tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tähtenä taivaalla

Niin kauan kuin muistan mitään mieltä aiheesta olleeni, en ole uskonut Jumalaan tai jumaliin ylipäätään, en taivaaseen enkä viimeiseen tuomioon. Se tuntuu vain niin hullulta ajatukselta, että olisi mitään niin "järjestelmällistä" jota ei voitaisi todistaa ja tutkia. Vaikka haluaisin, en saa itseäni uskomaan siihen, että kuoleman jälkeen henki jäisi tänne tai siirtyisi muualle.

Olisi todella lohduttavaa ajatella, että Peetu on jossain henkiolentona, että joskus vielä saan hänet syliini. Helpottaisi varmaan tätä kuolemanpelkoanikin merkittävästi. Mutta minkä ikäinen hän silloin olisi, olisiko oppinut kaiken mikä täällä jäi tekemättä? Tietäisikö miten meidän elämämme on mennyt? Minkä ikäinen minä olisin? Kaikki elävä kuolee, solut tuhoutuvat. Myös ne joissa sielu sijaitsee, persoona luonteineen ja muistoineen.

Voihan sitä toki sanoa, että ihminen jää elämään. Peetukin jää, meidän ja teidän sydämiimme. Puheeseen, perinteisiin, valokuviin ja videopätkiin. Se on arvokas asia, mutta se on myös ainoa asia. Siitä huolimatta esimerkiksi se aiemmin siteeramani Eino Leinon runo lohduttaa; "en ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä".

En juurikaan puhu Peetulle. Iltaisin sanon pikkusiskolle "hyvää yötä, äiti rakastaa sinua kovasti" ja toistan sen mielessäni myös Peetulle. Välillä saatan vilkaista kuvaa ja sanoa ikävöiväni. Mutta en varsinaisesti puhu Peetulle vaan muistolleni, itselleni. Tiedän ettei Peetu ole missään, ei henkenä eikä varsinkaan fyysisesti. Olen jo varmaan muutamasti maininnut mutta sanonpa vielä kerran: minua helpottaa suuresti se, että hänet on tuhkattu. Joka kerta haudalla mietin, miten kamalalta tuntuisi jos tietäisi hänen olevan arkussa, maan alla kokonaisena.

Tiedän, ettei Peetu ole täällä. Hän on peruuttamattomasti ja kokonaan pois. En tule enää ikinä tapaamaan häntä, en halaamaan enkä edes vilaukselta näkemään. Mutta ajoittain mielessäni käy ajatus siitä, mitä hän näkee jos meitä katsoo. Jonkinlaista eloonjääneen syyllisyyttä se kai on. Voidaanko syödä nakkeja, mitä Peetu ajattelee jos näkee? Voinko nauraa tai katsoa telkkaria, tajuaahan Peetu että siitä huolimatta kaipaan häntä joka sekunti?

Niin että tuli vaan mieleen, että onko juuri se tiedon ja uskon ero, ja olenko sittenkään niin kovan luokan ateisti kuin kuvittelen olevani? Vaikka tiedän ettei Peetu ole missään eikä hän meitä enää näe, uskonko siihen täysin sittenkään? Kuolema lienee asiana niin valtava, ettei sitä vain järjellä voi täysin ymmärtää vaikka kaiken yrittääkin järkeistää. Ja sekin tavallaan lohduttaa, että jos olenkin väärässä ja se taivas nyt sattuukin olemaan olemassa, niin se on kaiketi kiva paikka jossa ei tunneta katkeruutta siitä että muut jatkavat elämää.

Onko siitä sitten mitään väärää, että lohduttautuu jonkinlaisella sadulla? En tarkoita tätä mitenkään uskontoa vähätelläkseni tai teitä uskovia ystäviäni pilkatakseni. Lähinnä tarkoitan, että omat ajatukseni, niin kovasti muka ateistiset, eivät liene niin kaukana uskonnosta sittenkään. En minä oikeasti usko, että Peetu seilaa Villen ja Kaapon kanssa lihapullia syöden. Mutta se on ajatuksena lohduttava. Ja tässä surun aavikkomaisemassa pienikin lohtu on keidas.

Olen miettinyt miten Peetun voisi pikkusiskolleen selittää sitten aikanaan. En halua tyrkyttää hänelle minkään uskonnon näkemystä, mutten myöskään omaa mielipidettäni siitä, että ihminen sieluineen vain lakkaa olemasta; hän saa tehdä omat ratkaisunsa aikanaan. Muutamassa paikassa kuolema on esitetty niin, että kuollut on "tähtenä taivaalla". Se on minusta kaunis ajatus, sopivan mystinen ja kuitenkin konkreettinen, ei niin uskontoon sidottu. Tavallaan se kai on tottakin; maastahan me olemme tulleet ja maaksi jälleen tulevat, kaikki loppujen lopuksi avaruuspölyä. Todellinen tähtihän Peetu olikin, ja on yhä. Siellä tuikkii silloinkin kun sitä ei näe, ulottumattomissa mutta valona olemassa.



torstai 24. maaliskuuta 2016

Luopumisia

Lepra on vaihtunut tavalliseen lenssuun. Voi miten virkistävä vaihtelu oireistoon, on yskää ja hengenahdistusta ihan peruspattien rinnalla. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Peetu oli aprillipäivän ja pääsiäismaanantain lapsi. Molemmat lähestyvät vinhaa vauhtia. Se ahdistaa yllättävän vähän, tiedostan että sitä varmaan pitäisi jännittää. Turhahan sitä etukäteen on murehtia, varmaan ajattelette. Mutta mun mieli ei toimi niin! Murehdin ja stressaan aina etukäteen, oli kyse mistä vain. Mietin sitä pahinta mahdollista, ihan kuin se vähentäisi mahdollista tuskaa. Olen jo kauan pitänyt mottonani sitä, että pessimistinä olo on hienoa; sitä on aina joko todistetusti oikeassa tai iloisesti yllättynyt. Mutta nyt en osaa murehtia lähestyvää merkkipäivää, ensimmäistä syntymäpäivää ilman sankaria.

Turhaahan se onkin tuo etukäteen murehtiminen. Suru on siitä viekas veikkonen, että se saattaa hypätä kulman takaa päivää ennen tai jälkeen merkkipäivän. Tai siis koko ajanhan se täällä pyörii, mutta oletan että Peetun syntymäpäivän tienoilla se tuo mukanaan vähän piikkilankaa ja pari terävää puukkoa. Ärsyttävä tyyppi, olen jo totaalisen kyllästynyt siihen, että se majailee täällä.

Loppujen lopuksihan Peetun syntymäpäivä on vain päivä muiden seassa. Joka päivä mietin kuitenkin mitä sinä kyseisenä päivänä oltaisi tehty; olisiko ollut kirjastopäivä, oltaisiko oikein menty Mehukattimaailmaan, missä puistossa olisi leikitty vai olisiko mahdollisesti ollut "Nonna-tädin" vuoro nauttia Peetun seurasta. Syntymäpäivänä olisi tietty ollut lahjoja ja herkkuja, jonain päivänä juhlat. Joka päivä olisi kuitenkin Peetun kanssa ollut korvaamaton ja joka päivästä olen joutunut luopumaan tähän asti. En tiedä muuttaako tuota asiantilaa mitenkään pahemmaksi se, että olisi ollut syntymäpäivä.

Sitä paitsi joka tapauksessa mietin aprillipäivänä, miten kaikki meni silloin kolme vuotta sitten. Missä vaiheessa oli ihan kamalaa ja miten se vaihtui siihen että oli ihan mielettömän hienoa, hienointa ikinä. Miten lähetettiin viestejä kavereille, miten tutustuttiin vauvaan joka teki meistä äidin ja isän. Sitä mä muistelisin vaikka Peetu olisikin vielä täällä. Ja sitä olisi pakko muistella haikeana, koska sitä ei voi tavoittaa enää muuten kuin muistoissa. En tiedä muuttaako sitä haikeutta se, ettei kyseistä vauvaa enää ole. Eihän sitä olisi muutenkaan. Joka päivä luovun Peetusta moneen kertaan, siitä ettei hän vanhene ja opi uutta. Onko se sitten niin eri asia, että Peetu olisi tänään ollut 2 vuotta ja 358 päivää kuin se, että hän olisi ollut 3 vuotta tasan? Jää nähtäväksi.

Olen oivaltanut, että suru on luopumista siitä tulevaisuudesta. Taisin mainita tämän jo aiemminkin, mutta toistan itseäni koska tämä ajatus on lohduttanut paljon. Muistoista ei tarvitse luopua, ne saan pitää aina. Surutyö on sen kaiken kohtaamista, mikä ei tapahdu enää uudelleen ja mikä jäi tekemättä. Ja uskokaa tai älkää, sitä luopumista on paljon paljon enemmän kuin olisin arvannutkaan. En ollut ikinä tajunnut miettineeni elämää niin paljon eteenpäin Peetun kanssa! Miten niinkin typerä asia voi tuntua pahalta, kuin että Peetu ei mene enää neuvolaan? Ei tule kakkavanhinkoja, ei riitoja eikä huolta siitä, missä se teini-ikäisenä painaa menemään. Että voikin tuntua hirveän surkealta.

Jospa tästä tuhkakasasta aikanaan nousisi ihminen, joka oikeasti muistaa iloita kakkavahingoistakin. Että muistaisi joka päivän lopussa olla onnellinen siitä, että sekin päivä koitti arkisine murheineen. Eihän se niin tietenkään mene. Tai jos tajuaisi edes iloita siitä, että ne murheet ovat vain arkisia. Kuten siitä, että on tehnyt kakkutaikinaa jossa on 250g suklaata, 5dl sokeria ja 400g voita, ja sitten sinne heittää mädän kananmunan. Niin olisihan sekin jotain. Ei Peetun sen takia olisi tarvinnut kuolla, silti. Olisin mielelläni ollut loppuikäni ihan sellainen perusärsyyntyjä ja kiukutellut kaikesta toisarvoisesta.

Kaikesta huolimatta, vaikka (ainakin) tänä vuonna mikään ei meistä tunnukaan miltään ja kaikki on yhdentekevää kun joukosta puuttuu se innokkain juhlija, toivotan teille hyvää pääsiäistä. Muistakaa nauttia rakkaistanne ja iloita kakkavahingoista sekä mädistä kananmunista.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Lepra!

Tiedättekö sen lääkäriaseman mainoksen, jossa nainen istuu tietokoneella ja diagnosoi itsellään lepran? Mä oon se nainen. Ollut varmaan jossain mittakaavassa aina, mutta Peetun kuoleman jälkeen vielä enemmän, kuten jo kerran aiemmin kirjoitinkin. Muutama viikko meni välissä jo ihan hyvin, mutta kun tajusin pari viikkoa sitten etten ollut murehtinut minkääntyyppistä syöpää hetkeen, se vyöryi uudelleen päälle.

Terveyskeskuksessa olen jo ihan tuttu naama, milloin minkäkin patin tai oireen kanssa. Yleensä tapaan saman lääkärin, joka on ihan hyvä tyyppi. Hän on myötätuntoinen, mutta silti hänestä paistaa aika kauas että hän ajattelee minun olevan vain hiukan sekaisin ja luulosairas. On varmaan vieläpä ihan oikeassa. Mutta sukurasitettakin löytyy ihan riittävästi, joten en häpeile käydä näytillä, kun jokin oire vaivaa ahdistukseen asti.

Nyt kulunut viikko oli pitkä! Kävin äsken ultraäänikuvauksessa kaulassa olevan ärtyneen imusolmukkeen kanssa ja odottelin aikaa viikon. Aluksi, silloin viikko sitten kun sain ajan, olo oli ihan hirveä. Mietin jo yksityiselle menoa, jotta saisin mielenrauhani (tai diagnoosini). Välillä tuntui että pää halkeaa, välillä saattoi päivä vilahtaa ilman ahdistusta. Perjantaiaamu klo 8:40 oli ainoa maali, en edes miettinyt mitä sen jälkeen. En sentään suunnitellut hautajaisianikaan tai sen sellaista, odotin vain tuomiopäivää.

Mitäänhän siellä ei ollut. Kuulemma imusolmukkeeni saisivat olla kaksi kertaa suuremmat ja olisivat silti normaalit. Nyt koitan lakata tutkimasta itseäni puolihysteerisenä ja keskittyä olemaan fyysisesti terve kunnes toisin todistetaan. Olen ylpeä siitä, etten sännännyt yksityiselle, koska se olisi loputon tie. Joka viikolle keksisin uuden oireen ja uuden taudin. Jätän googlettamisen toistaiseksi, vaikka valitettavasti uskonkin että joku itsediagnosoitu lepra vielä matkan varrelle osuukin.

Tämä kuolemanpelko lienee ihan normaalia sekin. Kun perusturvallisuus järkkyy näin kaamealla tavalla, tuntuu kaikki jotenkin mahdolliselta. Lapsia kuolee, ikäisiäni ihmisiä kuolee, miksen sitten minäkin. En sentään vielä ole alkanut pelätä muuta kuin syöpää, en edes sitä että vauvalle sattuisi jotain. Tai ainahan sitä pelkää, mutta en ole ryhtynyt aktiiviseen pelkäämiseen. Tässä mielessä vertaistuki on kaksiteräinen miekka; toisaalta on korvaamatonta kuulla muiden tarinoita surusta ja selviytymisestä, toisaalta kuulee mitä kaameampia ja yllättävämpiä tarinoita ja hämärtyy se fakta, että valtaosa lapsista maassamme kuitenkin säilyy hengissä lapsuuden yli.

Eräs ystävä kysyi taannoin, että miten voin olla niin rauhallisin mielin. Millä olen perustellut itselleni sen, ettei pikkusiskoa yhtäkkiä viedä meiltä? Valitettavasti vastaukseni tuskin häntä lohduttaa, enkä itsekään halua sitä ruveta analysoimaan sen suuremmin, koska hatarahan se on; luotan todennäköisyyteen. Meille osui jo se pahin, yllättävä ja harvinainen ei-perinnöllinen pahin. Millä todennäköisyydellä samaan porukkaan iskee salama toiste? Ja te, jotka tiedätte vastauksen, toivon ettette kerro sitä minulle.

Koska loppujen lopuksi kukaan ei selviä elämästä hengissä. Joku kerta leprani onkin oikeasti totta, joku patti ei olekaan harmiton tai joku autotien mutka onkin jäässä, joku osa jostakin lentokoneesta onkin löysällä ja sitten se on menoa. Peetu sen on jo kokenut, urhea pieni poikani on tehnyt sen, mitä minä niin kovasti pelkään. Koitan olla pelkäämättä, mutta kuolemanpelko on oma aallokkonsa tässä surumyrskyssä ja vielä se varmasti tulee yltymään uudelleen, vaikka tällä hetkellä uskonkin olevani fyysisesti terve.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Yksinäisyys

Tätäkin kirjoitusta olen miettinyt muutaman päivän, voinko sitä edes kirjoittaa. Ystävät ovat olleet korvaamattoman tärkeitä tämän surutaipaleemme alkumatkalla, mutta nyt on alkanut tuntua erilliseltä ja vähän yksinäiseltä. Haluan kuitenkin jo nyt korostaa, että yhtäkään ystävistäni en vaihtaisi pois enkä kellekään ole loukkaantunut mitenkään erikseen.

Kokonaisuutena kuitenkin tuntuu hiukan pahalta, että harva kyselee enää kuulumisia. Ymmärrän sen, senkin takia että alussa en osannut oikein vastata mitään. Enkä kyllä osaa edelleenkään. Tätä samaahan se on, vaihtelevassa määrin ahdistusta, ikävää, musertavaa surua ja muita sekalaisia ainesosia. Ymmärrän senkin, että oma arki vie mennessään, niin se on minullakin vienyt jo monta vuotta. Alkuaikoina sanoin, että voin heittämällä nimetä parikymmentä numeroa, joista minulle vastattaisi yötä päivää ja oltaisi valmiit auttamaan. Tiedän, että noista numeroista vastattaisiin yhä ja autettaisiin, sikäli tilanne ei ole muuttunut. Enkä edes kaipaisi  jatkuvaa kyselyä voinnistani. Olen kuin pikkulapsi: en itsekään tiedä mitä haluan, mutta otan oikeuden kiukutella kun en saa sitä.

Meidän surumme (kyllä, puhun siitä yhtenä yksikkönä vaikka kyseessä on kaksi ihan erillistä prosessia) ei ole lähimainkaan ohi. Ehkä ei vielä edes alkanut kunnolla. Vaikka kaikki surevat omaan tahtiin eikä tämä ole määrämittainen tapahtumaketju, monella tuntuu puolen vuoden kohdalla olleen vaikeinta. Siihen mennessä ystävät ovat surreet oman surunsa ja jatkaneet elämäänsä. Ja niinhän sen kuuluukin olla! Ei kukaan voi kantaa koko maailman murheita loputtomiin, ei edes ystävän. Mutta surevasta se tuntuu kurjalta; näinkö pian meidät ja lapsemme unohdettiin? Alussa myötätuntoa satoi joka paikasta, nyt pölypilven laskeuduttua olemme vain me ja surumme. Vaikka tiedän, että meitä usein ajatellaan monessa paikassa, ajatus kantautuu tänne asti harvemmin ja harvemmin.

Meidänhän tämä menetys ja suru kuitenkin on. Siitäkin huolimatta, että joidenkin myötäelämisen tunnen voimakkaammin. Te tiedätte keitä olette ja te olette pelastusrenkaani. Mutta yksinhän me tässä joka tapauksessa olemme, olemme olleet alusta asti. Ei kukaan voi tätä meidän puolestamme "hoitaa", vaikka monet ovat toivoneetkin että voisivat edes hetkeksi ottaa tämän taakan harteiltamme. Enkä sitä keneltäkään odottaisikaan; itsehän sen riskin olemme ottaneet kun lapsen halusimme. Se paketti otetaan kokonaisena, kaikki rakkaus, huoli, vaiva ja pelot. Meidän kohdalla pelko kävi toteen, ei se ole kenenkään vika emmekä voi olettaa, että joku muu joutuisi asian puolestamme kantamaan. Eikä tietenkään voikaan.

Mutta silti. Kuten sanoin, en tiedä itsekään mitä ystäviltä edes haluaisin. En jaksaisi joka päivä analysoida päivän kuntoa kuitenkaan. Tuntuu vain todella erilliseltä. En saa otettua yhteyttä ihmisiin, mutta mielelläni kuitenkin kavereita tapaan. Ja kun tapaan, haluan puhua Peetusta. Muistakin asioista, mutta myös Peetusta, hänen kuolemastaan ja surusta. Ei se "vaihe" ole ohi eikä tule olemaankaan. Haluan vitsailla ja nauraakin, en tulla kohdelluksi pelkkänä suruhahmona. Mutta en halua, että Peetua unohdetaan ikinä, hänen elämäänsä eikä kuolemaansa.

Välillä tuntuu, että meidät nähdään taas vain vauvan vanhempina. Toleranssini on vielä todella huono, kun meille puhutaan siitä miten helppoa yhden lapsen kanssa olisi tai miten vaivalloista/kallista kahden lapsen perheessä eläminen on. Nyökkäilen ja hymähtelen oikeissa paikoissa, mutta tekisi mieli huutaa että vaihtaisin tämän siihen hetkenä minä hyvänsä, maksaisin vaikka välistäkin mitä pystyn. Joskus on varmasti toisin, mutta tällä hetkellä en jaksaisi kuunnella valitusta useamman lapsen tuomista vaivoista. En tosin välttämättä myöskään hehkutusta siitä, miten ihanaa on kun on useampi lapsi. Vahvuuteni ei ole niin vahvaa vielä.

Ystävät siellä, toivon ettette loukkaannu. Tiedän, ettette tarkoita pahaa. Uskon, että moni teistä on yhä neuvoton sen suhteen, miten ottaisi yhteyttä tai mitä sanoisi. Mutta luvatkaa ettette unohda meitä ja Peetua. Arki vie mennessään enkä teitä siitä syytä. Mutta kun saadaan aikaiseksi tavata, kuten ollaan kymmenesti puhuttu, niin muistakaa että Peetu on ollut olemassa ja hän on kuollut. Muistakaa, että meillä on yhä vaikeaa ja suru tulee mukanamme kun tavataan. Istuu olkapäällä silloinkin kun nauretaan. Ja ennen kaikkea, tämä on minulle todella tärkeää; pitäkää Peetu olemassa sydämissänne ja puheissanne. Kiitos siitä, ja siitä että kuitenkin olette siellä vaikken aina sitä tuntisikaan.



maanantai 7. maaliskuuta 2016

Reissussa

Viime viikon olimme pohjoisessa vanhempieni kanssa. Jussi oikeastaan innostui ajatuksesta minua enemmän alunperin, jos nyt varsinaisesti "innostumisesta" voi puhua. En tiedä mikä minua ajatuksessa häiritsi, ehkä jotenkin vaistosin miten vaikea lähtö tulisi olemaan. Mutta loppujen lopuksi ajattelin, että olo on kurja joka paikassa, joten ei pienestä matkasta haittaakaan olisi. Eikä siitä ollutkaan, mutta toi se taas uusia puolia esiin tästä surusta.

Kun lähdimme matkaan viikko sitten lauantaina, kävimme haudan kautta. Kumpikin itki. Tuntui kamalan pahalta jättää Peetu tänne. Vaikka tiedän ettei Peetu ole siellä hautausmaalla sen enempää kuin missään muuallakaan, ensimmäinen lähtö ensimmäiseen reissuun teki todella pahaa. Se oli ensimmäinen kerta kun suru yllätti; asia, jota ei etukäteen ollut osannut pelätä, olikin hirveän raskas.

Kun kilometrit alkoivat taittua, olo hieman keveni. Ensimmäinen lähtö oli takana, ensimmäinen monista. Loppuelämäni on edessä samoja lähtöjä, reissuja ilman Peetua. Ja kuitenkin Peetun kanssa. Joka paikassa näin asioita, joita olisin halunnut Peetulle näyttää. Peetu kulki mukana, vaikka hetkittäin se oli todella raskasta. Jotkut asiat sitä vain kohtasi ajatellen, mitä Peetu olisi tehnyt tai sanonut; taukopaikkojen pullat ja pillimehut, kaivinkoneet ja traktorit matkan varrella, porot. Jotkut asiat olivat vaikeampia, kuten valtavat lumikinokset vailla innokasta pulkkailijaa ja punainen potta, joka tuijotti minua mökin vessan nurkasta. Vaikka oli ihan mukava reissu hiihtämisineen, herkkuineen ja mökin isolla sohvalla Netflixiä tuijottaen, kokonaisuus jäi latteaksi. Kuten kaikki tällä hetkellä, koko elämä on vain haalea varjo siitä mitä se voisi olla.

Paluu oli yhtä vaikea. Viikko meni jotenkin omalla painollaan, tavallaan lomalla surusta paikassa, jossa Peetu ei ikinä ollut ollut. Mutta kotiinpaluu korosti taas tyhjyyttä; Peetu ei ole täällä eikä tule enää olemaan. Tämä koti on Peetusta tyhjä. Tuntui, että parin kuukauden aikana Peetun tavaroihin ja huoneeseen on turtunut ja tottunut. Nyt ne hyökkäsivät uudelleen silmille. Sänky jossa ei nukuta, leikkityökalupakki jota ei levitetä remppahommia varten, lastenhuoneen matto jolle ei tehdä autojonoa. Koska kodissamme oli ollut näyttö poissaollessamme, olin tyhjentänyt sen mahdollisimman persoonattomaksi lähtiessämme. Olin hätinään saanut takin pois päältä, kun minun oli laitettava jääkaapin oveen valokuvat ja magneetit takaisin, asunto ei tuntunut senkään vertaa kodilta sitä ennen.

Ikävä on ollut puristava paluun jälkeen, jotenkin tiukentanut otettaan ihan kuin se olisi viime viikon päästänyt vähän vähemmällä, vaikkei sitä tehnytkään. Eipä sitä oikein pysty edes kuvailemaan, sitä tunnetta joka hyökyy yli. Kouraisee mahanpohjasta, huimaa päästä, usein puristaa vedet silmiin. Peetu ei tule takaisin, Peetua ei enää ole. Miten hyvin sen naurun muistan, äänen ja ihon. Ja miten sattuu, kun se kaikki on mennyttä. Vaikka on ilon hetkiäkin, on myös repivän kaipauksen hetkiä. On kaikenlaista lähtemistä ja palaamista, mutta minne matka viekin, ikävä kulkee mukana. Ja Peetukin varmasti tulee aina kulkemaan, sittenkin kun kaikista kipein suru jää matkasta pois.


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Ensimmäiset hetket

Viimeksi aloittamani kertomus on vasta puoliksi kerrottu. Ne olivat Peetun viimeiset hetket, entisen elämäni viimeiset. Kun olin nukahtanut, alkoi uusi elämä. Ne kahden tunnin nokoset olivat vedenjakaja; kun heräsin kymmeneltä parin tunnin unien jälkeen, oli alkanut päivä numero nolla ja uudenlainen maailma minun tietämättäni. Nousin ylös ja ajattelin, että onpa hyvä kun Peetu sai nukuttua, jospa tauti alkaisi helpottaa. Jussi oli ollut hierojalla ja käynyt kaupasta hakemassa sipsejä ja pillimehua toipilaalle. Oli keittelemässä kahvia, vaihdettiin muutama sana ja menin herättelemään Peetua. Hän makasi sohvalla mahallaan, siinä asennossa jossa on vauvasta asti nukkunut.

Heti kun kosketin hänen poskeaan, tiesin. Huusin Jussille Peetun olevan tajuton, ei vaan kuollut. Alkoi kaaos, upposin sumuun. Jostain löysin puhelimen käteeni, mutta en saanut käsiäni toimimaan. Puhelinkin kiukutteli aamuäreyttään. Ryntäsin rappukäytävään ja soitin naapurin ovikelloa, en pystynyt soittamaan hätäkeskukseen itse. Kukaan ei avannut, mutta käteni alkoivat yhtäkkiä toimia. Hätäkeskuksen henkilö kuulosti nuivalta, vähän sellaiselta "eipäs nyt liioitella" -henkiseltä, kun huusin lapseni olevan kuollut. Hän taisi kehottaa minua menemään lapsen luo koittamaan hänen hengitystään, mutta en halunnut, koitin kai suojella jotenkin itseäni. Näin Jussin menevän olohuoneeseen ja palaavan eteiseen, uudelleen ja uudelleen. Huusin "älä mene sinne", oli jotenkin mielessä ettei hänkään saa "nähdä liikaa". Kun hätäkeskuspäivystäjä lopulta sanoi, että apua on matkalla, taisin lyödä luurin kiinni. Minulla oli kiire, piti soittaa omille vanhemmilleni ja Jussin äidille, jollekin ystävälle. Piti saada joku tuttu naama heti paikalle, ehkä vauvan vuoksi, en tiedä. 

Muistan ambulanssin äänen. Kun pääsin alaovelle, kuulin sen kaukaa. Pikku hiljaa se voimistui, mutta siinä kesti kauan. Tihkutti vettä, oli harmaata. Seisoin pihalla villasukissani ilman takkia, jotenkin kai noteerasin miten hullulta varmaan näytin. Ketään ei ollut misssään, taisin soperrella jotain itsekseni. Ambulanssi tuli, juoksin heidän perässään ylös. Pikkusisko alkoi itkeä, käskin kai Jussin hakemaan hänet ja vaihtamaan vaippaansa. Kuulin kun ensihoitaja sanoi "on vielä lämmin, elvytetään". Sitten tapahtui kaikenlaista jossain järjestyksessä, en muista. Jussi käski mennä alas Mediheliä vastaan. 

Hetken kuluttua olin taas tihkusateessa, taas ilman kenkiä. Sitten ihmisiä alkoi tulla, tuli naapurista ystävä, lisää ambulansseja. Kaikki oli sekavaa pitkään, tai ehkä vain hetken. Muistan välähdyksiä, kuten Medihelin lääkärin joka tuli sanomaan ettei mitään ollut tehtävissä. Tiesin sen jo, mutta ehkä silti olin toivonut hänen sanovan jotain muuta. Isovanhempia saapui, ystävä haki minulle kengät ja takin. Tuijottelijoita kertyi pihalle, mulkaisin heitä mutta kukaan ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Oli varmaan jännää, niin monta ambulanssia ja yksi ilman kenkiä hortoileva sekopää. Lopulta sain palata ylös kotiin, kaaoksen keskipisteeseen. Peetu makasi Muumi-peiton alla olohuoneen lattialla. Minut päästettiin suukottamaan häntä. 

Äidit tietävät, miten ajan myötä lapsen otsa tulee tutuksi, miten sen tuntee huultensa muistissa. Sitä otsaa, tiettyä kohtaa siitä otsasta, on suukottanut lukemattomia kertoja lohduksi, hyvän yön toivotukseksi, muuten vaan. Ei niitä kaikkia edes muista. Kun kerran suukottaa sitä samaa kohtaa ja se on jääkylmä, sitä ei unohda ikinä. Iho muistaa ikuisesti. 

Kaaos jatkui; välähdyksiä, piippauksia, ihmisiä siellä täällä. Soittelin jonnekin, ainakin Peetun perhepäivähoitajalle. Poliisi kuulusteli meitä erillään, Jussi istui kuulemma Peetun sängyllä. Yritin muistaa kaiken tarkasti, kertasin moneen kertaan. Kun poliisi lopetteli kirjoittamistaan, minun oli pakko saada sanottua yksi asia. "Me ei olla tehty sille mitään." Poliisin silmissä syttyi hetkellinen myötätunto ja hän totesi tämän olevan rutiinia. Kai joku muukin jotain kyseli ja joku ensihoitaja käveli perässäni koko ajan. Pakattiin pikkusiskon tavaroita, tehtiin lähtöä sairaalaan. Välttelin olohuonetta, vaikka pieni poikani oli siellä. Tai ei ollut, sen jotenkin jo silloin tajusin.

Lopulta lähdettiin. Isovanhemmat, ystävä ja vauva olivat menneet toisella ambulanssilla jo edeltä. Otin mukaan Ville Viikingin, meiltä kysyttiin haluammeko kantaa Peetun ambulanssiin. Emme pystyneet, oman itsen kantamisessa oli melkein liikaa. Joku jäi vielä meidän kotiimme, sanoi laittavansa paikkoja kuntoon. Vasta joku aika sitten tajusin sen olleen teknisen tutkinnan ihminen, joka jäi tutkimaan jokaista nurkkaa, varmaan sen kuuluisan neulan varalta ja muuten. En voi olla miettimättä miten paljon pölypalleroita nurkissa lojui, vaikka joulusiivo oli juuri tehty. Peetun vesipullokin oli viety, sen oivaltaminen sai myös väreet kulkemaan selässä. Olin kuin keskellä mitä hirveintä CSI-jaksoa. 

Ambulanssissa matkustimme viimeisen yhteisen matkamme Peetun kanssa. Voi miten hän olisi ollut innoissaan! Nyt oli vain hiljaisuus. Ville Peetun peiton päällä, me jotenkuten vöihin köytettynä. Jotain kai juteltiin, ainakin ensihoitajat kertoivat oman vuoronsa päättyvän tähän ja varoittivat että kuolinsyyn saamisessa voi mennä kauankin. 

Perillä sairaalassa kävelimme paarien perässä pieneen huoneeseen. Poika keppien kanssa joutui väistymään tieltämme. Mietin huomasiko kukaan mitä paareilla oli; Muumi-peitolla peitetty pieni ruumis. Tuntuu ettei ketään meitä nähnyt, ajattelin tällaisten saattueiden olevan tavallinen näky lastenpolin aulassa. Onneksi eivät ole. Suukotimme Peetua, hyvästelimme surulliset ensihoitajat. Kiinnitin kolkossa toimistohuoneessa huomiota muovikukkaan, joka lojui hyllyn laidalla. Ajattelin, että kun seuraavan kerran näen Peetun, tuo kukka on laskettu hänen rinnalleen. Meidät vietiin huoneeseen, jossa isovanhemmat, ystävä ja Peetun pikkusisko olivat. 

Tapasimme sairaalapapin ja "lääkärimme", hänet joka vielä pari viikkoa sitten soitteli ja kyseli vointiamme. Hän kertoi menevänsä tutkimaan Peetua, jonka jälkeen saisimme hyvästellä vielä. Kaikenmoista siinä kai puheltiin, muistan vain että jostain sisältäni kumpusi anteeksipyyntö. Pyysin kaikilta Peetun rakkailta anteeksi, etten ollut pitänyt kaikkien meidän suosikkipojastamme huolta. En tiedä mistä moinen ajatus, kai se äidinvaistoni siellä harmitteli mokaansa. 

Kävimme syömässä, oli kuulemma pakko. Muistan katsoneeni kanttiinin tarjontaa ja miettineeni, että tämän aterian tulen muistamaan aina; maksamakkaraleivän ja kokiksen, ihan oikean sokerilitkukokiksen. Soittelin muutamalle ystävälle, toistelin samoja sanoja, kuuntelin kauhua äänessä. Mietin, miten otan ranteeseeni tatuoidun Peetun nimen viereen Ville Viikingin (joka sittemmin muuttuikin voikukaksi). Vaihdoin pikkusiskolle kai vaipankin. Kului aikaa, ehkä jopa tunteja, kun lääkäri tuli kertomaan että Peetu on tutkittu. Kysyin, tietääkö hän mitä tapahtui. Ei kuulemma voinut kertoa. Jälkikäteen on kertonut, että hänellä oli jo tuolloin aavistus tapahtuneesta. 

Kävelimme samaan huoneeseen, ahtaaseen ja kolkkoon, johon olimme Peetun jättäneet. Muovikukka oli hänen rintansa päällä, hänet oli kapaloitu Muumi-peittoon ja Ville makasi poski hänen poskeaan vasten. Niin kaunis poika, mutta ei enää se sama. Peetu oli hänestä lähtenyt, se ilo ja persoona. Kerroin ettei äiti ikinä tule häntä unohtamaan, sanoin terveiset kummitädiltäkin. Meiltä kysyttiin, haluammeko että Peetusta otetaan kuva. En todellakaan, vastasin. Jälkikäteen olen hieman katunut hetkittäin. En tiedä katsoisinko niitä kuvia ikinä, mutta jotenkin haluaisin että ne olisivat olemassa. Kysyin, että eihän minun tarvitse enää nähdä Peetua. Kuulosti varmaan oudolta, mutta en halunnut nähdä häntä "kuolleempana". Halusin vain muistaa sen kaiken entisestä elämästäni, en tästä uudesta. 

Kun isovanhemmat, ystävämme ja Peetun kummisetä olivat käyneet jättämässä hyvästinsä, lähdimme kotiin hakemaan tavaroita ennen evakuoitumista lapsuudenkotiini. Sinne Peetu jäi Villen kanssa, poski poskea vasten. Siitä alkoi päivä numero nolla ja selviytyminen. Nyt ollaan päivässä numero 75 ja yhä selviydytään. Hetkittäin paremmin, hetkittäin huonommin, mutta selviydytään kuitenkin. Joskus se selviytyminen muuttuu taas elämiseksi, mutta siihen menee vielä paljon kauemmin kuin 75 päivää.