lauantai 15. joulukuuta 2018

Päivä numero 1067

Kolme vuotta myöhemmin. Maanantai häämöttää aivan nurkan takana, ensi yönä tulee kolme vuotta siitä kun se kaikki alkoi. Päivä numero 1067.

Se on se Suru sellainen ennakoitava ja samalla arvaamaton matkakaveri. Se kasvaa tiettyyn aikaan vuodesta, kun kalenterissa häämöttää se yksi päivämäärä. Samalla sen joka vuosi unohtaa, miltä se tuntuu. Ei se ole itkemistä ja ikävää, vaan sellainen kokonaisvaltainen iloton, melankolinen olo. Pinna on kireällä, tulee tiuskittua, ajatuksiinsa vaipuu syvemmälle, itku on herkässä, mikään ei oikein tunnu miltään, värit haalistuvat.

Sitä luulee menneensä rikki, masentuneensa, olevansa perusluonteeltaan pahantuulinen ihminen. Sitten sen muistaa; ai niin, se olikin Suru, se kaveri jonka kanssa käveltiin lumisen leikkipuiston ohi jo aikoja sitten. Se tyyppi, joka välillä puristaa kädestä tiukemmin ja välillä hellittää otettaan, vaikka vierellä pysyykin.

Surua ei pysty kätkemään. Sitä ei voi huijata kääntymällä ajattelemaan jotain muuta. Sitä ei voi hukuttaa työhön, kiireeseen, eikä näköjään edes rakkauteen.

Olen ollut niin onnellinen, olen yhä. Mutta Suru puristaa otettaan silti ja haalistaa maailmasta värit tähän aikaan vuodesta. Vaatii oman aikansa ja paikkansa, yleensä sen tilan jossa olen aivan yksin, en töissä enkä kenenkään kanssa, vain minä ja ajatukseni. Ne seilailevat muistoihin Peetun kanssa, siihen kauhujen päivään, elämään sen jälkeen.

Mieli seikkailee räpylävarpaaseen, nauruun, sohvalla kuorma-auton kanssa katsottuihin Kaapo-maratoneihin, puistoleikkeihin, iltasuukkoon. Öiseen kipuhuutoon, viimeiseen kuiskaukseen, kylmään poskeen, Muumi-peittoon kapaloituun pieneen poikaan, jolla poski Ville Viikingin poskea vasten. Hätään, epätoivoon, kynttilöihin, osanottoihin, syöpään, varovaiseen valonpilkahdukseen. Äitiin. Tähän matkaan, joka jatkuu aina vain.

Siihen tilaan on vaikea päästää muita, vaikka tämä vierelläni kulkeva ihmeellinen ihminen sinne haluaisikin. Haluaisi auttaa, poistaa kivun. Tuntee itsensä voimattomaksi, kun näkee alakuloni. Sen kanssa on opeteltava olemaan, meidän molempien; vierellä mutta ei osana, sylissä mutta omassa tilassa.

Ensi viikolla lähdetään taas valoa kohti. Päivä pitenee, värit palautuvat, Suru hellittänee taas puristustaan, vain tiukentaakseen kun aikansa koittaa jälleen. Kolme vuotta. 1067 päivää. Ihan kamalan pitkä aika olla suukottamatta Peetun poskea, rutistamatta häntä syliin.

Vaikka hän kulkee mukanani viimeiseen hengenvetooni asti, juuri nyt haluaisin vain halata häntä hetken, edes ihan pienen hetken. Ja kertoa että äiti rakastaa edelleen, aina vain rakastaa. Voitaisi kuiskutella kuulumisia tai olla ihan hiljaa, ihan miten vain. Kunhan saisin edes pienen hetken kietoa käteni Peetun ympärille.


Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu 
sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat,
koska minä asun eräässä niistä,
koska minä nauran eräässä niistä.

Sinun tähtesi ovat niitä, jotka osaavat nauraa! 

... Ja sitten kun olet unohtanut surusi
(ihminen unohtaa surunsa aina), niin olet
iloinen siitä, että olet tuntenut minut.

-Antoine de Saint-Exupéry-




keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Onnellinen

Minä olen onnellinen.

Siinä se nyt on. Vajaat kolme vuotta suruista suurimman ja niiden parin pienemmän jälkeen; olen onnellinen.

Mietin miten sen muotoilisin, sanoisinko etten voisi elämääni enempää nyt kaivata. Mutta voisinhan minä; sen Peetun nyt ainakin, ja äidin. Suuremman pankkitilin, pienemmän takapuolen, aurinkoisempia syyspäiviä ja vatsataudintonta talvea. Mutta juuri nyt minulla on kaikki mitä tarvitsen. Minulla on työ, ihana koti, upeita ystäviä. Minulla on kaksi lasta sydämessäni, ja toinen lisäksi sylissäni. Ja hän.

Olen nimittäin rakastunut. Se on järjettömän ihanaa ja mielettömän pelottavaa. Matkaa on taitettu vasta vajaat pari kuukautta, kuka tietää miten pitkä tiemme tulee olemaan. Toivon sydämestäni, että se on pitkä, näen paljon potentiaalia siihen. En ole kokenut mitään tällaista aiemmin. Jopa realistinen ja matkan varrella vähän kyynistynyt minä on joutunut arvioimaan uudelleen sitä, miten jonkun kanssa palaset voivat loksahtaa paikalleen kaikilla osa-alueilla, miten jalat voivat lähteä alta parissa päivässä.

Mutta se pelko. Se, joka aluksi oli taustahyrinää, voimistuu hiljalleen korviahuumaavaksi jylinäksi. Menneen kolmen vuoden aallokot lähettävät ennalta-arvaamattomia laineitaan tänne asti. Kun on nähnyt ettei mikään ole elämässä varmaa ja kaikki voi olla hetkessä ohi, on hetkittäin todella vaikea uskoa siihen, että nyt olisi onnen aika.

Pelkään huomista ja ensi kuuta, pelkään että pelkoni ei kutistu vaan kasvaa kasvamistaan, ajaen pois hänet, joka tähän asti on ollut ymmärtäväisempi kuin olisin voinut odottaakaan. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkoni yli.

Mutta minä opettelen. Opettelen uskomaan ja luottamaan, opettelen olemaan onnellinen. Minulla on siihen paras mahdollinen syy. Olen opetellut selviytymään, opetellut elämään, hengittämään, kävelemään omaa tietäni.

Nyt minä opettelen olemaan onnellinen. Ja olenkin. Opettelen vaimentamaan turhat pelot, tukahduttamaan tarpeen ennakoida ja optimoida, opettelen pistämään silmät kiinni ja hyppäämään, syteen tai saveen. Onnellisempi tietenkin olisin, kun voisin kertoa tästä äidille, kun voisin esitellä Peetulle. Mutta juuri nyt, mitään lisäämättä ja mitään poisjättämättä; minä olen onnellinen.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Selviytyjä

Olen laiminlyönyt Surun ihan liian kauan. Tänään ajattelin ottaa sille aikaa ja kirjoittaa siitä, miten olen Selviytynyt. Suunnittelin palaavani tuohon ensimmäiseen blogitekstiin 2,5 vuotta sitten ja totevani, että tästä tosiaan tuli selviytymistarina. Nyt kun sitten istun tässä sohvalla ja kuuntelen Prinsessalle-kappaletta Peetun kuvaa katsoen, kuumat, vaativat, lohduttomat kyyneleet vuotavatkin poskille, kaulalle ja paidalle. En minä ole selviytynyt vielä, ei se ole vielä ohi. Olen vielä toipilas. Kaiken sen renkaat heijastuvat tänne asti.

Vain muutama tunti sitten kirjoitin ystävilleni Whatsapp-ryhmässämme, että olen taas edes hetkeksi saavuttanut sen tunteen, kun minun elämäni on ihan tosi hyvä elämä. Minulla on uusi koti. Rakastan herätä täältä aamuisin. Rakastan niitä aamuja, kun Seela on kömpinyt yöllä viereeni omasta huoneestaan. Rakastan lähteä täältä työhöni, josta edelleen nautin. Rakastan tätä kesää. Rakastan ystäviäni, jotka kuuntelevat vatvomiseni, laittavat hymyilemään ja skoolaavat elämälle kanssani. Rakastan Seelaa, tuota uhmakasta, vahvatahtoista, kaunista ja lystikästä tyttöä. Tyttöä, joka on niin iso ja omatoiminen, mutta kuitenkin niin pieni ja herkkä. Tyttöä, joka pyytää minua halimaan. Pikkusiskoa, joka on isoveljeään vanhempi. Rakastan sitä, että minä päätän asioista. Minä teen omat virheeni ja ratkaisuni, ja valtaosan ajasta minulla on tämä homma hallussa.

Olen jo kauan luullut kaipaavani elämääni parisuhdetta, jotain "omaa" ihmistä jolle olisin tärkeä. Nyt minusta tuntuu, etten ehkä haluakaan luopua tästä vapaudestani aivan vielä. Vaikka sinkkuelämä ja deittailu ovat kamalan raastavia, pelottavia ja kuluttavia, olen kierolla tavalla oppinut nauttimaan jänntyksestä. Siitä etten tiedä mitä mutkan takana on. Voi olla mahanpohjan perhosten viikko tai voi olla haikean pettymyksen viikko. Tai viikko, kun ei ole kumpaakaan, on vain minun elämäni ja Seela.

Olen miettinyt paljon, sitä minä teen. Olen miettinyt kaikkien tekemisteni syitä ja seuraamuksia. Paljon resursseja on vienyt se polku, josta muutamasti olen maininnut. Se polku ei ota loppuakseen, vaikka tiedän ettei se tee minulle hyvää. Se on kivikkoinen, juurakkoinen ja mutkainen. Vaikka mitä välillä antaisin itseni kuvitella, se ei tule levenemään kunnolla kuljettavaksi tieksi. Mutta näen vahvasti, että se polku on minun avioeroni. Eromme vuosi sitten oli mutkaton ja helppo, en oikeastaan muista päivääkään katuneeni sitä päätöstämme. Mutta tämä hiton polku, se on laittanut minut vastakkain eron tunneskaalan kanssa. Samalla se antaa minulle jotain, jonka merkitys ehkä selviää vasta joskus myöhemmin. Ehkä suojelee minua täydeltä yksinäisyydeltä, ehkä tuo tarpeeksi jännitystä. Tunteita, niitä tunteita joiden puuttumista olen ihmetellyt viime vuosina.

Tuo polku on Surun kaikuja. En ole vielä selviytynyt. En kykene kohtaamaan aivan tavallista sinkkuelämän säätöräpiköintiä pystypäin ja ylväänä, ilmoittaen että minua ei sitten kohdella näin. Olen yhä toipilas. Minä seison omilla jaloillani, mutta vasta opettelen kävelemään. En ole aivan itseni, en toimi kuten soisin toimivani. Olen lakannut taistelemasta. Vie paljon enemmän voimia taistella vastaan kuin hyväksyä, että olen vähän avuton ja aika tyhmä nyt.

Olen kuvitellut, että kamppailu sopeutua sinkkuuteen ja sinkkumaailman uusiin sääntöihin on suurin murheeni. Että olen jo selviytynyt niin hyvin, että murheeni ovat aika tavallisia. Käyn Peetun haudalla rutiininomaisesti. Kastelen kukat, putsaan roskat, asettelen kaivurit oikeaan asentoon, taputan kiveä ja sanon "äidillä on tänäänkin ikävä sinua". Kävelen reippaasti autolle ja omiin puuhiini, elämääni, siihen jota rakastan. Puhun Peetusta luontevasti sen minkä puhun. Muistelen muistoja hymyillen. Kuuntelen pahimpiakin kappaleita, eikä minua koske. Peetun ja äidin kuvat katsovat minua kirjahyllyn päältä, annan usein katseeni viipyillä heissä. Ei se satu, he ovat rakkaitani.

Mutta välillä se kuplii pinnan alta kaiken päälle. Silloin, kun on aikaa pysähtyä ja annan sen tulla. Kuten tällä viikolla, olen tuntenut sen kytevän. Silmäni ovat kostuneet herkemmin, Peetu on pyörähtänyt mielessä useammin. Katseeni on viipynyt kuvassa pidempään. Siitä tiedän, että on aika antaa sen tulla. Laittaa soimaan "Prinsessalle", "Ei yksi pääsky kesää tee" ja "Mun sydämeni tänne jää", lukea vanhoja blogitekstejä, viipyillä kuvissa, tuntea se. Muistaa se, kokea se kipu. Että minulla oli sellainen poika ja hän kuoli. Että Peetu oli totta. Ja että minä rakastan häntä aina vain, ja minulla on häntä aivan lohduton ikävä.

Äitienpäivän alla minuun otti yhteyttä Iltalehden uutispäällikkö, joka halusi tehdä jutun erilaisesta äitiydestä. Mietin ratkaisuani jonkin aikaa. Haluan puhua Peetusta, haluan kertoa tarinan kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan. Minulla on kerrottavaa. Olen saanut matkan varrella oivalluksia, joiden uskon auttavan muitakin matkallaan. Suurin niistä on ollut se, että Peetu oli liian hieno poika pilatakseen elämäni. Hänen muistonsa ei saa olla muisto surusta ja tuskasta, vaan rakkaudesta ja ilosta.

Vielä Ylen Perjantai-ohjelman aikoihin tuo oivallus ei ollut saanut muotoa päässäni, ja halusin päästä sanomaan sen. Siksi suostuin (juttu löytyy edellisestä tekstistä). Toisella puolella vaakakupissa painoivat Seelan yksityisyys sekä se, etten halua kenenkään ajattelevan, että hakeudun julkisuuteen jonain surusankarina, saadakseni palstatilaa kuolleen lapseni vuoksi. Ystäväni kuitenkin saivat minut uskomaan, että ne, jotka niin ajattelisivat olisivat vähemmistössä ja heidän mielipiteellään ei olisi merkitystä, koska ne joilla on väliä, tiesivät syyni.

Jutusta tuli isompi kuin olin alunperin luullut. Olin siihen kuitenkin pääosin tyytyväinen. Sain hyvää palautetta. Luin keskustelupalstoja ja Facebook-jakoja artikkelin ympärillä, vaikkei olisi pitänyt. Olen liian utelias luonne jättääkseni katsomatta, mitä ihmiset puhuvat tarinastani. Muutamia ikäviä kommentteja tietenkin mahtui mukaan. Ne olivat juuri niitä sanoja, joita olen itselleni syytänyt vuosien varrella. "Aika paha diagnoosivirhe äidiltä, jolle muka lapsi oli tärkeä. Eikö järki käske viemään heti lääkäriin?" "Äiti yrittää puhua puhtaaksi koko jutun. Normaali äiti todellakin erottaa vatsataudin hengenvaarallisesta ja epätavallisen kovasta kiputilasta." "Lapsi huutaa kuoleman kielissä äitiä ja äiti ei tullut, vaan meni vielä nukahtamaan."

Kyllähän se sattui, mutta ei niin kuin olisi voinut luulla. Nuo sanat tosiaan ovat sanoja, joita olen toistellut itselleni useasti. Syyllisyyspeikko riemastui ehkä hetkeksi sanoista, mutta jokainen kommentti sai päälleen lukemattomia vasta-argumentteja, "olisin toiminut samoin" -kommentteja ja minun toimintani puolustamista. Peikko vaikeni. Nyt minulla on arsenaali lauseita, joita palata lukemaan, kun silloin tällöin alan toistaa itselleni noita kurjia sanoja.

Aika harvoin se peikko enää vierailee. Aika harvoin enää palaan siihen olohuoneeseen, jonka nurkassa seisoi joulukuusi. En juuri koskaan kävele muistoissani kohti sohvalla makaavaa Peetua. En tiedä olenko jo hionut sen kaiken osaksi minua vai onko se vielä kokonaan käsittelemättä.

Kevään aikana minussa pilkahteli tarve hahmottaa se kaamea päivä. Se tarve kulminoitui siihen, että soitin poliisilaitokselle. Tiesin, että kuolinsyytutkinnan yhteydessä on otettu kuvia Peetusta. Koen olevani tarpeeksi vahva kohtaamaan ne kuvat. Koen tarvitsevani ne, rakentaakseni palapelin loppuun. Koska Peetusta ei sairaalassa otettu kuvia, olisin halunnut ne esitutkinnan kuvat. Ainakin luulin niin, luulen kai edelleen.

Tilasin sen esitutkintamateriaalin, mihin minulla suoraviivaisesti oli oikeus. Sain ainoastaan ruumiinavausraportin, jonka olin saanut ja lukenut monesti aiemminkin. Energiani ei riittänyt kysellä enempää. Tunnen sen silti olevan vielä tuolla jossain, tarpeen rakentaa se kuva Peetun kuolinpäivästä. Haluaisin nähdä ensihoitajat. En tiedä, mitä heille sanoisin tai mitä heiltä kysyisin, mutta haluaisin nähdä heidät. Haluaisin, että he kertoisivat mitä näkivät ja kokivat.

Samaan viimeisen palan puuttumiseen on liittynyt tarve kysellä ystäviltäni missä ja miten he kuulivat Peetun kuolemasta. Mitä he ajattelivat, miten juttelivat asiasta muiden kanssa. Minusta tuntuu, että alan olla valmis siihen viimeiseen palaseen. Olen jo sinut sen kanssa, että Peetu kuoli, mutta en muista sitä kunnolla. En tuntenut sillä hetkellä muuta kuin kauhua sen tehtävän edessä mikä minulla oli; selviytymisen. Keskityin siihen. Nyt alan olla sen verran selvillä vesillä, että saatan olla valmis tuntemaan sen kaiken, mikä jäi tuntematta.

Matkani Surun kanssa siis jatkuu yhä, vaikka toisessa käsipuolessa kulkeekin Onnellisuus. Haparoin, mutta näen jo sen; minä tulen selviytymään. Minä selviydyn koko ajan, olen jo pitkälle päässyt. Peetu-rakas, sinä olit oikeassa; kohtahan se jo helpottaakin.

Iltalehden juttu

Peetu, 2, nukahti sohvalle eikä enää herännyt - nyt Teija on äiti kahdelle lapselle, joista vain toinen on elossa: ”Kiitos, että teit minusta äidin”
sunnuntai 13.05.2018

Äidin pahin pelko toteutui Teijan kohdalla, kun hän meni herättelemään vatsaoireista kärsinyttä 2,5-vuotiasta Peetu-poikaansa, eikä tämä herännyt. Menetystä seuranneina vuosina hän sai huomata, ettei lapsensa haudanneen äidin suru ole aina sellaista kuin elokuvissa.

Äidinrakkaus ei lopu lapsen kuolemaan, tietää esikoisensa kaksi vuotta sitten hautaan saattanut Teija.
Peetu menehtyi synnynnäisen epämuodostuman aiheuttamaan suolistokuolioon, jota äiti luuli pelkäksi vatsataudiksi.
Avain traumaattisesta menetyksestä selviytymiseen liittyy Teijan mielestä kykyyn olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä on ollut, mitä edelleen on ja mitä voi vielä olla.

- Peetu, kiitos että olit olemassa, että olit niin täydellinen. Kiitos että synnyit juuri meille ja teit minusta äidin. Rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Äidillä on sinua aivan valtava ikävä. 

Äiti istui puistonpenkillä ja katseli, miten pieni pellavapää keksi touhun toisensa perään venyttäessään viime hetkiä pihaleikeissä, ennen paluuta kotiin ja iltapuurolle. Vatsassa potki pikkusisko, joka voisi syntyä vaikka jo seuraavana yönä. Vierellä istui elämän mies, jonka kanssa takana oli jo 11 yhteistä vuotta. Viipyilevä elokuun aurinko lämmitti. Ilmassa tuoksui edelleen kesä, ei vielä syksy.

Teija oli ehkä onnellisempi kuin koskaan.

Hän katseli puiston viereisiä rivitaloja sillä silmällä. Ehkä joku niistä olisi jonain päivänä kasvavan perheen koti. Toisella puolella kasvoi metsää, jossa veikan ja siskon kelpaisi temmeltää

Nyt kolme vuotta myöhemmin Teija asuu tuon metsän vieressä, kahdestaan sen tytön kanssa, joka tuolloin vasta odotti syntymäänsä.

Poika ja mies ovat poissa. Miestä hän edelleen näkee. Mutta sitä pellavapäätä ei enää koskaan.

 - Peetun elämä ei jäänyt kesken, se oli kokonainen. Ja se oli hyvä, siitä olen iloinen. Puuhattiin paljon, matkusteltiin, hulluteltiin. Olen ajatellut, että Peetu oli liian uskomaton tullakseen ikinä valmiiksi. Hän on ikuinen arvoitus, ei valmiita vastauksia. Hän voi olla mitä vain.

Viimeiset unet

Sen piti olla vain raju oksennustauti.

Aamuyöllä Peetu alkoi valitella vatsaansa. Näki, että häneen todella sattui. Teija soitti sairaalaan ja sai ohjeet: Seuraile vointia, jos epäilyttää, tuo tänne. Todennäköisesti kyse on vatsakrampeista, jotka johtuvat noroviruksesta, jota on nyt paljon liikkeellä.

Teija otti Peetun syliin, johon tämä rauhoittui. Parin tunnin päästä alkoi oksentelu.

- Ajattelin, että kivut helpottivat, oksentelu alkoi - tätähän tämä nyt on, hän kertaa.

Oksentelu jatkui koko päivän, mutta viimein vaikean vuorokauden jälkeisenä aamuna vaikutti siltä, että tauti hellittää. Peetulla oli kova jano, ja hän joi paljon vettä. Sitten nukahti sohvalle. Äiti huokaisi helpotuksesta: paraneminen alkaa.

Isä lähti hierojalle. Teija meni imettämään nelikuista Seela-vauvaa, joka oli veljensä nukahdettua herännyt omilta päiväuniltaan. Seelan syödessä Teija kuuli, miten olohuoneesta kantautui Peetun ääni: "äiti, äiti..."

Nuku vain, Peetu, äiti on täällä, ei hätää, Teija huikkasi vastaukseksi.

Seelan syötyä äiti ja tytär torkahtivat yhdessä. Kun Teija heräsi, hän katsoi kelloaan ja totesi Peetun nukkuneen kaksi tuntia. Eiköhän olisi jo aika herätä.

Hän silitti Peetun poskea. Se oli kylmä. Hän tarttui pieneen vartaloon vain huomatakseen, että se oli jäykkä.

- Tajusin heti, ettei mitään ole tehtävissä.

- Huusin, että Peetu on kuollut.

Mä en selviäisi tuosta ikinä, koska rakastan lastani niin paljon" - tällaiset kommentit särähtävät Teijan korvaan. Se, että selvisin, ei tarkoita, että olisin rakastanut lastani yhtään sen vähempää.  

Syyllisyyspeikko syntyy

Teijasta tuntuu, kuin hän olisi seurannut siitä hetkestä käynnistynyttä tapahtumaketjua sivustakatsojana - ja hyvin uteliaana sellaisena. Mitähän nyt tapahtuu? Mitähän ensihoitajat tekevät, entä poliisi? Onpa jännää.

Äiti saateltiin pihalle, isä jäi yläkertaan. Poliisi kuulusteli molempia. Teija muistaa, miten viranomaisen pokerinaama petti vain hetkeksi vakuuttaessa, että "me ei tehty sille mitään."

Syvimmin mieleen on syöpynyt kuva pihalla istuvasta, päätä käsissään pitelevästä, itkevästä ensihoitajasta.

Joitakin tunteja myöhemmin Teija istui Turun yliopistollisen sairaalan käytävällä ympärillään omaisia ja sairaalapastori. Hän ei pystynyt katsomaan muualle kuin lattiaan. Hän sai ajatuksen, jonka sanoi ääneen: "Anteeksi".

- Äitini kysyi, minkä takia pyydät anteeksi. Vastasin, että siksi, kun en pystynyt pitämään sitä lasta hengissä.

Kuolinsyy selvisi
Sairaalassa selkään hypännyt "syyllisyyspeikko" roikkuu mukana yhä, sentään yleensä hieman kevyempänä versiona.

- En ole siitä kaverista vielä kokonaan eroon päässyt, Teija myöntää.

Onneksi kuolinsyy kerrottiin perheelle vielä alkushokin aikana. Peetun "vatsatauti" olikin ollut synnynnäisen epämuodostuman, Meckelin divertikkelin aiheuttama suolen kiertymä ja siitä johtunut kuolio. Nykyään hän tietää, että samanlainen epämuodostuma on noin joka sadannella ihmisellä, ja se on yleensä täysin oireeton. Oireillessaan kiertymä taas tekee niin kipeää, että ihminen hakeutuu yleensä äkkiä sairaalaan.

- Jostain syystä Peetulla ne kivut hellittivät, Teija sanoo.

- Se, että kiertymä johtaa kuolemaan, on ääriharvinaista.

Jos Peetu olisi viety sairaalaan heti oireiden alettua, hänet olisi ehkä voitu pelastaa. Siinä vaiheessa, kun hän nukahti sohvalle - tuskin enää.

"Olisi pitänyt tajuta" soi silti toisinaan vieläkin Teijan päässä. Olisi pitänyt, jonkun mystisen äidinvaiston olisi pitänyt hälyttää, ettei kyse ollut mistään tavallisesta vatsataudista.

Siitä tuli syyllisyyspeikon ensimmäinen pää. Kohta niitä kasvoi kaksi lisää.

 "Vauva sylkkiin, äiti ottaa kuvan", Peetu halusi vain pari päivää ennen kuolemaansa. Poseeraus Seela-sisko sylissä jäi Peetun viimeiseksi kuvaksi. 

Väärin sureva äiti

Miksi en itke enempää? Ihan kuin kaikki muut itkisivät enemmän kuin minä, kuolleen lapsen äiti.

Syyllisyys sai toisen olomuodon, kun Teija koki, ettei hän surrut tarpeeksi - tai ainakaan oikein.

Hän söi, nukkui, siivosi, kävi suihkussa ja kaupassa, näki siellä pienet lasten ostoskärryt, ne samat, joita Peetulla oli tapana lykkiä niin pontevasti, eikä romahtanut kuraiselle lattialle uikuttamaan tuskaansa. Hän ei ollut sellainen kärsivä äidinraato kuin kohtalotoverit elokuvissa.

- Sittemmin yksi ystävä on tosin kertonut, että nähdessään minut Peetun kuoleman jälkeen hän ymmärsi mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että ihmisestä on pelkkä kuori jäljellä, Teija kertoo.

Syyllisyyteen kasvoi kolmas haara, kun ilo yritti palata Teijan arkeen. Jos typerä vitsi sai naurun karkaamaan suusta, peikko kivahti heti: Miten kehtaat? Peetu on kuollut, etkä saisi ajatellakaan muuta.

Joskus hautakiveltä lähtiessä Teijaa kalvoi inhottava tunne, kuin hän kääntäisi Peetulle selkänsä.

Vertaistukiryhmissä hän kadehti uskovaisia äitejä, jotka puhuivat enkelivauvoista ja siitä, miten jälleennäkemisen hetki vielä koittaa.

- Toisaalta se tuntui kamalalta ajatukselta, että Peetu katselisi meitä jossain ja ajattelisi, että tuolla nuo vain jatkavat elämäänsä ilman minua.

 Teija vierailee Peetun haudalla edelleen usein. Hautakiven päälle hän on asetellut Peetun lempileluja. (Kuva: Roni Lehti)

Syövän pelko

Suruaika kului järkeillessä ja järjestellessä. Teija perusti blogin, johon vuodatti kaiken.

Sittemmin Teija on pohtinut reaktiotaan lapsen menetykseen ammattilaisen kanssa. Säntillinen arjen pyörittäminen ja omien ajatusten ylianalysoiminen olivat hänen selviytymiskeinonsa. Tapa turruttaa surun kouraisua, pitää tunne taka-alalla.

Kenties se sai aikaan sen, että suru alkoi oireilla merkillisellä tavalla: hän alkoi pelätä kuolevansa itse.

Esimerkiksi kerran pulkkamäessä Seelan kanssa, kun höpsöttely tuntui ihanan pakottomalta, nauru ja rakkaus oikein kouraisivat vatsanpohjaa, Teija kaivoi kännykkänsä ja googlasi: "vatsasyövän oireet".

- Mun romahdus oli syövän pelko, Teija tietää nyt.

- Mulla on ollut samanlaisia pelkotiloja nuorempana, kun sukulaisia on sairastunut syöpään. Mutta se voimakkuus, millä se tuli, oli uutta. Olin aivan vakuuttunut siitä, että olen kuolemaisillani. Olin sokea sille, että se johtui surusta. Käytin hirveän määrän rahaa yksityislääkäreihin oireideni kanssa, vaikka kaikki yrittivät sanoa, että se on psyykkistä.

"Syöpä" kesti puolisen vuotta, eikä onneksi ole uusiutunut.

 Peetu syntyi 1.4.2013 ja kuoli 17.12.2015. Osa vuoden juhlapyhistä on Teijale rankkaa aikaa: erityisesti joulu, sillä Peetu kuoli joulun alla. Äitienpäivää hän aikoo viettää yhdessä Seelan kanssa ja poissa somesta, jonka perheidyllikuvista osa saattaisi tuntua nykytilanteessa kipeältä. (Kuva: Roni Lehti)

"Töissä ja Tinderissä"

Miten ikinä voin selvitä ilman sitä märkää iltasuukkoa ja pulleita käsivarsia kaulan ympärillä, Teija mietti Peetun kuoleman jälkeen.

Nykyään hän hämmästelee sitä, miten onnellinen hän on. Siitäkin huolimatta, että Peetun kuoleman jälkeen parin vuoden sisään sattui lisää kriisejä: oman äidin kuolema ja avioero, joka Teijan mukaan oli hyvä ja oikea päätös - sekä ihan oma tarinansa, ei seuraus esikoisen kuolemasta.

- Töissä ja Tinderissä, hän kiteyttää tämänhetkiset kuulumisensa.

- Terapiassakin tulee juteltua lähinnä sinkkuelämän ongelmista ja siitä, miten viikonlopun treffit sujuivat.

Paljosta on kiittäminen Seelaa. Aina on ollut joku, jonka takia on pakko jaksaa.

Teija haaveilee siitä, mitä hänellä kerran oli: kokonainen perhe. Että vielä jonain päivänä saisi istua sillä puiston penkillä rakkaan rinnalla ja katsella leikkiviä lapsia.

Ikävä puskee pintaan välillä väkisin, välillä Teija järjestää sille aikaa. Kun Seela on isänsä luona, hän saattaa kaivaa esiin Peetun valokuvat, pistää Spotifyn "parkulistan" soimaan ja antaa kyynelten tulla, jos ovat tullakseen.

Pari viikkoa sitten pikkusisko Seela ohitti sen iän, minkä Peetu ehti saavuttaa. Äiti ja tytär puhuvat Peetusta usein. - Koen onnistuneeni, jos jonain päivänä Seela piirtää kuvan perheestään, ja kuvassa on myös Peetu. (Kuva: Roni Lehti)

Kahden lapsen äiti

Niin leikkipuiston muut äidit kuin Tinder-tuttavat saavat nopeasti tietää, että Teija on kahden lapsen äiti, vaikka toinen lapsista kuoli. Hän kertoo toitottavansa sitä jopa koomisuuteen asti.

Teija painottaa, että Peetu eli kokonaisen elämän. Se elämä vain sattui kestämään 2 vuotta, 8 kuukautta ja 16 päivää.

Peetun muisto, suru ja ikävä eivät kuole koskaan. Kuitenkaan hän ei loppuelämäänsä aio kantaa surupukua. Peetukaan ei olisi sitä halunnut.

Teija kertoo terapeutin todenneen, että usein niitä jotka selviytyvät niinkin suuresta kriisistä kuin oman lapsen kuolemasta, yhdistää erityisesti yksi piirre: kyky keskittyä kiitollisuuden tunteeseen.

- Peetu oli liian ihmeellinen siihen, että antaisin hänen jättää jälkeensä vain surua, vihaa ja katkeruutta. Peetu ei elänyt sen takia, että kaikki alkaisi mennä päin helvettiä. Olen kiitollinen Peetulle, joka toteutti suurimman unelmani: Hän teki minusta äidin.

Teija esiintyy tässä jutussa omasta pyynnöstään pelkällä etunimellä. Jutussa on hyödynnetty haastattelun lisäksi Teijan blogia "Kohta helpottaa". Nimensä blogi on saanut yhdestä Peetun lempisanonnasta.

HILKKA TIIRO

torstai 26. huhtikuuta 2018

Ensi maanantai

Huomenna Seela on yhtä vanha kuin Peetu oli viimeisenä terveenä päivänään. Se iski kuin halko äsken iltapuuhien aikaan. Maanantaina Seela on vanhempi kuin isoveljensä ikinä oli.

Olen ounastellut pitkin matkaa, että se saattaa tuntua pahalta. Se on merkkipaalu. Päivä, jota ei pitänyt olla.

Elämä on muuten hyvää. Olen onnellinen. Yksin, Seelan kanssa, ystävien kanssa. Töissä ja Tinderissä. Mutta syyllisyys on taas nostanut viime viikkoina päätään useammin. Koen päässeeni liian helpolla. Ehkä surinkin tarpeeksi, sen olen ymmärtänyt. Syöpä oli minun romahdukseni. En minä itkenyt niin kuin olisin luullut, en vajonnut lattialle huutamaan tuskaa, kykenin nousemaan sängystä ihan joka päivä. Mutta syöpäpelko silloin kaksi vuotta sitten lamasi minut ihan yhtä pahasti. Se oli minun Romahdukseni, minun suruni.

Nyt tuntuu, että surin kyllä tarpeeksi, mutta en tarpeeksi kauaa. Kaksi ja puoli vuotta, ja olen jo ihan onnellinen? Eihän se voi olla mahdollista? Peetu on mielessäni aina, takaraivossa, sydämessä. Mutta en sure, en koe sitä elämäni keskiöksi. Ikävöin, mutta en oikein enää muista millaista Peetua. En muista hänen tuoksuaan, ääntään. Ne sekoittuvat Seelaan.

Maantaina Seela on vanhempi kuin Peetu. Se on täysin järjen tavoittamattomissa.

Kyllä minä edelleen oireilen. Kaikki se, mitä viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat eteeni heittäneet, näkyvät minussa. Eniten se näkyy tyhmyytenä. Välillä minuun iskee käsittämätön tarve repäistä, tehdä jotain tosi hölmöä. Elää hetkessä täysin vailla vastuuta, huomista, seuraamuksia. Eivät ne ole maatakaatavia asioita olleet, en ole loukannut ketään tai tehnyt pysyvää vahinkoa kenellekään, mutta en tunnista itseäni tällaisesta käytöksestä.

Useimmiten se tyhmyyskohtaus on liittynyt tuohon viime kirjoituksen polkuun; mutkaiseen, kiviseen ja harhaanjohtavaan. Muutamasti olen uskonut sen jääneen historiaan, kunnes olen taas huomannut harhautuneeni sinne. Olen luovuttanut; olkoon se niin. Tyhmäily loppuu aikanaan.

Se spontaanius, hetkeen tarttuminen, on uutta minua. En tiedä onko sen tuonut tullessaan avioeron jälkeinen vapaus vai Peetun ja äidin kuolemien ennakoimattomuus. Turha optimoida ja ennakoida, kun kukaan ei tiedä mitä huominen tuo. Sitkeässähän se kaikki minussa asuu, se ylianalysointi ja ennakointi. Mutta välillä se kaikki katoaa, ja järkiparan varoitushuuto on hetken pelkkää hyttysen ininää.

Ei se uuden minän pintaan nouseminen liity vain tyhmäilyyn, se liittyy myös kaikkeen kauniiseen. Äsken pysähdyin katsomaan auringonlaskua. Taivas loimusi kirkkaan punaisena ja heijasti pilviin upeita kuvioita. Meinasin kaivaa puhelimen esiin ikuistaakseni sen Instaan, mutta tajusin ettei se näytä samalta ruudulla. Joten istuin ja katsoin, kunnes viimeiset punaisen sävyt katosivat. Istun, hengitin ja imin sitä kauneutta. Mietin Peetua, itkin vähän.

Peetu olisi jo viisivuotias. Kova ikävä, ikävä sitä että hän olisi täällä. Ikävä sitä, että maanantai olisi vain päivämäärä, eikä mikään merkkipaalu. Ikävä sitä, että Seelalla olisi täällä isoveli. Ikävä sitä, kun Peetu oli arkinen nimi. "Peetu, lopeta!" "Nyt vauhtia Peetu!" "Rakastan sinua Peetu"

Ja maanantaina Seela on vanhempi.

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ei ole mennyt näin pitkää ajanjaksoa ilman, että olisin kohdannut kriisin. Äiti kuoli kymmenen kuukautta Peetun jälkeen. Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen tuli ero. Nyt on menty yksitoista kuukautta, eikä mitään isompaa ole tapahtunut.

Kuvailen sitä nykyisin niin, että selviytyminen on ohi. Se aika, jolloin kaadutaan maahan ja yritetään nousta uudelleen seisomaan, se on ohi. Tässä  sitä seistään, tähän ollaan selviydytty. Nyt on aika opetella taas kävelemään, opetella elämään ja olemaan onnellinen.

Ja se sujuu hyvin. Välillä horjuttaa, välillä tuntee pakottavan tarpeen tehdä jotain tyhmää, mutta hyvin menee. Minä, piru vie, olen elämääni aika tyytyväinen.

Mutta tänään annan sen kaiken muun iskeä, jos se on iskeäkseen. Seela on maanantaina vanhempi kuin Peetu. Pikkusisko, vanhempi kuin isoveli. Kaksi vuotta, kahdeksan kuukautta ja seitsemäntoista päivää.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Polku

"Meistä jokainen on polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää ketä seurata pitkään, milloin kääntyä pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa."
(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)

Polkuja on mahtunut menneisiin kuukausiin ja useimpien kohdalla olen helposti ymmärtänyt milloin on käännyttävä pois. Mutta yksi polku on ollut niin mutkainen ja epätasainen, että se on sekoittanut suuntavaistoni täysin. Viisaus on eksynyt, jäänyt jälkeen niin etten näe sitä enää. Se polku on ollut vastoin kaikkea sitä, mistä minua on kehuttu viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki vahvuus ja järkevyys on kadonnut sillä polulla.

Pitäisi ehkä avata asiaa vähän enemmän? Haluaisin kovasti, ja uskokaa pois, että ystäväni ovat sitä avautumista kuulleet kyllästymiseen asti, rakkaat raukkaparat. En ole siitä kirjoittanut tänne, koska tämä on blogi lapsen kuolemasta. Jonkin aikaa kuitenkin olen miettinyt, että tähänkin hapuiluun ulottuvat ne renkaat, jotka Peetun kuolema lähetti matkaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Haluaisin uskoa, että siellä edellisessä elämässä, elämässä jossa minulla oli kaksi elävää lasta, olisin tämänkin polun taivaltanut tyylikkäämmin ja osannut kääntyä pois jo kauan sitten.

Pähkinänkuoressa kyse on, kuten arvasittekin, eräästä miehestä. Hän astui rytinällä elämääni loppusyksystä. Vei jalat alta, lupaili kuut taivaalta, sai minut loistamaan ja uskomaan siihen, että vihdoin on onnen ja ilon aika. Kestihän sitä sen pari viikkoa. Sen jälkeen henkilö on useampaan otteeseen poistunut elämästäni ja palannut siihen hetkeksi vain hävitäkseen jälleen, enkä tiedä onko loppunäytöstä näytelty vieläkään.

Järkeni huutaa, että sen aika olisi ollut jo kauan sitten, mutta olen kykenemätön lyömään pistettä. Olen jopa armahtanut itseni tästä typeryydestä. Kuten sielunsisko sen sanoi; olen ollut vahva ja järkevä elämäni pahimmissa paikoissa, ja jos tämä on suruni mielenhäiriö, niin kohtuuvähällä päästään. Kestää minkä kestää ja loppuu kun loppuu, kyllä se saturaatiopiste sieltä tulee.

Mutta tämä kaikki on hetkittäin suistanut minut todella synkkiin paikkoihin. Paikkoihin, joihin olisin uskoakseni suistunut ilman häntäkin, jonkun muun ansiosta tai ilman mitään välikappaletta. Olen sieltä aina noussut, mutta hetkittäin on hirvittänyt. Välillä koko tilanne on näyttäytynyt täysin absurdina; tämäkö nyt ottaa koville kaiken kokemani jälkeen? Tämäkö on se korsi, joka katkaisee kamelin selän? Miten teinimäistä ja hölmöä! Tällaisen kanssa varmaan puoli maailmaa kamppailee jatkuvasti; tyttö tykkää pojasta enemmän kuin poika tytöstä. Sydänsuruja, no biggies. Ja sitten kuitenkin se on Iso Asia.

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen kuolemaan? En koe muuttuneeni radikaalisti ihmisenä, mutta tietyt nyanssit alkavat painottua. Kliseenomaisesti kadun mieluummin asioita, jotka olen tehnyt kuin jättänyt tekemättä. Äidin peruilta löytyi avaimenperä, jonka otin käyttöön. Siinä lukee "Sano mitä ajattelet ja katso mitä tapahtuu". Olen välillä tehnyt hartiavoimin ja hammasta purren töitä sen eteen, että opettelen elämään hetkessä. Tällä polulla olen totisesti sitä toteuttanut. Samalla tämä kaikki on ottanut kovemmalle kuin se entisessä elämässä olisi tehnyt.

Minulla on asiat hyvin. On työ, josta nautin. On uskomattomia ystäviä. On oma koti. Olen terve. Minulla on Seela, maailman rakkain "papupaija", hassu kuin kissantassu. Koitan opetella olemaan onnellinen, opetella tekemään sen oman onneni. Tiedän, ettei avain siihen ole kukaan mies, joka tulee tekemään elämästäni täydellisen. Ihmistä pitkin kun todella ei voi itseensä matkustaa. Tiedän sen, vaikka välillä se on ihan pirun vaikeaa muistaa.

Ehkä tämä kahdeksan kuukautta on ollut aika, jossa avioeron jälkeinen helpotus ja uutuudenviehätys vapaudesta on karissut. Nyt vasta huomaan monia uusia asioita, yksinäisyyttä. Älkää ymmärtäkö väärin; liittomme oli perushyvä ja tuotti monta iloista asiaa, mutta en palaisi siihen vaikka minulle rutosti siitä maksettaisi. Olen saavuttanut pisteen, jossa voin vilpittömästi olla Jussin puolesta iloinen, hänen uudesta onnestaan. Mutta se ei poista yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä josta hetkittäin saan kiukkuvoimaa ja joka hetkittäin lamaa itsesäälin alle. Se saa tekemään hyvin hölmöjä ratkaisuja, seuraamaan jotain polkua hyvin kauas sen pisteen taakse, josta olisi pitänyt kääntyä pois.

Yleensä olen yrittänyt blogitekstin loppuun löytää jonkun kivan pirteän, positiivisen ajatuksen. Tuntuu vähän hupsulta toistella sitä samaa "kyllä tämä tästä, tämä on vain vaihe, kohta helpottaa". Vaikka niinhän se on. Kevättä kohti, kuka tietää millaisia polkuja vastaani vielä tulee. Tämäkin polku päättyy kyllä aikanaan, vaikken itse osaakaan siltä kääntyä pois juuri nyt.

"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Ja osa totuutta

Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima
Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa"

(Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla)