Perjantai

Keväällä minuun otti yhteyttä Ylen toimittaja, joka jostain oli päätynyt aikanaan tänne blogiin ja jäänyt seuraamaan. Hän halusi ottaa asian esille Ylen Perjantai-ohjelmassa, ja olin heti mukana.

Kuten varmasti olette huomanneet, haluan puhua Peetusta. Siitä on ajan kuluessa tullut paitsi luontevaa, myös lohduttavaa. Aina kun kerron Peetusta, levitän hänen kauneuttaan ja kiltteyttään, sitä miten mainio poika minulla oli etuoikeus tuntea. Samalla käsittelen asiaa itseni kanssa. Sanat ovat aina vähän erilaiset ja ajatukset jäsentyvät uudelleen. Jaan tuonne kirjoituksen loppuun artikkelin, jonka toimittaja kirjoitti ohjelman tiimoilta. Sanon siinä asian, jota en muistanut sanoneeni, mutta joka on totta: minä olen joutunut kokemaan lapseni kuoleman, muiden tarvitsee vain jaksaa kuulla minun puhuvan siitä.

Kuulostaa ehkä siltä, etten muusta puhukaan. Se ei pidä paikkaansa. En puhu Peetusta edes joka päivä jonkun kanssa - useimpina kylläkin. Mutta puhun pääasiassa muusta; Seelasta, arjesta ja juhlasta. Korvaani särähtää aina, kun dokumentissa totean etten mieti Peetua enää koko aikaa, mutta muutamaa sekuntia myöhemmin sanon, että joka minuutti ehkä kuitenkin. Molemmat silti pitävät paikkansa. Samoin on Seelan kanssa; hän on koko ajan mielessäni, vaikken varsinaisesti ajattele häntä.

Kokemus Perjantaista oli huikea. Ei vaikea yhtään, kuten olisi voinut luulla. Olen surrut Peetua ja puhunut asiasta niin paljon, että oli yksinomaan jännittävää tehdä se tässä kontekstissa. Sekä dokumenttia kuvatessa että viime viikolla lähetyksen lähestyessä olin innoissani kuin pikkulapsi.

Torstaina vietyäni Seelan Jussille kävin Peetun haudalla. Seisoin siinä, lauloin Lapin äidin kehtolaulun (jonka sanat melkein unohdin) ja kiitin. Siitä, että poika oli ollut olemassa, että juuri minä sain olla hänen äitinsä. Halusin kiittää siitä, että hän tarjosi minulle tämän kokemuksen. Mutta se olisi tarkoittanut, että olisin kiittänyt kuolemastaan, joten en saanut sanottua sitä. Tosi kuitenkin on, että Peetu on ja pysyy kuolleena. Sen myötä elämääni on tullut hyvääkin, tämä Perjantai-kokemus ja ainakin yksi todellinen sielunsisko. Vaihtaisin kaiken kuitenkin hetkeäkään empimättä elävään Peetuun, se lienee selvää.

Perjantaina heräilin rauhassa. Hoidin pari asiaa, puksuttelin junalla Tampereelle ja kävin kampaajalla, menimme syömään paikallisten ystävien kanssa ennen lähetystä. Jossain vaiheessa päivää tajusin olevani onnellinen. Samalla tavalla kuin kauan sitten, kun olin vielä kahden elävän lapsen äiti. Ilo pulppusi sisälläni, lauleskelin yksikseni. Eikö ole hullua, juuri tuona päivänä? Voin vain kuvitella, että osansa oli adrenaliiniryöpyllä, joka valvottikin minua pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle.

Kokemus kuitenkin oli huikea, tarkasteli sitä miten päin vain. En ikinä unohda heinäkuista kuvausyötä Naantalin vanhassa kaupungissa ja lumoavaa auringonnousua, jota en muuten olisi herännyt katsomaan. Olen koko tiimille kiitollinen, että tarinastamme tehtiin niin kaunis.

Projektin aikana ehdin murehtia sitä, ajatteleeko joku minun ratsastavan kuolleen lapseni muistolla päästäkseni telkkariin. Se vaivaa edelleen, mutta onneksi niin mahdollisesti ajattelevat ovat pitäneet suunsa supussa. Olen kuitenkin sen myötä miettinyt syitäni.

 Yksi suurimmista on se, että ihmiset avaisivat silmänsä sille, että "meitä" kulkee keskuudessanne, lapsia kuolee. En tarkoita tätä hysterisoidakseni, vaan rikkoakseni sitä tabua. Se yleensä saa ihmiset arvostamaan enemmän sitä mitä heillä on, edes hetkeksi.  

Toisekseen teen tämän, jotta Peetun muisto eläisi, hänen kauneutensa leviäisi vähän kauemmas. Jos olisi saanut elää, hän olisi koskettanut valtavaa määrää ihmisiä; nyt hän tekee sen eri tavalla, kauttani.

Kolmas syy siihen, että haluan puhua asiasta on toivo; tämänkin kanssa oppii elämään. Ei unohtamaan, ei "pääsemään yli", vaan sen ottaa osaksi elämäänsä ja ilo löytyy uudelleen, erilaisena vain. On elämää lapsen kuoleman jälkeenkin. Vaikka olisi synkkää ja toivotonta, tulee parempi aika. Tulee aika, jolloin lapsen muisto hymyilyttää. Vaikka koskisikin, niin hymyilyttää. Tulee aika, jolloin ilo voittaa, jolloin huomaat sen pirskahtelevan tunteen rinnassasi, oli syy mikä hyvänsä. Jos ei tule, haethan apua? En halua jeesustella, kaikkien elämään ilo ei palaudu, kaikki eivät kykene sitä enää tuntemaan. Mutta se on mahdollista.

Tänään minulle kuuluu hyvää. Kaikesta siitä huolimatta, mitä viimeisen kahden vuoden aikana olen kokenut, olen onnellinen. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin kunnioittaa elämästäni lähteneitä iloitsemalla heidänkin puolestaan. Hetkittäin kaipaan ja itken, joskus jopa kietoudun hetkeksi marttyyriuden lämpimään kaapuun, mutta sitten nousen ja hymyilen.

Minulle on myös kirkastunut, että keväällä tekemämme avioeroratkaisu oli oikea. Jussi on löytänyt elämäänsä uuden ihmisen, ja sekään ei haittaa minua; en minä häntä enää halua. Hän on yhä ystäväni ja puhumme asioistamme, muustakin kuin Seelasta. On hienoa, että voimme jakaa yhä tunteitamme myös Peetua ja elämää koskien, ainakin vielä nyt. Olen ylpeä meistä. Oma elämäni on hyvää juuri näin, nautin yksinolosta, vapaudesta, flirttailusta ja satunnaisesta treffailusta. Joskus haluan löytää vielä rakkauden, mutta juuri nyt on hyvä näin. Elämä kantaa.

Klikkaamalla tätä näet dokumentin:
Perjantaidokkari Vain hetken olit minun

Artikkeli Peetusta ja kohtuun menehtyneestä Seristä:
Äiti ei unohda sinua koskaan

Kuva: Ville Hakonen