Monet ovat erostamme puhuessani todenneet, että olemme kokeneet niin raskaita asioita, ettei se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Kyllä, ei varmaankaan, siltä se varmaan ulkoapäin näyttää. Täältä sisältäpäin en koe, että Peetun kuolema olisi ollut kuin pieni osa parisuhteemme syöksykierrettä. Tottakai lapsen kuolema vaikuttaa kaikkeen, jos ei aina niin pitkän aikaa. Mutta asioita tapahtui jo kauan ennen Peetun syntymää, asioita joiden vaikutus eropäätökseen oli suurempi. Ehkä suurin yhteys Peetun kuolemalla ja meidän erollamme on siinä, että olemme tajunneet elämän olevan haurasta. Se on saanut tarkastelemaan itseään ja omia toiveitaan, sitä ainoaa elämää jota elämme.
Olemme hyvissä väleissä, juttelemme päivittäin muustakin kuin Seelan asioista. En kaipaa Jussia, mutta kun näemme, olisi kiva nähdä vähän kauemmin. En halua olla hänen kanssaan, mutten halua että hän on kenenkään muunkaan kanssa. Tämä ristiriita väsyttää ja ahdistaa. Olen aina elämässäni ennen tiennyt, mihin haluan vaa'an kallistuvan tällaisissa epävarmoissa tilanteissa. Nyt en tiedä mitä haluan ja se syö.
Jossain vaiheessa uskoin vahvasti, että palaamme vielä yhteen. Se usko hiipuu viikkojen myötä ja sen myötä, etten tiedä haluanko itsekään sitä enää. On vain odotettava, kaipa se tieto omista haluista vielä palaa. Tai jos ei, niin elämä jatkuu itsellään, omalla painollaan. Ei tämäkään surkeaa elämää ole, se epäonnistumisen tunne alkaa kai hiipua. Nautin omista oloistani silloinkin kun Seela on Jussin luona, en pelkää tyhjää kotia. Haluan uskoa, että jotain parempaa on edessä, joko yksin tai jonkun miehen kanssa elämäni jakaen. Uskonkin, vieläkin.
Peetu on ollut hautautuneena kaiken tämä taustalle. Ehkä alan tottumaan tähän jatkuvaan epävarmuuteen ja ehkä vihdoin pikkuhiljaa lakkaan tunnustelemasta tunteitani jatkuvasti, sillä Peetu on ollut enemmän mielessä. On itkettänyt enemmän, ollut ikävämpi. Se kesä kaksi vuotta sitten, se koko poika, kaikki tuntuu vain kauniilta unelta. Tuntuu kuin minulla olisi aina vain ollut yksi lapsi, Peetu tai Seela, kuka noista tietää. Joku nappisilmä papukaija tuossa on pyörinyt niin kauan kuin kykenen muistamaan.
Elämä kai on niin hektistä, etten psty päästämään ikävää iholle. Toisaalta se on jo niin tuttu kaveri, että ehkä se vain roikkuu koko ajan ihossa huomaamattani. Roikkukoon, saisi välillä nipistää vähän tiukemminkin. Tuikkaisisi niin, että tuntuisi. Pitäisi vedet valumaan silmistä ja sydämen rutistumaan. Että muistaisin Peetun, että muistaisin että hän kuoli. Että tuntisin sen taas, enkä vain onnistuisi hautaamaan sitä kiireen alle. Että tuntisin edes jotain, että tietäisin edes jotain.
Niin kuin tämänhetkisen voimabiisini, jota laulan joka aamu ajaessani Seelan hoitopaikasta töihin. Osaan ne sanat ja tiedän niiden osuvan, mutta en tunne sitä. En tunne sitä pakahduttavaa sydämen hypähdystä, kun joku osuu ja uppoaa. Tiedättehän sen tunteen? Sellaista minä musiikista olen aina saanut irti; jonkun lausahduksen ja sen sävelen, joka osuu sieluun niin että sen tuntee ihan fyysisesti. Tiedän, että se on siellä, mutta se ei osu vielä. Ehkä jo huomisaamuna?
"Kun valot sammuu niin sä kaiken näät
Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät
Suljet silmäsi ja hengität
Kyllä kaikesta sä vielä selviät
Joku voimas vei, vaik sä huusit ei
Tää on hulluuden highway
Avaat silmäsi ja hengität
Ehkä huomenna sä ymmärrät
Vielä elossa oot!
Vielä elossa oot."
(Haloo Helsinki: Hulluuden highway)
Joskus pitää eksyä, jotta voi löytää takaisin kotiin. Sama ajatusten kanssa. Joskus sitä on täysin kuutamolla mutta jos rauhassa katselee ja odottaa, voi nähdä tähdenlentoja.
VastaaPoistaDon Huonot -Sydänpuu. Voimasanoja sulle Teija! ❤
Voi miten kauniisti sanottu Kirpsu! Kuutamolla tosiaan, mutta kaunista täälläkin on. Ja kiitos kun muistutit Donkkareista, kaivelin levykaappini ja löysin monta vanhaa suosikkiani Sydänpuun mukaan lukien!
PoistaToi biisi! Siis toi biisi soi radiossa, kun ajoin tallille jokunen viikko sitten. Onneksi juuri parkkeerasin, koska haukoin henkeä ja räpyttelin kyyneleitä pois. Just sinä ja Peetu ja kaikki tämä mielessä, kun sanat upposivat ja tuli just Se Tunne.
VastaaPoistaEpävarmuuden sietäminen on elämän suurimpia haasteita, mutta ajan myötä asiat ja ajatukset varmasti selkiytyvät. Se ei auta juuri nyt, mutta ajan kanssa.. Kiire, elämän ja arjen hektisyys, on nyt varmaan hyvä, keskittyessäsi niihin, ehkä ne ajatukset ja tunteet siinä "sivussa" selkiytyvät?
Jospa jo huomenna hoilatessasi Hulluuden highwaytä Se Tunne tulee. Enempää ei lyriikat osua ja upota voisi!
Kiitos kun olet ajatellut minua. Tuntuu vielä paremmalta, kun joku muu sanoo ne sanat, kun joku muu uskoo minun selviävän silloinkin kun itse en usko. P.S. Mä päätin että me tullaan syys-lokakuussa junalla teille joku viikonloppu. Katsotaan pian, että mikä. :)
PoistaMä en ainoastaan usko, vaan mä tiedän, että sinä selviät! Ja ihan mahtavaa, että tulette, kerro vain milloin teille on hyvä, täältä meidät löytää ❤️
PoistaJaksat kyllä
VastaaPoistaKiitos.
Poista