torstai 17. joulukuuta 2020

Tuiki tuiki tähtönen

Eräänä sunnuntai-iltana viime kuussa käytiin Seelan kanssa kaksin Peetun haudalla. Seelalla oli kiire kotiin, koska olin luvannut nimipäivän kunniaksi iltapalan leffaa katsellen. Seelan jo kipittäessä autoa kohti, seisahduin vielä taputtamaan hautakiveä, kuten aina. Tyttö kääntyi, juoksi takaisin ja ilman kiireen häivää silitti kiveä ja painoi siihen suukon. Hän alkoi laulaa "Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen". 

Siinä me sitten seisoimme hautausmaan marraskuisessa pimeydessä ja lauloimme loppuun asti. 

Seela kertoi, että hänen on ikävä Peetua. Sanoin, että niin minullakin.

Seuraavana aamuna puhuimme isosiskoista ja -veljistä. Kysyin uteliaisuuttani, että onko Seela kertonut päiväkotikavereilleen Peetusta. "Joo", hän vastasi, "oon kertonut että mulla oli pikkuveli". Juteltiin siinä sitten tukkaa laittaessa hetki siitä, miten pikkuveli on isoveli, vaikka Seela onkin nyt vanhempi. Tyttö näytti hämmentyneeltä, mutta hyväksyi selityksen.

Kun lähdettiin ajamaan päiväkodille päin, Seela huusi yhtäkkiä "Peetu!". Hätkähdin niin että auto heilahti. Vilkaisin taustapeiliin; Seela osoitti ensimmäisten auringonnousun säteiden keskellä loistavaa Venusta. Hän jatkoi "Peetu on taivaan kirkkain tähti. Heihei Peetu, meillä on ikävä sinua". 

Kyyneleeni kuivuivat päiväkodin pihaan mennessä.

Joskus kauan sitten toiveeni oli, että piirtäessään kuvaa perheestään, Seela aikanaan piirtäisi siihen Peetunkin jossain muodossa. Niin ei vielä ole käynyt, enkä ole häntä siihen painostanut. 

Enkä painosta jatkossakaan; minulle riittää hyvin se, että Seela kertoo kavereille pikkuveljestään Peetusta, haluaa laulaa haudalla "Tuiki tuiki tähtönen" ja vilkuttaa taivaan kirkkaimmalle tähdelle.


Rakas Peetuni - siitä on tänään viisi vuotta... Olisitpa täällä. 🖤

”Kun suljen silmät, niin hän on täällä taas,
ja taas voin nähdä jokaisen askeleen.
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa.
Voin tuntea sen kaiken uudelleen.”

tiistai 11. elokuuta 2020

Ekaluokkalainen

Huomenna sinä menisit kouluun.

Olisi hartaudella valittu reppu, jotain Legoa tai Minecraftia tai semmoista. Uusi penaali ja uusia kyniä, jotain sellaisia mitä minä pitäisin epäkäytännöllisinä, mutta olisin ostanut silti. Olisi uutuuttaan kiiltävät lenkkarit, jouluun mennessä puhkijuostut ja liian pienet. Oltaisi käyty parturissa, valittu kaapista parhaat päälle. Olisi jotain Wilma-juttuja ja mitälie, en minä niistä tiedä mitään. Sinua jännittäisi, vaikka olisi tuttuja kavereita koulun pihalla.

Kotiin olisi ostettu koulupöytä, jossa tehtäisi ekat läksyt yhdessä ja minä olisin niin kamalan ylpeä. Päällystettäisi kirjoja - vai päällystetäänkö niitä vielä?

Siinä me seistäisi muiden kanssa koulun pihalla. Olisi huonosti nukuttu yö alla, ja minulla pari nenäliinaa taskussa, koska tietäisin että tulee itku.

Nytkin minä olen itkenyt. Se teki taas tuloaan pidempään, salpasi hengitystä monta viikkoa, muljautteli sydämessä ja tuntui palana kurkussa. Stressiä tai allergiaa, ajattelin, ja googlailin kaikenmoisia leprojani.

Muutama päivä sitten nukkumaan mennessäni sen vasta tajusin; keho oli taas askeleen edellä. Itkemätön itku siellä painoi, pahin olo helpotti kun se itku pakotti itsensä ulos. Huokaukset jäivät; sellaiset asiantilaan alistuneet, ikäväntuoksuiset, sydämen pohjalta lähtevät syvät huokaukset.

Sinä menisit jo kouluun.


perjantai 5. kesäkuuta 2020

#MayWeAllHeal

 #MayWeAllHeal on sveitsiläisen terapeutin ja lapsensa menettäneen äidin Nathalie Himmelrichin alullepanema projekti, jossa sanoitetaan elämää menetyksen jälkeen. Toukokuussa jokaisella päivällä on oma teemansa, jota voi halutessaan pohtia ja josta kirjoittaa, joko itselleen tai sosiaaliseen mediaan. Osallistuin nyt projektiin Käpy ry:n vertaistukiryhmässä Facebookissa ensimmäistä kertaa. Monen teeman kohdalla tuntui aluksi, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mutta lopulta sanat löytyivät helposti. Oli puhdistavaa ottaa joka päivä pieni hetki aikaa teeman miettimiseen.

On myös sanottava, että olen helpottunut, kun toukokuu on ohitse. Minulla on tapa olla vähän jääräpäinen tällaisissa asioissa ja alkaa suorittaa sellaistakin, mitä en välttämättä juuri sillä hetkellä jaksaisi. En tiedä kumpi teki tepposet; viime kirjoituksessa mainitsemani uusi kesä ilman Peetua vai tähän projektiin liittyvä pohdinta, mutta oloni on ollut hieman väsähtänyt, kaihomielisempi. Teki kuitenkin hyvää teemoja pohtiessaan huomata, miten kauas ollaan jo tultu, mitkä ovat pähkinänkuoressa olleet omat keinoni eteenpäin ja tehdä suunnitelmaa siitä, miten jatkan loppumatkani.

Kokosin tähän kaikki nuo projektiin liittyvät kirjoitukset. Peräkkäin luettuina ne näyttäytyvät minulle vähän turhan ylevinä ja hieman siirappisina, mutta haluan ne kuitenkin laittaa muistiin tänne. Sen suuremmitta analyyseitta, mennään asiaan:

Päivä 1: Alku
Epäusko, kaaos, ei kyyneleitä, vain syvä järkytys. "Minun olisi pitänyt tajuta." Viimeiset hyvästit, viimeinen suukko, ensimmäiset askeleet ilman sinua. Osanottojen vyöry, kaikkien yhteinen järkytys. Syötä vauva, koita nukkua, älä lamaannu. Miten tästä selviän?

Päivä 2: Elämä ja kuolema
Miten pienestä kaikki onkaan kiinni? Yhdessä hetkessä kuraiset saappaat eteisessä ovat vain arkinen askare, seuraavana aamuna viiltävän kipeä muisto. Elämä ja kuolema kuuluvat yhteen tiukasti, ei ole toista ilman toista. Minun elämäni jatkui, sinun päättyi ja se nyt meni niin. Sinun kuolemasi ja minun loppuelämäni kietoutuvat yhteen. Koska sinä kuolit, minä elän erilaisen elämän, kunnioittaen ja rakastaen.

Päivä 3: Vastuu
Aluksi sana oli musertava. Koin pitkään, hetkittäin edelleen, olleeni vastuussa kuolemastasi. Millainen äiti ei tajua lapsen olevan kuolemaisillaan? Syyllisyys painoi henkisesti kasaan. Ikävä on pyöristynyt kauniiksi ja lämpimäksi, vaikka välillä vihlaiseekin, suru on jättänyt jälkensä mutta pysyy suurimmaksi osaksi piilossaan. Mutta syyllisyys, vastuu, se sattuu edelleen yhtä paljon kuin alussa, silloin kun päättää tulla käymään. En saa sitä kauniiksi, vaikka olen oppinut sietämään sitä.

Kauniimpi, kunniakkaampi vastuu on elää elämäni niin, että sinut muistetaan. Sinä et syntynyt, jotta minun elämäni olisi mustanpuhuva ja katkera. Sinä toteutit suurimman toiveeni, tulla äidiksi, ja sinun kuolemasi opetti minulle valtavasti. Minun vastuullani on, ettei sinun muistosi ole muisto kuolemasta ja kivusta, vaan naurusta ja ilosta. Lisäksi vastuullani on, että pikkusiskosi oppii tuntemaan sinut ja muistaa sinua silloinkin, kun minua ei enää ole.

Päivä 4: Minä-Sinä
Yötä mukaillen; minä sinut tein, mutta sinä minut loit. Me oltiin ihanparhaat äiti ja poika, opittiin toisiltamme ja toisistamme. Eräs rakas ystävä ja vertainen on kertonut, että poikalasten dna:n pystyy erottamaan äidin dna:sta raskauden jälkeen loputtomiin. Sinä pysyt minussa.

Päivä 5: Odottamattomia menetyksiä
Sinun menetyksesi oli odottamaton; kaipa kaikkien lasten kuolema on. Vaikka se mahdollisuus kävi mielessäni niin monta kertaa, en ollut mitenkään valmistautunut siihen, että herätellessäni sinua "vatsataudin" jäljiltä koskisinkin kylmää poskea. Saan siitä silti lohtua, etten osannut odottaa kuolemaa; minun ei tarvinnut valmistaa sinua siihen, me saimme elää jokaisen päivän loppuun asti ilman pelkoa.

En heti tajunnut, miten paljon menetin. Olit kuollessasi kaksivuotias, mutta minä menetin myös kolmevuotiaan, eskarilaisen, koululaisen, teinin, tulevaisuuden ammattisi, sinun oman perheesi, valintasi, virheesi ja luonteesi. Tai sinähän sen kaiken menetit, mutta et tunne siitä kipua. Minä, koko maailma, me menetimme kaiken sen hyvän, mitä sinulla oli annettavanasi, ja se sattuu joka päivä.

Päivä 6: Odottamattomia hyviä juttuja
Aina kun mietin, mitä hyvää kuolemastasi seurasi, on siihen pakko sanoa ääneen itsestäänselvyys; minkä tahansa vaihtaisin silmänräpäyksessä siihen, että olisit yhä täällä. Se on turhaa, sillä se tosiaan on itsestäänselvyys - ja turhaa, koska mikään ei tuo sinua takaisin; tää nyt meni näin. Ei siis ole syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että koen sinun antaneen minulle jotain myös kuolemallasi.

Ensimmäisenä mieleen tulee kaikki se, mitä itsessäni olen oppinut; siitä miten reagoin, millainen olen, miten muutuin, missä olen vahvempi ja missä heikompi. Toisekseen sinun kuolemasi opetti minut kliseenomaisesti arvostamaan elämää. Mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa; jokainen nauru ja nautinto on lahja, ei itsestäänselvyys. Eihän sitä toki arjessa aina muista, ja useimmiten se elämän arvaamattomuus kääntyy myös suunnattomaksi, kuristavaksi peloksi, mutta silti uskon näkeväni elämän nyt hyvin eri tavalla.

Sinun kuolemasi edesauttoi osaltaan siihen, että perheemme muuttui ja lähdimme omiin suuntiimme isäsi kanssa. Se oli haikeaa, mutta sen myötä koin uudenlaisen vapauden ja huojennuksen, ja lopulta myös löysin rinnalle mitä uskomattomimman ihmisen. Näin olisi toki voinut käydä, vaikka olisit yhä täällä - ja voi miten toivoisinkaan, että olisit; tämä uusi perhe kaipaisi pikkupoikaa, juuri sinua, ihan tosi paljon.

Edellämainitun lisäksi, oikeastaan kaiken sen päällä, on Rasmuksen ja Roopen äiti. En tiedä miten syviin vesiin olisin ajautunut ilman häntä, enkä ikinä olisi tavannut häntä ellet sinä olisi kuollut. Te kolme pientä poikaa annoitte meille toisemme läksiäislahjaksi, ja se lahja on ollut korvaamaton. Kiitos siitä.

Päivä 7: Uusi normaali

Päivästä numero nolla on kulunut jo neljä ja puoli vuotta, siitä kamalasta päivästä, jona sinun elämäsi päättyi ja minun uusi ajanlaskuni alkoi. Näin kaukana lähtöpisteestä elämäni on jo ihan hyvää, vaikka oma maailmani onkin mullistunut sen jälkeen useampaan kertaan niin hyvässä kuin pahassa.

Uutta normaalia on se, että olen vähän hauras. Pelkään enemmän, luotan vähemmän. Uutta normaalia on, että tiettyihin aikoihin vuodesta (ja satunnaisesti muutenkin) maailmasta katoavat kaikki värit ja piiloudun muurin taakse, muistoihin. Normaalia on käydä haudalla ja taputtaa kiveä lähtiessä, normaalia on elää menettäen aina jotain uutta; nyt korona-aikaan menetin etäeskarilaisen, ensi syksynä menetän koululaisen, kun muutimme tänne uuteen kotiin, menetin sinut silloinkin. Uutta normaalia on ikävä, mutta myös voimistuva, lohdullinen tunne siitä, että kipu on hellittänyt ja jäljellä on vain ikuinen rakkaus. Normaalia sekin, että välillä kipu palaa ja puskee kyyneleet silmistä, tuikkaa oikein kunnolla sydämestä, varoittamatta.

Päivä 8: Äiti
Se oli viimeinen sana jonka sanoit. Sieltä sohvalta, kun olit nukahtamassa; hetkeksi, luulin, mutta hetki olikin ikuisuus. Elämässäni kaikkein kiitollisin olen siitä, että ärsyttävyyteen asti kuulen tuota sanaa edelleen, kesken etäkokouksen, keskellä yötä, miljoona kertaa päivässä pikkusiskosi suusta. Kun minulta kysytään montako lasta minulla on, vastaan nykyisin "1-4, katsantokannasta riippuen". Kotona on yksi, jonka olen itse maailmaan saattanut ja lisäksi kaksi, jotka ovat tulleet bonuksena elämään. Ja sitten yksi, jota syliini ikuisesti kaipaan.

Äitiys on niin valtavan monimuotoista. On äitejä, joiden syli on tyhjä. On sellaisia, jotka eivät koskaan saaneet suurinta toivettaan täyttymään vaikka ovat äideiksi luotuja. On sellaisia, jotka ovat äitejä toisten äitien lapsille. On äitejä, jotka käyvät lastensa haudoilla. On sellaisia kuin minä; lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi ja samalla äiti, jota huudetaan pyyhkimään pylly. Ne roolit vuorottelevat hetkestä toiseen, ja näin äitienpäivän alla kaikki menevät sekamelskaa. Ja äitienpäivän aamuna muistan omaa äitiäni, mummoani ja mammaani, ja niitä kaikkia äitejä, jotka ovat äitejä ilman äitienpäiväsuukkoa.

Päivä 9: Sydämessäni

Sydämessäni leijailevat rinnakkain ikävä, rakkaus, muistot ja pelko. Sinä asut siellä. Ei siitä puutu palasta; siellä se sinunkin palasesi on, kauniina, lämpimänä, välillä niin särkevänä. Sinne on talletettu koko sinun elämäsi, ensimmäisestä itkusta viimeiseen. Vaikka sitä välillä kivistää, se on vahva sydän. Ja sinä asut siellä.

Päivä 10: Ymmärtäminen
Kuolemasi jälkeen olen ymmärtänyt paljon asioita. Sen, miten kaikki surevat omilla tavoillaan. Sen, että olen kykenevä selviytymään pahimmankin myrskyn läpi, purjeet ehkä riekaleina, vene lommoilla, mutta koossa silti. Olen ymmärtänyt, miten pienestä elämä on kiinni ja miten jokaisesta päivästä voi olla kiitollinen. Ymmärrän niitä, jotka hukkaavat itsensä kipuun ja eivät pääse sen myrskyn läpi. Ymmärrän niitä, joiden on ollut vaikea puhua kanssani, ja kunnioitan niitä, jotka ovat tehneet sen silti. Ymmärränkö sinun kuolemasi? Ymmärränhän minä senkin; se oli julmaa sattumaa. Ymmärrykseni kyllä riittää, vaikkei se kipua olekaan koskaan poistanut.

Päivä 11: Muistoesine
Sinusta jäi paljon esineitä; vaatteita, kirjoja, leluja, askarteluja, valokuvia, synttärikortteja, osanottokortteja... Olen onnekas, että sain tuntea sinut niin kauan, että muistoesineitä tuli paljon. Vauva-ajan esineet eivät juuri kosketa minua, loppuajan suosikkilelut kyllä. Erityisesti tämä auto.

Silloin viimeisenä päivänäsi, kun luulimme sinun makaavan vatsataudista heikkona sohvalla, mummi kävi pudottamassa sen postiluukusta. Olit muissa maailmoissa unen ja valveen (nyt tiedän, että todellisuudessa kuoleman ja elämän) rajamailla, mutta tätä autoa puristit kädessäsi. Sattuu ajatella sitä, siksi valitsin tämän tähän; niitä kipeimpiäkin kohtia pitää välillä vähän kosketella, silloin tuntuu että siitä olisi vain hetki, kun olit vielä täällä.

 

Päivä 12: Kauneus
Sinä kuolit kotona, mutta matkustimme viimeisen matkan yhdessä sairaalaan ambulanssissa. Saavuttuamme sinne sinut tutki lääkäri, mitä empaattisin ja asiantuntevin ihminen, jonka kanssa pidimme yhteyttä ensimmäisinä viikkoina. Yhden puhelun päätteeksi hän sanoi haluavansa sanoa vielä, että sinä olit todella kaunis lapsi. Hän oli nähnyt sinut vain kuolleena, kun kaikki se nauru ja hellyys oli kadonnut ja silti, silti hän oli sitä mieltä. Ja oikeassahan hän oli; kuoltuasikin sinä oli kaunis. Kaikkien äitien mielestä heidän lapsensa ovat maailman kauneimpia; he ovat kaikki oikeassa. Mutta minä olen vähän oikeammassa kuin muut.

Kuolemasi jälkeen olen oppinut pysähtymään kauneuden äärelle uudella tavalla. Näen yksityiskohtia, otan hetken aikaa ihailla maisemia. Kaunista on ollut myös se tuki, jota olen kuoltuasi saanut. Kaunis oli se hetki, kun tuntematon ihminen pysäytti minut kirpputorilla, kysyi olenko Peetun äiti ja kyynelten läpi kertoi lukevansa blogiani.

Pikkusiskosi on kaunis, välillä hänellä on sinun ilmeesi tai käheä naurusi (tai mummon velmuilme). Kaipaan ihan kamalasti sitä, etten saanut nähdä miten kauniiksi sinä olisit tullut, niin ulkoa kuin ennen kaikkea sisältäkin.

Päivä 13: Luonto
Ennen sinun syntymääsi kävin kyllä lenkillä, suorittamassa. Olen aina pitänyt maisemista, luonnonilmiöistä ja vuodenaikojen vaihtumisesta, rakastanut merta. Mutta en ole kokenut olevani luontoihminen, olen ollut siihen liian mukavuudenhaluinen. Sinun synnyttyäsi keskellä kauneinta kevättä minä kävelin, kävelin ja kävelin. Työnsin vaunuja, huomasin jokaikisen heräävän luonnon merkin, katselin sinua ja mietin miten onnekas olen. En edes muista miten väsynyt olin, muistan vain puhkeavat lehdet, ensimmäiset kukat, lämpenevän ilman ja sinut siinä vaunuissa.

Sinun kanssasi käytiin ulkona joka päivä, säässä kuin säässä. Vaunulenkit vaihtuivat hiekkalaatikkoleikkeihin, säässä kuin säässä. Kaikki vuodenkierrot kaksi ja puoli kertaa. Sinä heittelemässä kiviä hiekkarannassa kesäkuumalla. Sinä hyppimässä lehtikasassa. Sinä tekemässä lumienkeliä. Sinä poimimassa ensimmäisen leskenlehden.

Sitten sinä kuolit pimeimpään vuodenaikaan, ja taas minä kävelin, kävelin ja kävelin. Kylmässä viimassa, pimeässä räntäsateessa, itkin kaulahuivin suojassa ja kyyneleet jäätyivät poskiin. Kävelin ohi kaikkien meidän yhteisten paikkojen, muistelin muistoja ja itkin itkuja. Lopulta tuli taas kevät, kaikki se vihreä räjähti yhtäkkiä ympärille. Se sattui ihan kamalan paljon.

Sinä opetit minut rakastamaan luontoa, näkemään yksityiskohdat, haistelemaan metsää. Vihreä väri keväisin on ollut kirkkaampi syntymäsi jälkeen, näen paljon enemmän kauniita kiviä maassa ja lenkillä katson enemmän ympärilleni. Kiitos siitä, kultaseni.

Päivä 14: Jos vain...
Juuri eilen ystäväni kysyi "Mitä sanoisit itsellesi viisi vuotta sitten?". Ainoa asia, mitä tuli mieleen oli "Kun vähänkin epäilyttää, vie se sairaalaan. Ja kaikki muuttuu kyllä hyväksi, koita jaksaa vain". Mietin asiaa pidempäänkin. Vaikka olisin elämässäni voinut tehdä muutaman asian fiksummin, en kadu kuin yhtä ainoaa asiaa; sitä etten vienyt sinua sairaalaan kun oireet alkoivat. Kuolemallasi toit "jos vain"-alkavia lauseita loppuelämäni tarpeiksi. Niistä useiten olen toistellut, että "jos vain saisin edes hetken vielä pitää sinut sylissäni". Voitaisi kuiskutella kuulumisia tai olla ihan hiljaa. Sinä tiesit, että minä rakastin sinua ja rakastan edelleen, mutta kertoisin sen silti vielä kerran. Kertoisin, että minä pärjään kyllä, kertoisin pikkusiskostasi ja uudesta perheestämme. Kertoisin sen, mitä sinulle viimeiseksi sanoin hyvästellessäni sinut siinä sairaalahuoneessa, jossa makasit Muumi-peittoon kapaloituna poski vasten Ville Viikingin poskea; minä en unohda sinua ikinä.

Päivä 15: Oivalluksia
Ensimmäinen ja tärkein oivallus, joka on pisimmälle auttanut kuolemasi jälkeen, tuli kävelylenkillä kevään korvalla, muutama kuukausi kuolemasi jälkeen. Suustani tulivat sanat "Peetu ei kuollut tahallaan". En silloin saanut ajatusta tai lauseita jäsennettyä paremmin, mutta kuukausien varrella ymmärsin mitä olin tarkoittanut. Et sinä kuollut tahallaan, niin vain sattui käymään. Sinä elit hienon elämän, ihan liian lyhyen vain, ja sitten se päättyi. Se, että sinä kuolit ei määrittele sinua. Sinä olit ja olet muutakin kuin kuollut lapsi; iloinen, temperamenttinen, auttavainen ja rakastava pieni nappisilmä. En voi jäädä kiinni siihen, että sinä kuolit; se ei määrittele sinua eikä se voi määritellä minun loppuelämääni. Sinä et syntynyt, jotta asiat alkaisivat mennä päin helvettiä, sinä synnyit toteuttamaan unelmani ja antamaan minulle uskomattoman rakkauden.

Tämän oivalluksen myötä olen ymmärtänyt, miten minä kannan sinut mukanani; palaan katsomaan maailmaa sinun silmin, mitä hienoa ja ihmeellistä joka päivässä on, oli se sitten vaikka roska-auton käynti. Sinun muistosi ei saa olla muisto kivusta ja katkeruudesta, vaan ilosta ja rakkaudesta; se on oivalluksista tärkein ja kannattelevin.

Päivä 16: Ilo
Ensimmäiset puoli vuotta kuolemasi jälkeen kaikki oli tosi ankeaa. Nauroinhan minä toki, pikkusiskosi on niin lystikäs ettei hänelle voi olla nauramatta. Mutta kaikki tuntui vähän pakotetulta ja tosi värittömältä. Sitten ilo alkoi palata, aloin nähdä värejä ja muistaa, mikä kaikki oli edelleen hyvin. Sitten mummo kuoli yllättäen ja kaikki meni taas harmaaksi. Sitten lähdimme isäsi kanssa eri suuntiin. Pian sen jälkeen ilo todella palasi, jonkinlainen vapaus, uusi alku. Sitten tuli tämä uusi perhe ja ilo vain syveni.

Kaikki on silti edelleen kovin huteraa; toisaalta ilo tuntuu nyt kuplivammalta kuin ennen, toisaalta kaikessa on taustasävy. Se taustasävy et ole sinä; sinä olet ilo ja rakkaus. Se taustasävy on kaiken menetetyn paino, tieto siitä että kaikki ilo loppuu aikanaan ja jo seuraavan kulman takana voi vaania suru. Yritän silti iloita siitä huolimatta. Iloita niin kuin sinä opetit; tekemään arjesta juhlaa, näkemään ihmeellisiä asioita joka päivä, nauramaan vähän kovemmin, höpsöttelemään vielä hetken pidempään ja halaamaan vähän kauemmin.

Päivä 17: Elpyminen
Ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana minä odotin. Joka aamu toivoin, että päivä menisi nopeasti, jotta olisi taas seuraava päivä, seuraava viikko, ensi kuu.. Jotta mitä? Odotin ajan kulumista, vaikka ei ollut mitään odotettavaa. Kai se oli sitä, että tiesin ajan pyöristävän kipua hellemmäksi, halusin pikakelata sinne missä ikävä on kaunista.

Nyt kun katson taaksepäin, en oikein hahmota koska heräsin taas henkiin. Sanoisin, että puolisen vuotta oli pimein aika. Sitten tuli niitä muita menetyksiä ja isoja muutoksia, jotka jarruttivat elpymistä ja sekoittuivat toisiinsa elämäni (toivottavasti) vaikeimmaksi ajanjaksoksi. Pari vuotta kuolemasi jälkeen minusta tuntui, että seison taas jaloillani. Kirjoitin silloin, että selviytymisen aika on ohi; se aika kun noustaan hengenveto kerrallaan seisomaan, ensin huterasti, sitten varmemmin. Oli aika opetella kävelemään uudelleen; olemaan taas onnellinen. Ei se vieläkään kovin hyvin aina onnistu, mutta olen oppinut tuntemaan tämän uuden polkuni ja sitä myötä askel on muuttunut varmemmaksi.

Päivä 18: Kirkas
Sanasta tulevat ensimmäisenä mieleeni ilosta tuikkivat silmäsi silloin, kun jotain pienelle pojalle ihan käsittämättömän hienoa oli tapahtumassa. Parhaiten se ilmeesi näkyy tässä kuvassa, jossa istut ihailemasi pappan sylissä "ajamassa" autoa mökkitiellä. Tätä kuvaa katsoessani päässä alkaa aina soida "Kiljut riemusta" (Vesterinen yhtyeineen):

"En kaipaa kesäiltoja, en edes niitä ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta".
 

Päivä 19: Muutoksia
Sinun kuolemasi jälkeisenä aamuna kirjoitin "päivä yksi, tästä lähdetään hengenveto kerrallaan rakentamaan elämää uudelleen". Nyt mennään (pikaisesti laskettuna) päivässä numero 1614 ja välillä pysähdyn katsomaan ympärilleni, että mitä tässä oikein tapahtui. Yhdessä hetkessä oli ydinperhe, täydellinen pieni poika ja vastasyntynyt pikkusisko. Puolitoista vuotta myöhemmin oli vain minä ja tyttö. Ero oli positiivinen muutos ja kaikista helpoin; ei kai mikään suuri mullistus ole niin paha, kun on kerran koskettanut lapsensa kylmää poskea. Mutta kaikki kävi niin nopeasti, etten välillä tiedä olenko pysynyt kärryillä.

Muutuinko minä? En tiedä. Vai toivatko sinun kuolemasi ja sitä seuranneet muutokset vain esiin jotain, mikä on aina ollut? En enää edes muista, millainen olin ennen päivää numero nolla. Muistan, että maailma oli silloinkin turvaton, muistan että välillä kaikki oli tosi tympeää ja ahdistavaa, ihan kuten nytkin. Se mikä muuttui, on että olen pikkuhiljaa oppinut sietämään sitä. Olen oppinut, että minun pääni toimii omalla tavallaan. Mutta muutuinko? En usko.

Kaikki on muuttunut moneen kertaan tässä ympärilläni, ja on vaikea uskoa enää pysyvyyteen. Muutoksesta tuli uusi normaali; aina kun ehdin sopeutua, tuli uusi aalto. Kuitenkin kohta kaksi vuotta elämä on ollut aika tasaista, vaikka koko ajan uutta muutosta pelkäänkin.

Muutoksesta on tullut myös ystävä, olen kokenut sen vapauttavan voiman, ja viimeisin muutos oli hyökyaallollisen verran hyvää. Vaikken joka hetki siihen uskokaan, niin tiedän, että minä kyllä selviän. Selviän joka kerta, kun seison raunioiden keskellä ja pyyhin pölyjä olkapäiltäni alkaakseni taas alusta. Ja vieressäni seisoo pikkusiskosi, toivottavasti aina. Ja sitten olet sinä, rohkeutena sydämessäni kuiskaamassa ne sanasi, joilla aina lohdutit itseäsi kun tuli pipi; "kohta helpottaa".

Päivä 20: Orastava
Neljä vuotta sitten näihin aikoihin elin vielä suruvuotta. Maailma meni eteenpäin omalla radallaan, kevät tuli lupaa pyytämättä ja räjäytti vihreän ympärille. Tuntui pahalta, kun talviaika vaihtui kesäaikaan; sinä jäit talveen, minä menin eteenpäin halusin tai en. Kaikki ensimmäistä kertaa tehtävät asiat tuntuivat kamalan pahoilta; muutto toiseen kotiin, ensimmäinen lomareissu ilman sinua, kaikki kuljetti vääjäämättä kauemmas sinusta.

Kun vihdoin kipu alkoi helpottaa ja värit alkavat palautua maailmaan, tuntui vielä pahemmalta. Hetken vaikutti täysin vastustamattomalta ripustautua suruun, koska se tuntui olevan sillä hetkellä ainoa linkki elävään sinuun. Ensin olit sinä, elävänä, halattavana, lämpimänä, sitten tuli suru. Kun suru meinasi lähteä, halusin tarttua siihen, pelkäsin että siitä irtipäästäminen veisi sinut lopulta unohduksiin. Miten hölmöä!

Lopulta orastava elämännälkä kuitenkin voitti ja se on kantanut minut tänne asti. Se kantaa minut myös loppumatkan. Halusin nähdä, mitä seuraavan kulman takana on, mitä kaikkea elämällä vielä on minulle tarjota. En ole katunut hetkeäkään, että annoin tuon orastuksen voittaa.

Päivä 21: Ihmettely
Ensimmäisistä tunneista asti muistan ihmetelleeni, miksen minä itke. Miten oman lapsen kuolemasta voi selvitä niin, että itku tulee pieninä pyrskähdyksinä silloin tällöin, ei lamaavana ja tunteja kestävänä koettelemuksena? Tunsin surevani väärin, epäonnistuvani siinäkin. Arvelin, että varmasti kaikki se itkemätön itku suistaa minut myöhemmin toimintakyvyttömään tilaan, vie minut suljettujen ovien taakse tai jonnekin vielä pahempaan. Ihmettelen sitä toisinaan edelleen, vaikka olen jo oppinut että itku tulee kun on tullakseen, eikä surua mitata kyynelten määrällä.

Nykyisin ihmettelen usein, että olen vielä tässä, voin hyvin suurimman osan aikaa, olen onnellinen. Ihmettelen kaikkea tätä, ihmettelen itseäni ja maailmaa. Ihmettelen, mitä kaikesta tästä on jäänyt minuun ja mitä kaikkea on vielä tulossa.

Päivä 22: Erillään ja yhdessä
Vajaat puoli vuotta kuolemasi jälkeen kirjoitin blogiin, miten pumppitunilla Slinkee Mix lauloi "Somewhere in my heart I'm always dancing with you in the summer rain" ja kyyneleet valuivat mun korvasta sisään, koska tehtiin juuri penkkipunnerruksia. Tuo kirjoitus tuli ensimmäisenä tästä teemasta mieleen. Päätin kirjoituksen sanoihin: "Siellä sydämessäni tanssin hänen kanssaan kesäsateessa aina". Osa minusta on aina sinun kanssasi, olet osa minua ja tarinaani.

Päivä 23: Itseni hoitaminen
Ensimmäisiin pariin vuoteen en kokenut hoitavani itseäni; se mikä tuli, tuli itsestään ja automaattisesti. Mieleni suojakeinoja oli asioiden analysoiminen, tunteen loitolla pitäminen kunnes aikaa meni tarpeeksi, jotta tunteet uskalsivat tulla ilman totaalista romahdusta. Asioita jotka pikkusiskon lisäksi pitivät nenäni pinnan yläpuolella olivat ystävät, kirjoittaminen, vertaistuki ja ammattiapu.

Kun aikaa kului enemmän, alkoi vasta valjeta se kaikki, mikä minussa korostui ja mitä kuolema jätti jälkeensä. Sitä kaikkea, pohjimmiltaan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, olen hoitanut hyvin pitkälti samoilla keinoilla kun alun selviytymistaistelua; ystävien ja ammattilaisten kanssa puhumalla, kirjoittamalla ja yrittämällä olla armeliaampi itselleni. Nykyisin hoivaan itseäni yksinololla; kuuntelemalla musiikkia, itkemällä jos itkettää ja lukemalla vanhoja tekstejäni. Edelleen koen, että itseni hoitamisessa avainasemassa on se, että olen armollinen itselleni; hyväksyn sen, että välillä vaivun kaihomieleen, että pelkään elämää vaikka janoankin sitä. Hoivaan itseäni myös olemalla onnellinen.

Päivä 24: Luova parantuminen
Jo sinä kamalana ensimmäisenä päivänä mielessäni kävi ajatus blogista. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, minulla vain ei ole ollut asiaa. Nyt oli. Kahdeksantena päivänä aloitin blogin, saatesanoilla "Toivon, että tästä tulee henkireikä ja jotain, mikä myöhemmin toivottavasti näyttäytyy selviytymistarinana". Ja niin se näyttäytyykin. Kirjoitin sinne kaiken; rumat tunteet, muistot, mielenterveyteni karikot ja kaikki nyanssit. Blogi on edelleen henkireikä, palaan sinne muistelemaan sinua ja katsomaan taaksepäin tätä matkaa jonka olen kulkenut. Olen saanut kirjoittamisesta valtavasti voimaa, erityisesti saamastani palautteesta. Moni on sanonut, että tekstieni kautta sinä elät heidänkin,  tuntemattomien ihmisten, mielissä. Se on sanoinkuvaamattoman arvokasta.

Päivä 25: Ääni
Sinun äänesi olen jo unohtanut. Se sattui ihan kamalan paljon, kun huomasin sen häipyvän. Minua surettaa, etten ottanut sinusta enemmän videoita, joilla olisi näkynyt eleesi ja kuulunut äänesi. Onneksi muutamia kuitenkin on; kuten se, jossa yritän saada pikkusiskoa hymyilemään ensimmäistä kertaa ja sinä tulet suukottamaan häntä. Pikkusiskosikin tykkää siitä videosta, me puhutaan sinusta paljon.

Toisinaan olon ollessa surullinen, janoan hiljaisuutta. Toisinaan taas haluan kuunnella musiikkia, joka saa kyyneleet virtaamaan. Koskettavimmat kappaleet, jotka silloin laitan soimaan, ovat: Jos sua ei ois ollut (Kaija Koo), Prinsessalle (Johanna Kurkela), Sinuun minä jään (Vesala), Kaarinalle (Neljänsuora), Mun sydämeni tänne jää (Kari Tapio), Ei yksi pääsky kesää tee (Kaija Koo) ja Can you see me (Krista Siegfrids). Kaikissa noissa kappaleissa on jotain, joka sanoittaa ikävääni ja saa tuntemaan, kuin olisit jossain lähelläni.

Päivä 26: Mitä nyt?

Nyt voin ihan hyvin, paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Elämä näyttää erilaiselta. Olen oppinut tuntemaan itseäni ja hyväksymään tunteitani paremmin. Turhaa painolastia on väistynyt, toisenlaisia painolasteja tullut tilalle. Nyt, yhä vain neljä vuotta myöhemmin, opettelen edelleen olemaan ja elämään, nauramaan, olemaan huoletta, ottamaan vastaan sen mitä tulee ja uskomaan tulevaan. Opettelen elämään, niin kuin pienet pojat äitejään opettavat; nyt on nyt.

Päivä 27: Henki
En muista koskaan varsinaisesti uskoneeni taivaaseen tai jumalaan. Uskon kyllä, että ympärillämme on paljon sellaista, mitä järjellä ja mittareilla emme voi tavoittaa, uskon että meissä on paljon sellaista kapasitettia, mitä ei olla voitu valjastaa. Mutta samalla uskon, että kun ihminen kuolee, hän on poissa; kaikki elävä kuolee, solut tuhoutuvat. Myös ne joissa sielu sijaitsee, persoona luonteineen ja muistoineen. Samalla uskon, että ihminen elää juuri niin kauan kuin hänet muistetaan. Ja välillä uppoudun itsekin lohduttautumaan sadulla, kauniilla pienellä hetkellä, jolloin mietin sinua ja äitiäni yhdessä, jossain kauniissa paikassa.

Mietin aluksi paljon, miten sinut voisi pikkusiskolle selittää sitten aikanaan. En halunnut tyrkyttää hänelle minkään uskonnon näkemystä, mutten myöskään omaa mielipidettäni siitä, että ihminen sieluineen vain lakkaa olemasta; hän saa tehdä omat ratkaisunsa aikanaan. Muutamassa paikassa kuolema on esitetty niin, että kuollut on "tähtenä taivaalla". Se on minusta kaunis ajatus, sopivan mystinen ja kuitenkin konkreettinen, ei niin uskontoon sidottu. Tavallaan se kai on tottakin; maastahan me olemme tulleet ja maaksi jälleen tulevat, kaikki loppujen lopuksi avaruuspölyä. Todellinen tähtihän sinä olitkin, ja olet yhä. Siellä tuikit silloinkin kun tähteäsi ei näe, ulottumattomissa mutta valona olemassa. Pikkusisko usein etsii sinun tähteäsi taivaalta, ja se tuntuu tosi hyvältä.

Päivä 28: Kukka
Silloin kun synnyit, minulle tatuoitiin nimesi ranteeseeni. Sinä päivänä kun kuolit, päätin että haluan jatkaa tuota tatuointia. Suunnittelin siihen Ville Viikinkiä, suurta idoliasi, mutta tatuoinnin tekijä sanoi ettei visioni tulisi näyttämään pidemmän päälle tunnistettavalta. Jostain mieleeni tuli voikukka, muistelisin että ensimmäistä kertaa törmäsin siihen kuoleman yhteydessä, kun valitsimme isoenolle uurnaa. Tatuointi syntyi lopulta nopealla aikavälillä ideasta toteutukseen, ja toisinaan toivon, että olisin odottanut surussani vähän pidemmälle ennen näin pysyvän muiston suunnittelua.

En minä sitä kuitenkaan kadu, voikukassa on kaikesta arkisuudestaan huolimatta jotain symbolista ja kaunista. Se kukoistaa heti keväällä, hehkuu kirkkaana, sitten muuttaa muotoaan ja lentää taivaan tuuliin; niin sinäkin teit. Kun voikukan kukkinutta hahtuvaa puhaltaa, saa toivoa. Sinä toteutit suurimman toiveeni ja kuolemasi jälkeen olen oppinut, että pahimmissakin paikoissa on aina jotain, mitä toivoa; elämä kantaa.

Päivä 29: Päivä kerrallaan
Silloin aluksi viikko oli liian pitkä aika miettiä eteenpäin, kuukausi oli vuosi. Tiesin, että aika auttaa ja pyöristää kivun hellemmäksi. Halusin kiiruhtaa, toivoin että aika vain menisi nopeasti. Samalla en ollut kykenevä suunnittelemaan asioita edes viikon päähän. Pahimpina hetkinä vain hengitin; sisään ja ulos, sekunteja eteenpäin ilman sinua. Nykyisin tiedän, että se on mitä suurinta armeliaisuutta itselleni ja palaan siihen silloin, kun tulevaisuuden kauhukuvat ottavat liikaa valtaa. Hengenveto kerrallaan, päivä kerrallaan. Jonain päivinä se on vaikeampaa, kuten tänään; maailmassa on ihan kamalan paljon eskarinsa päättäviä pieniä poikia. Ja minulla on ikävä, niin pohjaton ikävä sinua.

Päivä 30: Voima
Äitiäni sanottiin aina vahvaksi naiseksi. Hän selätti syövän minun ollessani vuoden ikäinen, toisen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Hän oppi luovimaan MS-taudin kanssa. Sydänkin reistaili viimeiset vuodet, ja koituikin lopulta kohtalokseen. Hän oli uskomattoman upea, järkevä, lämmin ja realistinen nainen. Mutta ne, jotka sanoivat häntä vahvaksi, eivät tienneet että toisinaan hän öisin itki olohuoneessa muiden nukkuessa. Hänen sisällään pauhasi vuosia myrsky, jota hän ei näyttänyt kenellekään. Minulle hän sanoi kuoltuasi, että häntä on aina sanottu vahvaksi, muttei hän tiedä mitä se sellainen vahvuus on. Sitä tekee mitä täytyy, menee eteenpäin koska taaksekaanpäin ei pääse?

Kuolemasi jälkeen on minua monesti sanottu vahvaksi. En minäkään tiedä mitä se tarkoittaa. Olen vain mennyt hetkestä toiseen sillä, mikä on tuntunut oikealta; en ole valinnut olla vahva. Monet sanovat etteivät selviäisi, jos lapsi kuolisi, niin minäkin ajattelin ennen. Mitä selviäminen on? Sitä että hengittää? Sitä ettei ohjaa autoaan vastaantulevan rekan eteen?

Kyllä minä uskonkin selvinneeni; en ainoastaan jäänyt henkiin vaan olen myös onnellinen. Tiedän olevani vahva, minussa on uskomaton voima. Se voima olet sinä, rakas Peetuni. Sinun takiasi minä jaksan. Jaksan, koska haluan kunnioittaa elämääsi elämällä itse niin hyvän elämän kuin vain voin; se on minun tehtäväni ja siihen saan voimani sinusta.

Päivä 31: Tästä eteenpäin
"En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

Nuo ovat ensimmäisistä viikoista asti olleet minulle lohduttavimpia löytämiäni sanoja. Sinä elät minussa, meissä, ympärilläni niin kauan kuin minä haluan. Näen sinut siellä missä haluan, kohtaan sinut muistoissani. Näin me ollaan jo reilut neljä vuotta menty ja näin me jatketaan yhdessä loppuun asti. Välillä tulee hetkiä, jolloin ikävä kasvaa koko elämäni kokoiseksi ja hautaa alleen kaiken muun. Niinä hetkinä ajattelen, Neljänsuoraa mukaillen, että se olet vain sinä, joka rinnassa puristaa ja syliin mua rutistaa.

Ikävä on rakkautta, ikävä olet sinä. Sinä olet myös nauru, usko tulevaan, pikkusiskosi ruskeat silmät; tästäkin eteenpäin.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Paljon pieniä poikia


Tämä menetyksen matka on sellainen, että se tulee aika pian tutuksi. Sitä polkua oppii kulkemaan, ennakoimaan tiettyjä juurakkoisempia paikkoja ja hidastamaan. Ihan hyvinhän se jo on sujunut kauan, tässä me vierekkäin ollaan menty, naurettu ja juoskenneltukin, sen Surun kanssa. Sitten edessä onkin kuoppa, jota ei huomaa kauempaa ja johon vähän horjahtaa. 

Silloin aluksi ihmettelin miten vauvana lapsensa menettäneille voi ottaa koville se, että lapsi olisi mennyt kouluun. Ajattelin silloin naiivisti, että siitähän on vuosia, menetys on jo hellittänyt pahinta otettaan. Sitä paitsi sehän on vain kouluunmeno, ei edes mikään iso juttu. 

Mutta sen minä sanon, että viime päivinä on maailmassa ollut ihan kamalan paljon pieniä poikia, jotka ovat päättäneet eskaritaipaleensa. 

Se, että sinne kuoppaan kompastuu, ei ole mikään dramaattinen esitys. Ei ole lattialla nyyhkyttävää, toimintakyvytöntä ihmisrauniota. Ei ole katkeraa voivottelua siitä, miksi Peetu ei ja muut kyllä. On vain sellainen itkuherkkä olo, alakuloinen mieli, pää täynnä muistoja ja jossitteluja, ja sydämessä vaativampi kipu. 

Eilen oli kaunis ilta, valvoin katsellen jotain hömppää. Puoli kahdeltatoista olin menossa nukkumaan ja tuli sellainen olo, että pitäisi mennä haudalle. Olisi pitänyt mennä, kun siitä ajoin ohi päivällä. Muut eskarilaiset saivat herkkuja, stipendejä ja kukkia, sinä et saanut edes kynttilää. Mietin liian kauan, väsymys voitti ja kömmin sänkyyn. 

Bonussisko sentään oli tuonut viime viikolla valkovuokkoja ohikulkiessaan, kuulemma taputtanut kiveä kuten on meiltä oppinut ja antanut suukonkin. Liikutuin kyyneliin, kun hän kertoi vierailustaan. 

Kyllä minä niin kovin haluaisin, että sinä olisit saanut ne herkut, kukat ja stipendit. Haluaisin, että olisit täällä aloittamassa kesää meidän kanssa. Naarmuttamassa polvesi kun et potkulautaillessa suostu laittamaan suojia. Hampaat kalisten vielä hetken uimarannalla, ennen kuin suostut myöntämään että on liian kylmä. Kinastelemassa siskojen kanssa siitä, mihin puistoon mennään. Syömässä ihan liikaa jätskiä, auringon paahtamana ja silmät tähtinä loistaen. Olisit täällä halaamassa minua, olisit täällä että voisin sanoa miten paljon sinua rakastan.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Näinä päivinä

Nämä päivät ovat vaatineet jälleen veronsa. On ollut pimeää ja sateista, ihan kuin sinä kammottavana päivänä neljä vuotta sitten. Väsyttää, ahdistaa. On ollut vaikea iloita niistä asioista, joiden pitäisi saada silmät tuikkimaan. Joulun odotus, perhe, työn jatkuminen, uusi vaihe elämässä. Olemme Seelan kanssa jälleen muuttaneet, sinne missä olemme viimeisen reilun vuoden ajan viettäneet puolet ajastamme muutenkin. Kahdesta kodista tuli yksi.

Uusi elämä pelottaa, vaikka siihen ei varsinaista syytä olekaan. Minua on turhauttanut, kun pitäisi tuntea iloa, intoa ja rakkautta, mutta minua on vain pelottanut. Pelottanut se kaikki, mitä voi tapahtua, mikä kaikki voi mennä pieleen, miten pian olemme Seelan kanssa taas pakkaamassa, taas sopeutumassa. Siihen ei ole syytä; ensihuumahattaran karistuakin olen varma siitä, että olen löytänyt rinnalleni ihan mahtavan ihmisen. En vain nykyisin luota elämään.

Olen käyttänyt elämäni aikana paljon aikaa (käytännössä jopa koko kevään Peetun kuoleman jälkeen) googlaillessani erilaisia sairauksia, niiden oireita ja ennusteita. Tajusin vasta jokin aika sitten, että kertaakaan en ole googlannut sitä ainoaa diagnoosia, joka minulla on. Naputin hakukenttään "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö" ja aloin selata hakutuloksia. Löysin itseni, tunnistin oireet heti. "Ahdistus ei vähene, vaikka elämäntilanne helpottuisi." "Ahdistus on jatkuvaa ja yleistä. Se ei liity tiettyihin tilanteisiin tai iske kohtauksina, jotka loppuvat." "Ihminen suuntaa energiansa uhkiin ratkaisujen sijaan." "Ratkaisun keksiminen ei lievitä tuskaa, vaan ihminen miettii, miten ratkaisu voi epäonnistua."

Helpotti hetkeksi, kun tajusin ettei ahdistus ole yhtä kuin minä, vaan se on jotain mitä minulla on. Se on sairaus. Sitä ei paranneta pillerillä, en oikein tiedä millä se parannetaan. Ehkä pienillä oivalluksilla, siedättämisellä, hyväksymisellä.

Tässä viitekehyksessä elävälle ihmiselle muutokset eivät ole kovin helppoja. Jokainen käänne sysää liikkeelle jossittelun ja kauhukuvien hyökyaallon; iloiset käänteet tekevät suuremman aallon kuin pettymykset. Pettymyksiin, suruihin ja murheisiin kaltaiseni ihminen on valmistautunut, niihin on toimintasuunnitelma tehtynä. Iloiset käänteet, kuten yhteenmuutto, ovat vaikeampia käsittää ja niihin on vaikeampi uskoa, siksi murehtimisen kehä on laajempi ja hurjempi.

Joten viimeistä paria kuukautta on sävyttänyt hurjaa vauhtia pyörivä kieppi. Kieppi on vaimentunut, kun olen päässyt puuhaamaan. Pakkaamaan, purkamaan, myymään, järjestämään. Viime viikolla huomasin, että puuhaamisen ja ahdistuskiepin läpi puski muutakin. Pinna oli kireällä, huomasin ärsyyntyväni keskeytyksistä ja hälinästä, halusin vain olla hetken yksin ja itkeä. Ilman että kukaan vaatii mitään, kukaan puhuu, kukaan katsoo. Itku tuli pakottavana ryöppynä lyhyen automatkan aikana; sen ainoan hetken aikana, kun olin yksin.

Joulumieli oli kaukana, ärsytti se hehkutus ja tunnelmointi. Ärsytti suunnitella lahjoja, ärsytti katsoa kun muut puuhasivat joulua. Arvelin, että oman joulumieleni puuttuminen johtui muutosta, siitä ettei oikein voi laittaa joulua, kun kaikki on kaaosta. Seela on ensimmäistä kertaa jouluaaton isällään. 

Tajusin myös, että minulla ei ole jouluperinnettä. Olen aiemmin ollut jouluihminen, voi luoja, oikeastaan joulusekopää. Marraskuussa jo aloitettiin, kuusi oli olohuoneen nurkassa viimeistään joulukuun alussa, kaikki laitettiin itse, rakennettiin vaikka millaisia piparkakkuviritelmiä, kärsittiin seitsemän tunnin joululahjaostosreissuja vain, jotta kaikilla olisi jotain ajatuksella valittua. Tunnelmoitiin ja valmisteltiin kuukausi, sitten nautittiin työn tuloksista. Ne joulut ovat muistojeni arkistossa siellä kaikkein lämpiminten, pehmeimpien laatikossa.

Sitten kuoli Peetu, se joulu meni selviytyessä ensijärkytyksestä. Ajattelin, että ensi jouluna Seelan vuoksi on kaikki taas normaalimpaa, kyllä minusta vielä joulu löytyy. Seuraavana jouluna puuttui äiti, kanssajoulusekopääni. Tuolloin mietin, että nyt olen sukupolvien vetovastuussa ja rakennan omanlaiseni uuden perinteen perheelle. Seuraavaan jouluun mennessä ydinperhe olikin vaihtunut yhteishuoltajuuteen ja vietimme joulua isäni kanssa kylpylässä. Ajattelin taas, että tästä tulee kiva perinne; valmiiseen pöytään minimaalisella vaivannäöllä. Viime jouluna kaikki oli taas toisin, elimme uusioperheen ensimetrejä. En osannut enää ajatella mitään seuraavasta joulusta. Ja tässä sitä nyt ollaan, ihan vähän hukassa. En tiedä enää millainen on minun jouluni.

Neljä vuotta. Se on pitkä aika. Arvelin aikanaan, että suru pyöristyy ja muuttuu hellemmäksi. Tavallaan se pitää paikkansakin, se ei ole läsnä enää jatkuvasti. Mutta kun se tulee ja puskee itsensä kiireen läpi ja pakottaa kyyneleet, se on vaativaa ja vihloo. Vuosipäivä ei olekaan vain päivä muiden joukossa, kuten pitkään uskottelin itselleni. Keho muistaa sen kyllä, varoittaa etukäteen, vie ajatukset väkisin siihen mitä tapahtui.

Peetu kulkee mukana, Seelankin puheissa yhä enemmän ja enemmän. Bonussisko mietti muuton aikana, missä Peetu nukkuisi jos olisi täällä. Puhumme Peetusta usein, hän todella tuntuu yhä kuuluvan porukkaan.

Näinä päivinä taas katson taaksepäin tätä matkaa, joka alkoi neljä vuotta sitten ja pudistelen hiljaa päätäni. Aikaa on kulunut niin paljon. Ja ihan hirveän vähän.

Näinä päivinä se taas repii ja vääntää. Peetu kulkee mukana, tuulenhenkäyksenä poskella, välkkeenä tähdissä, ylilentävänä lintuna, lämpönä sisimmässäni. Mutta juuri nyt se on harvinaisen laimeaa lässytystä. Haluan hänet syliini, haluan etsiä hänelle nukkumispaikkaa uudessa kodissa, roolia isoveljenä ja bonuslapsena. Haluan, että sitä kuvottavaa päivää ei olisi koskaan ollutkaan.

Mutta se oli, hänen elämänsä meni sillä tavalla ja minun tällaista polkua. Ja vaikka tämän tien varrella on näitä pimeämpiä päiviä, se on minun tieni, minun elämäni. Päivä alkaa taas pitenemään, elämä asettuu jälleen uusiin uomiinsa, löytyy iloa ja uskoa tulevaan.

Eilen istuin katsomassa uutta kotiani, yhteistä kotia. Se on todella kaunis, sydämessä läikähti. Ehkä kiertolaiselämä vihdoin on päättynyt, ehkä vihdoin olen löytänyt paikkani täällä.

Taas lähdetään kohti valoisampaa aikaa, jo senkin vuoksi etten ole yksin tällä tielläni. Minulla on Seela, minulla on tämä uusi perheeni, ja niin paljon muuta. Ja minulla on Peetukin, lämpönä siellä sydämen sopukoissa, vaikka se näinä päivinä laimealta tuntuukin.

Älä pelkää pimeyttä,
valo syttyy silloin.
Ei tähtiäkään nähdä
kuin pimeässä illoin.

Myös musta silmäterä
on iiriksessä sulla,
vain pimeyden kautta
voi valo esiin tulla.

Älä pelkää pimeyttä,
se on valon ehto.
Älä pelkää pimeyttä,
se on valon kehto.

(Erik Blomberg)

lauantai 2. marraskuuta 2019

2.11.19

Kun sinä seisot yksin kynttilämeren rannalla
ja kysyt
onko sielläkin valo ja
kaikki hyvin,
minä tuulen vähän.

Sen verran, että laitat kätesi suojaksi
unohdat ottaa kyyneleet kiinni
ja äkkiä liekki on ikävän iho,
itku hetkessä nouseva vesi
ja minä tuulen vielä vähän.

Sen verran, että silitän sinua sisältä
ja sanon

on.

(Hanna Lind)


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Mieli lie taipuvaa viljaa

Ilta on lämmin, kesäteatterin penkki alkaa painaa häntäluuhun. Taivaalla näkyy muutama uhkaava pilvi, mutta sadetta ei ole luvattu. Ampiainen kiertää jossain lähellä, mutta tuskin huomaan sen surinaa.

Pieni pellavapäinen Mikael on juuri hukkunut. Myrskyluodon Maija kantaa poikansa sylissään kallion yli, hiljaa, kasvonsa yhtä aikaa ilmeettömät ja täynnä tuskaa. Maija laskee poikansa maahan ja riisuu tämän märän takin, ettei pojan olisi kylmä. Hetki on pysähtynyt, tunne käsinkosketeltava. Hetken kuluttua valkoasuinen kuolemahahmo tarttuu pientä poikaa kädestä ja taluttaa hiljaa näkymättömiin.

Olen rakastanut Myrskyluodon tarinaa niin kauan kuin muistan, sitä karuutta ja kauneutta, sitä voimaa, niitä sävelmiä. Tiesin jo ennen näytöksen alkua, että kyynelittä tuskin selviän. En ole selvinnyt ennenkään, ja nyt katsoin tarinaa ensimmäisen kerran Maijan kohtalontoverina, tietäen miltä se tuntuu. Miltä rakas pieni poika näyttää, kun kaikki se on hänestä poistunut, mikä teki hänestä hänet. Miltä kylmä poski tuntuu. Miltä tuntuu se epätoivo.

Kyyneleet valuivat polttavina, pakottamatta. Ne vain valuivat ja valuivat, poskille, kaulalle, tippuivat holtittomana virtana paidalle. Yritin kyllä pyyhkiä niitä pois ja estellä, mutta se oli toivotonta. Pitkästä aikaa palasin siihen hetkeen kunnolla, pitkästä aikaa tunsin sen. Ja tunsin myös käden, joka hiipi hiljaa puristamaan omaani. Käden, joka on jo tullut tutuksi. Käden, joka on niin rakas ja joka osaa puristaa lujasti mutta hellästi juuri silloin, kun sitä tarvitsen eniten.

Olen ollut alakuloinen viime aikoina. Itku on taas ollut herkemmässä, pelkään menettäväni sen mitä olen saanut. Pelkään, että alakulo ei menekään ohi. Yritän epätoivoisesti löytää sille jotain syytä. En ole vieläkään oppinut, ettei syytä tarvitse olla, ei suru tarvitse mitään vuosipäivää tai erityistä tapahtumaa löytääkseen syyn tulla käymään.

Toisaalta syitä ei ole vaikea löytää, kun niitä lähtee etsimään. Parin viikon päästä minulla olisi esikoululainen. Etsittäisi täydellistä reppua varmaan, ja tehtäisi jotain muita juttuja joita eskarilaisten kuuluu hoitaa. Minä en tiedä mitä ne ovat. En tiedä millainen olisi ollut pienen pojan kuusivuotiskakku huhtikuussa. Osaako kuusivuotias uida? Millainen olisi ollut kesälomareissu Tanskaan ja Ruotsiin, kun takapenkillä olisi ollut kolme lasta? Millainen olisi ollut Peetun rooli tässä uudessa perheyksikössämme?

Jos minä koenkin löytäneeni jotain korvaamatonta silloin viime syksynä, niin totisesti niin teki Seelakin. Uuden kumppanini myötä minun ja Seelan elämään astui enemmänkin porukkaa, joista tärkeimpänä Seelaa muutaman vuoden vanhempi bonussisko. Ensimmäisestä päivästä asti noilla kahdella on ollut ihan oma juttunsa. Kuukausien myötä heistä on tullut toisilleen korvaamattomat, jälleennäkemisen riemu muutaman päivän eron jälkeen on käsinkosketeltava, Seelan ikävä riipaisee. Hänestä on taas tullut pikkusisko ja se tuntuu ihan sanomattoman hyvältä.

Tämän kaiken myötä ja ehkä ikänsäkin myötä, olemme alkaneet puhua Peetusta paljon. Seela kysyy usein, mitä Peetu sanoi ja kertaan kaiken, minkä muistan. Tomaatti oli "tapi", mansikka "maaska". Helikopteri oli "helihotteri", seepra oli "serrrrpa". Kypärä oli "kyrrrpäpä". Seelaa naurattaa. Sitten hän usein haluaa uudelleen kuulla, mitä Peetulle tapahtui ja missä mummolla oli pipi. Ja hän toistaa, että he eivät tule takaisin ja meillä on heitä ikävä.

Myös nämä elämämme uudet ihmiset opettelevat elämään meidän kanssamme omine kommervenkkeinemme. Bonussisko auttaa tanskalaisella rannalla Seelaa valitsemaan parhaat kivet Peetun haudalle. Hän kysyy, onko minulla ikävä Peetua. Hän haluaa nähdä kuvia. Hänestäkin on tullut minulle tärkeä.

Pari vuotta sitten näihin aikoihin kirjoitin tänne muistojeni mansikkapaikasta, niistä heinä-elokuun joutilaista päivistä neljä vuotta sitten, viimeisistä viikoista ennen Seelan syntymää. Silloin oli paketti kasassa, pelkkää onnea ja iloa. Tuolloin kaksi vuotta sitten kirjoituksessani pohdin, että jospa joskus saisin vielä olla niin onnellinen, edes häilyvän hetken. On valtavan hieno tunne, kun nyt uskallan jopa varovasti hymähtää tuolle kirjoitukselle. Jospa vuosien päästä, edes häilyvän hetken.

Ei tarvinnut odottaa vuosia, eikä hetki ole ollut häilyvä. Sillä onnellinen minä olen, tässä uudessa muistojeni mansikkapaikassa. Onnellinen, vaikka alakulo ja pelkomörkö vetävät mukaansa kaihomieleen. Onnellinen, vaikka takapenkillä on vain kaksi lasta kesälomareissulla. Onnellinen, vaikka mahdutaankin laivalla yhteen hyttiin. Onnellinen, vaikka kukaan ei voi luvata ettei tämäkin mansikkapaikka muuttuisi vain muistoksi.

Mutta onnellisuus kulkee käsi kädessä sen surun kanssa ja aina välillä ne ryhtyvät sellaiseen polkkaan, etten meinaa perässä pysyä. Silloin on jopa ihan mukavaa, kun hetken tietää mikä tunne on voitolla. Niin kuin istuessaan siellä kesäteatterin epämukavassa penkissä ja eläessään mukana Myrskyluodolla.

Antaa itselleen hetki on elää
Vaipua aistien taikaan on elää
Olla unohtuen aikaan on elää 
Ja muistaa kaikki on elämää

Ihaillen syysvalon kirkasta piirtoa
Katsellen kotkien uljasta liitoa
Tarkkaillen seljojen havinaa hiljaa
Mieli lie taipuvaa viljaa

Olla itsensä kanssa sinut
Tulla siksi joka tuntee minut
Paeta arkea hetken on elää
Ja palata siihen on elämää

 (kappaleesta "Mieli lie taipuvaa viljaa",
säv. Matti Puurtinen, san. Jussi Helminen)