tiistai 25. heinäkuuta 2017

Epätietoisuudessa

Epätietoisuus jatkuu, se pahenee päivä päivältä. En enää tiedä itsekään mitä haluan, jos olen sitä koko aikana tiennyt. Haluaisin, että olisi perhe. Haluaisin, että emme olisi eronneet, ettei olisi tuntunut niin ahdistavalta että se oli ainoa vaihtoehto. Haluaisin, ettei Peetu olisi kuollut. Haluaisin, että äiti olisi täällä. Haluaisin olla onnellinen.

Monet ovat erostamme puhuessani todenneet, että olemme kokeneet niin raskaita asioita, ettei se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Kyllä, ei varmaankaan, siltä se varmaan ulkoapäin näyttää. Täältä sisältäpäin en koe, että Peetun kuolema olisi ollut kuin pieni osa parisuhteemme syöksykierrettä. Tottakai lapsen kuolema vaikuttaa kaikkeen, jos ei aina niin pitkän aikaa. Mutta asioita tapahtui jo kauan ennen Peetun syntymää, asioita joiden vaikutus eropäätökseen oli suurempi. Ehkä suurin yhteys Peetun kuolemalla ja meidän erollamme on siinä, että olemme tajunneet elämän olevan haurasta. Se on saanut tarkastelemaan itseään ja omia toiveitaan, sitä ainoaa elämää jota elämme.

Olemme hyvissä väleissä, juttelemme päivittäin muustakin kuin Seelan asioista. En kaipaa Jussia, mutta kun näemme, olisi kiva nähdä vähän kauemmin. En halua olla hänen kanssaan, mutten halua että hän on kenenkään muunkaan kanssa. Tämä ristiriita väsyttää ja ahdistaa. Olen aina elämässäni ennen tiennyt, mihin haluan vaa'an kallistuvan tällaisissa epävarmoissa tilanteissa. Nyt en tiedä mitä haluan ja se syö.

Jossain vaiheessa uskoin vahvasti, että palaamme vielä yhteen. Se usko hiipuu viikkojen myötä ja sen myötä, etten tiedä haluanko itsekään sitä enää. On vain odotettava, kaipa se tieto omista haluista vielä palaa. Tai jos ei, niin elämä jatkuu itsellään, omalla painollaan. Ei tämäkään surkeaa elämää ole, se epäonnistumisen tunne alkaa kai hiipua. Nautin omista oloistani silloinkin kun Seela on Jussin luona, en pelkää tyhjää kotia. Haluan uskoa, että jotain parempaa on edessä, joko yksin tai jonkun miehen kanssa elämäni jakaen. Uskonkin, vieläkin.

Peetu on ollut hautautuneena kaiken tämä taustalle. Ehkä alan tottumaan tähän jatkuvaan epävarmuuteen ja ehkä vihdoin pikkuhiljaa lakkaan tunnustelemasta tunteitani jatkuvasti, sillä Peetu on ollut enemmän mielessä. On itkettänyt enemmän, ollut ikävämpi. Se kesä kaksi vuotta sitten, se koko poika, kaikki tuntuu vain kauniilta unelta. Tuntuu kuin minulla olisi aina vain ollut yksi lapsi, Peetu tai Seela, kuka noista tietää. Joku nappisilmä papukaija tuossa on pyörinyt niin kauan kuin kykenen muistamaan.

Elämä kai on niin hektistä, etten psty päästämään ikävää iholle. Toisaalta se on jo niin tuttu kaveri, että ehkä se vain roikkuu koko ajan ihossa huomaamattani. Roikkukoon, saisi välillä nipistää vähän tiukemminkin. Tuikkaisisi niin, että tuntuisi. Pitäisi vedet valumaan silmistä ja sydämen rutistumaan. Että muistaisin Peetun, että muistaisin että hän kuoli. Että tuntisin sen taas, enkä vain onnistuisi hautaamaan sitä kiireen alle. Että tuntisin edes jotain, että tietäisin edes jotain.

Niin kuin tämänhetkisen voimabiisini, jota laulan joka aamu ajaessani Seelan hoitopaikasta töihin. Osaan ne sanat ja tiedän niiden osuvan, mutta en tunne sitä. En tunne sitä pakahduttavaa sydämen hypähdystä, kun joku osuu ja uppoaa. Tiedättehän sen tunteen? Sellaista minä musiikista olen aina saanut irti; jonkun lausahduksen ja sen sävelen, joka osuu sieluun niin että sen tuntee ihan fyysisesti. Tiedän, että se on siellä, mutta se ei osu vielä. Ehkä jo huomisaamuna?

"Kun valot sammuu niin sä kaiken näät 
Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät 
Suljet silmäsi ja hengität 
Kyllä kaikesta sä vielä selviät 
Joku voimas vei, vaik sä huusit ei 
Tää on hulluuden highway 
Avaat silmäsi ja hengität 
Ehkä huomenna sä ymmärrät 
Vielä elossa oot! 
Vielä elossa oot."
(Haloo Helsinki: Hulluuden highway)