Hyvästi jää 2016

Vuosi sitten oli ihan kamalaa. Jokainen hetki oli selviytymistä, hämmennystä, epäuskoa, paniikkia, ahdistusta. Epätietoa miten tästä voi selvitä, miten tämän kanssa voi elää. Muistan katselleeni iltaisin kylmälle tähtitaivaalle, palelleeni ja miettineeni missä Peetu on. Onko vielä sairaalan ruumishuoneessa, onko siirrtty kappeliin, onko ehkä jopa tuhkattu jo. Mietin, miltä ruumis mahtaa näyttää. Mietin, pitäisikö sittenkin soittaa ja selvittää pääsenkö vielä katsomaan, tai jopa pukemaan. Hautajaisten jälkeen se helpotti, tiesin missä lapseni oli.

Mutta nämä päivät vuosi sitten, ne olivat elämäni hirveimpiä. Käytiin hakemassa ne vaihtovaatteet perhepäivähoitajan luota, valitsemassa hautapaikka, tehtiin kaikkea ensimmäistä kertaa. Ehkä kaksi prosenttia päivästä onnistuin ajattelemaan jotain muuta.

Nyt on ihan eri tavalla. En aattoiltanakaan osannut kaivata Peetua. Eikö kuulostakin hirveältä? Julmalta? Tunteettomalta? Minusta kuulostaa. Ihan kuin olisin unohtanut lapseni, ihan kuin häntä ei olisi ollutkaan. Vietimme ensimmäistä joulua uudessa kodissa, uudella kokoonpanolla äidinkin puuttuessa. Tottakai kaipasin, kun mietin asiaa. Miten lapset juoksentelisivat, miten Peetu olisi jo ymmärtänyt joulun idean. Mutta olen jo vuoden elänyt ilman Peetua, olen tottunut siihen ettei hän ole täällä. Olen oppinut kantamaan häntä muistona mukanani.

Mieli taistelee kyllä vastaan. Surettaa pohjattomasti, ettei Peetu ole enää muuta kuin muisto. Vaikka onkin kaunein mahdollinen sellainen, eläväinen ja niin monella omansa. Mutta minulla on vain niin kauhea ikävä. Haluaisin niin hirveän paljon, ettei Peetu olisi muisto, vaan ihan oma itsensä täällä. En tiedä enää millainen hän olisi, mitä osaisi ja mistä tykkäisi. Mutta kaipaan häntä, niin kuin vain äiti voi kuollutta lastaan kaivata. Pohjattomasti, repivästi, lohduttomasti.

Olen keväästä asti pyöritellyt mahdollisuutta, että TYKSissä otettiin Peetusta valokuvia tuolloin kuolinpäivänä. En ole saanut soitettua ja kysyttyä asiaa, koska kumpi tahansa vastaus olisi ollut lopullinen. Jos kuvat olisivat olemassa, haluaisin ne nähdä samantien. Ja jos olisin ne nähnyt, ne kummittelisivat aina, en voisi olla näkemättä niitä enää. Jos taas kuvia ei olisi, tietäisin olevani lopun ikääni omien muistikuvieni varassa. Mietin, onko niissä tarpeeksi vai liikaa, en tiedä.

Yhtenä aamupäivänä ennen ulkoilua, Seelan leikkiessä leikkejään lattialla, näin puhelimeni hyllyn laidalla. Poimin sen käteeni ja ennen kuin olin edes tajunnut mitä tein, lastenpolin hoitaja vastasi. En ollut miettinyt mitä sanoa, yllätyin itsekin että se hetki oli tässä, se jota olin melkein vuoden miettinyt. Kerroin asiani. Tuntui hyvältä soittaa Peetun asialla, hänen äitinsä roolissa. Tuntui kamalalta, että se oli viimeinen kerta. Hoitaja sanoi pyytävänsä lääkärin puhelimeen.

Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen puhelimesta kuului sen lääkärin ääni, joka meidät auttoi alkumatkaan; hän joka tutki Peetun, jonka kanssa soittelimme ja tapasimme alkuvuodesta. Itku purskahti ulos, hetkeen en saanut vedettyä henkeä muodostaakseni lisää sanoja, ihan mitä vain sanoja. Hän sanoi miettineensä meitä ja Peetua nyt vuosipäivän kynnyksellä, pohtineensa onko soveliasta soittaa. Juttelimme pitkään kuulumisista, tästä blogista, siitä millainen vuosi meillä on ollut. Peetusta ei oltu otettu kuvia. Vastaus rauhoitti jotain sisälläni. Nyt tiesin senkin. Tiedän, että jotain kuvia on olemassa jo poliisitutkinnankin takia, mutta tiedän myös että olisi pitkä taisto saada ne nähtäväkseni enkä usko että lopputulos olisi sen taistelun arvoinen. Jos ne nyt olisivat minulla suljetussa kirjekuoressa, katsoisin ne. Kaikessa rumuudessaan, sekasorrossaan ja todellisuudessaankin katsoisin. Palauttaisin mieleeni, että minulla oli sellainen poika ja hän kuoli, olohuoneeseen joulukoristeiden keskelle. Palaisin siihen hetkeen, eläisin sen uudelleen. Mutta nyt en voi sitä tehdä ja se on ihan hyvä.

Syyllisyys ja syöpä ovat olleet taas nousevina teemoina. Syöpä oli pahana viikon, melkein pari. Nyt se taas hellitti yhtä nopeasti kuin nousikin. Edes hetkeksi. Mutta hurjana se riehui, kalvoi lihaksia, kipuili ja jäyti. Suruhan se, otti tiukemman otteen pyhien ja vuosipäivän ajaksi. Tekee varmaan niin vielä monta kertaa.

Eräänä aamuna heräsin puoli kuudelta Seelan öhinään, näki jotain unta siellä. Puolihorroksessa tajuntaani jysähti ajatus; miksei Peetuun sattunut. Olin yhtäkkiä täysin hereillä. Valvoin tunnin ja mietin pääni puhki. Mietin viestejä, joita olen lähettänyt sairastamispäivänä muutamille kavereille. "Onpa outo vatsatauti, kovat kivut ja yökkää limaa." "Harvinaisen merkillinen noro." Jos se on ollut minusta outoa, miksi ihmeessä me olemme olleet kotona? Miksi minun muistikuvissani se armahtava tekijä on ollut kivuttomuus; en olisi voinut tietää että kyse on jostain vakavasta, kun Peetuun ei sattunut. Miten on mahdollista, että olen päivällä puhunut kivuista? Enkö minä huomannut miten kipeä lapseni on? Valittiko hän, enkä minä tajunnut sitä? Ja yhä edelleen vuodenkin jälkeen mieleni vaeltaa samaan kipeään kysymykseen; miten on mahdollista, että lapseni teki kuolemaa minun edessäni, ja minä vain vedin peittoa tiukemmin hänen päälleen? Mitä helvettiä?

Keksin tuona aamuyönä valvoessani uuden säyvn syyllisyyteen; minä olin huonosti valmistautunut. "Ethän sinä voinut tietää tuollaisesta, kuka on muka edes kuullut jostain suolenkiertymästä" ovat monet sanoneet lohduttaakseen. Niinpä, minun olisi pitänyt tehdä taustatyöni paremmin. Tiesin koliikin, tiesin sammaksen ja karstan, pesuveden lämmittämisen, kiinteiden aloittamisen. Tiesin, että jos lapsi yskii haukkuvaa yskää, se on kurkunpääntulehdus ja siihen auttaa kylmä ilma. Tiesin enteron, adenon, RS:n ja refluksin. Tiesin, että voi tulla kätkytkuolema, syöpä, kaikenlaisia onnettomuuksia. Mutta missään oppaassa ei oltu kerrottu että suoli voi kiertyä.

Mutta nämä ovat vain tällaisia ajatuksia, monilta osin jo ihan tuttuja. Kipeitä, mutta lohduttavalla tavalla omia, kotoisia. Ne menevät ohi. Tuo aamu oli ensimmäinen kun muistan valvoneeni edes sitä tuntia niiden kanssa. Ne saavat minut vimmaan, lietsomaan huonoa oloani itsessäni. Sitten vimma laantuu ja muuttuu taas ikäväksi. Syyllisyys kutistuu herneen kokoiseksi, kunnes taas äkkiarvaamatta kokoaa kaiken voimansa hetkeksi. Vuosi sitten se oli vaativampaa ja jyskyttävämpää, nyt se on saanut oman sijansa mieleni sopukoissa valmiiksi ja olen oppinut olemaan sen kanssa.

Elämäni kauhein vuosi jää ihan pian historiaan. Ostetaan uusia kalentereita, opetellaan kirjoittamaan uutta vuosilukua. Sinä sairas, kammottava, ruma vuosi 2016: hyvästi jää, ikävä ei tule.

Joulun rauhaa

(Sävellys: John Lennon & Yoko Ono, suom. sanat: Juha Vainio & Jukka Virtanen)

 Taas tultiin jouluun, ja riemuita saa.
Vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa,
Että jouluilon jälkeen vielä ilota voi
Ja tulevat päivät veis pelkomme pois.
 
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan vielä niin paljon on toivottavaa.
Me pääsimme jouluun - se takaako sen,
Että maailma kerran ois onnellinen?
Jos jouluilon jälkeen vielä ilota voi,
Ei parempaa lahjaa nyt toivoa vois. 

Näin pääsimme jouluun, ja riemuita saa.
Kun vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
Vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa,
Et jouluilon jälkeen vielä ilota voi
Ja tulevat päivät veis pelkomme pois.

Joulun rauhaa, joulun rauhaa,
Joulun rauhaa vaan.

Vuosi ja neljä päivää

Suruvuosi on ohi. Olen jo vuoden elänyt ilman Peetua. Kuten odotinkin, olo ei ole yhtään sen helpompi. Suru ja ikävä olivat kevyempiä kantaa pari kuukautta sitten. Vuosipäivä ja joulu tekivät tehtävänsä; itku on herkemmässä, ärsyyntymiskynnys matalalla, lepramylly pyörii vinhaa vauhtia. Mutta jos se helpotti menneen vuoden aikana, se helpottaa varmasti uudelleenkin.

Tavallaan tämä tuntuu hyvältäkin. Kuluneen vuoden aikana tietyt merkkipaalut ovat menneet ohitse ilman suurempia kipuiluja, kuten äitienpäivä ja Peetun syntymäpäivä. Tuntuu terveeltä, että kuoleman vuosipäivänä on ahdistanut enemmän; niin sen kuuluukin tehdä. Äiti on myös ollut enemmän mielessä, vaativampana ja painavampana; se lienee joulun tekosia se.

Viime viikko oli vielä ankeampi, ne viimeisten yhteisten päivien vuosipäivät. Lauantaina se kelkka kääntyi, aamusella jo. Siihen asti olin koko vuoden miettinyt miten täydellistä elämäni oli vuosi sitten. Lauantaina kahdeksalta se muuttui; siitä eteenpäin olen ajatellut, että onneksi elän tätä vuotta ja tätä hetkeä, enkä viime vuotta. Ei olo nytkään ole tosiaan riemuisa ja rento, mutta ainakin ihan pirun paljon parempi kuin vuosi sitten.

Menneestä vuodesta haluaisin esittää muutamia kiitoksia. Teitä lukijoita on paljon, osa ihan täysin tuntemattomia, osa puolituttuja, osa kaikkein lähimpiä. Kaikkien myötäelosta, sytytetyistä kynttilöistä, lämpimistä ajatuksista, viesteistä, halauksista, lenkkiseurasta, kaikesta olen kiitollinen. Erityisesti haluaisin kuitenkin mainita muutamia tyyppejä. Ensinnäkin Sanna, Peetun kummitäti ja vanhimpia ystävistäni, noin ystävyysvuosina ajateltuna. En tiedä mihin olisin joutunut ilman puheluitasi, viestejäsi ja tapaamisiamme, vaikka välimatkaa onkin. Sinun läsnäolosi on tuntunut ehkä voimakkaimmin, olet mahtava ja rakas, täysin vailla vertaa. Kiitos Henna, kun olet jaksanut analysoida syöpäoireitani mihin tahansa aikaan vuorokaudesta, et tiedäkään miten suuri henkireikä se on ollut. Mira; olit täysin oikea ihminen kokemaan kuolinpäivän kauhut rinnallamme, paiskaannuit soppaan sattuman kaupalla, mutta autoit meitä kaikkia pysymään tolpillamme tuona päivänä. Krista; eniten sinussa arvostan sitä, että tiedän Peetun muiston elävän perheessänne aina. Se lohduttaa enemmän kuin voin ikinä kertoa. Kiitos Pia, kun olet jaksanut kysellä kuulumisiani silloinkin, kun en ole jaksanut juuri mitään vastata. Kiitos, että olit hereillä äidin kuolinyönä.

Kiitos te kaikki, jotka olette kaukana ja joiden kanssa en usein tapaa, mutta joiden tiedän olevan siellä ihan koko ajan (kuten Niina, Leena, Tiina, Marianne, Sini, Nata ja Tumppi, Mira ja Aapo, Kirpsu). Teidän kanssanne on niin helppo olla oma itsensä, nauraa ja itkeä, puhua Peetusta ja ihan muusta. Toivon, ettei kukaan teistä nimeltämainitsemattomistakaan ota loukkauksena sitä etten nimennyt teitä erikseen; teitä on niin valtavasti. Yksi tärkeimmistä asioista mitä Peetun kuolema on minulle opettanut on se, että ympärilläni on valtava joukko upeita ihmisiä, niin aidosti välittäviä ja suurisydämisiä. Olen pökertynyt kun edes mietin teitä kaikkia ja vuoden varrella saamaamme tukea. Olen valtavan onnekas, etten ole joutunut kohtaamaan syyllistäviä kommentteja, en ihmettelyä siitä miksi yhä suren, kukaan teistä ei ole käskenyt unohtamaan, kaikkien kanssa Peetun muisto elää ja se on valtavan hienoa.

Vertaiset, te olette valaneet minuun uskoa siihen, että tällaisen kanssa oppii elämään. Kaikki tunteeni ovat olleet teille tuttuja, teidän seurassanne tunnen olevani normaali. Hanna; kiitos kun olet kertonut Rasmuksen elämästä ja omasta surustasi, samalla sanoittaen sellaisia omia tunteitani, joille en itse ole löytänyt muotoa. Olet ajatuksissani, Rasmuksen kanssa kuten aina. Kiitos Ritva ja iskä; olette jakaneet saman surun ja kuitenkin omanlaisenne, olette huolehtineet meidän voinnistamme ja käytännön asioista. Kiitos äiti, että hoidit meitä alkuvuoden, että soitit joka päivä (vaikka se ärsyttikin toisinaan), patistit oikeissa paikoissa ja jarruttelit oikeissa. Minulla on ikävä sinua.

Jussi, kiitos kun olet kestänyt minua koko vuoden, ja ilmeisesti aiot kestää tästä eteenkinpäin. En ole ollut helpointa suruseuraa, mutta uskomattomalla tyyneydellä olet jaksanut vakuutella etten ole kuolemaisillani ja olet ottanut vastaan kaikki kiukutteluni, saanut minut nauramaankin. Rakastan sinua. Kiitos sinulle rakkain Seela siitä, että olet olemassa. En tiedä mitä olisin ilman sinua, enkä halua sitä edes miettiä.

Peetu, kiitos että olit olemassa, että olit niin täydellinen. Kiitos että synnyit juuri meille ja teit minusta äidin. Rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Äidillä on sinua aivan valtava ikävä.

Erilainen onni

(Kristina Grahn)

Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että
se on sinun lahjasi
maailmalle.

Viimeisistä ensimmäisiin

Vuosi sitten tänään oli lauantai, sellainen peruspäivä. Lähdettiin aamulla Peetun kanssa kahdestaan salille; minä jumppaan ja Peetu leikkimään leikkitädin kanssa. Varmaan sain suukon liikennevaloissa, kun juostiin jo vähän myöhässä parkkipaikalta kadun yli Motivukseen. Usein pyysin siinä suukon, kun oli ollut kiireinen aamu ja pinna kireällä myöhästymisestä. Sain sen suukon ihan joka kerta. Peetu papatti kuin papukaija, höpisi niitä omia kaksivuotiaan tärkeitä juttujaan, havainnoi autoja ja lintuja, mutta keskeytti aina sen suukon ajaksi. Jumpan jälkeen mentiin isoon kauppaan, papatus kuului takapenkiltä ja ostoskärryistä. Sitten kotiin katsomaan miten isi ja pikkusisko ovat pärjänneet.

Päikkärien jälkeen lähdettiin Naantalin mummolaan. Sydämessä jysähtää; vuosi sitten mentiin nelihenkisenä perheenä mummon ja pappan luo. Nyt meitä on kolme ja pappa asuu siellä yksin. Epätodellista, silti niin raskaan totta. Mummolassa syötiin jotain, en edes muista mitä. Ehkä lihapullia? Ei, niitä oli kotona seuraavana päivänä. Jälkkäriksi oli jäätelöä; pistaasia ja jotain muuta. Peetu otti pistaasia. Hetken kuluttua syömisestä poika alkoi hieroa silmiään ja meni kalpeaksi. Kömpi pöydän alle ja oli poloinen. Ihmeteltiin hetki ja tajuttiin, että Peetu oli saanut allergisen reaktion pähkinään. Koska poika meni vaisummaksi, soitin hätänumeroon. Tuli ambulanssi, en tiedä vaikka olisi ollut sama kuin seuraavana torstaina. Kiva setä ja täti. Tutkivat pojan, konsultoivat lastenpolia ja antoivat ohjeet lähteä polille jos vointi huononisi. Koska meillä oli kotona allergialääkettä, alettiin tehdä lähtöä kohti kotia ja lääkekaappia. Laitoin Peetun autoon omalle puolelleen. Kun avasin oman oveni noustakseni autoon, Peetu itki. Haistoin oksennuksen.

Oksennuskammo pyyhkäisi ylitseni, mutta aloin toimimaan. Nostin Peetun autosta yökkimään ojan pientareelle. Hän itki. Soitin äidille, että tulemme takaisin. Poika putsattiin, autoistuin vaihdettiin mummolan varaistuimeen ja äitini jäi pesemään meidän istuintamme. Juuri sellainen äiti oli, otti tuosta vain hoitaakseen asian, jonka tekeminen olisi itselleni ollut vaikeampaa. Juuri tuollaisina hetkinä tulen kaipaamaan äitiä eniten. Soitin lastenpolille, sanoivat että allerginen reaktio helposti aiheuttaa oksentamista. Pitäisi nyt vaan saada se Zyrtec nopeasti.

Lähdimme uudelleen matkaan, minä ratissa ja Jussi pidellen ämpäriä. Kotona Peetu sai allergialääkettä ja oli hetkessä oma itsensä, pomppi sohvalla vielä kymmeneltäkin. Ja me annoimme pomppia, koska olimme niin helpottuneita. Talletin ambulanssista saamamme tapahtumakertomuksen lompakkooni; olisipa jännä muisto vauvakirjaan laitettavaksi. En laittanut, voitte olla varmoja. Heitin pois kiireen vilkkaa, kun helmikuussa sen lompakosta löysin. Voi miten olisi ollut ihanaa selvitä sillä säikähdyksellä! Voi onneksi en silloin tiennyt, että viikkoa myöhemmin istuisin Kriisikeskuksen tapaamisessa. Onneksi, onneksi en tiennyt että Peetun elämän viimeiset neljä päivää olivat alkaneet.

Huomenna tulee vuosi siitä, kun käytiin joulumarkkinoilla ja ihailtiin tuomiokirkon kuusta. Syötiin markkinoilla makkaraa ja kotona lihapullia, Peetu veti niitä kaksin käsin ja meitä hymyilytti; ei se oksennus ainakaan vatsatautia ollut. Naurettiin Seelalle, joka sai ensimmäiset lusikalliset kiinteitä.

Ylihuomenna oli viimeinen maanantai, Peetu viimeistä kertaa perhepäivähoitajalla. Hain hänet sieltä ennen päiväunia pois, kun allergia lehahti uudelleen. Sitten oli viimeinen tiistai, viimeiset leikit leikkipihalla. Lohikäärmepuistossa nähtiin sattumalta mummi, joka oli matkalla salille. Viimeinen kirjastoreissu, sikahieno ötökkäkirja ja Timppa-video, joka pyöri nonstoppina Peetun viimeisen vuorokauden. Viimeiset painit isin kanssa; muistan miten komensin poikia rauhoittumaan ja lähtemään iltapesulle. Puuron jälkeen Peetu näki kamerani hyllyn laidalla. "Vauva sylkkiin, äiti ottaa kuvan", Peetu vaati ja näin tehtiin. Otettiin isistäkin kuva molempien "vauvojen" kanssa. Viimeinen, Peetun viimeinen kuva.

Julkaisin tuon kuvan Facebookin vertaisryhmässä Peetun syntymäpäivänä. Joku kommentoi, että ehkä Peetu aavisti lähtevänsä ja siksi halusi jättää ihanan kuvamuiston. Ehkä, kaunis ja lohduton ajatus. Niin lohduton, että mieluummin ajattelen Peetun vain halunneen pitkittää nukkumaanmenoa.

Ensimmäinen vuosi on ihan kohta täynnä. Kohta jokaikinen vuoden päivä on eletty läpi ilman Peetua. En tiedä onko vaikeampi miettiä vuotta taaksepäin näinä päivänä, Peetun viimeisinä, vai tuleeko ensi viikolla olemaan vaikeampaa, kun taaksepäin katsotaan niihin kamaliin päiviin, hirveimpiin hetkiin.

Ensimmäinen hengenveto kosketettuani kylmää poskea. Ensimmäinen puhelu. Ensimmäinen ilta ilman Peetua, ensimmäinen vertaistukiryhmä. Ensimmäinen kauppareissu, ensimmäinen viikko. Ensimmäinen kerta lenkillä, ensimmäinen yö kotona. Äiti oli silloin siinä, piti huolta kuten lapsena sairastaessani. Huolehti, ruokki, ymmärsi puolesta sanasta. Onhan tässä edelleen porukkaa ympärillä ja iloakin, mutta kyllä mennyt vuosi on jättänyt kaksi ammottavaa aukkoa elämääni. Kaksi haavaa; toisessa jo hento rupi päällä, toinen vielä tihkuu verta. En tiedä kumpi on kumpi.

Vuoden pimeimmät päivät, nämä ne ovat. Kohta lähdetään valoa kohti, toista vuotta kohti, voitteko edes uskoa? Edelleen odotan koska helpottaa. Taaksepäin on helpompi katsoa, ja sen muutoksen näkee kun selaa näitä tekstejä vuoden ajalta. Näkee sen, että se tosiaan helpotti ja helpottaa edelleen. Koskaan "se" ei ole valmis,  sillä Peetu puuttuu aina. Näinä vuoden pimeimpinä päivinä ikävä on pudottavampaa, itku herkemmässä, syöpä sitkeämmässä.

Kevättä kohti silti mennään, vihreää räjähdystä ja ties mitä tunnetaajuuksia. Kunhan päästään ensi lauantain yli, ja "viimeiset" vaihtuvat "ensimmäisiin". Kunhan joulu on ohi ja vuosi vaihtuu jo toiseen kokonaan uuteen ilman Peetua, nyt ilman äitiäkin. Kunhan vain tämä pimein pimeys väistyy. Kunhan kukaan ei kuole. Kunhan Seela suukottaa minua, niin kyllä tämä tästä. Nyt hetkinen hengenveto kerrallaan, sitten taas takaisin varovaiseen normaaliin, varovaiseen hymyyn.

Joulukuu

Vuosipäivä lähestyy. Kohta kaikki vuoden päivät on käyty läpi ilman Peetua, ensimmäisen kerran. Toivottavasti tämä tosiaan on ollut se vaikein vuodenkierto. Ei olo ja suru varmasti hetkessä helpota kahden viikon päästäkään, mutta uskon yhä kirkkaammin siihen, että kevät on jo helpompi. Kesäkin, ja ensi syksy. Peetu on aika hyvin ottanut paikkansa siinä omassa lokerossaan sydämessäni, sielussani ja elämässäni. Ikävä asuu siellä samassa lokerossa - ja se loputon rakkaus. Viiltäviä muistoja tulee yhä harvemmin, eivätkä ne revi enää ihan yhtä kipeästi kuin puoli vuotta sitten. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että Peetu ei palaa. Aika nopeastikin sen kai loppujen lopuksi hyväksyi, kun ei muutakaan voinut. Peetun ruumis oli niin hauras, mutta niin pysäyttävä ja voimakas. Anoppini sanoi hyvin; edes hän, joka yleensä kapinoi kaikenmoisia tapahtumia ja asianlaitoja vastaan, ei voinut siinä hetkessä kuin painaa päänsä ja nöyrtyä. Peetu oli jotain suurempaa, kuolemaa vastaan ei ollut mitään sanottavaa.

Peetun poissaoloon on jopa tottunut. Seela täyttää hänen paikkansa arjessa aika täysivaltaisesti; pitää kädet täynnä, naurattaa ja täyttää tarpeen hoivata. Joitain vuosia sitten äiti osti minulle sellaisen täytettävän joulukalenterin, lapsilleni annettavaksi. Muutaman vuoden hän täytti sitä minullekin, ja se oli maailman paras kalenteri! Sieltä tuli kynttilöitä, sukkia, pikkujuttuja. Viime vuonna täytin sen Peetulle. Hartaudella valitsin sisukset; muumisuklaakolikoita, autotarroja, autosukkia, rusinoita. Jouluaatoksi pieni Postimies-Pate. Kuudentenatoista päivänä Peetu jaksoi vielä avata luukun, mutta seitsemästoista jäi katsomatta, ja kaikki sen jälkeen. Pate lähti jollekulle toiselle. En halunnut täyttää kalenteria Seelalle, en ainakaan vielä. Vähänpä hän siitä kai olisi ymmärtänytkään. Ehkä en enää ikinä täytä sitä kalenteria, se on niin riipivän konkreettinen muisto siitä, miten viime joulua ei tullut.

Tavallaan tuntuu helpottavalta tehdä joulua uuteen kotiin, mutta kaikki on niin eri tavalla kuin kaksi vuotta sitten. Olen sukupolvien vetovastuussa, äiti on poissa 34 joulun jälkeen. Peetukin on poissa, mutta toisaalta hän oli tällä vain kaksi joulua. Hänen läsnäoloonsa jouluaattoisin en ollut yhtä tottunut kuin äidin. Mutta tunnen jo Peetun kuoleman painon joulussa, koristeissa ja lauluissa jos niitä hetkeksi pysähdyn miettimään. Vuosi tulee täyteen ihan pian, se on tavallaan kuin minut heitettäisi uudelleen siihen kaikkeen.Samalla tavalla kuin silloin tuntui pahalta miettiä kaikkea, mikä oli tuttua vain henkäys aiemmin. Nyt se on kauempana, mutta nuo alun kaameat, etovat, painavat ajat palaavat etualalle.

Pari viikkoa sitten oli kurjempi vaihe. 11 kuukautta Peetun kuolemasta, melkein vuosi. Nyt on mieli on taas kirkastunut hetkeksi, veikkaisin että maksimissaan kahdeksi viikoksi. Toisaalta kaikki veikkaileminen on ihan turhaa, tunnemyräkät ja aallonpohjat tulevat ennakoimatta. Sain siitä muistutuksen viimeksi eilen. Jussin veljen avopuoliso oli soittanut minulle enkä ollut kuullut puhelinta. Meni ehkä puoli minuuttia ennen kuin sain hänet langan päähän. Tuon puoli minuuttia tärisin, hädin tuskin hengitin. Päässäni takoi vain "Jussin äidille on sattunut jotain". Kun sain sisäistettyä hänen asiansa, joka koski joulun valmisteluja, vedet tulvahtivat silmiini ihan varoittamatta. Reaktio toistui kun soitin Jussille päivitelläkseni puskista tullutta hätääntymistä ja itkua, joka tulvahti kun pelästyminen helpotti. Tämä taitaa olla äidin kuoleman perintöä, puhelinsoitosta panikoiminen. Jussi kuulemma pelästyy edelleen joka kerta kun soitan hänelle töihin, varsinkin jos soitan sellaisiin aikoihin, kun Seela on heräilemässä yö- tai päiväunilta.

Kaikesta huolimatta ikävä minulla silti on, kaipaan Peetua yhä joka solullani. Ja äitiä, tietenkin. Tulen olemaan iloinen, kun tämä jouluhössötys on ohi. Siedän sen, varmasti jonain vuonna vielä nautinkin siitä. Nyt koitan vain hengittää sen läpi. Teemme me joulun silti, juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Aikaisempina vuosina koristeet ja kuusi on räjäytetty kotiin näihin aikoihin vuotta, viimeistään. Tänä vuonna tuo räjähdys tapahtuu vasta 18.12., aikaisintaan.

Vähän pelkään sitä isoa joululaatikkoa varaston perukoilla. Se on pakattu vuorokausi Peetun kuoleman jälkeen; äiti sen pääasiassa pakkasi. Tavallaan tekisi mieli nakata koko loota kierrätykseen ja ostaa uudet koristeet. Mutta annan laatikon olla, olen kärsivällinen. Otan sen sisään parin viikon päästä ja katson, miltä tuntuu avata se. Jotkut esineet varmasti palaavat suoraan sinne varastoon, ehkä jopa suurin osa, mutta osan otan tänne kotiin vaikka väkisin. Tunnustelen niitä, koitan ovatko ne sydämeen liian teräviä vai siedettäviä. Ehkä korjaan joulun pois jo ennen uuttavuotta, kuka tietää. Tänä vuonna saan tunnustella mikä tuntuu hyvältä ja viettää juuri sen verran jouluisan joulun kuin tuntuu hyvältä. Ehkä ensi vuonna tämä aika vuodesta on jouluisampi, jo Seelankin vuoksi.

Yksi suurimmista tekijöistä siinä, että mieleni on parin viikon takaisesta valoistunut on se, että sain töitä! Osa-aikaisesti tosin, iltoja ja viikonloppuja tammikuun loppuun asti. Se käy minulle juuri nyt paremmin kuin mikään muu. Seelalle ei tarvinnut etsiä hoitopaikkaa, kun saamme muutaman tunnin apuja anopilta ja isältäni. Työ on juuri sellaista asiakaspalvelutyötä "raakana", jota olen viime vuosina huomannut kaivanneeni. En tiedä, miten pitkään se tuntuu yhtä hyvältä kuin ensimmäisten parin päivän jälkeen, mutta se on sen ajan murhe.

Juuri nyt työ tuntuu hyvältä ja mielekkäältä. On korvaamatonta päästä käyttämään aivojaan muuhunkin kuin suruun ja hiekkalaatikkoleikkeihin; minä kelpasin, minä osaan, minä opin. Minä pystyn tähän! Kauniita tavaroita ympärilläni, muutama tunti päivässä pari kertaa viikossa, varovaisin askelin takaisin ihmisten pariin, työelämään. Olen muutakin kuin äiti, muutakin kuin lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi, potilas, sureva ystävä, tikittävä mielenterveyspommi - minä olen myymälänhoitaja, ainakin tammikuuhun. Mahtavaa!

Samalla olen pohdiskellut suhdettani työhön, omia tulevaisuudenkuviani ja suuria kysymyksiä. Kun on kivunnut yliopistonmäelle viisi vuotta ja vuodattanut verta, hikeä ja kyyneliä gradun äärellä, tuntuu hurjalta heittää se kaikki menemänä tekemällä työtä jota olisi voinut ryhtyä tekemään suoraan lukion penkiltäkin. Mutta eivät ne vuodet siellä yliopistonmäellä ole hukkaan menneet, vaikka jostain syystä jäisinkin aikanaan eläkkeelle myymälästä. Tärkeintä on kuitenkin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä, ei sitä mitä on 15 vuotta sitten kuvitellut haluavansa tehdä. En halua tehdä jotain työtä siksi, että on siihen koulutus, että on pakko. Haluan tehdä sitä, mikä tuntuu yhtä hyvältä kuin tämä tuntuu minusta juuri nyt. Ei niitä asioita vuoden aikana ihan hirveän paljon ole ollutkaan, joten olen hitto vie ansainnut tämän! Peetun kuoleman vuosipäivänkin olen töissä. Aion olla, pystyn siihen. Mitä se palvelee, että istun kotona miettimässä vuoden takaista, se kaikki jyskyttää takaraivossa kuitenkin. Niin että tervetuloa poikkeamaan, eräässä turkulaisessa liikkeessä ehkä tavataan!

Päivystyksessä

Sunnuntai-iltana kävin Seelan kanssa päivystyksessä. Tyttö nasautti otsansa keittiön laatikon teräväreunaiseen vetimeen. Verta syöksähti ensin kunnolla, mutta se loppui pian, samoin kuin itku. Haava oli kuitenkin niin syvän näköinen, että päätin lähteä näyttämään sen jollekin viisaammalle. Lopputulemana pieni tippa liimaa, kotonakin olimme jo tunti haaverin jälkeen. Saimme hurjan hyvää palvelua (kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä) ja ainakin tällä kertaa päivystys sai meiltä täydet pisteet.

Ajomatkalla takaisin kotiin oloni oli epämääräisen rauhaton. Ihan kuin jotain olisi jäänyt kesken. Osittain tuo levottomuus varmasti liittyi siihen, että sain ohjeet herättää Seelan yöllä pari kertaa aivotärähdyksen varalta. Vaikka kaikki näytti olevan aivan hyvin, enkä pelännyt Seelan vuoksi tippaakaan oikeastaan missään kohtaa, oloni oli samalla tavalla levoton kuin aina lapsen sairastaessa. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, mennäänkö parempaa vai huonompaa kohti. Sellaista se oli jo Peetunkin ensimmäisten korvatulehdusten aikaan. Ei siinä ole kyse lapsen kuoleman pelosta, ei ainakaan tietoisuuteni päällimmäisellä tasolla.

Tarkemmin tuota epämääräistä oloani tutkiskellessani löysin tunteen siitä, että kaikkia asioita ei oltu hoidettu loppuun; toisen lapseni asia jäi aivan kesken. Ei tullut aivotärähdysohjeita, laastareita, saunakieltoja, ei lääkärin vakuuttelua siitä että säikähdyksellä selvisitte, nyt vain kotiin rauhoittumaan. Tuli nivaska kriisiohjeita, tuli surunvalittelut ja hautajaiset, lapsi jäi sinne eikä häntä sen koommin ole näkynyt. Tuota nihkeää tunnetta lisäsi päivytyksen pihaan parkkeerattu ambulanssi numero 1211, sama jolla Peetu matkusti viimeisen matkansa meidän kanssamme.

Jokunen kuukausi sitten näin unta, jossa Seela putosi portailta ja meni hetkeksi tajuttomaksi. Hänet vietiin sairaalaan, laitettiin sellaiseen lasten sairaalasänkyyn ja kärrättiin osastolle muiden lasten joukkoon. Jossain vaiheessa hän muuttui Peetuksi. Muistan ajatelleeni unessa, että "nyt meni jo paremmin, viimeksi ei ehditty sairaanhoidon piiriin asti ennen kuin lapsi kuoli". Iso pyörä pyörii, melkein vuosi on mennyt ja alitajunta pureskelee vieläkin tätä kaikkea täydellä teholla.

Matkalla päivystykseen höpöttelin Seelalle, jotta sain tarkkailtua hänen vointiaan ja pidettyä hänet kohtuullisen hyväntuulisena vaikka iltaväsy alkoikin jo painaa. Siinä höpötellessäni kysyin häneltä, mitä kissa sanoo. Peetun ollessa Seelan ikäinen hänen mielestään kissa sanoi "vaivaivai", sellaisella valittavan naukuvalla äänellä. Hän oli niin vakuuttunut tästä, että ennen kuin osasi sanoa "kissa" hän kutsui kyseisiä eläimiä termillä "vaivaiva". Perhepäivähoitajan luokse mennessä rappukäytävä raikui, kun Peetu odotti näkevänsä tädin lemmikit; "vaivaivai!". Seelan mielestä kissa muuten sanoo "iiäi".

Joka tapauksessa, juuri kun olin kysynyt Seelalta mitä kissa sanoo ajaessamme sunnuntai-iltana kaupungin halki, ja ennen kuin Seela ennätti vastata "iiäi", viereistä kaistaa pitkin meidät ohitti auto. Sen rekisterinumero oli "VAI-XXX". Hymähdin itsekseni. Jos uskoisin johonkin, niin uskoisin että Peetu se siellä vastaili äitin hölmöihin kysymyksiin.

Pimeät viikot

Vuoden pimeimmät ja pisimmät viikot ovat menossa. Ehkä ne ensi vuonna eivät ole näin pimeitä? Itse asiassa ne ehkä alkuvuodesta olivat kuitenkin pimeämpiä ja pidempiä. Tässä oli välissä jo parempi olo, sellainen valheellinen normaali. Nämä viikot, Peetun viimeisten viikkojen vuosipäivät, lyövät taas maahan.

Syöpä hellitti hetkeksi, pystyn hetkittäin tässäkin pimeydessä nauttimaan asioista. Kuten siitä kun tapaa ystäviä joita ei ole vähään aikaan nähnyt ja huomaa, että ne ovat edelleen yhtä hyviä tyyppejä kuin olivat jo viime vuosikymmenellä. On hassuja kommelluksia, hyviä herkkuja, aivotonta tv-viihdettä, itsensä ylittämistä pace-salissa, on joskus aamuisin Seela meidän sängyssä, jatkamassa vielä hetken unia kyljessäni kiinni. Unissaan sätkivä ja kääntyilevä, pehmeä pieni ihminen siinä ihan vieressä. On Jussikin, pitämässä minut järjissäni. Tänään ensitapaamisestamme on 12 vuotta, uskotteko? Vaikea edes alkaa miettiä mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Ja tässä vielä ollaan, vaikka hautajaisia on vuosiin mahtunut aika paljon enemmän kuin häitä.

Mutta pienet hyvät hetket eivät vie voittoa isoista murheista. Huomaan takapakkia kaikessa. Pinnani on muuttunut taas lyhyestä lähes olemattomaksi, hetkittäin tekisi vain mieli paiskoa tavaroita ja kiljua. Ihmiset ärsyttävät käytöksellään, vaikka eivät edes tekisi mitään. En siedä viivytyksiä, epävarmuuksia, sotkua, kitinää, mitään vastaanlaittamista mihinkään asiaan. En myöskään siedä myötätuntoa, "sinulla on varmasti nyt raskasta" -toteamuksia. Mistä tiedät? Pitääkö olla? Entä jos ei olekaan, tunnenko minä taas väärin? Isänpäivänä aamuna raivosin ensi töikseni Jussille, kun olin valvonut puolitoista tuntia hänen hengittäessään nuhaisena äänekkäämmin. Että hyvää päivää vain, paras isä mitä lapsillani olisi ikinä voinut olla, onnea ja voisitko opetella hengittämään unissasi hiljempaa, ääliö.

On vaikeampi tarttua asioihin, mieluiten vain istuisi tuijottamassa telkkaria. Huomaan itsessäni jotain pakko-oireisia piirteitä; hellan tarkistamista useammin kuin olisi tarpeen, pyykkien järjestämistä narulle sotilaalliseen järjestykseen, sen semmoista. Taistelen sitä vastaan, en aio ottaa vielä sellaistakin ristiä itselleni. Harmaa sää masentaa, kengät luisuvat kävelytiellä, viima puree ja suututtaa. Voi perkele! Missä minun lapseni on, voi Peetu äidillä on sinua niin hirveän kova ikävä! Kuristaa, puristaa, henkeä ahdistaa, itkettää. On ikävä, suru, pohjaton lohduttomuus. Vuosi sitten minulla oli kaikki, nyt on vain tyhmää, harmaata, ärsyttävää, ikävää.

Luulen että kuolinpäivänä helpottaa. Silloin ei voi enää miettiä, että "vuosi sitten kaikki oli hyvin". Sinä päivänä vuosi sitten ei mikään ollut hyvin; se oli pohja, päivä nolla. Mutta pitkät ovat viikot sitä ennen. Eikä sitä yhtään auta, että samoina viikkoina koko maailma valmistautuu lasten ja perheen suurimpaan juhlaan. Voi kunpa Peetu olisi elänyt pari viikkoa kauemmin, voi kun olisi saatu se joulu vielä.

Toisaalta ei hyvää aikaa lapsen kuolemalle olekaan. Onneksi saatiin jokainen niistä päivistä kun saatiin: 2 vuotta 8 kuukautta ja 16 päivää. Se ammattilaistaho, jonka kanssa käyn yhä mahdollisia terapiakuvioitani läpi, on niin hirveän viisas ja ymmärtäväinen ihminen. Hän sanoi että meissä, joihin hän minut ja Jussin jo uskaltaa lukea, meissä jotka oppivat elämään lapsensa kuoleman kanssa ja vielä nauttimaan siitä elämästään; meissä on yksi yhteinen piirre. Vääjäämättä, vaikka millainen olisi se alun ajatusmaailma, jossain vaiheessa osaamme olla kiitollisia siitä, että juuri tuo lapsi syntyi juuri meille. Kaikesta huolimatta.

Ja sitä minä olen, ylpeä ja onnellinen, että sain olla Peetun äiti. Mieluummin olisi ollut vain Peetun ja Seelan äiti enkä kuolleen lapsen äiti, mutta se kuului siihen Peetu-pakettiin. Ja otan sen kokonaan empimättä, koska sen ansioista sain tuntea Peetun, olla hänen ätinsä kaikki nuo vuodet, viikot ja päivät.

Mutta ihan hitonmoinen ikävä minulla silti on.

Kuvan sijaan saatte tänään Peetun viimeiset videot. Eikö ole jännä, miten tavallisesta arjesta ei tule otettua materiaalia? Voi miksei ole videopätkää siitä, miten Peetu istui lumoutuneena katsomassa Kaapoa sohvalla, rekkojensa vieressä (ne piti aina nostaa sohvalle seuraksi)? Tai tavallisesta puurohetkestä, autojonon rakentamisesta, iskän ja Peetun painista, hiekkakakkujen tekemisestä, jostain sellaisesta? Tässäkin tilanteessa pyrkimyksenä oli saada nauhalle Seelan ensimmäiset hymyt. Onneksi Peetu tuli lörpöttelemään vauvalle, onneksi en poistanut "epäonnistuneitta" pätkiä. Näistä tulee toivottavasti vielä Seelalle tärkeitä videoita.

Peetun ääni kuulostaa lapsenomaisemmalta kuin muistin ja hän puhui epäselvemmin kuin olin ajatellut. Ehkä kyse on siitäkin, että videot on kuvattu jo syyskuussa, joten Peetu ehti vielä kehittyä viimeisinä kuukausinaan. Pelkäsin videoiden katsomista alkuvuodesta ihan kamalasti. Lopulta kun katsoin, tuli hyvä olo, rauhallinen. Onneksi nämä ovat olemassa, onneksi koko poika oli olemassa, tästä saamarin pimeydestä huolimatta.

Rumat kengät

 (Kirjoittaja tuntematon)

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää miten kauheat nämä kenkäni ovat, se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta kun olet kerran laittanut ne jalkaasi, et voi koskaan ottaa niitä pois.
Nyt olen huomannut, etten ole ainoa jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä kenkiä.
Jotkut ovat kuin minä; heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin, ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään, että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
Kukaan ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti näiden kenkien vuoksi olen vahvempi.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen kengillä.

Valkoinen räjähdys

Yhtenä iltana sain päähäni lähteä haudalle puoli kymmeneltä. Seuraavaksi päiväksi oli povattu lumipyryä ja olimme hykerrelleet vapaapäiviä viettävän Jussin kanssa, miten saamme katsella sisällä lämpimässä, kun muut
kolaavat autojaan ja kiroavat tuiskussa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että sunnuntai-iltana sytyttämämme kynttilä on jo sammunut ja hauta on pimeänä. Teknisesti ottaen siellä palaa led-kynttilä, mutta sen liekki on niin heikko ettei näy metriä kauemmas. Ajatus pimeästä haudasta kirpaisee minua edelleen, varsinkin ajatus pimeästä haudasta lumimyrskyssä.

Tuli tunne, että on mentävä. Ajettava viiden kilometrin päähän pimeässä, myöhään, vain sytyttääkseen kynttilän, jonka voisi sytyttää vaikka kotona Peetun kuvan edessäkin. Järjellä ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä, joten sen oli oltava tunne. Halusin seurata tunnetta, koska niitä on ollut tässä pyörimässä vähemmän kuin järkeä, vaikkei missään olekaan mitään järkeä ollut pitkään aikaan. Menomatkalla radiosta tuli kappale jota en ole kuullut sitten teinivuosien. Sanat eivät iskeneet kuten olisi voinut luulla, koko tilanne oli kai niin pohjattoman lohduton.

"Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa
mä sua muistoistani pois en saa.
Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan
mä sua muistoistani pois en saa."
(Yö "Sua muistoistani pois en saa")

Hautausmaa oli hiljainen, ei ketään missään. Ja silti niin paljon porukkaa, kynttilöitä, menetettyjä ystäviä ja puolisoita, lapsiakin. Siellä on oma tunnelmansa, sen rautaportin takana. Ei se ole pelottava paikka, tavallaan rauhoittavakin. Ja siellä on pienen poikani tuhka, maan sylissä. Poikani, Ville ja traktorikirja. Unelmani, rakkauteni, räpylävarpaani.

Sytytin kynttilän, korjasin kaivinkoneen pois kiven päältä suojaan tuiskulta. Hyräilin mielessäni Lapin äidin kehtolaulun, jota lauloin Peetulle iltaisin.  
"Sulje silmäs pienoinen, uinu onnen unta. Suuri on ja ihmeinen unten valtakunta."

Itkin, kunnolla. Itkin koko ajomatkan kotiin. Siitä asti olen itkenyt, itken nytkin. Purskahdellut aina välillä, sitten antanut sen laantua ja keskittynyt arkeen. Yritin silloin eritellä itkun syytä, enää en. Se on kai sekoitus Peetua, äitiä, menetystä, pelkoa, itsesääliä. Päällimmäisenä tuntuu Peetu ja pohjaton ikävä.

Vuodenaika on taas vaihtunut. Talvi taitaa aina tästä eteenpäin olla vähän vaikeampi. Talvikengät, jotka ostin vuosi sitten, joilla ehdin talloa lätäköissä ja ensilumella Peetun kanssa, jotka puin päälleni ambulanssiin,
joilla kävelin lukemattomat kilometrit Surun kanssa kevättalvella. Pikkuhiljaa ripustettavat jouluvalot, joita Peetun kanssa ihailtiin. Joulun odotus, itselläkin se lapsenmielinen innostus, voi mikä idylli!

Sitä joulua ei ikinä tullut. Nyt kaksi meistä on poissa. Vuodenaika tuntuu raskaalta, se palauttaa niin selvästi mieleen kipeitä asioita. Muistoja, jotka ovat ihan lähellä ja silti tavoittamattoman kaukana. Tiputtaa polvilleen ensimmäisessä jäätyneessä mutkassa ja muistuttaa, ettei tässä uudessa normaalissa ole mitään normaalia, etten minä vielä ole päässyt mihinkään. Peetu on edelleen poissa, on vielä ensi vuonnakin ja kymmenenkin vuoden kuluttua. Äiti on vasta lähtenyt, äiti joka on ollut elämässäni ihan joka joulu (jos ei muuten niin puhelimitse). Kaikki on ihan sekaisin. Kaikki on ihan tyhmää. Koko kehossani on syöpä. On kylmää, pimeää, ihan kuin talviaika olisi asettunut sydämeeni.

On vain rankempi kausi nyt. Tämä valkoinen räjähdys on ilmeisesti aivan yhtä kipeä kuin keväinen vihreä versio. Vuodenaika vaihtuu, Peetua ei ole ja nyt puuttuu äitikin. Kyllä tämä tästä, sitkeästi vaan. Maininki on noussut, se kuuluu taudinkuvaan. Vielä tulee parempi aika, vääjäämättä. Kohta helpottaa.

Syyllisyyksiä ja ikäviä

Hirveä kiire! Elämä tuntuu menevän suremisen ohi, sen aktiivisen suremisen joka aiheuttaa kirjoitustarpeen. Annan sen olla niin aina kun siltä tuntuu, en halua pakottaa tekstiä. Elämä menee surun edelle, siitäkin huolimatta että äidin kuoleman käsittely on vasta ihan alkuvaiheessa. Suru ottaa oman paikkansa viiltävinä nykäisyinä, yhtäkkiä vatsasta vääntävänä kivistyksenä ja jyskyttävän ikävän hetkinä. Äiti ei puutu arjestani, hänen tavaransa eivät ole minun kodissani, minun naamaani vasten heitettyinä kuten Peetun tavarat olivat. Ei likaista juomamukia, ei eteiseen jääneitä kenkiä joita on ihan juuri käytetty ja joiden käyttäjä on ikuisesti poissa. Siksi on kestänyt vähän kauemmin huomata, että äiti todella on yhtä poissa kuin Peetu.

Hautajaiset olivat viikonloppuna. Kauniit, arvokkaat, värikkäät. Oli mukava nähdä ihmisiä, esitellä Seelaa, järjestää äidille hänen näköisensä tilaisuus. Toivon että ymmärrätte minun käyttävän sana "mukava" sen synkimmässä mahdollisessa kontekstissa. Hautajaisten iltana olisi pitänyt saada puhua äidin kanssa, ehdottomasti. Puida tapahtumia, kehua tarjoiluja, päivitellä Seelan kommelluksia, ylipäätään käydä kaikki läpi. Kehua ja kritisoida, ihmetellä ja naureskella; sitä me teimme. Emme me tunteista puhuneet, mutta juoruilu me osattiin! Ja sitä ei voi tehdä kenenkään muun kuin äidin kanssa, ei samalla tavalla.

Kapinoin kai edelleen surua vastaan. Kieltäydyn ottamasta vastaan empatiaa ja kallistetuin päin lausuttuja "miten pärjäät" -kysymyksiä. Ärrrrrsyttäää! Antakaa minun olla, antakaa surun olla, puhutaan vaikka säästä. Ei tältä tuntunut Peetun aikaan, tämän on ihan äidin kuoleman erikoisuus. Mutta kaipa se pohjimmiltaan Peetun kuolemaan liittyy, siihen että alitajunnassani en voi uskoa olevani toiste jo tässä alkupisteessä, kun olin jo päässyt niin pitkälle. Koen edelleen syyllisyyttä siitä, että äidin kuolema ei kolahda yhtä pahasti kuin Peetun. Ja vaikka järjellä koitan vääntää sen hyväksi asiaksi, niin se vääjäämättä aiheuttaa syyllisyyttä myös siitä, että äiti ansaitsisi surun! Tuntuu tosi töykeältä häntä kohtaan, että Peetun kuolema jysähti pahemmin. Hän oli kuitenkin äitini, kyllä hän on vähintään ansainnut Romahduksen, piru vie.

Mutta minkäs teet, tämäkin Romahdus tulee taas tipotellen. Hautajaiset on nyt ohi, tammikuussa se merkitsi kiihtyvää lepraspiraalia. Katsotaan, mistä oireesta se nyt alkaa. Ikävä tihkuu läpi, kyllä vain, mutta tavallaan elämä on asettunut uomiinsa jo kolmen viikon kuluessa. Uusiin uomiin taas, tottakai, en minä äidin kuolemaa voi niin täysin vähätellä. Vanhoihin ei ole enää paluuta, elämästäni puuttuu ihminen joka on ollut siinä 34 vuotta; aina tärkeä, mutta ainakin kolmanneksen ajasta se kaikkein tärkein.

Paljolti se, mitä eniten äidissä kaipaan kiteytyy siihen, etten enää tiedä aikuisen näkökantaa. Ihan mistä vain puhuttiin, oli se sitten lasten kasvatus, ruoanlaitto tai joku täysin triviaali hömppäasia, äidiltä sai aina "oikean" mielipiteen. Siihen sitten vertasi omia ajatuksiaan ja sitä piti jotenkin enemmän totena kuin muiden "aikuisten" ajatuksia. Ehkä tämä on meissä jotenkin sisäänrakennettuna; äiti on oikeassa aina, silloinkin kun on väärässä ja tiedämme sen. Nyt olen yksin, minun on pärjättävä ilman äitiä.

Peetun kuolemankin syyllisyyspeikko kävi kylässä edellispäivänä, kun Seela oli päikkäreillä. Yhtäkkiä pomppasi olkapäälle kun tein lounasta. Hyppi siinä ilkkumassa, että jos olisin tehnyt sen ihan pienen ratkaisun ja lähtenyt päivystykseen, niin Peetu olisi täällä. Se olisi ollut vain aivan pieni leikkaus, ja Peetu olisi täällä. Muistelisin läheltä piti -tilannetta, valittaisin harmaasta säästä ja iltakitinöistä, mutta Peetu olisi täällä. "Se oli sinun ratkaisusi, sinä olisit voinut pelastaa Peetun. Kärsit nyt omasta typeryydestäsi, Peetu voisi olla täällä." Ihan sairaan raskas kaveri se peikko. Kuuntelin sitä hetken, tuntui hirveän pahalta. Sitten laitoin Frendit pyörimään, ensimmäisen kauden ties miten monetta kertaa alusta, ja peikko haihtui omaan nurkkaansa. Tapaamisiin, mulkku.

Siitäkin huolimatta todettiin eräs ilta Jussin kanssa melkein yhteen ääneen, miten jo nyt voidaan uskoa olevamme aikanaan onnellisempia kuin ennen Peetun kuolemaa. Hurja ajatus, mutta ihan totta. Mikään ei ikinä tule olemaan yhtä täydellistä kuin olisi, jos Peetu (ja äiti) olisi(vat) täällä. Mutta koska ei(vät) ole, niin näissä uusissa uomissa me tulemme olemaan onnellisempia kuin niissä vuoden takaisissa uomissa. Olemme onnellisempia iltakitinästä, harmaasta päivästä leikkipuistossa, tavallisesta arjesta. Koska Seela on olemassa, koska me olemme olemassa, koska vaikka maailmassa on paljon pahaa, siellä on myös paljon hyvää. Loppujen lopuksi se tavallinen arki on suurinta juhlaa, elämän parasta aikaa.

Ja niin taas yksi päivä on saatu iltaan saakka, päivä ilman Peetua ja ilman äitiä. Vielä vähän telkkaria ja suklaata, uuteen päivään. Uuteen aamuun ilman Peetua ja ilman äitiä. Joskus ne vielä ovat vain uusia aamuja, piste. Vielä menetykset määrittävät minua, mutta jos jokin on varma, niin se on aivan varma että aina niin ei tule olemaan. Aina tämä sekopäinen vuosi tulee olemaan osa minua, mutta joku päivä se ei ole määrittävä tekijä. Kunhan nyt vain hitto vieköön lakkaatte kuolemasta, ihmiset!

Elämän juna

(Kirjoittaja tuntematon)

Elämä on kuin junamatka.
Ihmiset astuvat kyytiin ja pois kyydistä.
On jälleennäkemisen riemun asemia ja surullisten jäähyväisten asemia.
Syntyessämme astumme junaan ja tapaamme omat vanhempamme ja ajattelemme, että he pysyvät luonamme koko matkan ajan.
Useasti totuus on kuitenkin valitettavasti toisenlainen.
He astuvat pois junasta määrätyllä asemalla ja jättävät meidät yksin vaunuumme,ilman heidän seuraansa, turvaansa ja rakkauttaan.
Mutta kyytiin astuu aina uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tulevat olemaan meille tärkeitä meidän jatkuvan matkamme aikana.
He ovat siskojamme ja veljiämme, ystäviämme ja muita mahtavia ihmisiä,jotka tulevat rakastamaan meitä.

Joillekin junamatka on hauska kokemus.
Joillekin matka saattaa olla surullinen, lyijynraskaine matkatavaroineen.
Jotkut taas ovat aina valmiita auttamaan matkatovereitaan.
Jotkut jättävät koti-ikävän jälkeensä…
Toiset taas astuvat junaan ja jäävät heti seuraavalla asemalla pois ja antavat vain harvoille meistä mahdollisuuden tutustua heihin.
Joskus olemme yllättyneitä, kun rakastamamme matkatoveri menee istumaan toiseen vaunuun ja jättää meidät yksinään jatkamaan matkaa.
Onneksi kukaan ei pidättele meitä vierailemasta heidän luonaan toisessa vaunussa.
Joskus kuitenkaan emme voi mennä istumaan heidän viereensä, koska paikan on vienyt jo joku toinen.
Mutta ei se haittaa, matkanteko on nyt vain sellaista; täynnä unelmia ja yllätyksiä, tapaamisia ja jäähyväisiä, joskus mukavia ja toisinaan pettymyksen tuottavia tapahtumia.

Mutta muista…  paluumatkaa ei ole.
Siispä tehkäämme matkastamme niin miellyttävä kuin mahdollista, teemmehän tämän matkan vain yhden kerran.
Yrittäkäämme ymmärtää matkatovereitamme ja etsikäämme parhaimmat puolet heistä jokaisesta.
Ymmärtäkäämme, että jokaisena matkamme hetkenä voi olla aina joku, joka tarvitsee ymmärtämystämme.
Me itsekin tarvitsemme tietyssä vaiheessa matkaamme jotakuta, joka ymmärtää meitä.

Matkamme suurin mysteerio on se, että emme tiedä, milloin meidän on astuttava junasta pois.
Emmekä tiedä, milloin kukin matkatoveri astuu pois kyydistä.
Edes hän, joka istuu aivan vierellämme.
Itse luulen, että olen surun musertama, kun aikani tulee astua pois kyydistä.
Olen aivan varma siitä.
Tulee olemaan kivuliasta sanoa jäähyväiset kaikille rakkaille ihmisille, joita olen matkani aikana tavannut.
Mutta olen myös varma siitä, että joskus saavun Keskusasemalle, asemalle, jossa tapaan uudestaan kaikki rakkaimpani, itsekullakin mukanaan enemmän matkatavaroita kuin matkalle lähtiessään.
Ehkä olen matkan varrella voinut antaa heille omastani osan.

Rakkaat ystävät, tehkäämme matkastamme ikimuistoinen!
Huolehtikaamme siitä, että jätämme jälkeemme kauniita muistoja.
Toivon kaikille minun vaunussani istuville:
Oikein mukavaa junamatkaa.
Nauti matkanteosta.

Pieni aurinko

Sanat tuntuvat olevan vähän hukassa. Ajatuksia pyörii päässä paljonkin, äitiä, Peetua ja perusarkea. Mutta jotenkin tuntuu etteivät ne muodostu lauseiksi asti. Samalla tavalla tunteet ovat hukassa. Pyörittelen taas samoja ihmetyksiä kuin kymmenen kuukautta sitten; miksen minä itke? Miten pystyn toimimaan, nukkumaan, katsomaan telkkaria? Pystyn puhumaan äidistä ja hänen kuolemastaan, katsomaan kuviakin, mutta tunne puuttuu. Jos mustavalkoisuus ehtikin jo syksyn myötä kääntymään seepiansävyiseksi, nyt värit ovat taas hukassa. Närästää, henkeä ahdistaa, ihan kuten silloinkin. Kohta lepramylly käynnistyy, ehkä vasta hautajaisten jälkeen.

Olen oppinut itsestäni hirveästi lisää vuoden aikana, nyt tuntuu kuin kertaisin niitä läksyjä. Suru ei tule tunnevyörynä, vaan järkeilynä ja toimintana. Välillä itkettää, ikävä nakertaa, on ankea ja synkeä olo, mutta sellainen huutoitku, Suru ja Romahdus puuttuvat. Kiukkua on, ärsyyntymiskynnys on taas harvinaisen matalalla, mutta muut tunteet ovat piilossa. Kyllä se sieltä taas tulee, varmaan sitten kun kaikki asiat on hoidettu, äiti saatettu matkansa päähän ja viimeiset paperit allekirjoitettu. Eikä siinä kai sitten ole mitään väärää, tämä vain on minun tapani. Vaikka alan oppia sen, se on vaikea hyväksyä. Pitäisi itkeä suureen ääneen, tuntea ja velloa. Ihan kuin se sillä menisi nopeammin ohi. Perunan keittelyä, niinpä niin.

Äitiä (ja isää) tässä enimmäkseen tulee mietittyä niinä hetkinä, kun joutaa miettimään. Mutta Peetua myös. Jotenkin ne alkuajat muistaa nyt eri tavalla, ehkä pimenevän syksyn myötäkin, ehkä tämän tuoreen menetyksen. Mutta sen menetyksen myötä myös huomaa, että Peetusta on päässyt paljon eteenpäin. Elämä oli jo aika hyvin asettunut uomiinsa, suru oli ennakoitavampaa ja tutumpaa, ikävä oli jo jossain määrin ystävä. Tavallaan äidin kuolema toi sen kaiken mieleen kirkkaampana, sen alkuaikojen kaaoksen ja kivun. Tavallaan tämä heitti vielä kauemmas Peetusta, painoi pikkupojan sinne taustalle. Siitä tuntuu olevan jo niiiin kauan, kun Peetua surtiin, tai murehdittiin surun puuttumista.

Seela alkaa olla jo jotenkin samanmoinen kuin Peetu, ei enää mikään vauva vaan ihan oikea ihminen. Seela täyttää Peetun paikan arjessa. Se on kauhea asia sanoa ääneen, mutta se on totta. Me ehdimme elää kahden lapsen kanssa vain neljä kuukautta, se ei vielä tuntunut tutulta, siinä oli vielä uutuudenviehätystä. Elämä yhden taaperon kanssa on tutumpaa. Seela ei tietenkään ikinä korvaa Peetua, ei voisikaan koska on ihan eri tyyppi. Peetun paikkaa sydämessä ei voi kukaan viedä. Mutta yhtä tärkeää on sanoa ääneen, että Peetun muisto ei korvaa Seelan paikkaa, niillä on omat lokeronsa. Kaipaus Peetua kohtaan vain ei ole niin fyysistä enää, aika on tehnyt tehtävänsä, sen viiltävimmän terän on unohtanut. Nyt sujautetaan Seelan käsi hihaan, hänellä on omat juttunsa ja tapansa. Edelleen pelkään, että unohdan Peetusta vielä enemmän, mutta toisaalta niin sen ehkä on oltavakin, jotta päässä olisi tilaa Seelan jutuille.

Joka päivä sitä silti miettii ja haikailee, että olisipa se poika täällä. Olisipa kaksi suloista lasta, isoveli ja pikkusisko. Oltiin pari päivää Tallinnassa ennen äidin kuolemaa, saatiin hiljaisesta ajankohdasta johtuen perhehuone. Siellä oli kerrossänky, joka huusi kolmevuotiasta nukkumaan ja kiipeilemään. Aamupalapöydässä noukin Seelan nokkamukia lattialta kolmattatoista kertaa, tarjosin karjalanpiirakkaa, lihapullaa, nakkia, melonia ja muroja, kaikesta tyttö otti yhden puraisun ja viskasi pois. Mietin surkeana, miten Peetu olisi istunut tuolissa (oikeassa, ei syöttötuolissa) ja syönyt nakkejaan rauhassa. Vaikka viisi minuuttia, mutta ilman että minun pekonini ja kahvini jäähtyvät. Miten ne olisivat kiusanneet toisiaan automatkalla! Ja miten herttaisia kuvia niistä olisi saanut yhdessä. Miten niillä olisi ollut omia juttujaan, olisivat nauraa räkättäneet käheitä naurujaan minun ja Jussin pyöritellessä silmiämme hymyillen.

Mutta vaikka niin paljon kurjaa tapahtuu, niin Seela kannattelee. Ärsyttää, sitten ihastuttaa ja pistää rutistamaan itseään kahdenkin edestä. Rutistamaan mummonkin edestä, Peetunkin sijasta. Vaikka miten paljon surua, ankeutta, ikävää ja puuttuvia kyyneliä elämään mahtuukaan, niin siihen mahtuu myös Seela. Kun siis mietitte mitä meille kuuluu, niin sitähän tänne. Perusjuttuja; kuolemaa ja surua, elämää ja iloa. Joskus jos jonain vuonna olisi enemmän sitä jälkimmäistä, niin ei sekään haittaisi. Mutta selvitään täällä tälläkin sekoituksella. Koska Seela.

Hämmennystä

Trapetsi huojuu jälleen laajemmassa, ennakoimattomammassa kaaressa. Se ei varmaan ole mikään yllätys. Meidät on taas heitetty keskelle alkujärkytystä, lähtöpisteeseen. Hautajaisjärjestelyt, osanottokortit, asioiden järjestäminen. Muista syödä, oletko nukkunut.

Mutta tällä kertaa se ei ole samanlaista. Olen hämilläni. Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt äitini kuolemaa. Äidin terveys oli vuosien varrella hyvinkin häilyväistä, hän sairasti elämänsä aikana ms-tautia sekä kaksi syöpää. Kohtaloksi koitui kuitenkin sydän, joka ei jaksanut odottaa leikkausta. Siihen olisi ollut kolme päivää, se siirrettiin jo kerran elokuulta. Äiti kävi huonompikuntoiseksi viikkojen myötä, mutta kuolema tuli silti yllättäen. Selvennettäköön nyt heti, että Seela ei ollut tapahtuma-aikaan paikalla, kirjoitin viimeksi vähän epäselvästi. Olimme lauantaina juhlissa, Seela oli yökylässä mummon ja pappan luona. Sunnuntaina he toivat hänet kotiin ja lähtivät mökilleen vielä käymään ennen äidin leikkausta.

Juttelimme äidin kanssa puhelimessa yhdeksältä sunnuntai-iltana, kertasimme yökyläilyn sujumista. Hyvin oli mennyt vaikka sitä etukäteen pelkäsinkin, Seela on niin kovasti minun perääni nyt. Tyytyväisenä oli tyttö leikkinyt, syönyt ja nukkunutkin kellon ympäri heräämättä. Nauroimme, miten Seela oli jo valinnut puolensa; pappa ei saanut poistua hänen silmistään hetkeksikään. Mummo kelpasi kyllä syöttämään, mutta muuten Seela oli pappan tyttö. Päätimme puhelun toteamalla, että soitellaan.

Olin juuri sulkemassa telkkarin ja painamassa pään tyynyyn hiukan ennen puoltayötä, kun puhelin soi. "Iskä soittaa" kertoi näyttö. Tiesin heti, mitäpä muutakaan asiaa siihen aikaan voisi olla. Äitiä elvytettiin mökin makuuhuoneen lattialla, hän oli mennyt tajuttomaksi aivan yhtäkkiä. Varttia myöhemmin isä soitti; ei vastetta, äiti oli lähtenyt. Jussi lähti hakemaan isää puolentoista tunnin ajomatkan päästä, minä jäin vahtimaan Seelan unta. Tunnit olivat pitkät, istuin koneella puhumassa ystävän kanssa (kiitos sinä, tiedät kyllä), petasin isälle yösijaa sohvalle, vaeltelin ympäri alakertaa. Etoi, vapisutti, suuta kuivasi. Se päivä oli tullut, se jota olin aina pelännyt. Äiti oli poissa.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin olen jo ehtinyt tuntea kaikenmoisia asioita. Hämmennystä, huolta, ikävää, helpotusta, syyllisyyttä. Tällä kertaa syyllisyys johtuu siitä, että päivä jota olin aina pelännyt ei ollutkaan elämäni pahin. Hämmennystä; miksi en ole riekaleina? Miksi synkkyys ei ole niin lävitsetunkematonta kuin joulukuussa? Olen nukkunut hyvin, syönytkin, käynyt jumpassa ja jopa pakohuoneessa ystävien kanssa. Miten minä voin, minultahan on äiti kuollut?! Mutta koitan olla itselleni armollinen; teen sitä mikä milläkin hetkellä tuntuu hyvältä. Tuo pakohuone oli varattu jo paljon aiemmin, mutta en halunnut sitä peruttavan vaikka mietin onko se "soveliasta". Tuntui, että kaipaan tunniksi muuta tekemistä. Se teki hyvää, varsinkin kun meidän tiimi pääsi ulos viisi minuuttia ennen määräaikaa. Onnistumisen riemu, voi miten kaipasin kertoa äidille suorituksestamme! Ja monesta muusta asiasta viikon aikana. Keneltä on tullut kukkia, mitä molempien seuraamissa tv-sarjoissa on tapahtunut, mitä hassutuksia Seela on keksinyt. Olen kaivannut pähkäilemisapua kadonneiden avainteni suhteen sekä vinkkejä miten poistaa kahvitahra matosta. Kymmenesti olen miettinyt "tämä pitää muistaa kertoa äidille". Tulen varmasti miettimäänkin, ehkä aina.

Olin jo tapaamassa erikoistuvaa psykiatria, jonka kanssa olemme tavanneet tätä ennen vain kerran. Hänen kanssaan on tarkoitus kartoittaa tarpeitani, sitä hakeudunko terapiaan vai riittääkö satunnaisempi keskusteluapu. Hän on hyvä tyyppi, tuntuu että hän sai jo ensi kerralla jotenkin otteen siitä, kuka minä olen. Hän kysyi, miltä minusta tuntui kun kuulin äitini kuolleen ja keskeytti minut viiden minuutin vastauksen jälkeen. "Olet nyt kertonut, mitä ajattelit. Miltä sinusta tuntui?" Viisas ihminen. Kuulemma suojakeinoni on tämä ylenpalttinen järkeily, asioiden paketoiminen ja hääräys. Minun on vaikea ottaa tunnetta vastaan, siksi itkuiset osanottopuhelut sukulaisilta ovat vaivalloisia vastaanottaa. Tunne tulee aikanaan, tavalla tai toisella. En epäile hetkeäkään, ettenkö tulevien kuukausien aikana ala sairastaa sydänsairauksia koko kirjossaan.

Valkoiset kukat ärsyttävät. Äiti ei ollut valkoinen kukka, äiti oli värikäs ja iloinen. Valkoiset kukat ovat surua, myötätuntoa ja empatiaa. Tekisi mieli pomppia niiden päällä, kuten psykiatri kehotti. Peetun kuollessa en tuntenut vihaa, nyt minua ärsyttää. Ei maailmankaikkeus, ei äiti, vaan nuo valkoiset kukat ja tämä kaikki myötätunto. Ärsyttää, kun kysytään "mitä kuuluu, miten voit". Ärsyttää, kun ei kysytä. Kukat saavat raivon partaalle, samoin se jos niitä ei tulisikaan. Ei ole helppoa teillä ystävillänikään.

Vanhemman kuolema, lapsen kuolema. Ei niitä voi verrata. Tai kai niitä voi, sitähän minä olen jo kohta viikon tehnyt. Se vain ei johda mihinkään. Ehkä vuosien varautuminen on sittenkin helpottanut edessä olevaa työtä. Enää minun ei tarvitse murehtia milloin, missä, miten se tapahtuu. Äitiä ei enää ahdista, ei pelota, ei satu. Äiti eli vaikean, sairaan ja muutaman kymmenen vuotta liian lyhyen elämän, mutta hän teki siitä hyvän. Tiedän, että jos hän tosiaan teki tilinpäätöstä viime viikkojen aikana, hän oli tyytyväinen siihen mitä viivan alle jäi. Hän näki paljon pahaa, mutta myös lastenlastensa syntyvän, lapsensa häät, monta matkaa, monta joulua ja kesää. Ehkä vain on niin, että vanhemman kuolemassa on jotain loogisempaa, luonnollisempaa ja lohduttavampaa kuin oman lapsensa menettämisessä. Ehkä siitä ei pitäisi kokea syyllisyyttä, vaan rauhaa. Äidin suhteen on sitä paitsi helpompi ajatella, että hän toivoisi meille kaikkea hyvää. Siinä, missä kaksivuotias ajatteli vain omaa napaansa, äiti olisi oikeasti toivonut meidän olevan iloisia.

Äiti oli koonnut värssykirjaa nuoresta pitäen. Selailin sitä eilen ja löysin tämän:

"Kun olen kuollut
Itke hiukan minun vuokseni
Ajattele minua toisinaan
Mutta älä liikaa

Ajattele minua silloin tällöin
Sellaisena kuin olin eläessäni

Toisinaan on mukava muistella
Mutta ei kauan

Jätä minut rauhaan
Niin minäkin jätän sinut rauhaan
Ja niin kauan kuin elät
Säästä ajatuksesi eläviä varten."
(perinteinen intiaanirukous)

Juuri noin äiti olisi ajatellut, varmaan ajattelikin. Ja minä ajattelen. Itken hiukan ja ajattelen. Ja siirrän eteenpäin hänen perintöään, toivottavasti vain sitä hyvää. Rakkautta runouteen, ruskeita silmiä, empatiaa, auttamista, sitä että karjalanpaisti pitää tehdä oikeista lihoista eikä valmiista sekoituksista.

Hetken annan itseni lohduttautua tarinalla. Se on hirveän lohdullinen ja kaunis satu. Maistelen sitä hetken, hymyilen, tunnustelen ja ajattelen miten hienoa olisi jos se olisi totta. Siinä tarinassa mummo ja Peetu ovat nyt yhdessä.

Hyvää matkaa, äiti

Äitini kuoli viime yönä. Vaikka siihen on vuosien varrella osannutkin jossain määrin varautua, ei siihen voi varautua. Olen onnellinen siitä, että äiti lähti nopeasti ja kivuttomasti itse sitä tuskin tajuamatta. Saipa vielä viettää viimeisen yönsä Seelan kanssa, kun tämä oli mummolassa hoidossa. Äiti kuoli rakkaassa paikassa, sekin tuo minulle lohtua vaikka järkytys on ollut valtava meille muille.

Toista kertaa vuoden sisään minulle esitetään osanottoja. Toista kertaa pöytä täyttyy surunvalittelukukista. Tässä on nyt tarpeeksi hetkeksi aikaa, kiellän nyt ketään kuolemasta. En ikinä anna anteeksi sille, joka vielä sen kehtaa tehdä. Ettäs tiedätte.

Me selvitään tästäkin, meidän perhe. Seela lohduttaa, joskus helpottaa.

Kiitos kaikesta, äiti. Elämästä, ruskeista silmistä, mummoudesta, rakkaudesta, opista ja ojennuksesta. Lepää rauhassa, vihdoin. Olet sen ansainnut.

Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Sitä ei lue kalenterissa, mutta sitä on vietetty muutaman vuoden ajan syyspäivän tasauksen aikoihin. Facebookissa on aiheen tiimoilta avoin ryhmä, jonne (ainakin viime vuonna) ihmiset laittavat lastensa kuvia ja kertovat heidän tarinansa.

Viime vuonna syyskuun 23. päivä oli keskiviikko. Jussilla oli vapaata. Avasin aamulla Facebookin ja makasin sängyssä imettämässä Seelaa. Kuuntelin Peetun ja isin aamutouhuja. Selasin tuon ryhmän tekstejä, katselin kuvia, itkin. Mietin, etten ikinä itse selviäisi jos lapsilleni tapahtuisi jotain. Mietin elämää ilman Seelaa, koska se tuntui todennäköisemmältä. Pienille vauvoille voi tapahtua mitä vain, on se suuri tuntematon kätkytkuolema. Taaperoille ei tapahdu sellaista. Ei tapahtunut vielä vuosi sitten, ei siinä maailmassa jossa silloin elin.

Tässä uudessa maailmassa kaikki on mahdollista. Seela ei ole turvassa nyt yksivuotiaana, kun kätkytkuoleman riski putoaa. Seela ei ole turvassa edes ylitettyään Peetun iän. Ei ole enää olemassa ikää, jolloin "lapset eivät kuole". Sitä tapahtuu koko ajan, joka paikassa - Suomessakin, Turussakin. Ei paljon, mutta tapahtuu. Eikä kukaan voi vieläkään luvata ettei sitä tapahtuisi meille uudestaan. En mä sitä silti aktiivisesti pelkää, en niin kovasti kuin voisin. Luotan siihen todennäköisyyteen, että samasta perheestä
harvemmin kuolee kaksi lasta. Sitäkin tapahtuu, mutta koitan vielä elää siinä maailmassa, jossa se on poikkeuksien poikkeus.

Joka tapauksessa muistan tuon syksyisen aamun vuosi sitten. Muistan, miten suljin Facebookin ja palasin todellisuuteeni, siihen jossa lapset elävät. Olen todella onnellinen etten silloin tiennyt seuraavana vuonna viettäväni tuota päivää. Tämä päivä tuntuu tärkeältä, vaikka vuodessa on muitakin päiviä, jolloin kuollutta lasta muistetaan. Meidän vuosissamme niitä päiviä tulee aina olemaan 365, tietenkin, mutta "erityisiä päiviä" on vähemmän. On syntymäpäivä, ehkä Seelankin, Peetun nimppari, kuolinpäivä, pyhäinpäivä, joulu, ehkä myös kuoleman puolivuotispäivä, jopa äitienpäivä. Mutta tänään muistetaan lapsen kuolemaa ylipäätään. Uutta joukkoa, johon Peetu kuuluu. Tänään mietitään Peetun kuolemaa, mutta eri tavalla kuin joulukuun seitsemästoista. Tänään muistetaan, että yksi meistä kuuluu joukkoon joka on päivän teemana. Eivät kuolleet ylipäätään, eivät Peetu-nimiset tai aprillipäivänä syntyneet.

Tänään Peetu on taas kaikkien teidän mielissänne, vaikka onkin siellä varmasti usein. Tänään hän on taas pinnalla, puheenaiheena ja otsikoissa. Avataan Facebookimme ja sydämemme niille tarinoille, avataan varmasti myös kyynelhanat. Sytytetään kynttilät ja annetaan itsemme uskoa, että se maailma on totta. Muistetaan, että siinäkin maailmassa joku elää ja siihen maailmaan astuu joku uusi koko ajan, tänäänkin. Ja muistetaan Peetua, katsotaan kuvia ja mietitään sitä hassua jätkää, niitä nappisilmiä ja räpylävarpaita. Muistetaan miten rakastettiin ja miten rakastetaan, annetaan Peetun elää sydämissämme tänäänkin. Erityisesti tänään.

LAPSEN LAULU ÄIDILLE
Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan!
Kuule, kuinka kohisen!
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.
Anna-Mari Kaskinen

Hiekkiksellä

Ollaan kotiuduttu aika hyvin tänne uuteen paikkaan. Uuteen kotiin, sellaiseksi sitä jo kutsuu ihan luonnostaan. Opittu mistä valokatkaisijasta mikäkin lamppu toimii, tehty vieraista lenkkireiteistä omia, totuttu ääniin. Tutustuttu porukkaan hiekkalaatikolla. Kivoja ihmisiä, paljon samanikäisiä lapsia kuin Seela. Pari samanikäistäkin kun Peetu oli kuollessaan, puhuvat niin samalla tavalla ja laulelevat samoja muumihumppia. Surettaa ja hymyilyttää kun heitä kuuntelee.

Ihania äitejä kaikilla lapsilla, jotenkin olen saanut heille Peetustakin kerrottua ja luontevasti puhun hänestä siinä missä Seelastakin. Toivottavasti se ei ole heille raskasta, toivottavasti he eivät ajattele että olen jotenkin "erilainen". Vaikka haluankin olla ja koenkin olevani, sitä on vaikea selittää. Tuntuu hyvältä, että he tietävät minun olevan kahden lapsen äiti. Pohdiskelin juuri, että ehkä he luulevat etten sure enää. Hiekkalaatikolla ollaan niin ... noh, normaalisti. Jutellaan edellisyön nukkumisista ja huomisen suunnitelmista, hankituista haalareista ja yleisesti asioista. En minä siellä itke.

En kyllä kotonakaan enää. Tai tällä viikolla. Tai ainakaan juuri nyt. Samantien syyllisyys kirpaisee kuin suola haavassa. Miksen itke, pitää itkeä! Yhdeksän kuukauttako siinä meni, että "pääsin yli" Peetusta, tein surutyön ja jatkoin elämää. Ei, ei ei! Voi rakas lapseni, miten minä olen voinut jatkaa, miten minä voin olla edes hetken näin tyytyväinen olooni ja elooni? Kirjoitan näitä sanoja ja yritän venyttää pois yltyvää kipua lapojen välissä. Syyllisyyspeikko se siellä kiristää kuristusotetta; et sinä ole tyytyväinen, et ainakaan kauaa!

Tuntuu, että pitää ajatella Peetua, pitää itkeä ja olla apea. Jos ei ole, se on väärin. Suru pitää pauloissaan, koska se on viimeinen mitä Peetusta on jäljellä. Siitä on paljon vaikeampi luopua kuin olin arvellutkaan. Poukkoilen ristiaallokossa; surun ja entisen elämän, uuden normaalin ja uuden hiekkalaatikon.

Törmäilen niihin vanhan elämän paikkoihin silloin tällöin. Kuten mainitsin aiemmin, ne tuntuvat nyt pahemmilta kuin puoli vuotta sitten. Niihin on saanut etäisyyttä. Kun niihin palaa, ne hyökkäävät. Paikat ovat niin tuttuja, mutta kuuluvat silti erilliseen elämään, entiseen, Peetun kanssa elettyyn. Tuo sama katukiveys, nuo leikkipuiston liukumäen portaat joita mentiin edestakaisin. Tiedän, miltä portaiden kaide tuntuu kädessä, tiedän missä kohtaa jalka upottaa hiekassa, tiedän miten monta minuuttia tuon suoran käveleminen vie. Kaikki on niin vahvasti siinä, ne fyysisiset asiat. Siinä se poikakin oli, sen elämän pystyy palauttamaan niin selvästi. Paikat ja tavarat ovat ennallaan, Peetua ei ole. Se elämä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa, lopullisesti poissa. Mieli paiskii täyttä höyryä töitä, kun yrittää käsittää tämän kaksijakoisuuden: Peetu oli tuossa, tuossa seisoi. Tuo kivi on yhä tuossa, Peetu ei ikinä.

Mietin äsken sisälletullessani että jos ne hiekkalaatikkoäidit lukevat tätä blogia, niin varmaan pitävät minua aika kaksinaamaisena. Kirjoitan tänne niin surkeaan ja melankoliseen sävyyn, luulevat varmasti minun liioittelevan. Ehkä luulen itsekin. Tai ehkä tämä on niitä harvoja paikkoja, joissa oikeasti yhä suren. On pari muutakin, esimerkiksi vertaistukiryhmässä itkin viimeksi enemmän kuin koko kevään aikana. Ehkä keväällä surin koko ajan kaikkialla. Nyt elän arkea, vien kirppikselle tavaraa ja teen hiekkakakkuja muiden äitien kanssa, ja suru ottaa oman aikansa intensiivisempinä pyrskähdyksinä ja vähän hallitummissa paikoissa.

Pohdiskelin ääneen tätä ja Jussi sanoi, että kyllä kaikki tietävät minun silti surevan koko ajan vaikken siltä näytäkään. "Mutta kun en mä sure, en mä mieti Peetua koko ajan", sanoin ja samantien jostain kumpusi itku. Syyllisyyspeikko kai, tai ehkä vain suru. "Eihän se haittaa, eihän se ole väärin?" kysyin mutten edes kuunnellut Jussin vastausta. Niin, tiedän sen itsekin. Ei haittaa, ei ole väärin. Se vain tuntuu siltä, koska en ehkä itsekään, sittenkään,  uskonut ikinä "selviäväni" lapseni kuolemasta. En tiedä olenko "selvinnyt" tai mitä se edes tarkoittaa, mutta näköjään elämä jatkuu arkisine juttuineen ja uusine hiekkalaatikkotuttavuuksineen. Ja jos uskoisin taivaaseen tai jonkinlaisen kohtalon johdatukseen niin ehkä ajattelisin, että Peetu järjesti meille näin kivan uuden kodin ja uuden hiekkalaatikon.

VMP

Ei se tarkoita Varamiespalvelua, vaikka mä niin aluksi luulin. "Huomenna olis taas maanantai ja työviikko edessä, vmp." Ajattelin, että sanoja kutsuu Varamiespalvelua apuunsa, ettei hänen tarvitse itse mennä töihin. Ei se sitä tarkoita. Se tarkoittaa Vittu Mitä Paskaa.

Ja eilen oli just sellainen päivä. Ei näkynyt varamiehiä ei, jotenkin sekin päivä ähjysti itsensä maaliin. Maanantaina oli hirveä ikävä, aamusta asti hyppi tuossa olkapäällä ja lällätteli. "Tänään muuten itketään!" Antoi syödä aamupalan rauhassa, kävelyllä ja leikkipuistossa se pomppi jo vähän vaativammin. Kun Seela nukahti päiväunille, päästin sen valloilleen. Laitoin Spotifysta "Parkulistan" soimaan (se on ollut siellä jo ajasta ennen Peetun kuolemaa, oi niitä nostalgisia viini-iltoja) ja katselin kuvakavalkadia. Muistelin, suljin silmäni ja yritin tavoittaa tuoksua, ääntä. Kyyneleet vyöryivät. Se puhdisti, tuntui hyvältä antaa Peetulle hetki ja olla miettimättä missä tämän surun kanssa ollaan menossa. Ihan siellä syvässä päädyssä, vaikka jalat yltävätkin pohjaan.

Eilen nousin jo heti väärällä jalalla. Tiedättekö sen tunteen, kun sen vain tietää? Siitä hetkestä, kun tukka ei tottele, lapsi roikkuu jalassa kitisemässä, maito kaatuu pöydälle. Ystävä joutui perumaan täksi päiväksi sovitun menon, jota olin odottanut alkuviikon. Kietouduin marttyyriyden pehmeään peittoon ja suostuin pitkin hampain riisumaan sen vasta tänä aamuna. Sain huonoja uutisia erään läheisen jo valmiiksi hapuilevan terveyden suhteen, lisää stressiä. Kaiken kruunasi ja kaiken jätti alleen selkäkipu, joka yltyi Peetun haudalle pyöräillessä niin pahaksi, etten tiennyt miten päin olisin. Kunnolla hengittäminenkin sattui, saati tämän kaatuilevan, horjuilevan, tempoilevan ja nuhjaavan 13-kiloisen prisenssan kanssa kaksin oleilu.

Nyt kipu on helpottanut, vaikka alkuyö olikin puhdasta tuskaa, asiat sovittu ystävän kanssa, mieli vähän rauhoittunut sairastus-uutisten suhteen. Oli Seelalla eilen kestämistä! Myönnän että pitkälti roikuin puhelimessa kaiken liikenevän ajan, sen jota en käyttänyt koittaen päästä kivun herraksi. Seela-raukka. Vaikka ei hän muusta kai taida tietää. Vanhemmat on vähän outoja, välillä ne vollottavat, välillä riitelevät ja toisinaan vain toljottavat sitä puhelintaan. Seela saa kaiken mitä tarvitsee, siitä minulla on hyvä omatunto. Ruoka tulee ajallaan, nukutaan tarpeeksi, ulkoillaan, puuhataan ja höpsötellään. Mutta silti en voi kiistää, etteikö varsinkin se höpsöttelypuoli ole vähän päälleliimattua välillä. Siitä puuttuu joskus (usein? toisinaan? harvoin?) se aito onni ja riemu, joka Peetun kanssa oli läsnä. Tottakai, ihmehän se olisi jos ei puuttuisi. Toivottavasti Seela ymmärtää aikanaan, toivottavasti hän ei kasva tämän takia mitenkään vinoon. Taisi niitä vmp-päiviä osua Peetunkin kohdalle, jos nyt aivan rehellinen olen. Kai niitä osuu kaikille lapsiraukoille, tai oikeastaan heidän vanhemmilleen.

Mietin sitä maanantaina kyynelten keskellä; sitä on yhdeksässä kuukaudessa karsinut Peetusta kaiken rosoisen. Sitä muistaa vain kiltin kiiltokuvalapsen, kauniin, taitavan, reippaan ja höpsön. Mietin itsekseni, että haluaisin muistaa tarkemmin ne muut hetket. Illalla Jussi kysyi Seelalle puuroa antaessaan, että muistatko miten monesti Peetu parhaimmillaan kävi potalla iltapuuron aikana. Joskus ehkä tiristi teelusikallisen, pääasia oli päästä pöydästä pois. Muisteltiin hetki iltahulinoita, huutoa rappukäytävässä, syitä miksi Peetu milloinkin joutui jäähylle. Onneksi hän oli myös kiukkupussi, ei pelkkä auringonpaiste. Onneksi hänessä oli luonnetta ja tahtoa (ja ihan pieni ripaus kaksivuotiaan normaalia pahansuopaisuutta). Haluan muistaa koko pojan kaikkine oikkuineen, koko kuvan. Ja kuinka sattuikaan, tämä soi silloin maanantaina taustamusiikkina kaikkein eniten suoraan sieluun:

"Mitä mulla on se on vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain.
Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa.
Eikä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta."
 Vesterinen Yhtyeineen: Kiljut riemusta

Aallonharjalla

Olen yrittänyt sekä kirjoittaa tänne blogiin kerran viikossa että olla ottamatta paineita asiasta. Kun katsoo ensimmäisen parin kuukauden tekstejä, näyttää että asiaa oli paljon enemmän, tunteita tuli paljon tiheämpänä vyörynä ja ne kaipasivat muotoilemista. Nyt tuntuu ettei asiaa enää ole niin paljon, ei niin sekavana joukkona kieppuvia tunteita eikä niin paljon uutta ajateltavaa. Tunnen olevani aallonharjalla. Sinne nouseminen vei aikaa ja siinä oli paljon kaikkea. Nyt vain ratsastan täällä ja katson mitä tuleman pitää, missä vaiheessa meno muuttuu taas.

Mieli kamppailee uutta kamppailua, varovaisesti voisin sanoa että yrittää luopua synkimmästä surusta. Ei se tarkoita että tämä olisi tässä, nyt olisimme palanneet arkeen uudessa normaalitilassa ja Peetu ottanut roolinsa kuolleena esikoisena. Ei sinne päinkään, tässä menee vielä vuosia. Ikinä Peetu ei unohdu, ikävä ei lopu, mutta se ottaa oman paikkansa ja muuttuu hellemmäksi. Näin minulle on useampi vertainen luvannut ja heihin minä luotan, tiedän sen maalaisjärjelläkin. Ei ihminen kestäisi tällaista kipua loputtomiin. Tiedostan, ettemme ole lähelläkään sitä hetkeä, jolloin voisin sanoa olevani sujut tilanteen kanssa ja kaipaavani Peetua kauniilla haikeudella. Tässä on vielä paljon rumaa ja monet itkut itkettävänä, mutta jotain alkaa tapahtua ja on jo vaivihkaa tapahtunut.

Edellispäivänä nauroimme Jussin kanssa paljon. Oli kaikenmoista tilannekomiikkaa ja omia hölmöjä inside-juttuja, nauru kupli tuolla rinnassa ja se tuntui hyvältä. Ja sehän puolestaan sai syyllisyyspeikon kiristämään otettaan siitä nyöristä, jota se pitää kaulani ympärillä. Ei pitkäksi aikaa mitenkään, ihan vain muutamaksi minuutiksi muistuttaakseen, että täällä sitä vielä ollaan, et sinä vielä saa pelkkää kuplivaa naurua vaan siihen kuuluu tämä vastapaino.

Kuten aiemminkin jo totesin, nyt pitää olla tarkkana. Nyt tehdään sitä uutta normaalia, eletään sitä, Peetu osana perhettä. Sen ajatteleminen ei satuta. Vituttaa ehkä vähäsen, turhauttaa kun tietää ettei ole vastaan sanomista siinä, että Peetu ei ole enää täällä. Ei ole eikä tule. Kuvia Peetusta pystyn katsomaan, niitä on kivakin katsella. Mutta heti, kun siihen lisätään joku itkubiisi tai mielessä häivähtääkin ajatus Peetun viimeisistä päivistä, sairastamisesta tai kuolemasta, sisintä vihlaisee ja se vihlonta kestää melkoisen tovin.Nyt rakennetaan loppuelämää tämän asian kanssa ja hetken jo tuntuu, että ollaan tuttuja sen tympeän surun kanssa, hetken se ei ole räikeimpänä mielessä.

Siitä haluaisi pitää kiinni, uskotteko? Mietin sitä eilen kun Jussi sanoi tuntevansa että häneen suhtaudutaan jo samoin kuin ennen, häntä ei varota enää. Se on samalla hienoa ja ahdistavaa. On helpottavaa, että se synkin tummuus olisi muuttumassa harmaansävyisemmäksi, mutta samalla se on hirveän lohdutonta. Peetu ei ole enää päivänpolttava puheenaihe, hänen kuolemaansa alkaa tottua. Meitä ei enää pidetä vain kuolleen lapsen vanhempina, vaan nähdään se ihminen siellä alla, se tuttu ja sama kuin vuosi sitten. Mahtavaa! Kamalaa! Ei Peetun kuolemaan saa tottua, ei meitä voida pitää entisinä itsinämme. Se tarkoittaa, että Peetu jää kauemmas, muuttuu muistoksi. On jo muisto, eihän hän pian yhdeksään kuukauteen muutakaan ole ollut.

"Antaa lapsensa kuolemalle." Se on hirveän kauniisti sanottu ja viiltävän totta, mutta se on myös kamalan lohdutonta. Luulin tehneeni sen siellä sairaalan hyvästelyhuoneessa, mutta ei se ollut kuin alkua. Se oli fyysinen luopuminen, henkinen on vielä edessä, tuskin edes ihan pian. Mutta näinä kuukausina määritellään se, jäänkö minä kiinni tähän suruun. Tuleeko minusta sellainen katkera ja kyyninen ihminen, joka muistaa vain elämänsä suurimman tragedian eikä yritä oppia elämään sen kanssa, ei edes yritä antaa tilaa millekään hyvälle. En voi antaa Peetun pilata kaikkea, ei hän sitä tarkoittanut. Kunnioitan häntä parhaiten, kun elän hyvin ja iloitsen.

Ei täällä aallonharjallakaan meno aivan tyyntä ole. Mutta osaan ottaa vastaan tunteet; nauraa kun naurattaa, pidättää henkeä kun syyllisyyspeikko temppuilee nyörinsä kanssa ja itkeä kun itkettää. Onhan se jotain jo sekin. Ja nurkan takana vaanii syksy. Kohta se hyökkää kuten se keväinen vihreä räjähdys ja ravistelee kaiken taas sekaisin. Antaa tulla, valmiina ollaan!

Perhekuva

Taas on viikko vierähtnyt ihan kuin huomaamatta ja omalla painollaan, ja kuitenkin jokainen päivä niin painavana etten välillä tiedä miten sitä painoa kannattelen. Selkä ja hartiat huutavat taakkansa alla, häntäluu vihoittelee ja lääkäri määrää tulehduskipulääkettä. En varmaan taaskaan saa haettua sitä kuuria, koska se ei poista jomotusta kuitenkaan. Sen poistaa aika ja se, että Seela jossain vaiheessa oppii kuukausien intensiiviharjoittelunsa jälkeen kunnolla kävelemään itse.

Aika tekee yhä temppujaan. Toisaalta se etenee hirveän hitaasti kohti jotain välietappeja, kuten kuoleman vuosipäivää ja kohti epämääräistä päämäärää, jossa on oikeasti helpompi, normaalimpi olla. Toisaalta se onkin yhtäkkiä harpponut kahdeksan kuukautta siitä elämäni hirveimmästä päivästä. Tuntuu, että mieli yhä hakee Peetua hetkittäin. Kaipaa niihin paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Perhepäivähoitajan eteiseen, jos Peetu juoksisikin olohuoneesta vastaan kertomaan mitä kaikkea on puuhannut erossaolomme aikana. Käydessäni viime viikolla keskussairaalassa Seelan kanssa (raskaustutkimuksen tiimoilta, johon lähdin mukaan häntä odottaessani) kuljin poistuessani ohi lastenpolin ja sen huoneen, jossa näin Peetun viimeistä kertaa. Askel hidastui, teki mieli seisahtua muistelemaan ja tuntemaan kipua. Toivoin näkeväni jonkun tutun naaman, ehkä meidät tavanneen lääkärin tai epärationaalisesti jopa ensihoitajat. Sekunnin murto-osan sielun pohjalla tuntui, että jos vain kävelen siihen huoneeseen niin Peetu on yhä siellä, saisin vielä hyvästellä ja ehkä tällä kertaa uskaltaisin pukea hänelle ne tähtihousut ja kaivuripaidan.

Välillä havahtuu siihen, että elää ihan normaalia arkea. Aika on ollut ystävä jo nyt, en enää pelkää sitä kuuluisaa Romahdusta yhtä paljon kuin alussa. Tuntuu, että kahdeksan kuukauden jälkeen saa tuntua näin normaalilta, olkoonkin että tällaiselta uudelta normaalilta. Tuntuu, että nyt olen ajan tasalla surun kanssa; se on osa minua ja elämää, se ottaa oman aikansa hetkittäin vaativampana, sitten haalenee toviksi. Keväällä se tuntui vielä väärältä ja haitalliselta, nyt on vähän niin kuin lupa olla jatkanut elämäänsä. Mutta eihän se sitäkään ole, elämä on vain jatkunut minusta riippumatta. Edelleen minä suren, suren vielä kauan ja raskaasti, kaipaan kipeästi ja yritän päästä mukaan siihen mitä on tapahtunut.

Yksi rajapyykki oli Seelan syntymäpäivä, sekään ei ollut niin paha kuin ajoittain pelkäsin. Oli kaikenmoista mietittävää, kuten yksivuotiskuvaus. Sain jälleen muistutuksen siitä, miten hienoja ihmisiä tämä hullu pallo päällään kantaa. Eräs turkulainen valokuvaaja kertoi Facebookissa haluavansa lahjoittaa kuvauksen sille, jolle kokisi sen erityisen merkitykselliseksi. Ystävämme ilmiantoi meidät mukaan tuohon ketjuun kertomalla, että meillä on ollut rankka vuosi, ja yllätyksekseni tuo valokuvaaja valitsi meidät lahjan saajiksi. Kameran takaa paljastui mitä empaattisin ja ymmärtäväisin ihminen, tuntui todella että hän näki meidät kuvauksen aikana nelihenkisenä perheenä ja se lämmitti käsittämättömällä tavalla. Kiitos teille molemmille, sekä "ilmiantajalle" että kuvaajalle, olette huikeita tyyppejä.

Ystäväni kommentin nähtyäni menin itse tarkentamaan tuohon Facebook-ketjuun, että esikoisemme kuoli joulukuussa ja kuopuksemme yksivuotiskuvaus on nyt ajankohtainen, että toivoisin saavamme perhekuvan kaikista meistä. Meinasin poistaa tuon kommenttini moneen kertaan ja vieläkin mietin, mitä muut siitä ajattelivat. Hävetti, uskoin että kaikki kuvittelevat minun käyttäneen Peetun kuolemaa hyväkseni saadaksemme ilmaisen palvelun. Kenenkään vakuuttelu ei auta, vieläkin nolottaa että menin tarkentamaan asiaa ihan kuin kyseessä olisi ollut kilpailu siitä kenellä on kurjinta. Kaipa suruni on koko ajan ollut vähän sellaista; älkää nyt tehkö tästä mitään numeroa, minulta nyt vain kuoli lapsi ja sen asian kanssa tässä elellään. Ajatus on ristiriidassa sen kanssa, että haluaisin koko maailmalle kertoa Peetusta ja siitä, miten mainio tyyppi hän oli.

Ja olihan hän, siitä ei ole kahta kysymystäkään. Mutta kuollut hän on myös, sitä tosiasiaa ei pääse pakoon. Sitä ei voi huijata kävelemällä siihen hyvästelyhuoneeseen tai perhepäivähoitajalle, eikä edes elämällä arkista elämää yksivuotiaan kanssa. Isoveli puuttuu, esikoinen puuttuu, poikaa ei enää ole. Hänen tilallaan on suru ja ikävä, hetkittäinen epäusko ja vieraileva syyllisyys. Perhekuvassa me hymyilemme, ehkä jopa aidosti, mutta se kuva on lohduton. Ei ole tyylikkäästi puettua isoveljeä ja suloista pikkusiskoa, ei väsyneitä mutta ylpeitä vanhempia. On kuolleen lapsen äiti, isä ja sisko sekä mennyttä ihmistä esittävä taulu siinä, missä pitäisi olla perheidylliä parhaimmillaan. Hymyn takana on kaikenmoisten tunteiden kirjo, jatkuvasti vieläkin ja varmasti vielä kauan. Mutta olen silti ihan hirveän tyytyväinen noihin kuviin, en ikinä olisi voinut jättää niitä otattamatta. Ne kertovat siitä mitä me nyt olemme; vähän erilainen perhe, mutta perhe kuitenkin. Yhä tiiviisti neljä jäsentä kattava yksikkö, hetkittäin jopa hymyilevä mutta vielä jokaista askeltaan varova perhe, johon kuuluu kaksi lasta. Toinen on juuri saavuttanut taaperoiän ja toinen pysyy sellaisena ikuisesti.

                                                        Kuva: HannaSNy Photography

Trapetsi

Seelan synttärit on juhlittu, oli oikein rattoisat pippalot. Peetu ei puuttunut niin voimakkaasti, se on kai taas asia joka on todettava kaunistelematta vaikka aiheuttaakin syyllisyyspuuskan. Peetu ei ikinä ollut mukana Seelan synttäreillä, nimijuhlissa tosin oli, mutta yhden kerran perusteella ei ehdi muodostua niin vahvaa perinnettä tai rutiinia, että Peetun poissaolo olisi ollut huutavaa. Syyllisyys kiljuu korvaani, että eihän se niin voi olla, Peetun kuuluu puuttua kaikesta. Ja tottakai hän puuttuukin, tänään ja eilen ja ensi viikolla ja viime lauantaina. Mutta kun alakerta on täynnä aikuisia ja lapsia, kahvia pitää keittää, astioita korjata, onko maitoa kannussa, maistuuko kakku, pitäisi ottaa kuva, missä päivänsankari... Ei silloin päällimmäisenä ole Peetu. Kaiken pohjalla on; sen pohjalla ettei päivä ole pelkkää hattaraa ja hilpeyttä, Jussi joutuu vetämään henkeä yläkerrassa ihan rauhassa, yksi meistä on poissa. Kaikesta puuttuu edelleen värit, mutta mustavalkoisenakin tämä filmi tuntuu rullaavan eteenpäin suht toimivasti.

Vuosi sitten olimme olleet päivän jo kotona. Kävelimme autopuistoon, koska halusimme Peetulle jotain hauskaa kun äitikin oli taas kotona. Ja happea kaikille, oli kesän kuumimmat päivät. Kolmepäiväinen Seela matkusti vaunuissa ensimmäiselle puistoretkelleen. Takaisintullessa kohtua kivisti niin ettei kävelystä tahtonut tulla mitään, vaikka matkaa oli ehkä kilometri. Mutta tässä sitä mentiin, taaperon ja vastasyntyneen kanssa, hitsi miten täydellistä! Tavallaan, toivon että Seela tämän ymmärtää jos tämän blogin joskus lukee, tavallaan elämäni parhaat viikot olivat takana. Niitä on vielä edessäkin, tiedän sen, ja niitä oli edessä syksyn mittaan, mutta sydämessäni tulee ikuisesti olemaan oma lokeronsa, sellainen superlämmin kolo noille parille viikolla ennen Seelan syntymää. Teimme kaikkea ekstraa Peetun kanssa, kun vielä voimme ja kun Jussi oli lomalla. Käytiin rannalla sateessakin, hurjasteltiin tivolissa, jätettiin Peetu mummon ja pappan hoiviin ja maattiin sohvalla syöden hervottomia patonkeja. Oli aurinkoa, rakkautta, jännitystä. Ihana isoveli, ihan kohta meillä on pikkusisko!

Vuosi sitten ne päivät olivat ohi - nyt oli totuttelua vauvan kanssa, miten sitä kylvetettiinkään ja miksei imetys taaskaan suju, miten tuon temppuilevan pojan saa uskomaan ettei vauvaa voi retuuttaa. Siitä alkoi lähtölaskenta, Peetun viimeinen syksy. Nyt ilmassa on ollut jo sellaista syksyn tuoksua, on tuullut ja satanut, kylmä viima tuonut syystunteita. Ja uusi vuodenaika heittää uudet muistot, uudet luopumiset, ehkä kevättäkin pahemmat koska syksy oli Peetun viimeinen kokonainen vuodenaika, ei se talveksi oikein ikinä edes ehtinyt muuttua.

Kohta kaksi kuukautta ollaan asuttu täällä uudessa kodissa, muutaman kilometrin päässä entisen elämän lenkkipoluista ja puistoista, arkireiteistä. Kun siellä vielä asuttiin eivät ne kadut tuntuneet ensikohtaamisen jälkeen sen pahemmilta. Nyt ne tuntuvat, kun siellä käymme. Näen paljon asioita joita olen unohtanut. Tai ei, ei se ole näkemistä vaan tuntemista. Vatsanpohjassa, sydämessä, siellä missä Peetu on yhä, mutta se elämä ei enää ole, elämä Peetun kanssa. Se kouraisee ja etoo, melkein puristaa kyyneleet mutta sitten on jo mennyt. Uskon täysin, että vuosien kuluttua nuo kulmat tuntuvat vielä pahemmilta. Mitä enemmän etäisyyttä, sitä enemmän tilaa tuntea ja muistaa se tunne, se elämä.

Seelakin siitä muistuttaa joka päivä. Tekee asioita eri tavalla ja ihan samoin kuin veljensä, näyttää välillä ihan samalta mutta hetkessä taas niin seelamaiselta ja tyttömäiseltä etten pysy tunteissani perässä. Lohduttaa nuuskuttaa sitä päätä ja samalla miettiä Peetun hikinihkeää päätä, karheaa tukkaa, matalaa käkätystä. Hetkeksi unohtuu miettimään myös sitä kylmää otsaa, sitä hirveintä oloa, hyvästejä. Sitten Seela alkaa käkättää jossain pelleilevälle isälleen yhtä käheästi tai luikertaa muuten vain pois omiin puuhiinsa. Peetun kylmä iho katoaa, Peetu siirtyy taka-alalle ja elämä jatkuu. Ihmeellistä tasapainoilua, mutta tuntuu ettei se trapetsi enää heilu yhtä rajusti kuin alkuvuodesta. Se on vähän hiljentänyt vauhtiaan ja pienentänyt liikerataansa, sillä on tottunut kävelemään vaikka pelkääkin yhä putoavansa alhaalla odottavaan pimeyteen koska tahansa. Ensi vuonna se varmasti vapisee taas vähän enemmän näihin aikoihin, mutta ehkä se pimeys siellä alhaalla ei ole niin mustaa, kun Seela puhaltaa kakustaan kaksi kynttilää.

Hälventymistä

Seela täyttää ylihuomenna yksi, astuu taaperovaiheeseen, meidän aurinko! Peetukin leperteli Seelalle mua matkien "pieni aurrri". Kiikutti vaipat juhlallisesti roskikseen; "saanko auttaa saanko". Imetti Ville Viikinkiä, kun vauvakin sai maitoa äitin "navasta". Raapi siskoa suutuksissaan niin, että Seela-parka itki lohduttomasti. Voi miten mulla on sitä ikävä, isoveikkaa!

Niin pähkähullun sekopäistä kuin se onkin, Peetu tuntuu liittyvän Seelan syntymään enemmän kuin omaansa. Peetun syntymän muistelu ei tuota tuskaa, ei minkäänlaista. Seelan syntymä sitä vastoin nostattaa heti surun ja ikävän. Tähän en ollut varautunut. Ajattelin huhtikuussa, että jahka Peetun syntymäpäivästä selvitään niin Seelan päivänä voidaan oikeasti juhlia, Seelahan on yhä täällä. Mutta silloin ei vain syntynyt Seela, silloin syntyi myös isoveli, ja se jännitti meitä kovasti. Peetu vei vuosi sitten enemmän ajatuksia ja aikaa kuin vauva, joka vaati ja sai omansa muttei tehnyt siitä numeroa. Peetua halusimme huomioida mahdollisimman paljon, häntä piti toki myös vahtia ihan eri tavalla. Sitä paitsi silloin Peetu oli sellainen, jollaisena hänet tulen aina parhaiten muistamaan; iso poika mutta silti pieni, touhukas ja puhelias vilpertti. Ja niin kaunis!

Nyt Seela täyttää päivät ihan eri tavalla kuin silloin. Rytmi ja rutiinit ovat pitkälti samanlaiset kuin Peetullakin, samoin omat touhunsa. Seelan yksivuotiskuvausta pohtiessani keskityin kovasti siihen, miten Peetu saadaan mukaan. Sama vihreä pupuhaalari Seelalle päälle, koitetaan ottaa mahdollisimman samanlainen kuva seinälle laitettavaksi Peetun kuvan viereen. Joku Peetun lelu mukaan, ehkä? Sitten tajusin, että tässä ei oteta kuvaa Peetun pikkusiskosta, vaan Seelasta. Mekko päälle ja lempipupu kainaloon, ei mitään kaivureita. Perhekuvaan toki Peetu tulee mukaan, mutta Seelan kuvat ovat kuvia Seelasta, ei mistään Peetukopiosta.

Viime aikoina olen ajatellut Peetua vähemmän. Tai ei, se ei pidä paikkaansa. Vähemmän intensiivisesti? Ei, koko ajan se on taustalla, kaiken taustalla aina vaan. Vähemmän viiltävästi? Ei sekään ole totta. Tunne hakee muotoaan, en osaa selittää. Ehkä tähän vain alkaa tottua? Elämä on tässä ja nyt, Peetukin on, puheissa ja muistoissa, kuvissa. Ehkä muutto konkretisoi asian; täällä me nyt eletään tällaisena perheenä. Vielä toipilaina ja vielä (ehkä ikuisesti) "vajaana" perheenä, mutta arjessa mukana jotakuinkin täysipäisinä. Hengästyneinä, mutta tolpillaan. Sydäntä nakertaa suru ja kaipuu, mutta pää ja kädet toimivat. Se sydänkin lepattaa jo vähän eri tavalla Seelalle. Osittain kai siksi, että iloa on alkanut tuntea uudelleen ylipäätään mistään, osittain siksi, että hän alkaa olla jo niin omanlaisensa, hauska tyyppi jonka kanssa voi jo jutella (siitä mitä kissa sanoo, minkä äänen mikro päästää, missä auto menee). Aina minä olen häntä rakastanut, tottakai, mutta nyt hän on asettunut sieluni sopukoihin omana itsenään. Kyllä siinä Peetunkin kanssa meni yhtä kauan, en näe siinä mitään pahaa tai väärää.

Sen sijaan että tuntisin huojennusta siitä, että suru alkaa ehkä hälvetä, olo helpottua (ainakin toistaiseksi) eikä Peetu tai varsinkaan hänen kuolemansa ole jyskyttävänä koko ajan tietoisuuden päällimmäisenä kerroksena, koen siinä olevan jotain kauhistuttavaa. Näinkö pian minä unohdan, totun elämään ilman lastani? Eihän se voi olla mahdollista! Olen koko ajan odottanut että kohta helpottaa, mutta ei kai nyt vielä, eihän tämä nyt oikeasti voi koskaan helpottaa? Varmasti on kaikenlaisia kausia yhä edessä, kymmeniä surun lentokoneita tulossa, mutta miten voin tuntea oloni edes näin hyväksi kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun lapseni kuoli kotisohvalle?

Nyt pitää olla varovainen, tarkkailla tuntojaan huolella. Näinä kuukausina määriteltäneen se, jäänkö kiinni tähän suruun, juurtuuko se minuun koska en uskalla päästää siitä irti jos se osoittaa mitään merkkejä laantumisestaan. Pitää osata antaa sen mennä kun aika on. Kuten eräs vertaiseni tänne blogiin kommentoi; antaa lapsensa kokonaan kuolemalle. Antaa hänen kuolemansakin, antaa suru ja tuska. Aikaa siihen menee, mutta en voi pelästyä näitä ensimmäisiä merkkejä, en voi pitää kiinni Peetun kuolemasta sen enempää kuin Peetustakaan.

Seela harppoo eteenpäin vieden meitä mukanaan. On siirtynyt Peetun autoistuimeen, käytti sen vaippapaketin loppuun joka Peetulta jäi kesken. Eivät ne tunnu pahoilta asioilta, ne pureksii kerran ja siirtyy eteenpäin. Pahemmalta tuntui, kun ajoin ilta-auringossa kotiinpäin kesäteatterista ja käännyin katsomaan kuollutta kulmaa. Peetun paikan viereisessä ikkunassa näkyi kädenjälki. Ei missään nimessä Seelan, koska hän istui vielä silloin toisella puolen takapenkkiä. Peetun jälki, Peetun käsi on koskettanut sitä. En ikinä voisi pyyhkiä sitä pois. Seela istuu nyt samalla puolella, epäilemättä Peetun jälki kohta peittyy Seelan taputuksiin. Vähän kuin koko lapsi; Peetu ei ole enää täällä mutta Seela on. Peetua ei ikinä pyyhitä pois, hän on aina kaiken pohjalla vaikka Seela täyttääkin elämämme. Se on vähän kuin tämä surukin; kaiken alla siitä huolimatta, että sen päälle tulee kaikenlaista arkea ja elämää. Ja niin sen haluan olevankin vielä, edes hetken, sekä sen surun että Peetun. Toisesta olen valmis luopumaan jossain vaiheessa, toisesta en ikinä.