tiistai 30. elokuuta 2016

Aallonharjalla

Olen yrittänyt sekä kirjoittaa tänne blogiin kerran viikossa että olla ottamatta paineita asiasta. Kun katsoo ensimmäisen parin kuukauden tekstejä, näyttää että asiaa oli paljon enemmän, tunteita tuli paljon tiheämpänä vyörynä ja ne kaipasivat muotoilemista. Nyt tuntuu ettei asiaa enää ole niin paljon, ei niin sekavana joukkona kieppuvia tunteita eikä niin paljon uutta ajateltavaa. Tunnen olevani aallonharjalla. Sinne nouseminen vei aikaa ja siinä oli paljon kaikkea. Nyt vain ratsastan täällä ja katson mitä tuleman pitää, missä vaiheessa meno muuttuu taas.

Mieli kamppailee uutta kamppailua, varovaisesti voisin sanoa että yrittää luopua synkimmästä surusta. Ei se tarkoita että tämä olisi tässä, nyt olisimme palanneet arkeen uudessa normaalitilassa ja Peetu ottanut roolinsa kuolleena esikoisena. Ei sinne päinkään, tässä menee vielä vuosia. Ikinä Peetu ei unohdu, ikävä ei lopu, mutta se ottaa oman paikkansa ja muuttuu hellemmäksi. Näin minulle on useampi vertainen luvannut ja heihin minä luotan, tiedän sen maalaisjärjelläkin. Ei ihminen kestäisi tällaista kipua loputtomiin. Tiedostan, ettemme ole lähelläkään sitä hetkeä, jolloin voisin sanoa olevani sujut tilanteen kanssa ja kaipaavani Peetua kauniilla haikeudella. Tässä on vielä paljon rumaa ja monet itkut itkettävänä, mutta jotain alkaa tapahtua ja on jo vaivihkaa tapahtunut.

Edellispäivänä nauroimme Jussin kanssa paljon. Oli kaikenmoista tilannekomiikkaa ja omia hölmöjä inside-juttuja, nauru kupli tuolla rinnassa ja se tuntui hyvältä. Ja sehän puolestaan sai syyllisyyspeikon kiristämään otettaan siitä nyöristä, jota se pitää kaulani ympärillä. Ei pitkäksi aikaa mitenkään, ihan vain muutamaksi minuutiksi muistuttaakseen, että täällä sitä vielä ollaan, et sinä vielä saa pelkkää kuplivaa naurua vaan siihen kuuluu tämä vastapaino.

Kuten aiemminkin jo totesin, nyt pitää olla tarkkana. Nyt tehdään sitä uutta normaalia, eletään sitä, Peetu osana perhettä. Sen ajatteleminen ei satuta. Vituttaa ehkä vähäsen, turhauttaa kun tietää ettei ole vastaan sanomista siinä, että Peetu ei ole enää täällä. Ei ole eikä tule. Kuvia Peetusta pystyn katsomaan, niitä on kivakin katsella. Mutta heti, kun siihen lisätään joku itkubiisi tai mielessä häivähtääkin ajatus Peetun viimeisistä päivistä, sairastamisesta tai kuolemasta, sisintä vihlaisee ja se vihlonta kestää melkoisen tovin.Nyt rakennetaan loppuelämää tämän asian kanssa ja hetken jo tuntuu, että ollaan tuttuja sen tympeän surun kanssa, hetken se ei ole räikeimpänä mielessä.

Siitä haluaisi pitää kiinni, uskotteko? Mietin sitä eilen kun Jussi sanoi tuntevansa että häneen suhtaudutaan jo samoin kuin ennen, häntä ei varota enää. Se on samalla hienoa ja ahdistavaa. On helpottavaa, että se synkin tummuus olisi muuttumassa harmaansävyisemmäksi, mutta samalla se on hirveän lohdutonta. Peetu ei ole enää päivänpolttava puheenaihe, hänen kuolemaansa alkaa tottua. Meitä ei enää pidetä vain kuolleen lapsen vanhempina, vaan nähdään se ihminen siellä alla, se tuttu ja sama kuin vuosi sitten. Mahtavaa! Kamalaa! Ei Peetun kuolemaan saa tottua, ei meitä voida pitää entisinä itsinämme. Se tarkoittaa, että Peetu jää kauemmas, muuttuu muistoksi. On jo muisto, eihän hän pian yhdeksään kuukauteen muutakaan ole ollut.

"Antaa lapsensa kuolemalle." Se on hirveän kauniisti sanottu ja viiltävän totta, mutta se on myös kamalan lohdutonta. Luulin tehneeni sen siellä sairaalan hyvästelyhuoneessa, mutta ei se ollut kuin alkua. Se oli fyysinen luopuminen, henkinen on vielä edessä, tuskin edes ihan pian. Mutta näinä kuukausina määritellään se, jäänkö minä kiinni tähän suruun. Tuleeko minusta sellainen katkera ja kyyninen ihminen, joka muistaa vain elämänsä suurimman tragedian eikä yritä oppia elämään sen kanssa, ei edes yritä antaa tilaa millekään hyvälle. En voi antaa Peetun pilata kaikkea, ei hän sitä tarkoittanut. Kunnioitan häntä parhaiten, kun elän hyvin ja iloitsen.

Ei täällä aallonharjallakaan meno aivan tyyntä ole. Mutta osaan ottaa vastaan tunteet; nauraa kun naurattaa, pidättää henkeä kun syyllisyyspeikko temppuilee nyörinsä kanssa ja itkeä kun itkettää. Onhan se jotain jo sekin. Ja nurkan takana vaanii syksy. Kohta se hyökkää kuten se keväinen vihreä räjähdys ja ravistelee kaiken taas sekaisin. Antaa tulla, valmiina ollaan!

maanantai 22. elokuuta 2016

Perhekuva

Taas on viikko vierähtnyt ihan kuin huomaamatta ja omalla painollaan, ja kuitenkin jokainen päivä niin painavana etten välillä tiedä miten sitä painoa kannattelen. Selkä ja hartiat huutavat taakkansa alla, häntäluu vihoittelee ja lääkäri määrää tulehduskipulääkettä. En varmaan taaskaan saa haettua sitä kuuria, koska se ei poista jomotusta kuitenkaan. Sen poistaa aika ja se, että Seela jossain vaiheessa oppii kuukausien intensiiviharjoittelunsa jälkeen kunnolla kävelemään itse.

Aika tekee yhä temppujaan. Toisaalta se etenee hirveän hitaasti kohti jotain välietappeja, kuten kuoleman vuosipäivää ja kohti epämääräistä päämäärää, jossa on oikeasti helpompi, normaalimpi olla. Toisaalta se onkin yhtäkkiä harpponut kahdeksan kuukautta siitä elämäni hirveimmästä päivästä. Tuntuu, että mieli yhä hakee Peetua hetkittäin. Kaipaa niihin paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Perhepäivähoitajan eteiseen, jos Peetu juoksisikin olohuoneesta vastaan kertomaan mitä kaikkea on puuhannut erossaolomme aikana. Käydessäni viime viikolla keskussairaalassa Seelan kanssa (raskaustutkimuksen tiimoilta, johon lähdin mukaan häntä odottaessani) kuljin poistuessani ohi lastenpolin ja sen huoneen, jossa näin Peetun viimeistä kertaa. Askel hidastui, teki mieli seisahtua muistelemaan ja tuntemaan kipua. Toivoin näkeväni jonkun tutun naaman, ehkä meidät tavanneen lääkärin tai epärationaalisesti jopa ensihoitajat. Sekunnin murto-osan sielun pohjalla tuntui, että jos vain kävelen siihen huoneeseen niin Peetu on yhä siellä, saisin vielä hyvästellä ja ehkä tällä kertaa uskaltaisin pukea hänelle ne tähtihousut ja kaivuripaidan.

Välillä havahtuu siihen, että elää ihan normaalia arkea. Aika on ollut ystävä jo nyt, en enää pelkää sitä kuuluisaa Romahdusta yhtä paljon kuin alussa. Tuntuu, että kahdeksan kuukauden jälkeen saa tuntua näin normaalilta, olkoonkin että tällaiselta uudelta normaalilta. Tuntuu, että nyt olen ajan tasalla surun kanssa; se on osa minua ja elämää, se ottaa oman aikansa hetkittäin vaativampana, sitten haalenee toviksi. Keväällä se tuntui vielä väärältä ja haitalliselta, nyt on vähän niin kuin lupa olla jatkanut elämäänsä. Mutta eihän se sitäkään ole, elämä on vain jatkunut minusta riippumatta. Edelleen minä suren, suren vielä kauan ja raskaasti, kaipaan kipeästi ja yritän päästä mukaan siihen mitä on tapahtunut.

Yksi rajapyykki oli Seelan syntymäpäivä, sekään ei ollut niin paha kuin ajoittain pelkäsin. Oli kaikenmoista mietittävää, kuten yksivuotiskuvaus. Sain jälleen muistutuksen siitä, miten hienoja ihmisiä tämä hullu pallo päällään kantaa. Eräs turkulainen valokuvaaja kertoi Facebookissa haluavansa lahjoittaa kuvauksen sille, jolle kokisi sen erityisen merkitykselliseksi. Ystävämme ilmiantoi meidät mukaan tuohon ketjuun kertomalla, että meillä on ollut rankka vuosi, ja yllätyksekseni tuo valokuvaaja valitsi meidät lahjan saajiksi. Kameran takaa paljastui mitä empaattisin ja ymmärtäväisin ihminen, tuntui todella että hän näki meidät kuvauksen aikana nelihenkisenä perheenä ja se lämmitti käsittämättömällä tavalla. Kiitos teille molemmille, sekä "ilmiantajalle" että kuvaajalle, olette huikeita tyyppejä.

Ystäväni kommentin nähtyäni menin itse tarkentamaan tuohon Facebook-ketjuun, että esikoisemme kuoli joulukuussa ja kuopuksemme yksivuotiskuvaus on nyt ajankohtainen, että toivoisin saavamme perhekuvan kaikista meistä. Meinasin poistaa tuon kommenttini moneen kertaan ja vieläkin mietin, mitä muut siitä ajattelivat. Hävetti, uskoin että kaikki kuvittelevat minun käyttäneen Peetun kuolemaa hyväkseni saadaksemme ilmaisen palvelun. Kenenkään vakuuttelu ei auta, vieläkin nolottaa että menin tarkentamaan asiaa ihan kuin kyseessä olisi ollut kilpailu siitä kenellä on kurjinta. Kaipa suruni on koko ajan ollut vähän sellaista; älkää nyt tehkö tästä mitään numeroa, minulta nyt vain kuoli lapsi ja sen asian kanssa tässä elellään. Ajatus on ristiriidassa sen kanssa, että haluaisin koko maailmalle kertoa Peetusta ja siitä, miten mainio tyyppi hän oli.

Ja olihan hän, siitä ei ole kahta kysymystäkään. Mutta kuollut hän on myös, sitä tosiasiaa ei pääse pakoon. Sitä ei voi huijata kävelemällä siihen hyvästelyhuoneeseen tai perhepäivähoitajalle, eikä edes elämällä arkista elämää yksivuotiaan kanssa. Isoveli puuttuu, esikoinen puuttuu, poikaa ei enää ole. Hänen tilallaan on suru ja ikävä, hetkittäinen epäusko ja vieraileva syyllisyys. Perhekuvassa me hymyilemme, ehkä jopa aidosti, mutta se kuva on lohduton. Ei ole tyylikkäästi puettua isoveljeä ja suloista pikkusiskoa, ei väsyneitä mutta ylpeitä vanhempia. On kuolleen lapsen äiti, isä ja sisko sekä mennyttä ihmistä esittävä taulu siinä, missä pitäisi olla perheidylliä parhaimmillaan. Hymyn takana on kaikenmoisten tunteiden kirjo, jatkuvasti vieläkin ja varmasti vielä kauan. Mutta olen silti ihan hirveän tyytyväinen noihin kuviin, en ikinä olisi voinut jättää niitä otattamatta. Ne kertovat siitä mitä me nyt olemme; vähän erilainen perhe, mutta perhe kuitenkin. Yhä tiiviisti neljä jäsentä kattava yksikkö, hetkittäin jopa hymyilevä mutta vielä jokaista askeltaan varova perhe, johon kuuluu kaksi lasta. Toinen on juuri saavuttanut taaperoiän ja toinen pysyy sellaisena ikuisesti.


                                                        Kuva: HannaSNy Photography

tiistai 16. elokuuta 2016

Trapetsi

Seelan synttärit on juhlittu, oli oikein rattoisat pippalot. Peetu ei puuttunut niin voimakkaasti, se on kai taas asia joka on todettava kaunistelematta vaikka aiheuttaakin syyllisyyspuuskan. Peetu ei ikinä ollut mukana Seelan synttäreillä, nimijuhlissa tosin oli, mutta yhden kerran perusteella ei ehdi muodostua niin vahvaa perinnettä tai rutiinia, että Peetun poissaolo olisi ollut huutavaa. Syyllisyys kiljuu korvaani, että eihän se niin voi olla, Peetun kuuluu puuttua kaikesta. Ja tottakai hän puuttuukin, tänään ja eilen ja ensi viikolla ja viime lauantaina. Mutta kun alakerta on täynnä aikuisia ja lapsia, kahvia pitää keittää, astioita korjata, onko maitoa kannussa, maistuuko kakku, pitäisi ottaa kuva, missä päivänsankari... Ei silloin päällimmäisenä ole Peetu. Kaiken pohjalla on; sen pohjalla ettei päivä ole pelkkää hattaraa ja hilpeyttä, Jussi joutuu vetämään henkeä yläkerrassa ihan rauhassa, yksi meistä on poissa. Kaikesta puuttuu edelleen värit, mutta mustavalkoisenakin tämä filmi tuntuu rullaavan eteenpäin suht toimivasti.

Vuosi sitten olimme olleet päivän jo kotona. Kävelimme autopuistoon, koska halusimme Peetulle jotain hauskaa kun äitikin oli taas kotona. Ja happea kaikille, oli kesän kuumimmat päivät. Kolmepäiväinen Seela matkusti vaunuissa ensimmäiselle puistoretkelleen. Takaisintullessa kohtua kivisti niin ettei kävelystä tahtonut tulla mitään, vaikka matkaa oli ehkä kilometri. Mutta tässä sitä mentiin, taaperon ja vastasyntyneen kanssa, hitsi miten täydellistä! Tavallaan, toivon että Seela tämän ymmärtää jos tämän blogin joskus lukee, tavallaan elämäni parhaat viikot olivat takana. Niitä on vielä edessäkin, tiedän sen, ja niitä oli edessä syksyn mittaan, mutta sydämessäni tulee ikuisesti olemaan oma lokeronsa, sellainen superlämmin kolo noille parille viikolla ennen Seelan syntymää. Teimme kaikkea ekstraa Peetun kanssa, kun vielä voimme ja kun Jussi oli lomalla. Käytiin rannalla sateessakin, hurjasteltiin tivolissa, jätettiin Peetu mummon ja pappan hoiviin ja maattiin sohvalla syöden hervottomia patonkeja. Oli aurinkoa, rakkautta, jännitystä. Ihana isoveli, ihan kohta meillä on pikkusisko!

Vuosi sitten ne päivät olivat ohi - nyt oli totuttelua vauvan kanssa, miten sitä kylvetettiinkään ja miksei imetys taaskaan suju, miten tuon temppuilevan pojan saa uskomaan ettei vauvaa voi retuuttaa. Siitä alkoi lähtölaskenta, Peetun viimeinen syksy. Nyt ilmassa on ollut jo sellaista syksyn tuoksua, on tuullut ja satanut, kylmä viima tuonut syystunteita. Ja uusi vuodenaika heittää uudet muistot, uudet luopumiset, ehkä kevättäkin pahemmat koska syksy oli Peetun viimeinen kokonainen vuodenaika, ei se talveksi oikein ikinä edes ehtinyt muuttua.

Kohta kaksi kuukautta ollaan asuttu täällä uudessa kodissa, muutaman kilometrin päässä entisen elämän lenkkipoluista ja puistoista, arkireiteistä. Kun siellä vielä asuttiin eivät ne kadut tuntuneet ensikohtaamisen jälkeen sen pahemmilta. Nyt ne tuntuvat, kun siellä käymme. Näen paljon asioita joita olen unohtanut. Tai ei, ei se ole näkemistä vaan tuntemista. Vatsanpohjassa, sydämessä, siellä missä Peetu on yhä, mutta se elämä ei enää ole, elämä Peetun kanssa. Se kouraisee ja etoo, melkein puristaa kyyneleet mutta sitten on jo mennyt. Uskon täysin, että vuosien kuluttua nuo kulmat tuntuvat vielä pahemmilta. Mitä enemmän etäisyyttä, sitä enemmän tilaa tuntea ja muistaa se tunne, se elämä.

Seelakin siitä muistuttaa joka päivä. Tekee asioita eri tavalla ja ihan samoin kuin veljensä, näyttää välillä ihan samalta mutta hetkessä taas niin seelamaiselta ja tyttömäiseltä etten pysy tunteissani perässä. Lohduttaa nuuskuttaa sitä päätä ja samalla miettiä Peetun hikinihkeää päätä, karheaa tukkaa, matalaa käkätystä. Hetkeksi unohtuu miettimään myös sitä kylmää otsaa, sitä hirveintä oloa, hyvästejä. Sitten Seela alkaa käkättää jossain pelleilevälle isälleen yhtä käheästi tai luikertaa muuten vain pois omiin puuhiinsa. Peetun kylmä iho katoaa, Peetu siirtyy taka-alalle ja elämä jatkuu. Ihmeellistä tasapainoilua, mutta tuntuu ettei se trapetsi enää heilu yhtä rajusti kuin alkuvuodesta. Se on vähän hiljentänyt vauhtiaan ja pienentänyt liikerataansa, sillä on tottunut kävelemään vaikka pelkääkin yhä putoavansa alhaalla odottavaan pimeyteen koska tahansa. Ensi vuonna se varmasti vapisee taas vähän enemmän näihin aikoihin, mutta ehkä se pimeys siellä alhaalla ei ole niin mustaa, kun Seela puhaltaa kakustaan kaksi kynttilää.

torstai 11. elokuuta 2016

Hälventymistä

Seela täyttää ylihuomenna yksi, astuu taaperovaiheeseen, meidän aurinko! Peetukin leperteli Seelalle mua matkien "pieni aurrri". Kiikutti vaipat juhlallisesti roskikseen; "saanko auttaa saanko". Imetti Ville Viikinkiä, kun vauvakin sai maitoa äitin "navasta". Raapi siskoa suutuksissaan niin, että Seela-parka itki lohduttomasti. Voi miten mulla on sitä ikävä, isoveikkaa!

Niin pähkähullun sekopäistä kuin se onkin, Peetu tuntuu liittyvän Seelan syntymään enemmän kuin omaansa. Peetun syntymän muistelu ei tuota tuskaa, ei minkäänlaista. Seelan syntymä sitä vastoin nostattaa heti surun ja ikävän. Tähän en ollut varautunut. Ajattelin huhtikuussa, että jahka Peetun syntymäpäivästä selvitään niin Seelan päivänä voidaan oikeasti juhlia, Seelahan on yhä täällä. Mutta silloin ei vain syntynyt Seela, silloin syntyi myös isoveli, ja se jännitti meitä kovasti. Peetu vei vuosi sitten enemmän ajatuksia ja aikaa kuin vauva, joka vaati ja sai omansa muttei tehnyt siitä numeroa. Peetua halusimme huomioida mahdollisimman paljon, häntä piti toki myös vahtia ihan eri tavalla. Sitä paitsi silloin Peetu oli sellainen, jollaisena hänet tulen aina parhaiten muistamaan; iso poika mutta silti pieni, touhukas ja puhelias vilpertti. Ja niin kaunis!

Nyt Seela täyttää päivät ihan eri tavalla kuin silloin. Rytmi ja rutiinit ovat pitkälti samanlaiset kuin Peetullakin, samoin omat touhunsa. Seelan yksivuotiskuvausta pohtiessani keskityin kovasti siihen, miten Peetu saadaan mukaan. Sama vihreä pupuhaalari Seelalle päälle, koitetaan ottaa mahdollisimman samanlainen kuva seinälle laitettavaksi Peetun kuvan viereen. Joku Peetun lelu mukaan, ehkä? Sitten tajusin, että tässä ei oteta kuvaa Peetun pikkusiskosta, vaan Seelasta. Mekko päälle ja lempipupu kainaloon, ei mitään kaivureita. Perhekuvaan toki Peetu tulee mukaan, mutta Seelan kuvat ovat kuvia Seelasta, ei mistään Peetukopiosta.

Viime aikoina olen ajatellut Peetua vähemmän. Tai ei, se ei pidä paikkaansa. Vähemmän intensiivisesti? Ei, koko ajan se on taustalla, kaiken taustalla aina vaan. Vähemmän viiltävästi? Ei sekään ole totta. Tunne hakee muotoaan, en osaa selittää. Ehkä tähän vain alkaa tottua? Elämä on tässä ja nyt, Peetukin on, puheissa ja muistoissa, kuvissa. Ehkä muutto konkretisoi asian; täällä me nyt eletään tällaisena perheenä. Vielä toipilaina ja vielä (ehkä ikuisesti) "vajaana" perheenä, mutta arjessa mukana jotakuinkin täysipäisinä. Hengästyneinä, mutta tolpillaan. Sydäntä nakertaa suru ja kaipuu, mutta pää ja kädet toimivat. Se sydänkin lepattaa jo vähän eri tavalla Seelalle. Osittain kai siksi, että iloa on alkanut tuntea uudelleen ylipäätään mistään, osittain siksi, että hän alkaa olla jo niin omanlaisensa, hauska tyyppi jonka kanssa voi jo jutella (siitä mitä kissa sanoo, minkä äänen mikro päästää, missä auto menee). Aina minä olen häntä rakastanut, tottakai, mutta nyt hän on asettunut sieluni sopukoihin omana itsenään. Kyllä siinä Peetunkin kanssa meni yhtä kauan, en näe siinä mitään pahaa tai väärää.

Sen sijaan että tuntisin huojennusta siitä, että suru alkaa ehkä hälvetä, olo helpottua (ainakin toistaiseksi) eikä Peetu tai varsinkaan hänen kuolemansa ole jyskyttävänä koko ajan tietoisuuden päällimmäisenä kerroksena, koen siinä olevan jotain kauhistuttavaa. Näinkö pian minä unohdan, totun elämään ilman lastani? Eihän se voi olla mahdollista! Olen koko ajan odottanut että kohta helpottaa, mutta ei kai nyt vielä, eihän tämä nyt oikeasti voi koskaan helpottaa? Varmasti on kaikenlaisia kausia yhä edessä, kymmeniä surun lentokoneita tulossa, mutta miten voin tuntea oloni edes näin hyväksi kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun lapseni kuoli kotisohvalle?

Nyt pitää olla varovainen, tarkkailla tuntojaan huolella. Näinä kuukausina määriteltäneen se, jäänkö kiinni tähän suruun, juurtuuko se minuun koska en uskalla päästää siitä irti jos se osoittaa mitään merkkejä laantumisestaan. Pitää osata antaa sen mennä kun aika on. Kuten eräs vertaiseni tänne blogiin kommentoi; antaa lapsensa kokonaan kuolemalle. Antaa hänen kuolemansakin, antaa suru ja tuska. Aikaa siihen menee, mutta en voi pelästyä näitä ensimmäisiä merkkejä, en voi pitää kiinni Peetun kuolemasta sen enempää kuin Peetustakaan.

Seela harppoo eteenpäin vieden meitä mukanaan. On siirtynyt Peetun autoistuimeen, käytti sen vaippapaketin loppuun joka Peetulta jäi kesken. Eivät ne tunnu pahoilta asioilta, ne pureksii kerran ja siirtyy eteenpäin. Pahemmalta tuntui, kun ajoin ilta-auringossa kotiinpäin kesäteatterista ja käännyin katsomaan kuollutta kulmaa. Peetun paikan viereisessä ikkunassa näkyi kädenjälki. Ei missään nimessä Seelan, koska hän istui vielä silloin toisella puolen takapenkkiä. Peetun jälki, Peetun käsi on koskettanut sitä. En ikinä voisi pyyhkiä sitä pois. Seela istuu nyt samalla puolella, epäilemättä Peetun jälki kohta peittyy Seelan taputuksiin. Vähän kuin koko lapsi; Peetu ei ole enää täällä mutta Seela on. Peetua ei ikinä pyyhitä pois, hän on aina kaiken pohjalla vaikka Seela täyttääkin elämämme. Se on vähän kuin tämä surukin; kaiken alla siitä huolimatta, että sen päälle tulee kaikenlaista arkea ja elämää. Ja niin sen haluan olevankin vielä, edes hetken, sekä sen surun että Peetun. Toisesta olen valmis luopumaan jossain vaiheessa, toisesta en ikinä.



perjantai 5. elokuuta 2016

Taistele tai pakene

Viimekertainen kirjoitus oli sellaista haavan tökkimistä, jonka parantavaan voimaan uskon. Uskon, että kun tarpeeksi monta kertaa jauhan ne kipeimmät ajatukset, ne muuttuvat niin hienojakoisiksi, että valuvat kaikkien muiden ajatusten sekaan eivätkä tykytä päällimmäisinä ja niin hemmetin kipeinä. Mutta mahtaako olla niin? Mahtaako tämä minun suruni helpottaa sen aiemmin kuin niillä, jotka välttelevät kipeitä ajatuksia ja paikkoja, valokuviakin? Kukapa sen tietäisi, ei kukaan. Eräs ystäväni sai kuitenkin minut ajattelemaan asiaa toiselta kannalta kirjoitettuaan stressistä Facebookissa (kiitos siitä hänelle).

Hän lainasi erästä blogia, jossa pohdittiin "taistele tai pakene" -reaktion merkitystä ja toimintaa nykymaailmassa. Blogikirjoitus löytyy klikkaamalla tätä. Pähkinänkuoressa kysymys oli siitä, että reaktion on tarkoitus toimia vain hetken sen akuutin vaaran uhatessa ja sitten väistyä, jotta voi aktivoitua uudelleen kun tarve ilmaantuu. Nykyisin reaktio ei aktivoidu niinkään fyysisestä ja konkreettisesta uhasta kuin ajatuksista. Ihminen kokee järkytyksen tai asiat eivät suju toivotusti. Koska ajatukset aktivoivat tuon reaktion, ihminen luulee pääsevänsä niistä eroon ajattelemalla. Blogikirjoituksen mukaan
"[m]ielen ongelmien ajatteleminen ei poista herännyttä taistele tai pakene reaktiota – päinvastoin, aina kun ajattelet asiaa, se aktivoi taistele ja pakene reaktion ja kun tätä jatkuu tovin, koko kehosi on täydessä katastrofitilassa. [...] Ainoa ratkaisu on päästää irti ja rauhoittua, siirtää ajatukset aivan muualle tai lakata ajattelemasta. Eli ratkaisu löytyy aivan päinvastaisesta suunnasta, mistä ihminen sitä luontaisesti etsii".
Uskon, että tässä piilee totuuden siemen. Ehkä en voikaan nopeuttaa niiden kamalimpien muistojen laimentumista ajattelemalla niitä, pyörittämällä uudestaan ja uudestaan. Ehkä olen yrittänyt keittää perunaa viidessä minuutissa. Pitäisi vain antaa niiden kamalimpien muistojen tulla ja mennä omaan tahtiinsa. Ehkä elämä kantaa eteenpäin vääjäämättä ja surutyö tulee tehtyä ajallaan, ei minun pidä yrittää tehdä sille jotain deadlinea.

On kuitenkin jo tapahtunut jotain tunnepuolella. Viime viikolla nimittäin ukkosti. Pelkäsin sitä etukäteen, koska Peetu kammosi ukkosta viime kesänä. Heräsi yöllä itkemään, rauhottui vasta kun katsottiin keskellä yötä telkkarista Kaapon ukkosjaksoa. Peetun kuoltua ajattelin, että ukkosen tullessa oloni olisi rauhaton, murehtisin pelkääkö Peetu jossain. Mutta ei ollut, en miettinyt, vaikka yritin oikein kaivella sitä tunnetta
sängyssä maatessani aamuhämärässä, ukkosen jylistessä ja sateen piiskatessa. Ei se tullut.

Talvella tuntui kamalalta, kun oli kylmä; paleleeko Peetu. Pimeys tuntui pahalta; pelkääkö Peetu. Oli tärkeää, että haudalla paloi aina kynttilä. Nyt kesän myötä, kun pimeää oli vain pari tuntia vuorokaudessa, tuo ahdistus väheni ja loppui; saa nähdä tuoko pimenevä syksy sen takaisin. Viime yönä mietin ensi kertaa, että siellä se pimeässä nököttää, Peetun hautakivi. Mutta se tunneside on siihen kiveen, ei maahan. Se ei ole enää (tai ainakaan nyt) tunne, että Peetu olisi siellä, pelkäisi tai palelisi. Se oli enemmän tunne, että pitää olla valoa, jotta ihmiset tietävät meidän yhä rakastavan. Ehkä äidinvaistoni on luovuttanut Peetun kohdalla, luovuttanut ja luopunut hoivavietistään sitä poikasta kohtaan. Se poikanen on poissa, lopullisesti, siitä ei enää kanneta huolta. Vaisto unohtaa, keho unohtaa miltä tuntui hoivata Peetua. Mutta sydän ei unohda, ikinä.

Tällä hetkellä juuri se tuntuu olevan tuskan ydin, suruista suurin; se, että osa jokin osa minussa alkaa unohtaa jotain, elämä vie eteenpäin, kauemmas ja kauemmas pojastani. Peetu ei kasva. Vielä hän on se mittapuu johon Seelaa verrataan, hän on vielä iholla, viiltävästi poissa, tuoreessa muistissa. Entä sitten kun siihen kipuun ja kaipuuseen tottuu, entä kymmenen vuoden päästä? Mitä hänestä silloin puhutaan, kun kaikki on jo puhuttu moneen kertaan? Se tuntuu niin pahalta, että Peetu ei kasva meidän kanssamme. Hän jää tähän aikaan, viime vuoteen, kaksivuotiaaksi, jäi vanhaan kotiin. Muuttuuko tunne, tuntuuko se pahalta? Etukäteen ainakin tuntuu, se että kymmenen vuoden kuluttua Peetu olisi jo jotain, mistä en tietäisi ja jota en tuntisi. Olisi kai nyt jo. Peetu ei kasva, Peetu jäi sellaiseksi kuin oli kuollessaan. Vaipuu eiliseen, vaikkei unohdukaan. Ei tunnu enää elämässä, tuntuu vain sydämessä. Mutta siellä tuntuukin sitten aina - sitä en voi tai edes halua paeta, enkä sitä vastaan taistella.