Marttyyri sisälläni puskee kuumaa vettä kyynelkanaviin ja kiertää sisuskaluja. Minun elämäni on kurjaa, olen epäonnistunut, en enää ikinä voi olla onnellinen, kaikilla muilla on palaset kunnossa ja elämä ihanaa. Väistämättä samalla palaa pikavisiitille vanha tuttu syyllisyys; tämä on oma vikasi. Millainen vatsatauti muka kestää vuorokauden, millaisessa vatsataudissa lapsi muka on niin poissaoleva? Miten niin et tajunnut että kyse on kuolemanvakavasta, huono äiti!
Ja sitten sen muistaa, että mistä tämä johtuu; Seela täyttää sunnuntaina kaksi. Elämäni huikeimmista päivistä on kaksi vuotta. Nämä päivät kaksi vuotta sitten ovat muistojeni mansikkapaikka; kesä, perhe, ihana isoveli, pian poksahtava pikkusiskomaha.
Koen syyllisyyttä näiden muistojen kauneudesta ja ylivertaisuudesta; miten elämäni onnellisimmat päivät olivat päivät ennen kuin toinen lapseni oli syntynyt? Mutta ei se johdu Seelasta, se johtuu joutilaisuudesta. Kun Seela syntyi, elämä muuttui hektiseksi ja pelottavaksi. Kahden lapsen kanssa toimiminen, varsinkin taaperon ja vastasyntyneen, oli hurjaa. Onnistumisen tunne joka ilta oli ylitsevuotavainen; ne nukkuvat, ne on ruokittu, ovat puhtaat ja tyytyväiset. Olin minä silloinkin onnellinen päivällä, kun "tilanne oli päällä", mutta se oli kiireistä onnea, jota ei ehtinyt huomata.
Ja tiedän että tulen olemaan onnellinen uudelleen, samanlaisella joutilaan viipyilevällä tavalla kuin näinä päivinä kaksi vuotta sitten. En ehkä aikoihin, näiden mullistusten heijastukset sokeuttavat pitkään siltä onnelta. Mutta joskus olen yhtä onnellinen, ja se tulee epäilemättä olemaan pitkälti Seelan ansiota samalla tavalla, kuin se onni kaksi vuotta sitten oli Peetusta lähtöisin. Ja sitä oikeaa, rauhoittavaa ja viipyilevää onnea Seelan kanssa on edessä vielä vuosia, siihen on uskottava.
Mutta elokuun alku tänä vuonna on vähintään yhtä tunteikas kuin viime vuonna. Siinä mielessä ensimmäinen vuodenkierto ei auttanut; ei niitä muistoja käydä läpi vain kerran. Ehkä ne käydään joka vuosi, ehkä elokuun alku on aina vähän rankempi jakso, ehkä sitä on myös joulukuu.
Näistä lämpimistä martyyrinkyyneleistä ja yleisestä ankeasta olotilasta huolimatta; siitä huolimatta että suupielet ovat taas painuneet perusilmeessä alaspäin ja syöpäkin kolkuttelee, olen kiitollinen tuosta muistojeni mansikkapaikasta. Olen elämässäni joskus saanut kokea sellaisen onnen. Monet eivät saa sitä koskaan, eivät ainakaan tule siitä tietoisiksi. Jussi, Peetu ja Seela ovat antaneet minulle hirveän paljon kaikkea hyvää, joskin myös unettomia öitä ja hampaidenkiristystä. Mutta he yhdessä tekivät minusta äidin ja antoivat minulle tuon muistojeni mansikkapaikan, ja siitä olen heille ihan hirveän kiitollinen, vaikka elämä onkin kuljettanut aika paljon upottavammalle suolle sen jälkeen.
Hei! En ihmettele yhtään, että Sinua itkettää ja elämä tuntuu vaikealta. En olisi itse varmasti säilynyt kokemasi jälkeen puoliksikaan noin täysijärkisenä kuin sinä! ❤ Kiitos että kirjoitat. En ikinä IKINÄ tule unohtamaan, että täällä on lapsensa menettäneitä ja sen rinnalla minun murheeni eivät ole MITÄÄN. Itse vasta haaveilen lapsista, ja pelkään että niitä ei tule. Mutta sitten sopeudutaan siihen. Olet opettanut minulle valtavasti elämästä tekstiesi avulla. ❤ KIITOS! En ikinä unohda, että on ollut sellainen poika kuin Peetu, noin hienolla äidillä kuin Sinä. ❤❤
VastaaPoistaJokaisen omat murheet ovat mitään. Korvaani särähtää aina, kun joku kertoo minulle omista murheistaan ja vähättelee niitä tyyliin "eihän tämä sinun kokemasi rinnalla ole mitään". Minullakin on nykyisin muita murheita, pinnallisia ja arkipäiväisiä, mutta ne ovat minulle sillä hetkellä isoja. Kiitos sinulle, että muistat Peetun. Se on tämän blogin tarkoitus ja se lohduttaa minua valtavasti. Toivon sydämeni pohjasta, että joskus saat pitää omaa lastasi sylissäsi. Se on tunne, jota ei voi selittää.
VastaaPoista