Viimeiset hetket

Viime päivinä Peetun viimeiset hetket ja kuolema itsessään ovat pyörineet mielessä paljon. Osittain siksi, että olemme tavanneet muutamia ystäviä, joille olemme joutuneet kertomaan Peetun viimeisistä ja meidän peetuttoman elämämme ensimmäisistä hetkistä. Joutuneet, saaneet, en tiedä. Välillä tekee hyvää puhua jollekin "uudelle", ikään kuin uudelleen asioita kerratessa ne tulisivat eri tavalla todeksi. Eri lailla ne ehkä kertookin verrattuna ensimmäisiin päiviin. Osittain nuo hetket ovat olleet mielessä siksikin, että olemme Jussin kanssa olleet jonkinlaisen lievän vatsapöpön kourissa, mikä taas on muistuttanut Peetun viimeisestä vuorokaudesta ja laittanut miettimään onko hänen olonsa ollut samanlainen vai erilainen. Tänään on kymmenen viikkoa tuosta "vatsatautipäivästä".

Peetu siis heräsi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä viikkoa ennen joulua ja valitti mahaansa. Todella valitti, huomasin että teki kipeää. Soitin pariin otteeseen lastenpolille, josta kerrottiin että norovirusta on liikkeellä paljon ja se aiheuttaa koviakin vatsakramppeja. Käskivät seurailla tilannetta ja tulla näytille jos kivut eivät hellitä. Ne kuitenkin loppuivat, kun Peetu alkoi oksennella tunnin välein. Päivän mittaan hän kävi poissaolevammaksi ja raasummaksi, minkä uskoin johtuvan oksentelusta. Mahakivut kuitenkin loppuivat, joten en ollut huolissani kuin siitä, että noro jyrää meidät kaikki, myös pienen vauvan.

Torstaiaamuna Jussi lähti hierojalle ja Peetu "torkahteli" olohuoneen sohvalla. Muistan ihmetelleeni hänen kylmiä käsiään ja sitä miten silmät eivät menneet kunnolla kiinni hänen nukahdellessaan. Luulin sen johtuvan vain pahasta olosta, se on se miksi koen äidinvaistoni pettäneen minut ja miksi "minun olisi pitänyt tajuta". Oikeastaan se jysähti tajuntaan vasta eilen, kun joku toisti monennetta kertaa saman (laihanpuoleisen) lohdun jota itsekin olen hokenut; Peetu sai nukahtaa kotiin. Sen kummemmin miettimättä sanoin, että Peetu ei nukahtanut vaan kuoli. Tajusin sanat vasta kun ne olivat tulleet suustani ulos ja sitä seuraava olo oli hyytävä. Ihan kuin vasta silloin olisin tajunnut sen; Peetu ei "lähtenyt unessa" tai "nukahtanut kotiin", hän kuoli. Ei unessa, vaan kuoli. Silmät puoliksi auki, minun sitä edes tajuamatta.

Pikkuhiljaa alitajunta alkaa päästää tavaraa läpi. Jussi näki edellisyönä unta, jossa Peetua elvytettiin ja olohuoneesta kuului piippausta. Samalla hetkellä kun hän unestaan kertoi, muistin itsekin tuon piippauksen kaiken kaaoksen keskellä. Mikä lie härveli onkaan ollut, sen muistan jotenkin samalla tavalla alitajunnasta kuin teknisen tutkinnan kameran räpsähdykset ja välähdykset. Paljon siellä taitaa olla tavaraa piilossa, kipeää ja kurjaa tavaraa joka tihkuu tajuntaan palvellen omaa tarkoitustaan.

Ajoittain minua on kiusannut muisto siitä, miten olin makuuhuoneessamme syöttämässä vauvaa ja Peetu sanoi sohvalta pari kertaa "äiti". Vastasin, että äiti on täällä toisessa huoneessa, nuku vain. Sen jälkeen hän mutisi jotain, mistä en saanut selvää. Ehkä tervehti Kaapoa, joka tuli hakemaan, ehkä vain houri viimeisillä hetkillään. Yksin joutui lähtemään pieni raukka. Voidaanko leikkiä, ettei hän tajunnut sitä, ettei ollut peloissaan?

Uskoisin että jokaisella lapsensa (tai ylipäätään rakkaansa) menettäneellä on tämä sama taakka harteillaan, riippumatta siitä miten kuolema on tapahtunut. Olisi lempeää muistella vain elävää ihmistä kaikessa kauneudessaan ja karuudessaankin, mutta muistot ja/tai mielikuvat viimeisistä hetkistä kiusaavat. Uskon silti, että jonain päivänä niidenkin työ on tehty ja vaikka ajoittain palaavatkin piinaamaan, eivät tee sitä niin usein kuin nyt. Kunhan mieli on jauhanut varsinaisen menetyksen hetken tarpeeksi hienojakoiseksi, se valuu muistojen sekaan ja melkein häviää. Siihen asti mielen syövereissä taitaa vaania kaikenmoisia piippauksia odottamassa omaa vuoroaan ja sen kanssa on vain koitettava elää.

Muisti ja muistot

Aika kuluu hitaasti ja hirveän nopeasti. Tuntuu että kaksi kuukautta on mennyt vilauksessa, mutta toisaalta siitä entisestä elämästä on pieni ikuisuus. Joinain hetkinä pystyn palauttamaan kaiken mieleeni viiltävän selkeänä, sen tunteen kun Peetu oli täällä, sen elämän. Joinain hetkinä se kaikki tuntuu unelta, koko pieni ihminen on kuin kaunista kangastusta. Joku sanoi, että pitää kirjoittaa ylös kaikki puuhat, sanat, Peetun höpsötykset. Ajattelin silloin että mitäpä suotta, muistan Kaiken kuitenkin aina. Nyt alkaa jo tuntua siltä, etten välttämättä muistakaan. Ja varsinkin kun pikkusisko kasvaa, muistanko joskus vuosien kuluttua kumpi lapsista sanoi "helihotteri" ja kumpi tykkäsi maksalaatikosta? Toivottavasti tämä on vain väliaikainen vaihe, joku mielen suojelukeino. Toivottavasti se joskus palautuu, että muistan niin selvästi sen naurun, sen miltä iho tuntui ja miltä Peetu tuoksui. Nyt sen tuntuu olevan usvaverhon peitossa, vaikeasti tavoitettavissa.

Elämän jatkaminen ilman Peetua on viime aikoina tullut konreettisemmaksi ja samoin kipu siitä, miten se ylipäätään voi olla mahdollista. Olemme muutaman viikon sisällä lähdössä pohjoiseen pienelle retkelle. Tuntuu pahalta. Mutta pahalta tuntuu aika usein täällä kotonakin, joten mitä se myöskään hyödyttää että olemme lähtemättä? Peetu kulkee mukana kuitenkin, sydämessä ja puheissa aina.

Asuntommekin on laitettu myyntiin. Tämä oli tarkoitus tehdä joka tapauksessa, kyseessä ei siis ole mikään "pakeneminen". Päin vastoin, jos emme olisi tätä aikoneet tehdä kevään aikana muutenkin, en varmaan haluaisi tästä mihinkään muuttaakaan. Silloin ensimmäisinä päivinä mietin, miten ikinä enää voin olla tässä asunnossa; ylipäätään olla, saati sitten levollisin mielin. Nyt tuntuu päin vastoin siltä, etten haluaisi täältä  lähteäkään. Peetu eli koko elämänsä täällä, tuntuu kuin hylkäisin hänet kun viimeistä kertaa suljen ulko-oven. Mutta luotan siihen, että kaiken tavaran keskellä Peetukin tulee mukaan, siellä sydämessä ja puheissa, mutta myös niissä konkreettisissa tavaroissa.

Kirjoitin Peetun vauvakirjan loppuun. Yleisesti ottaen olen kaikenlaisen turhanpäiväisen sälän säilyttämistä vastaan ja olen miettinyt siivotessani tulenko rehellisesti jotakin tavaraa vielä tarvitsemaan tai kaipaamaan. En tiedä mitä tarkoitusta varten tuo vauvakirja olisi, kun sen omistaja ei sitä ikinä tule lukemaan eikä katselemaan niitä esineitä ja vaatteita, joita säästin hänen muistolaatikkoonsa. Nyt siitä tulee muistolaatikko eri merkityksessä, mutta en voisi ikinä heittää pois niitä tavaroita tai tuota kirjaa.

Tuntuu hullulta ja häilyvältä, miten pienestä esineiden arvo on kiinni. Yhtenä päivänä saappaat ovat vain (likaiset) jalkineet, seuraavana päivänä viiltävä muisto kuralammikoista ja iloisesta naurusta. Tahmainen jälki ikkunassa oli pari kuukautta sitten ärsyttävä tarha, nyt Peetun viimeinen suukko, jota vitkastelin pyyhkiä pois. Mutta miten onnekas olen, että niin on! Miten valtavan hienoa, että Peetu on joka paikassa. Varsinkin kun se fyysinen muistaminen sumenee, on korvaamatonta että Peetu tulee esineistä ja asioista mieleen vaikkakin vielä viiltävänä. Toivon kovasti, että niin on jossain toisessakin kodissa, vaikkei Peetu ole siellä elänytkään.

Tässä päivänä muutamana tajusin, miten onnekkaita olemme kun saimme viettää Peetun kanssa kaksi ja puoli vuotta. En ole hetkeäkään toivonut, että hänet voisi vain pyyhkiä pois, ettei olisi niitä ihania muistoja muttei tätä viiltävää suruakaan. Nyt olen jotenkin ottanut tuon ajatuksen vielä lähemmäs itseäni; olen vilpittömästi onnellinen että sain tuntea hänet, olla hänen äitinsä vieläpä! Ja miten valtavan arvokas asia on, että teimme ja tykkäsimme toisistamme niin paljon. Vaikka harmittaa hänen puolestaan, hän menetti niin paljon, lopulta mehän sen menetyksen koimme. Peetu ei osannut haaveilla lapsista, tulevasta ammatista, ensi kesän reissuista. Hän menetti koko elämänsä, mutta ei tiedä sitä, ei tiennyt sitä viimeisellä hetkelläänkään. Me menetimme elämän hänen kanssaan, mutta saimme niin paljon! Niin monta korvaamatonta hetkeä tuon pienen ihmisen kanssa, niin monta muistoa joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Ja vaikka paljon unohtaisin, paljon tulen muistamaankin. Varsinkin sen tärkeimmän; rakkauden joka oli vain minun ja Peetun.

Piste kitkeryydelle

Muutama teistä läheisimmistä on varmaan odottanutkin, että koska otan esiin meistä tehdyn lastensuojeluilmoituksen. Ensinnäkin halusin odottaa, että asia on käsitelty viimeiseen pisteeseensä asti. Kun tuo viimeinen piste nyt on lyöty, olen miettinyt onko sittenkään "reilua" käsitellä koko asiaa. Mutta kerron siitä silti ja toivon etten tällä loukkaa niitä henkilöitä, jotka ilmoituksen tekivät.

Kuten olen muutamasti maininnut, saimme uudenvuodenaattona tietää, että ensihoito on kuolinpäivänä tehnyt meistä lastensuojeluilmoituksen Peetun pikkusiskoa koskien. Kävimme tammikuun puolivälissä tapaamassa lastensuojelun väkeä ja ensimmäinen kysymykseni heille olikin, onko kyseessä ollut rutiininomaisesti tehty ilmoitus vai onko tilanteessa ollut jotain epäselvää. Onneksi nuo mukavat lastensuojelun henkilöt pohjustivat asiaa hieman, ennen kuin ojensivat ilmoituksen meille. Se nimittäin oli karu lappunen! Luettuani sen purskahdin itkuun silkasta järkytyksestä. Olin pyöritellyt erinäisiä skenaarioita siitä miksi tuo ilmoitus on tehty, mutta täysin puskista hyppäsi ilmoituksessa rivien välistä esitetty oletus, että minä olin tappanut Peetun.

Ilmoitus oli myös alan ammattilaisten mukaan epäasiallisesti laadittu. Sen lisäksi, että siinä oli virheitä muun muassa kellonaikoja koskien, sanomisiani oli vääristelty. Olin kertonut Peetun olleen nukahtamassa sohvalle, vauvan heränneen ja minun menneen syöttämään häntä. Sitten sanoin vain nukahtaneeni vauvan viereen. Tämä oli ilmaistu muodossa "äiti sanoo halunneensa vain mennä nukkumaan vauvan kanssa", mikä on mielestäni sisällöltään hyvin eri asia. Minun ilmaistiin käyttäytyneen "erikoisesti" hätäkeskuspuhelun aikana; kuten tekin siellä nyt, haluaisin tietää mikä on normaalia käytöstä, kun on kaksi minuuttia aiemmin löytänyt lapsensa yllättäen kuolleena. Lisäksi mainittiin että kieltäydyin menemästä elvyttämään (kyllä, koska tiesin ettei mitään ollut tehtävissä joskaan kieltäytymisestä ei suoranaisesti ollut kyse) ja että "heitin luurit" hätäkeskukseen. Varmaankin, en muista puhelusta muuta kuin kiireen saada henkilö ymmärtämään mitä on tapahtunut ja kiireen lopettaa puhelu, jotta voin soittaa vanhempamme ja ystävän avuksi. Pahin kaikista oli kuitenkin se, että "elvytystilanteessa lapsella huomattu useita neulan pistojälkiä mahassa", mikä nyt oli ylipäätään aivan täysin keksittyä, vaikka verenpurkaumia kaiketi olikin kuoliosta johtuen.

Kun olin tärissyt kolmatta tuntia raivosta ja järkytyksestä sekä muuten vain pihissyt pari päivää, aloin ymmärtää ettei asiasta vaahtoaminen lopulta hyödyttäisi mitään. Halusin vain, että minulle vahvistetaan ensihoidon tietävän nyt mikä tapahtumien todellinen kulku on ollut. Tuon vahvistuksen sain eilen heidän esimieheltään sekä pahoittelut tapahtuneen johdosta. Ymmärrän kyllä, että ensihoidon velvollisuus on tehdä ilmoitus kaikissa yhtään epämääräisissä tilanteissa, mutta tyyli oli loukkaava ja sitä ei minkään tahon (kuten ensihoidon ylilääkärin, lastenpolin lääkärimme ja lastensuojelun ihmisten) mukaan saisi tapahtua.

En ole ensihoidolle (enää) vihainen. He tekivät tilanteessa kaikkensa ja toimivat ohjeidensa ja oman tulkintansa mukaan, olkoonkin että metsään meni. Minulle on kerrottu muutamalta taholta sama, minkä pystyin kaikessa shokissanikin jo kuolinpäivänä havaitsemaan itsekin; ensihoitajat olivat itsekin todella järkyttyneitä. En ikinä unohda kurkistaneeni Peetun huoneen ikkunasta pihalle ja nähneeni ensihoitajan istuvan ambulanssin takaovella itkemässä pää käsiin painettuna. En voi olla heille vihainen, mutta toivon että he seuraavan kerran harkitsevat sanojaan tarkemmin tai sitä, tekevätkö itse ilmoitusta vai jättävätkö päätösvastuun esimerkiksi poliisille tai sairaalalle.

Asia on siis loppuunkäsitelty kaikin puolin. Syyllisiä ei ole, vain harkitsemattomuutta ja järkytystä. Lopputulema kuitenkin on se, että Peetu on poissa. Vaikka miten pauhaisin, valittaisin ja reklamoisin, Peetu ei palaa. Ja viha on aivan liian ruma ja kitkerä tunne yhdistää niin kauniiseen lapseen kuin Peetu. Eikä Peetukaan olisi halunnut kiukutella "ampolisiauton" henkilöille.

Sairasta menoa

Taas on melkein viikko vierähtänyt siitä, kun minulla on tuntunut olevan mitään asiaa. Se viikko onkin lähinnä mennyt sairastaessa ja googlatessa. Olen diagnosoinut itselleni muutamaa eri tyyppiä syöpää, muun muassa runsaasti alkoholia ja tupakkaa käyttävien yli 60-vuotiaiden keskuudessa suosittuja tyyppejä. On ollut patteja kaulassa ja jalassa, kipuja siellä täällä (pistäviä, jomottavia, satunnaisia, toistuvia), huimausta, hengenahdistusta, pahoinvointia, mahaa sekaisin, korvakipua, äänen painumista ja sen sellaista. En ole varmasti vielä keksinyt minkätyyppisestä syövästä on kyse, mutta kerron teillekin kunhan se joskus varmistuu. Suosikkejani toki ovat ne, jotka voivat olla oireettomia kovinkin kauan.

Tämä oli kyllä ihan odotettavissakin, muistan vastaavanlaisen ajanjakson parinkymmenen vuoden takaa, kun mummoni kuoli ollessani 13-vuotias. Silloin tarkkailin luomieni määrää, kasvua ja sitä vaihtoivatko mystisesti paikkaansa. Silloinkin se ajan oloon helpotti; pitää luottaa siihen että niin käy nytkin.

Vielä kun saisin pääni uskomaan, ettei ole kyse sen vakavammasta! Terveyskeskuksen lääkäriä en saanut kovin vakuuttuneeksi, hän sanoi voivansa laittaa minut perusverenkuvaan "jos niin haluan". Teki mieli sanoa, että haluaisin kokovartaloskanneriin, mutta en taida näillä oireilla sinne päästä. Varsinkin kun papereissa lukee minun menettäneen lapseni. Verenkuvan tulokset olivat hyvät, mutta eihän se minua auta, kun nopea googlaus kertoo ettei mikään siinä viittaa syöpään jos sellainen on olemassa. Onhan se toki kunnioitettavaa, että minua tutkitaan niiden oireiden perusteella joita minulla on, eikä niiden joita kuvittelen minulla olevan. Ja jos minut tutkittaisi kunnolla nyt, niin että oikeasti vakuuttuisin olevani fyysisesti terve, varmasti parin viikon kuluttua keksisin (tai siis löytäisin) taas uuden oireen.

Peetun pikkusiskon kanssakin käytiin tutkimuksessa. Tarkoitus oli siis ultrata hänen suolistonsa tuon Meckelin divertikkelin varalta. Ultraava lääkäri kuitenkin ilmoitti heti ettei edes yritä tutkia suolta, koska siellä on vauvoilla niin paljon kaasua ettei mitään näy kuitenkaan. Kuulemma tytöllä on kuitenkin sisäelimet oikeilla paikoillaan, kaipa sekin on iloinen uutinen.

Kun tuo hysteerinen olo hyökyy yli ahdistuksena, huimauksena ja varmuutena siitä, että olen kuolemaisillani, olo on arvatenkin melkoisen kaamea. Mutta olisin ollut yllättynyt, jos lapsen kuolema ei olisi aiheuttanut jotain tämän kaltaista. Siis jos olisin "selvinnyt" vain itkeskelyllä ja ikävällä. Kaipa tämä on se minun tapani romahtaa. Ei voi kuin ottaa vastaan se, mitä eteen heitetään ja koittaa rämpiä sen läpi.

Se harmittaa, että tämä fyysinen oireilu ja hysteria vie huomiota Peetulta. En ole viikkoon surrut häntä niin kuin haluaisin, kaivaten ja suruissani. Peetu on hautautunut tämän googlailun alle. Taidanpa nostaa hänet hetkeksi etualalle, katsoa nyt pikkusiskon nukkuessa muutaman kuvan ja kuunnella jonkun itkubiisin, vaikka tämän -olkoonkin että sen nimi on Äiti (säv. + san. Kari Haapala, esittäjä Juha Metsäperä):

Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää 

kun ikävä kasvaa niin suureks, että sen alle jää 

ja kerron mitä meille kuuluu, miten isä harmaantuu 

ja miten elämä on mennyt 

ja mitkä haaveet toteutui 

ja mitkä haaveet sun myötä hautautui.

Mitä haluaisin sanoa

Hei kulta!

Halusin vain kirjoittaa ja sanoa pari asiaa, vaikka tiedän ettei tämä kirje sinua ikinä tavoitakaan. Ihan ensiksi haluan muistuttaa, että rakastin sinua hirveästi. Olit taitavin ja kiltein poika ikinä. Olen hirveän ylpeä sinusta.

Me pärjätään täällä kyllä, vaikka meillä kaikilla onkin valtava ikävä sinua. Ulkona on lunta ja paljon aura-autoja ja traktoreita. Minua harmittaa, ettet ole täällä näkemässä niitä. Sisko on oppinut jo ryömimään ja tutkimaan leluja. Kerromme hänelle sinusta kaiken, siitä miten hauska ja herttainen olit. Hän on tosi paljon sinun näköisesi.

Konsta-poika sai monta vaatettasi ja varmasti käyttää niitä ilolla. Lelusi odottavat tuolla, että sisko kasvaa ja leikkii niillä. Traktori oli vähän rikki, joten roska-auto haki sen. Jotkut lelut pistän syrjään muistoksi sinusta, ja joitain vien välillä sinne hautausmaalle, missä käymme usein.

Olisi ollut vielä paljon kaikkea, mitä olisimme halunneet kanssasi puuhata, sinulle opettaa ja näyttää. Olen tosi pahoillani puolestasi, ettet ehtinyt niitä asioita kokea.

Äitillä on sinua ikävä, rakastan sinua kovasti enkä ikinä unohda sinua. Sano Villelle moi.

T: Äiti

Perheen pienin

Saatiin Jussin kanssa raahattua kankeat lihaksemme ja levenevät takamuksemme salille! Ihan tonne alakertaan peräti, muutaman kymmenen vuotta kypsyneeseen ja testosteronihien tuoksuiseen bunkkeriin, mutta kuitenkin. Luulin että olen jo kohdannut kaikki tavarat kertaalleen, mutta salikassista hyppäsi Peetun varapöksyt ja kalsarit. Viimeksi kassia on käytetty vajaa viikko ennen Peetun kuolemaa, kun oltiin yhdessä jumpassa, vielä vähän "reissukuivuutta" opetellen. Matkalla saliin pyöräkellarista kurkkasi mun pyörä, Peetun istuin ja meidän kypärät siellä roikkumassa. Ei noiden asioiden edessä voi kuin huokaista. Syvään ja raskaasti, kaihoten sitä aikaa kun ne eivät olleet muita kuin salikassi ja polkupyörä.

En kaipaa pelkästään Peetua, vaan sitä elämää joka ei enää palaa. Sitä kun oli kaksi lasta ja elämä mallillaan. Vaikka eihän se tietenkään sitä ikinä ollut; aina oli tilillä liian vähän euroja, vaa'assa liikaa kiloja ja suodatinpussi levisi lattialle. Mutta ihan tosissaan silloin hotellin varaaminenkin tuntui jotenkin juhlavalta, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Täydellistä lasta, ihan pieni tyttövauva ja täydellisen hurmaava pikkupoika. Oli somaa kulkea koko joukkona tuolla ja hymyillä muille vastaaville porukoille sellaista inside-hymyä; "joo tällaista tää on, raskaita mutta rakkaita". Nyt me näytetään vain yhden lapsen vanhemmilta, melko synkeiltä sellaisilta.

Mutta sentään me olemme yhä tuntemattomienkin silmiin äiti ja isä, en edes pysty kuvittelemaan miten kamalaa tämä kaikki olisi jos pikkusiskoa ei olisi. Hän on pelastusrenkaista paras ja ainoa asia, josta elämään saamme nytkin aitoa iloa. Toimelias ja määrätietoinen pikku nainen, hymyilee kuin aurinko, mutta ilmoittaa kyllä selvästi kun jokin ei miellytä tai kun on nälkä, väsy tai yksinäisyys. Peruuttelee sujuvasti, kuten maailmaankin saapui, ja tapailee konttausasentoa. Voi miten Peetua olisi naurattanut se mittarimatomainen eteneminen! Ja voi miten pikkusisko olisi nauranut veljensä tempuille! Odotin niin kauheasti sitä, että saan seurata heidän sisaruutensa kasvamista. Itse kun on ainoa lapsi, se oli kiehtovaa. Ja Peetukin odotti kovasti, usein luetteli mitä kaikkea siskon kanssa voi tehdä, kunhan hän vähän kasvaa. "Vauvan kanssa kirjaa lukea, Mehukattimaailmaan mennä, takkorilla ajaa, Kaapoa katsoa." Kirjat pölyttyvät hyllyssä, Mehukattimaailmaan ei ole asiaa toistaiseksi, peräkärryllinen lelutraktori lojunee jossain kierrätyskeskuksessa ja Kaapo pyörii telkkarissa, mutta onneksi niin aikaisin ettei häneen tarvitse vahingossa törmätä.

Poikkeustilan päättyilessä tuntuu, että alan vihdoin tosissani sisäistää sen tosiasian ettei Peetu enää palaa. Pirullisesti se vihloo, mutta jotenkin koen sen terveeksi kivuksi. Välillä oikein tökin sitä haavaa katsomalla kuvia, käymällä lohikäärmepuistossa ja miettimällä, mitä juuri tänään tehtäisi Peetun kanssa. Ja mitä Peetu sanoisi, mistä milloinkin innostuisi. Ja mitä kaikkea jäi tekemättä, kaikki harrastukset joita oltiin mietitty, kaikki reissut ja vuodenajat jotka jäi kokematta. Onhan se toki lohtu, että pikkusiskon kanssa saadaan kaikki se kokea, nähdä taas lapsen silmien läpi. Mutta pikkusisko ei ole Peetu. Vaikka joskus tähän porukkaan liittyisi kolmaskin lapsi, hänkään ei ole Peetu. Peetu jää ikuisesti perheen pienimmäksi, parivuotiaaksi. Se on mystisyydessään kiehtovakin ajatus, mutta niin pohjattoman surullinen.