maanantai 16. joulukuuta 2019

Näinä päivinä

Nämä päivät ovat vaatineet jälleen veronsa. On ollut pimeää ja sateista, ihan kuin sinä kammottavana päivänä neljä vuotta sitten. Väsyttää, ahdistaa. On ollut vaikea iloita niistä asioista, joiden pitäisi saada silmät tuikkimaan. Joulun odotus, perhe, työn jatkuminen, uusi vaihe elämässä. Olemme Seelan kanssa jälleen muuttaneet, sinne missä olemme viimeisen reilun vuoden ajan viettäneet puolet ajastamme muutenkin. Kahdesta kodista tuli yksi.

Uusi elämä pelottaa, vaikka siihen ei varsinaista syytä olekaan. Minua on turhauttanut, kun pitäisi tuntea iloa, intoa ja rakkautta, mutta minua on vain pelottanut. Pelottanut se kaikki, mitä voi tapahtua, mikä kaikki voi mennä pieleen, miten pian olemme Seelan kanssa taas pakkaamassa, taas sopeutumassa. Siihen ei ole syytä; ensihuumahattaran karistuakin olen varma siitä, että olen löytänyt rinnalleni ihan mahtavan ihmisen. En vain nykyisin luota elämään.

Olen käyttänyt elämäni aikana paljon aikaa (käytännössä jopa koko kevään Peetun kuoleman jälkeen) googlaillessani erilaisia sairauksia, niiden oireita ja ennusteita. Tajusin vasta jokin aika sitten, että kertaakaan en ole googlannut sitä ainoaa diagnoosia, joka minulla on. Naputin hakukenttään "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö" ja aloin selata hakutuloksia. Löysin itseni, tunnistin oireet heti. "Ahdistus ei vähene, vaikka elämäntilanne helpottuisi." "Ahdistus on jatkuvaa ja yleistä. Se ei liity tiettyihin tilanteisiin tai iske kohtauksina, jotka loppuvat." "Ihminen suuntaa energiansa uhkiin ratkaisujen sijaan." "Ratkaisun keksiminen ei lievitä tuskaa, vaan ihminen miettii, miten ratkaisu voi epäonnistua."

Helpotti hetkeksi, kun tajusin ettei ahdistus ole yhtä kuin minä, vaan se on jotain mitä minulla on. Se on sairaus. Sitä ei paranneta pillerillä, en oikein tiedä millä se parannetaan. Ehkä pienillä oivalluksilla, siedättämisellä, hyväksymisellä.

Tässä viitekehyksessä elävälle ihmiselle muutokset eivät ole kovin helppoja. Jokainen käänne sysää liikkeelle jossittelun ja kauhukuvien hyökyaallon; iloiset käänteet tekevät suuremman aallon kuin pettymykset. Pettymyksiin, suruihin ja murheisiin kaltaiseni ihminen on valmistautunut, niihin on toimintasuunnitelma tehtynä. Iloiset käänteet, kuten yhteenmuutto, ovat vaikeampia käsittää ja niihin on vaikeampi uskoa, siksi murehtimisen kehä on laajempi ja hurjempi.

Joten viimeistä paria kuukautta on sävyttänyt hurjaa vauhtia pyörivä kieppi. Kieppi on vaimentunut, kun olen päässyt puuhaamaan. Pakkaamaan, purkamaan, myymään, järjestämään. Viime viikolla huomasin, että puuhaamisen ja ahdistuskiepin läpi puski muutakin. Pinna oli kireällä, huomasin ärsyyntyväni keskeytyksistä ja hälinästä, halusin vain olla hetken yksin ja itkeä. Ilman että kukaan vaatii mitään, kukaan puhuu, kukaan katsoo. Itku tuli pakottavana ryöppynä lyhyen automatkan aikana; sen ainoan hetken aikana, kun olin yksin.

Joulumieli oli kaukana, ärsytti se hehkutus ja tunnelmointi. Ärsytti suunnitella lahjoja, ärsytti katsoa kun muut puuhasivat joulua. Arvelin, että oman joulumieleni puuttuminen johtui muutosta, siitä ettei oikein voi laittaa joulua, kun kaikki on kaaosta. Seela on ensimmäistä kertaa jouluaaton isällään. 

Tajusin myös, että minulla ei ole jouluperinnettä. Olen aiemmin ollut jouluihminen, voi luoja, oikeastaan joulusekopää. Marraskuussa jo aloitettiin, kuusi oli olohuoneen nurkassa viimeistään joulukuun alussa, kaikki laitettiin itse, rakennettiin vaikka millaisia piparkakkuviritelmiä, kärsittiin seitsemän tunnin joululahjaostosreissuja vain, jotta kaikilla olisi jotain ajatuksella valittua. Tunnelmoitiin ja valmisteltiin kuukausi, sitten nautittiin työn tuloksista. Ne joulut ovat muistojeni arkistossa siellä kaikkein lämpiminten, pehmeimpien laatikossa.

Sitten kuoli Peetu, se joulu meni selviytyessä ensijärkytyksestä. Ajattelin, että ensi jouluna Seelan vuoksi on kaikki taas normaalimpaa, kyllä minusta vielä joulu löytyy. Seuraavana jouluna puuttui äiti, kanssajoulusekopääni. Tuolloin mietin, että nyt olen sukupolvien vetovastuussa ja rakennan omanlaiseni uuden perinteen perheelle. Seuraavaan jouluun mennessä ydinperhe olikin vaihtunut yhteishuoltajuuteen ja vietimme joulua isäni kanssa kylpylässä. Ajattelin taas, että tästä tulee kiva perinne; valmiiseen pöytään minimaalisella vaivannäöllä. Viime jouluna kaikki oli taas toisin, elimme uusioperheen ensimetrejä. En osannut enää ajatella mitään seuraavasta joulusta. Ja tässä sitä nyt ollaan, ihan vähän hukassa. En tiedä enää millainen on minun jouluni.

Neljä vuotta. Se on pitkä aika. Arvelin aikanaan, että suru pyöristyy ja muuttuu hellemmäksi. Tavallaan se pitää paikkansakin, se ei ole läsnä enää jatkuvasti. Mutta kun se tulee ja puskee itsensä kiireen läpi ja pakottaa kyyneleet, se on vaativaa ja vihloo. Vuosipäivä ei olekaan vain päivä muiden joukossa, kuten pitkään uskottelin itselleni. Keho muistaa sen kyllä, varoittaa etukäteen, vie ajatukset väkisin siihen mitä tapahtui.

Peetu kulkee mukana, Seelankin puheissa yhä enemmän ja enemmän. Bonussisko mietti muuton aikana, missä Peetu nukkuisi jos olisi täällä. Puhumme Peetusta usein, hän todella tuntuu yhä kuuluvan porukkaan.

Näinä päivinä taas katson taaksepäin tätä matkaa, joka alkoi neljä vuotta sitten ja pudistelen hiljaa päätäni. Aikaa on kulunut niin paljon. Ja ihan hirveän vähän.

Näinä päivinä se taas repii ja vääntää. Peetu kulkee mukana, tuulenhenkäyksenä poskella, välkkeenä tähdissä, ylilentävänä lintuna, lämpönä sisimmässäni. Mutta juuri nyt se on harvinaisen laimeaa lässytystä. Haluan hänet syliini, haluan etsiä hänelle nukkumispaikkaa uudessa kodissa, roolia isoveljenä ja bonuslapsena. Haluan, että sitä kuvottavaa päivää ei olisi koskaan ollutkaan.

Mutta se oli, hänen elämänsä meni sillä tavalla ja minun tällaista polkua. Ja vaikka tämän tien varrella on näitä pimeämpiä päiviä, se on minun tieni, minun elämäni. Päivä alkaa taas pitenemään, elämä asettuu jälleen uusiin uomiinsa, löytyy iloa ja uskoa tulevaan.

Eilen istuin katsomassa uutta kotiani, yhteistä kotia. Se on todella kaunis, sydämessä läikähti. Ehkä kiertolaiselämä vihdoin on päättynyt, ehkä vihdoin olen löytänyt paikkani täällä.

Taas lähdetään kohti valoisampaa aikaa, jo senkin vuoksi etten ole yksin tällä tielläni. Minulla on Seela, minulla on tämä uusi perheeni, ja niin paljon muuta. Ja minulla on Peetukin, lämpönä siellä sydämen sopukoissa, vaikka se näinä päivinä laimealta tuntuukin.

Älä pelkää pimeyttä,
valo syttyy silloin.
Ei tähtiäkään nähdä
kuin pimeässä illoin.

Myös musta silmäterä
on iiriksessä sulla,
vain pimeyden kautta
voi valo esiin tulla.

Älä pelkää pimeyttä,
se on valon ehto.
Älä pelkää pimeyttä,
se on valon kehto.

(Erik Blomberg)

lauantai 2. marraskuuta 2019

2.11.19

Kun sinä seisot yksin kynttilämeren rannalla
ja kysyt
onko sielläkin valo ja
kaikki hyvin,
minä tuulen vähän.

Sen verran, että laitat kätesi suojaksi
unohdat ottaa kyyneleet kiinni
ja äkkiä liekki on ikävän iho,
itku hetkessä nouseva vesi
ja minä tuulen vielä vähän.

Sen verran, että silitän sinua sisältä
ja sanon

on.

(Hanna Lind)


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Mieli lie taipuvaa viljaa

Ilta on lämmin, kesäteatterin penkki alkaa painaa häntäluuhun. Taivaalla näkyy muutama uhkaava pilvi, mutta sadetta ei ole luvattu. Ampiainen kiertää jossain lähellä, mutta tuskin huomaan sen surinaa.

Pieni pellavapäinen Mikael on juuri hukkunut. Myrskyluodon Maija kantaa poikansa sylissään kallion yli, hiljaa, kasvonsa yhtä aikaa ilmeettömät ja täynnä tuskaa. Maija laskee poikansa maahan ja riisuu tämän märän takin, ettei pojan olisi kylmä. Hetki on pysähtynyt, tunne käsinkosketeltava. Hetken kuluttua valkoasuinen kuolemahahmo tarttuu pientä poikaa kädestä ja taluttaa hiljaa näkymättömiin.

Olen rakastanut Myrskyluodon tarinaa niin kauan kuin muistan, sitä karuutta ja kauneutta, sitä voimaa, niitä sävelmiä. Tiesin jo ennen näytöksen alkua, että kyynelittä tuskin selviän. En ole selvinnyt ennenkään, ja nyt katsoin tarinaa ensimmäisen kerran Maijan kohtalontoverina, tietäen miltä se tuntuu. Miltä rakas pieni poika näyttää, kun kaikki se on hänestä poistunut, mikä teki hänestä hänet. Miltä kylmä poski tuntuu. Miltä tuntuu se epätoivo.

Kyyneleet valuivat polttavina, pakottamatta. Ne vain valuivat ja valuivat, poskille, kaulalle, tippuivat holtittomana virtana paidalle. Yritin kyllä pyyhkiä niitä pois ja estellä, mutta se oli toivotonta. Pitkästä aikaa palasin siihen hetkeen kunnolla, pitkästä aikaa tunsin sen. Ja tunsin myös käden, joka hiipi hiljaa puristamaan omaani. Käden, joka on jo tullut tutuksi. Käden, joka on niin rakas ja joka osaa puristaa lujasti mutta hellästi juuri silloin, kun sitä tarvitsen eniten.

Olen ollut alakuloinen viime aikoina. Itku on taas ollut herkemmässä, pelkään menettäväni sen mitä olen saanut. Pelkään, että alakulo ei menekään ohi. Yritän epätoivoisesti löytää sille jotain syytä. En ole vieläkään oppinut, ettei syytä tarvitse olla, ei suru tarvitse mitään vuosipäivää tai erityistä tapahtumaa löytääkseen syyn tulla käymään.

Toisaalta syitä ei ole vaikea löytää, kun niitä lähtee etsimään. Parin viikon päästä minulla olisi esikoululainen. Etsittäisi täydellistä reppua varmaan, ja tehtäisi jotain muita juttuja joita eskarilaisten kuuluu hoitaa. Minä en tiedä mitä ne ovat. En tiedä millainen olisi ollut pienen pojan kuusivuotiskakku huhtikuussa. Osaako kuusivuotias uida? Millainen olisi ollut kesälomareissu Tanskaan ja Ruotsiin, kun takapenkillä olisi ollut kolme lasta? Millainen olisi ollut Peetun rooli tässä uudessa perheyksikössämme?

Jos minä koenkin löytäneeni jotain korvaamatonta silloin viime syksynä, niin totisesti niin teki Seelakin. Uuden kumppanini myötä minun ja Seelan elämään astui enemmänkin porukkaa, joista tärkeimpänä Seelaa muutaman vuoden vanhempi bonussisko. Ensimmäisestä päivästä asti noilla kahdella on ollut ihan oma juttunsa. Kuukausien myötä heistä on tullut toisilleen korvaamattomat, jälleennäkemisen riemu muutaman päivän eron jälkeen on käsinkosketeltava, Seelan ikävä riipaisee. Hänestä on taas tullut pikkusisko ja se tuntuu ihan sanomattoman hyvältä.

Tämän kaiken myötä ja ehkä ikänsäkin myötä, olemme alkaneet puhua Peetusta paljon. Seela kysyy usein, mitä Peetu sanoi ja kertaan kaiken, minkä muistan. Tomaatti oli "tapi", mansikka "maaska". Helikopteri oli "helihotteri", seepra oli "serrrrpa". Kypärä oli "kyrrrpäpä". Seelaa naurattaa. Sitten hän usein haluaa uudelleen kuulla, mitä Peetulle tapahtui ja missä mummolla oli pipi. Ja hän toistaa, että he eivät tule takaisin ja meillä on heitä ikävä.

Myös nämä elämämme uudet ihmiset opettelevat elämään meidän kanssamme omine kommervenkkeinemme. Bonussisko auttaa tanskalaisella rannalla Seelaa valitsemaan parhaat kivet Peetun haudalle. Hän kysyy, onko minulla ikävä Peetua. Hän haluaa nähdä kuvia. Hänestäkin on tullut minulle tärkeä.

Pari vuotta sitten näihin aikoihin kirjoitin tänne muistojeni mansikkapaikasta, niistä heinä-elokuun joutilaista päivistä neljä vuotta sitten, viimeisistä viikoista ennen Seelan syntymää. Silloin oli paketti kasassa, pelkkää onnea ja iloa. Tuolloin kaksi vuotta sitten kirjoituksessani pohdin, että jospa joskus saisin vielä olla niin onnellinen, edes häilyvän hetken. On valtavan hieno tunne, kun nyt uskallan jopa varovasti hymähtää tuolle kirjoitukselle. Jospa vuosien päästä, edes häilyvän hetken.

Ei tarvinnut odottaa vuosia, eikä hetki ole ollut häilyvä. Sillä onnellinen minä olen, tässä uudessa muistojeni mansikkapaikassa. Onnellinen, vaikka alakulo ja pelkomörkö vetävät mukaansa kaihomieleen. Onnellinen, vaikka takapenkillä on vain kaksi lasta kesälomareissulla. Onnellinen, vaikka mahdutaankin laivalla yhteen hyttiin. Onnellinen, vaikka kukaan ei voi luvata ettei tämäkin mansikkapaikka muuttuisi vain muistoksi.

Mutta onnellisuus kulkee käsi kädessä sen surun kanssa ja aina välillä ne ryhtyvät sellaiseen polkkaan, etten meinaa perässä pysyä. Silloin on jopa ihan mukavaa, kun hetken tietää mikä tunne on voitolla. Niin kuin istuessaan siellä kesäteatterin epämukavassa penkissä ja eläessään mukana Myrskyluodolla.

Antaa itselleen hetki on elää
Vaipua aistien taikaan on elää
Olla unohtuen aikaan on elää 
Ja muistaa kaikki on elämää

Ihaillen syysvalon kirkasta piirtoa
Katsellen kotkien uljasta liitoa
Tarkkaillen seljojen havinaa hiljaa
Mieli lie taipuvaa viljaa

Olla itsensä kanssa sinut
Tulla siksi joka tuntee minut
Paeta arkea hetken on elää
Ja palata siihen on elämää

 (kappaleesta "Mieli lie taipuvaa viljaa",
säv. Matti Puurtinen, san. Jussi Helminen)