. Syyllisyyskin vilahtaa; miksei samanlaista show'ta järjestetä äidille? Mutta kaipa se menee tässä samassa, on kai turha edes yrittää erotella kumman vuoksi olo on apea.

Se on sitä kolmannestakin syystä; myötätunnosta erästä upeaa, viisasta vertaisäitiä kohtaan, joka joutuu hautaamaan jo toisen lapsensa. Hän on astunut maailmaan, jonka olemassaoloa vastaan olen koittanut vielä taistella; ei salama iske kahdesti. Iskee se. Olen voimaton, kun en tiedä miten lohduttaisin - vaan pienipä se murheeni on hänen surunsa äärellä. Halaan Seelaa tiukemmin. Tiedän, että se ei häntä auta. Ei auta, kun oma syli on kaikista elävistä lapsista tyhjä. Koitan uskoa hänen puolestaan, uskoa että elämä vielä kantaa uudelleen, ja antaa jotain upeaa kun sen aika on. Ajatukseni harhailee häneen jatkuvasti, ehkä osiltaan sekin on tuonut ikävän taas pintaan. Ikävän ja huolen Seelasta.

Tai ehkä vain oli taas ikävän vuoro, ankeuden ja alakulon. Kuka tietää millainen päivä huomenna on, tai mitä tunnen  kahden tunnin kuluttua. Mutta kuluttavaa tämä tunteiden välillä pomppiminen on, sen muistan jo niiltä raskausajoilta. Nyt otan kaikesta siitä tauon. Keitän kahvin ja syön suklaapatukan, pistän Frendit pyörimään enkä tunne hetkeen mitään, ehkä.