Pieni pellavapäinen Mikael on juuri hukkunut. Myrskyluodon Maija kantaa poikansa sylissään kallion yli, hiljaa, kasvonsa yhtä aikaa ilmeettömät ja täynnä tuskaa. Maija laskee poikansa maahan ja riisuu tämän märän takin, ettei pojan olisi kylmä. Hetki on pysähtynyt, tunne käsinkosketeltava. Hetken kuluttua valkoasuinen kuolemahahmo tarttuu pientä poikaa kädestä ja taluttaa hiljaa näkymättömiin.
Olen rakastanut Myrskyluodon tarinaa niin kauan kuin muistan, sitä karuutta ja kauneutta, sitä voimaa, niitä sävelmiä. Tiesin jo ennen näytöksen alkua, että kyynelittä tuskin selviän. En ole selvinnyt ennenkään, ja nyt katsoin tarinaa ensimmäisen kerran Maijan kohtalontoverina, tietäen miltä se tuntuu. Miltä rakas pieni poika näyttää, kun kaikki se on hänestä poistunut, mikä teki hänestä hänet. Miltä kylmä poski tuntuu. Miltä tuntuu se epätoivo.
Kyyneleet valuivat polttavina, pakottamatta. Ne vain valuivat ja valuivat, poskille, kaulalle, tippuivat holtittomana virtana paidalle. Yritin kyllä pyyhkiä niitä pois ja estellä, mutta se oli toivotonta. Pitkästä aikaa palasin siihen hetkeen kunnolla, pitkästä aikaa tunsin sen. Ja tunsin myös käden, joka hiipi hiljaa puristamaan omaani. Käden, joka on jo tullut tutuksi. Käden, joka on niin rakas ja joka osaa puristaa lujasti mutta hellästi juuri silloin, kun sitä tarvitsen eniten.
Olen ollut alakuloinen viime aikoina. Itku on taas ollut herkemmässä, pelkään menettäväni sen mitä olen saanut. Pelkään, että alakulo ei menekään ohi. Yritän epätoivoisesti löytää sille jotain syytä. En ole vieläkään oppinut, ettei syytä tarvitse olla, ei suru tarvitse mitään vuosipäivää tai erityistä tapahtumaa löytääkseen syyn tulla käymään.
Toisaalta syitä ei ole vaikea löytää, kun niitä lähtee etsimään. Parin viikon päästä minulla olisi esikoululainen. Etsittäisi täydellistä reppua varmaan, ja tehtäisi jotain muita juttuja joita eskarilaisten kuuluu hoitaa. Minä en tiedä mitä ne ovat. En tiedä millainen olisi ollut pienen pojan kuusivuotiskakku huhtikuussa. Osaako kuusivuotias uida? Millainen olisi ollut kesälomareissu Tanskaan ja Ruotsiin, kun takapenkillä olisi ollut kolme lasta? Millainen olisi ollut Peetun rooli tässä uudessa perheyksikössämme?
Jos minä koenkin löytäneeni jotain korvaamatonta silloin viime syksynä, niin totisesti niin teki Seelakin. Uuden kumppanini myötä minun ja Seelan elämään astui enemmänkin porukkaa, joista tärkeimpänä Seelaa muutaman vuoden vanhempi bonussisko. Ensimmäisestä päivästä asti noilla kahdella on ollut ihan oma juttunsa. Kuukausien myötä heistä on tullut toisilleen korvaamattomat, jälleennäkemisen riemu muutaman päivän eron jälkeen on käsinkosketeltava, Seelan ikävä riipaisee. Hänestä on taas tullut pikkusisko ja se tuntuu ihan sanomattoman hyvältä.
Tämän kaiken myötä ja ehkä ikänsäkin myötä, olemme alkaneet puhua Peetusta paljon. Seela kysyy usein, mitä Peetu sanoi ja kertaan kaiken, minkä muistan. Tomaatti oli "tapi", mansikka "maaska". Helikopteri oli "helihotteri", seepra oli "serrrrpa". Kypärä oli "kyrrrpäpä". Seelaa naurattaa. Sitten hän usein haluaa uudelleen kuulla, mitä Peetulle tapahtui ja missä mummolla oli pipi. Ja hän toistaa, että he eivät tule takaisin ja meillä on heitä ikävä.
Myös nämä elämämme uudet ihmiset opettelevat elämään meidän kanssamme omine kommervenkkeinemme. Bonussisko auttaa tanskalaisella rannalla Seelaa valitsemaan parhaat kivet Peetun haudalle. Hän kysyy, onko minulla ikävä Peetua. Hän haluaa nähdä kuvia. Hänestäkin on tullut minulle tärkeä.
Pari vuotta sitten näihin aikoihin kirjoitin tänne muistojeni mansikkapaikasta, niistä heinä-elokuun joutilaista päivistä neljä vuotta sitten, viimeisistä viikoista ennen Seelan syntymää. Silloin oli paketti kasassa, pelkkää onnea ja iloa. Tuolloin kaksi vuotta sitten kirjoituksessani pohdin, että jospa joskus saisin vielä olla niin onnellinen, edes häilyvän hetken. On valtavan hieno tunne, kun nyt uskallan jopa varovasti hymähtää tuolle kirjoitukselle. Jospa vuosien päästä, edes häilyvän hetken.
Ei tarvinnut odottaa vuosia, eikä hetki ole ollut häilyvä. Sillä onnellinen minä olen, tässä uudessa muistojeni mansikkapaikassa. Onnellinen, vaikka alakulo ja pelkomörkö vetävät mukaansa kaihomieleen. Onnellinen, vaikka takapenkillä on vain kaksi lasta kesälomareissulla. Onnellinen, vaikka mahdutaankin laivalla yhteen hyttiin. Onnellinen, vaikka kukaan ei voi luvata ettei tämäkin mansikkapaikka muuttuisi vain muistoksi.
Mutta onnellisuus kulkee käsi kädessä sen surun kanssa ja aina välillä ne ryhtyvät sellaiseen polkkaan, etten meinaa perässä pysyä. Silloin on jopa ihan mukavaa, kun hetken tietää mikä tunne on voitolla. Niin kuin istuessaan siellä kesäteatterin epämukavassa penkissä ja eläessään mukana Myrskyluodolla.
Antaa itselleen hetki on elää
Vaipua aistien taikaan on elää
Olla unohtuen aikaan on elää
Ja muistaa kaikki on elämää
Ihaillen syysvalon kirkasta piirtoa
Katsellen kotkien uljasta liitoa
Tarkkaillen seljojen havinaa hiljaa
Mieli lie taipuvaa viljaa
Olla itsensä kanssa sinut
Tulla siksi joka tuntee minut
Paeta arkea hetken on elää
Ja palata siihen on elämää
(kappaleesta "Mieli lie taipuvaa viljaa",
säv. Matti Puurtinen, san. Jussi Helminen)
