Mutta viisaus on siinä että ymmärtää ketä seurata pitkään, milloin kääntyä pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa."
(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)
Polkuja on mahtunut menneisiin kuukausiin ja useimpien kohdalla olen helposti ymmärtänyt milloin on käännyttävä pois. Mutta yksi polku on ollut niin mutkainen ja epätasainen, että se on sekoittanut suuntavaistoni täysin. Viisaus on eksynyt, jäänyt jälkeen niin etten näe sitä enää. Se polku on ollut vastoin kaikkea sitä, mistä minua on kehuttu viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki vahvuus ja järkevyys on kadonnut sillä polulla.
Pitäisi ehkä avata asiaa vähän enemmän? Haluaisin kovasti, ja uskokaa pois, että ystäväni ovat sitä avautumista kuulleet kyllästymiseen asti, rakkaat raukkaparat. En ole siitä kirjoittanut tänne, koska tämä on blogi lapsen kuolemasta. Jonkin aikaa kuitenkin olen miettinyt, että tähänkin hapuiluun ulottuvat ne renkaat, jotka Peetun kuolema lähetti matkaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Haluaisin uskoa, että siellä edellisessä elämässä, elämässä jossa minulla oli kaksi elävää lasta, olisin tämänkin polun taivaltanut tyylikkäämmin ja osannut kääntyä pois jo kauan sitten.
Pähkinänkuoressa kyse on, kuten arvasittekin, eräästä miehestä. Hän astui rytinällä elämääni loppusyksystä. Vei jalat alta, lupaili kuut taivaalta, sai minut loistamaan ja uskomaan siihen, että vihdoin on onnen ja ilon aika. Kestihän sitä sen pari viikkoa. Sen jälkeen henkilö on useampaan otteeseen poistunut elämästäni ja palannut siihen hetkeksi vain hävitäkseen jälleen, enkä tiedä onko loppunäytöstä näytelty vieläkään.
Järkeni huutaa, että sen aika olisi ollut jo kauan sitten, mutta olen kykenemätön lyömään pistettä. Olen jopa armahtanut itseni tästä typeryydestä. Kuten sielunsisko sen sanoi; olen ollut vahva ja järkevä elämäni pahimmissa paikoissa, ja jos tämä on suruni mielenhäiriö, niin kohtuuvähällä päästään. Kestää minkä kestää ja loppuu kun loppuu, kyllä se saturaatiopiste sieltä tulee.
Mutta tämä kaikki on hetkittäin suistanut minut todella synkkiin paikkoihin. Paikkoihin, joihin olisin uskoakseni suistunut ilman häntäkin, jonkun muun ansiosta tai ilman mitään välikappaletta. Olen sieltä aina noussut, mutta hetkittäin on hirvittänyt. Välillä koko tilanne on näyttäytynyt täysin absurdina; tämäkö nyt ottaa koville kaiken kokemani jälkeen? Tämäkö on se korsi, joka katkaisee kamelin selän? Miten teinimäistä ja hölmöä! Tällaisen kanssa varmaan puoli maailmaa kamppailee jatkuvasti; tyttö tykkää pojasta enemmän kuin poika tytöstä. Sydänsuruja, no biggies. Ja sitten kuitenkin se on Iso Asia.
Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen kuolemaan? En koe muuttuneeni radikaalisti ihmisenä, mutta tietyt nyanssit alkavat painottua. Kliseenomaisesti kadun mieluummin asioita, jotka olen tehnyt kuin jättänyt tekemättä. Äidin peruilta löytyi avaimenperä, jonka otin käyttöön. Siinä lukee "Sano mitä ajattelet ja katso mitä tapahtuu". Olen välillä tehnyt hartiavoimin ja hammasta purren töitä sen eteen, että opettelen elämään hetkessä. Tällä polulla olen totisesti sitä toteuttanut. Samalla tämä kaikki on ottanut kovemmalle kuin se entisessä elämässä olisi tehnyt.
Minulla on asiat hyvin. On työ, josta nautin. On uskomattomia ystäviä. On oma koti. Olen terve. Minulla on Seela, maailman rakkain "papupaija", hassu kuin kissantassu. Koitan opetella olemaan onnellinen, opetella tekemään sen oman onneni. Tiedän, ettei avain siihen ole kukaan mies, joka tulee tekemään elämästäni täydellisen. Ihmistä pitkin kun todella ei voi itseensä matkustaa. Tiedän sen, vaikka välillä se on ihan pirun vaikeaa muistaa.
Ehkä tämä kahdeksan kuukautta on ollut aika, jossa avioeron jälkeinen helpotus ja uutuudenviehätys vapaudesta on karissut. Nyt vasta huomaan monia uusia asioita, yksinäisyyttä. Älkää ymmärtäkö väärin; liittomme oli perushyvä ja tuotti monta iloista asiaa, mutta en palaisi siihen vaikka minulle rutosti siitä maksettaisi. Olen saavuttanut pisteen, jossa voin vilpittömästi olla Jussin puolesta iloinen, hänen uudesta onnestaan. Mutta se ei poista yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä josta hetkittäin saan kiukkuvoimaa ja joka hetkittäin lamaa itsesäälin alle. Se saa tekemään hyvin hölmöjä ratkaisuja, seuraamaan jotain polkua hyvin kauas sen pisteen taakse, josta olisi pitänyt kääntyä pois.
Yleensä olen yrittänyt blogitekstin loppuun löytää jonkun kivan pirteän, positiivisen ajatuksen. Tuntuu vähän hupsulta toistella sitä samaa "kyllä tämä tästä, tämä on vain vaihe, kohta helpottaa". Vaikka niinhän se on. Kevättä kohti, kuka tietää millaisia polkuja vastaani vielä tulee. Tämäkin polku päättyy kyllä aikanaan, vaikken itse osaakaan siltä kääntyä pois juuri nyt.
"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Ja osa totuutta
Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima
Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa"
(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)
