Kiviä

Takatalvi iski. Suru ravistelee. Siihen luulee jo hetkittäin tottuneensa, mutta sitten vuodenaika vaihtuu ja talviajatukset Peetusta tulevat mieleen. Voin kuvitella, että ensi syksy on vaikea, kun vuodenaika vaihtuu taas siihen pimeimpään ja kylmimpään aikaan, johon Peetu jäi. Kevätajatukset olivat jo hetkeksi käyty läpi, kevääseen oli tottunut. Ensimmäisiin hiekkalaatikkoleikkeihin, jotka jäivät leikkimättä ja siihen vaatteiden vähentämisen aiheuttamaan riemuun, joka jäi kokematta. Nyt tuli taas talvi; miten tänään olisin pohtinut, mitä laitetaan päälle suojaamaan viimalta, mikä kuitenkin kestäisi loskalammikkoleikit. Ulkona näyttää samalta kuin pahimpina surun kuukausina, niinä ensimmäisinä järkytyksen aikoina.

Kerrostalokotimme rapun edessä on kukkaruukku, johon alakerran setä vaihtaa kukkia pitkin vuotta. Peetulla oli tapana usein kotiintullessa pudottaa laatikkoon yksi tarkkaan valikoitu kivi. Katselin talvisia, kevätvalossa ankeita kanervia ja niiden seassa lojuvia kiviä ja mietin pitäisikö kivet kerätä talteen. Pari viikkoa sitten setä oli yllättäen vaihtanut kesäkukkiin. Ehdin jo ajatella, että sinne ne kivet menivät, kunnes lähempää näin, että kivet olikin asetettu laatikon reunalle nättiin riviin. Niin nättiin, että Peetukin olisi arvostanut, hän joka piti asioiden asettelemisesta tarkkaan jonoon. Ihana setä!

Kivien heittely oli yksi Peetun suosikkipuuhista. Yhden aivan arkisen reittimme varrella on oja, johon piti aina pysähtyä heittelemään kiviä. Vaikka missä kelissä, vaikka miten pitkäksi aikaa. Olen ottanut tavakseni nyt ohimennessäni nakata yhden kiven tuohon ojaan.

Käsilaukussanikin kulkee yksi kivi. En muista miksi tai mistä se on sinne päätynyt, mutta epäilemättä se on ollut tärkeä kivi ottaa mukaan ja säilyttää, sillä on aikanaan saatu joku kiukku laantumaan kun olen luvannut ottaa sen talteen. Siellä se kulkee mukana nytkin, ja kulkee vielä kauan.

Nuo kaikki kivet ja tämä takatalvi, ne ovat eräänlaista haavan tökkimistä. Samanlaista kuin se, että kuljen tuttuun lohikäärmepuistoon ja pysähdyn katsomaan jokaista laitetta erikseen, mietin mitä niissä leikittiin. Mietin vuodenaikoja, mitä tehtiin puistossa talvella ja mitä kesäkuumalla. Näen Peetun juoksemassa ympäri aluetta. Se sattuu, mutta tuntuu samalla lämpimältä ja hyvältä.

Jussi tekee samaa. Uskon, että se parantaa vaikka satuttaakin. Se vie eteenpäin, kun kohtaa niitä kipeimpiä ja tärkeimpiä paikkoja. Vähän kuin kunto kohoaa; jos tekee samoja liikkeitä samoilla painoilla, keho tottuu. Mutta kun nostaa painojen määrää tai muuttaa liikettä, lihakset saavat uudenlaista ärsykettä ja kehittyvät. Mieli tottuu samoihin ajatuksiin, turtuu niihin. Surua pitää tökkiä, kyllä mieli kertoo mikä on oikeanlaista ärsykettä milläkin hetkellä. Sitä paitsi samalla se auttaa muistamaan niitä asioita, jotka haluaakin muistaa.

Se hienoin ja raskain kivi puuttuu vielä, hautakivi. Kävin sitä vilkaisemassa kiviliikkeen pihalla ja se oli aivan oikeanlainen. Mutta takatalvi tuli ja pisti meidät odottamaan sitä, että Peetun viimeinen kivi pääsee oikealle paikalleen. Odotan sitä kauhulla, mutta myös malttamattomana. Hauta on keskeneräinen vielä, tuoreen haudan näköinen. Kun kivi tulee, siitä tulee arvokas ja valmis. Mietin jo paljon, mitä sinne vien. Kiviä varmasti ainakin, ehkä pappan mökkirannasta, jossa kivien heittely oli kaikkein siisteintä.

Lohduttajia

Muutaman päivän sisällä Peetun kuolemasta eräs ystäväni pyysi lupaa jakaa tarinamme Facebookissa olevassa paikallisessa äitiryhmässä. Kuulemma se on yleistä tällaisissa tapauksissa ja sieltä voisimme saada apua. Annoin hänelle luvan hoitaa asiaa, mutta jäin miettimään miten vieraat ihmiset voisivat tai edes haluaisivat meitä auttaa. Apua kuitenkin saimme, suunnattoman monen osanoton ja pahoittelun lisäksi. Tuntemattomat ihmiset olivat keränneet meille pienen kolehdin ja sen lisäksi eräs ystävällinen henkilö tarjoutui tekemään Peetun perunkirjoituksen. Haluaisinkin tässä vielä kerran esittää kiitokseni kaikille asianomaisille.

Kuuluin itsekin noihin aikoihin tuohon ryhmään, mutta Peetun kuoleman myötä tuntui todella pahalta lukea taaperoihin ja lapsiarkeen liittyvää jutustelua, joten erosin ryhmästä. Viime viikonloppuna tuntui, että voisin koittaa taas kuulua tuohon yhteisöön vaikkei vielä tunnukaan siltä, että varsinaisesti sinne kuulun. Halusin kuitenkin kiittää meitä auttaneita ihmisiä ja kertoa, että olemme yhä jotakuinkin järjissämme.

Sain valtavan määrän osanottoja, kauniita viestejä ja muistutuksia siitä, että jos mitenkään nuo "mamit" voivat olla avuksi, minun pitäisi vain pyytää. Tuli hyvä mieli, sain paljon lämpimiä ajatuksia ja lohduttavia sanoja, joita tulen vielä lukemaan monesti synkillä hetkillä. Jaoin siellä myös tämän blogin osoitteen ja tilastossa näkyykin huikea kävijäpiikki tuolla päivällä. Tervetuloa uudet lukijat!

Mahdollisesti tuosta lukijapiikistä johtuen myös vanhoihin teksteihin on tullut kommentteja. Eräs niistä pysäytti. Teksti, jossa pohdiskelin syyllisyydentunnettani Peetun viimeisten hetkien johdosta oli koskettanut erästä lukijaa. Hän kirjoitti miten kamala ajatus on, että Peetu kuoli yksin ja jospa hän yritti huutaa minua auttamaan. Tästä kommentista tuli hirveä olo. Uskon, ettei kirjoittaja sitä tarkoittanut, mutta se todella herätti ajattelemaan.

Sitä on kuukausien aikana tottunut siihen, että tarinastamme kuulevat ihmiset pyrkivät lohduttamaan kaikin keinoin, sanomaan juuri sen mitä haluamme kuulla. "Tiesithän?"-tekstissä toivoin vakuuttelua sille, että Peetu tiesi meidän rakastavan häntä yli kaiken. Monet sen vakuutuksen minulle antoivat, vaikkeivät sitä tietenkään voi vannoa. Samoin Peetun kuolinhetken suhteen ei kukaan voi tietää, mitä hän tunsi tai ajatteli, ei tietenkään. Mutta tajuan vasta nyt, etten ole valmis kuulemaan sitä epävarmaa totuutta. Haluan kuulla, että hän kuoli pelotta ja kivutta, tajuamatta olinko vieressä vai en.

Tottakai tulee aika, jolloin ne kaikkein kivuliaimmat ja rumimmatkin ajatukset on kohdattava. Tipoittain sitä kohtaamista kai teenkin jo ja uskon siihen, että viimeistään alitajunta hoitaa ne käsiteltävikseni kun aika on kypsä. Vielä sen aika ei taida olla, niin kamalalta tuntui nähdä nuo sanat kirjoitettuna.

Kaiken kaikkiaan voin kuvitella, miten vaikea meidät on kohdata tai meille mitään sanoa. Arvostan teitä ystäviä, jotka olette meidät kohdanneet pelotta tai pelostanne huolimatta. Teidän kanssanne on luonnollista puhua Peetusta ja tästä uudesta elämästämme, olette korvaamattomia. Ymmärrän myös teitä, jotka ette osaa sanoa mitään tai ottaa yhteyttä. En itsekään osaisi sanoa mitään, en tämän jälkeenkään. Kaikilla on kuitenkin eri tapansa suhtautua menetykseen, eri asiat lohduttavat eri ihmisiä, se on sanomattakin selvää.

Yhden julkisen salaisuuden voin kuitenkin paljastaa; meidän lapsensa (tai varmaankin kenet tahansa läheisensä) menettäneiden kesken elää yksi nyrkkisääntö lohdutusten suhteen. En tietenkään voi puhua kaikkien puolesta, mutta uskon kertovani varsin monen suulla, kun vinkkaan ettei meille kannata sanoa "itse en tuosta selviäisi". Se tuntuu pahalta, suorastaan loukkaa. Kyllä minä rakastin lastani ihan yhtä paljon kuin sinä! Ei minulta kysytty voisinko tämän kestää ja sen perusteella tätä ei minulle annettu. Pakko on "selviytyä", mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotkut eivät toki pystykään elämäänsä jatkamaan, vaan invalidisoituvat tällaisen takia loppuiäkseen. Mutta väittäisin että suurin osa ei. En itsekään olisi uskonut olevani järjissäni neljä kuukautta lapseni kuoleman jälkeen; näköjään olen. Vaikka ajattelisit, ettet voisi vastaavasta selvitä, älä sano sitä surevalle. Hänestä saattaa tuntua, että tekee ja tuntee jotenkin väärin, jos kokee pystyvänsä jatkamaan elämää. Helppoa se ei varmasti kenellekään ole, mutta vaihtoehtoja on hirveän vähän ja ne eivät ole kovin houkuttelevia.

Niinpä lähden taas selviämään tästäkin päivästä omine askareineen ja murheineen, kohdattavine muistoineen ja luopumisineen. Ja vaikkei tämä suru koskaan olekaan valmis, enkä koskaan oikeasti voi pyyhkäistä otsaani, taputtaa itseäni olalle ja sanoa "sinä selvisit siitä", niin elämä jatkuu halusin sitä tai en. Päivä kerrallaan, henkäys kerrallaan kohti sitä aikaa, jolloin on helpompi olla ja jolloin auringonpaiste ei tunnu henkilökohtaiselta loukkaukselta.

Peetun syntymä

Tilanne on ennallaan. Tuntemukset ovat samanlainen sekametelisoppa kuin tähänkin asti; surua, ikävää, ahdistusta, kiitollisuutta yhteisestä ajastamme. Syöpäpelko on hetkeksi irroittanut otettaan, epäilemättä vain tiukentaakseen sitä taas varoittamatta.

Muutaman viikon aikana olen huomannut unohtavani asioita Peetusta. Sitä muistaa ne tietyt asiat, ja sitten on paljon, mikä yhtäkkiä muistuu ja mitä huomaa unohtaneensa. Siksi ajattelin kirjoitella tänne myös jonkinlaista elämäkertaa Peetusta. Järjestelmällisesti joitain asioita, joita muistan ja haluan muistaa. Ja kaikki alkaa tietenkin syntymästä.

Tai oikeastaan kaikki alkaa niistä kahdesta viivasta, jotka ilmestyivät tikkuun elokuussa 2012. Olimme yrittäneet vauvaa reilut puoli vuotta, vuodenvaihteen häidemme tienoilta asti. Pettymys oli valtava kuukausi toisensa jälkeen. Mutta elokuisena alkuiltana kaikki muuttui. Olimme hirveän iloisia, hämmentyneitä, ihan pihalla. En malttanut olla kertomatta työkavereille heti seuraavana työpäivänä, suurin osa kavereistakin tiesi odotuksestamme jo ennen kuin ehdimme ensimmäiseen ultraan.

Raskausaika oli helppo, itse asiassa molemmat raskauteni ovat olleet. Lukuunottamatta satunnaisia närästysepisodeja, alun kuvotusjaksoa ja hetkittäisiä selkäkipuja, olen päässyt todella vähällä. Niin kauan kuin muistan, olen koittanut piilotella kaikenmoisia makkaroita kaikenlaisiin viritelmiin, nyt nautin hurjasti kasvavasta mahasta ja siitä, kun sain hyvällä syyllä esitellä sitä.

Pääsiäisenä laskettuun aikaan oli vielä pari viikkoa. Ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä, jota malttamattomana odotin. En siksi malttamattomana, että olisin ollut kypsä raskauteen, vaan koska olin alkanut jännittää synnytystä. Uskoin kaiken menevän hyvin, mutta pelkäsin kipua. Ei tuntunut yhtään todelliselta, että olin oikeasti loppumetreillä.

Kunnes sunnuntai-iltana katselimme Isänmaan puolesta -sarjan kauden päätösjaksoa, jota oltiin hartaasti odotettu. Viimeisellä mainostauolla kuului poksahdus, jota seurasi loiskahdus. Sitä puolestaan seurasi hysteerinen kikatus ja jonkinlainen härdelli. Puolenyön aikaan lähdimme matkaan kohti sairaalaa, hiljaisina ja epäuskoisina halki pääsiäistä juhlivan kaupungin.

Supistukset eivät alkaneet vesien menosta huolimatta, joten minä jäin sairaalaan odottamaan tilanteen kehittymistä ja Jussi lähti kotiin nukkumaan, tai ainakin sitä yrittämään. Kahden aikaan suljin silmäni ja tunsin alaselässäni särkyä. En ehtinyt nukkua silmäystäkään, kun tajusin kovenenien särkyjen tulevan ja menevän kymmenen minuutin välein. Etsin hoitajan hiljaiselta osastolta ja sanoin uskovani, että supistukset ovat alkaneet. "Uskot vai? Kyllä sinä sen tiedät  kun ne alkavat", hän sanoi. Pitkät tunnit vaeltelin pitkin aution osaston käytävää, katselin seinillä olevia kuvia vastasyntyneistä, kuljetin mukanani kirjaa ihan kuin sitä olisin saanut luettua. Kipu yltyi ja tunsin oloni todella yksinäiseksi.

Seitsemältä oli jo tukalaa. Jatkoin päämäärätöntä taivaltani pitkin heräilevää osastoa ja katselin parkkihalliin saapuvia autoja ikkunasta. Mietin, että tuolla nuo ihmiset elävät niin kuin kaikki olisi ennallaan, eikä mikään kuitenkaan ole. Enpä tiennyt silloin, että vajaan kolmen vuoden kuluttua ajattelisin samoja ajatuksia vain parin kerroksen päässä lastenpolin aulassa, hyvästeltyäni juuri pojan, joka tuolloin teki tuloaan.

Vasta yhdeksältä minut tutkittiin ja todettiin että tilanne tosiaan oli päällä. Sain soittaa Jussille, joka oli juuri herännyt parin tunnin nokosten jälkeen ja käskeä hänen lähteä tulemaan. Siirryin synnytyssaliin ja muistan ajatelleeni, ettei tällaista kipua kukaan kestäisi, ellei sillä olisi hyvä syy. Tunne oli samalla kammottava ja jotenkin jännittävä, minusta oli tulossa äiti ihan kohta, minä synnytin!

Jussi saapui kymmenen minuuttia ennen kuin sain epiduraalin. Onneksi hän sentään oli Seelan luomuperätilasynnytyksessä mukana alusta loppuun, jottei hänelle jäänyt liian ruusuinen kuva touhusta. Epiduraalin jälkeen taivas aukeni hetkeksi, uskomaton mömmö! Tunnin kuluttua tilanne olikin jo edennyt grande finaleen. Minut valtasi pakokauhu, en uskaltanut ponnistaa vaikka tiesin ettei muuta ulospääsyä tilanteesta ollut. Tunnin siinä pinnisteltyäni supistusten voimaa vastaan rohkaisin itseni ja pääsiäismaanantaina, aprillipäivänä, kuulaana pakkaspäivänä kello 12:42 Peetu saapui elämäämme. Turha sitä tunnetta on edes yrittää kuvailla, sen tietävät ne jotka ovat sen kokeneet. Ja kuitenkaan eivät tiedä, koska se oli meidän hetkemme, meidän lapsemme, meidän tunteemme. Mutta huumaava se oli. Ja vaikkei niitä yksityiskohtia enää muistakaan, sen tunteen kyllä muistaa.

Isoveli

Tässä päivänä muutamana etsin uutta kansikuvaa Facebookiin. Halusin sellaisen, missä molemmat lapseni ovat. Ei niitä kovin montaa ole, mutta muutama kuitenkin. En ollut oikein tyytyväinen mihinkään. Pikkusisko, Seela muuten nimeltään, on kasvanut niin kovasti ettei hän näyttänyt itseltään. Ei ole enää vauva, vaan sellainen pieni taapero jo.

Sitten tajusin, ettei niitä kuvia koskaan tule enempää. Peetusta on otettu kaikki kuvat, mitä ikinä tullaan ottamaan. Ja uusimmissakin Seela on vain muutaman kuukauden vanha.

Tämä surukuoppaan tiputtava ajatus oli varmaankin kulminaatiota sille, mitä viime viikkoina olen paljon surrut muutenkin; Peetu ja Seela eivät saa kasvaa yhdessä. Kun "vauva" on oppinut niin paljon uusia temppuja, olen huomannut miettiväni paljon enemmän sitä, mitä he toisissaan menettivät. Peetusta olisi tullut mainio isoveli, hän oli sitä jo. Viimeisenä päivänään hän ei juuri jaksanut jutella tai edes katsoa telkkaria, mutta vauvan nähdessään hän jaksoi sanoa ilahtuneella äänellä "moi Seela". Sitten pää painui takaisin tyynyyn. Tuo muisto rutistaa sydämestäni.

Mutta silti olen valtavan onnellinen siitä, että he saivat elää yhdessä edes nuo muutamat kuukaudet. Seelalle jää paljon kerrottavaa heidän yhteisistä hetkistään. Siitä, miten Peetu luki Seelalle, huolehti että tutti pysyy suussa, heilutti sitteriä (heilutti, potki, ravisteli, piti katapulttina, yritti itse kiivetä vauvan viereen, mitä näitä nyt on). Ja siitä, miksi Seelalla on nimiäiskuvassa poskessaan naarmu, kun Peetu kävi vähän osoittamassa mieltään. Miten Peetu kuljetti aina käytetyt vaipat juhlallisesti roskikseen, "saanko auttaa saanko". Miten ne kumauttivat kerran päänsä yhteen ja molemmat alkoivat parkua samalla sekunnilla täyttä kurkkua.

Olen itse ollut perheen ainoa lapsi, joten tämä kaikki oli hirveän kiehtovaa. Odottaessani Seelaa pelkäsin miten hän joukkoon mahtuu. Tuntui, että parissa vuodessa minusta, Jussista ja Peetusta oli tullut tiivis kolmikko omine juttuinemme. Sen kokoinen perhe oli minulle tuttu ja mietin, tuntuuko vauva ylimääräiseltä. Ei tuntunut, ei tietenkään. Sen sijaan seurasin kiehtoutuneena sisaruussuhteen kehittymistä. Kaipaan sitä mielettömästi. Toisinaan olen ajatellut, että Peetulle olisi ehkä ollut kivempi, jos hän olisi saanut elää elämänsä ainoana lapsena. Mutta minulle on äärettömän arvokas asia, että opin tuntemaan Peetua isoveljenäkin. Tiesin hänestä taas sen verran enemmän, kun näin miten hän suhtautui vauvan tuloon ja muuttuneeseen perheeseen.

Välillä mietin sitäkin, miten Seela tulee aikanaan asian käsittelemään. Tuleeko jotain kriiseilyä vai kasvaako vain tietoisuuteen siitä, että perheeseen kuuluu myös näkymätön veli. Onneksi sen aika on vasta sitten joskus, kun me olemme uskoakseni omassa surussamme päässeet jonkinlaiseen hyväksymiseen.

Sitä paitsi samalla tavalla kuin Peetu muutenkin, elää tuo sisaruussuhdekin kuvitelmissamme. Mitä enemmän Seela touhuaa, sitä enemmän puhumme Jussin kanssa siitä, miten Peetu olisi asiaan suhtautunut. Miten olisivat nauraa räkättäneet toisilleen, miten Peetu olisi komentanut Seelaa meitä matkien ja miten Peetu olisi käynyt tuuppimassa Seelaa nurin, kun tämä opettelee seisomaan kahdella huteralla jalallaan. Käsittämättömiä asioita sitä huomaa haikailevansa. 

Enemmän kuin Peetun syntymäpäivää, pelkään jo nyt sitä päivää, kun Seela menee Peetusta ohi. Siihen on vielä reilut kaksi vuotta, mutta se ahdistaa. Peetun piti olla isoveli, Seelan pikkusisko. Mitä sitten tapahtuu, kun pikkusisko onkin vanhempi kuin isoveli? Siihen asti vertailen heitä jatkuvasti, mutta mitä sen jälkeen? Seela tulee oppimaan paljon asioita, joita Peetu ei ikinä oppinut. Taas se karmiva, lohduton ajatus; Peetu jää perheen pienimmäksi. Hänen piti olla isoveli, esikoinen, tienraivaaja. Ja hän jää pienimmäksi, ikuisesti kaksi vee. Isoveli, josta tulee pikkuveli.

Pidemmällä

Posti toi Peetun kummivanhemmilta eilen kortin (kiitos ihanat!), tällaisen:

Noin se varmasti on, vaikka sitä on kyllä vaikea käsittää. Tuntuu ettei ole vielä yhtään missään, ettei tätä ole vielä edes tajunnut. Ja sitten kuitenkin on, koska ei enää odota Peetun yhtäkkiä tömistävän huoneestaan tänne olkkariin. Vai odotankohan sittenkin? Jotenkin tuntuu, että etsin Peetua koko ajan. Oloni on yhä sellainen odottava, enkä vieläkään tiedä mitä odotan.

Mutta kaipa sitä pidemmällä tosiaan on kuin eilen. Edes millimetrin, edes murto-osan. Nyt kun miettii niitä ensimmäisiä karmaisevia minuutteja, päiviä ja jopa viikkoja, niin huomaa että on tässä jotain tapahtunut. Mutta kun en tiedä mitä se on! Olemmeko vain vaipuneet johonkin pitkittyneeseen turtumukseen ensijärkytyksen jälkeen vai olemmeko edenneet? Ja mitä se sitten tarkoittaa, yhtäkkiähän kaikki voi luhistua. Huomenna saattaakin olla pahin päivä koko prosessin aikana, ei sitä tiedä. Mutta vaikka olisikin, niin kaipa sekin on etenemistä, kaipa silti huomenna olisin pidemmällä kuin tänään. Perillä en ole ikinä, ei tämä ikinä ole valmista ja ohitse.

Yksi merkkipaalu on takana, se syntymäpäivä. Ei se oikeastaan ollut päivänä kummoisempi, ihan niin kuin olin ajatellutkin. Aamupäivällä Peetun kummitäti kävi, skoolattiin pillimehulla ja syötiin suklaakeksejä. Käytiin haudalla pari kertaa ihastelemassa sinne tuotuja kynttilöitä ja kukkia. Toisella käynnillä vietiin pillimehu haudallekin. Vähän ehkä outoa ja typerää, mutta ei Peetu mikään kukkaihminen ollut ja kynttilöitäkin vain kummasteli. Pillimehun juhlallisuuden hän ymmärsi paljon paremmin. Saatiin paljon viestejä ystäviltä, käytiin pikkusiskon kanssa vauvauinnissa. Illalla syötiin nakkeja. Siitä tuli hyvä mieli, kun tajusin keksineeni yhden perinteen Peetuun liittyen; tästä lähtien aprillipäivänä meillä syödään nakkeja ja suklaakeksejä ja skoolataan pillimehulla. Peetu muuten oli 1,5-vuotias oppiessaan skoolaamaan. "Kippi!"

Henkisellä puolella tunsin koko päivän itseni hirveän hauraaksi, ihan kuin minä hetkenä tahansa voisin särkyä kappaleisiin. En särkynyt. Loppujen lopuksi päivä ei tosiaan ollut sen pahempi kuin muutkaan päivät. Pahempi oli se hetki, kun huomasin että kevät on hiipinyt tänne. Kellot siirrettiin kesäaikaan, Peetu jäi talviaikaan. Vihlaisi samalla tavalla kuin vuoden vaihtuminen. Olen aina tykännyt keväästä, vaikka se on ollut levotonta aikaa minulle, kun aurinko paistaa vaativammin ja paljastaa likaiset ikkunat. Mutta ensimmäiset kukat hymyilyttävät, ja se kun saa vaihtaa kevyempään vaatetukseen, kun on pitempään valoisaa. Nyt se valo ahdistaa, ensimmäiset innokkaat leskenlehdet ahdistavat. Ahdistaa se, kun pihakeinuista otetaan pressut pois päältä. Kun ne pressut laitettiin, kaikki oli vielä hyvin. Peetua harmitti, yritti kiivetä sinne keinuun pressun alle. Sanoin, että keväällä sitten taas.

Niinpä.

Syntymäpäivä

Kolme vuotta sitten klo 12:42 minusta tuli äiti. Maailmaan saapui 3190g ja 50cm poikavauvaa ja mullisti kaiken, meidän pieni aprillipila. Tänään olisi kiva päivä, huomenna varmaan tupa täynnä iloisia, sokerihumalaisia juhlijoita. Mutta joka päivä olisi yhtä juhlaa Peetun kanssa, joten siinä mielessä päivä ei ole sen pahempi. Kroppa tuntuu olevan eri mieltä, väsyttää ja etoo. Tuntuu silti mukavalta, kun niin moni muistaa meitä juuri tänään. Vaikka tiedänkin muistavan joka päivä, niin tänään ne ajatukset kantautuvat tänne asti. Kiitos niistä.

Voi, miten olisin halunnut tietää mitä vuodet olisivat tuoneet tullessaan! Voi miten olisin halunnut taistella tänään siitä, saako synttärin kunniaksi vielä yhden keksin. Sen sijaan viemme haudalle pillimehun ja skoolasimme samanlaisilla, suklaakeksien äärellä. Illalla syödään nakkeja, sitten tämä päivä onkin ohi. Ja sitten on huominen, ja Peetu puuttuu meiltä silloinkin.

"Kiitos, kun olit totta hetken. Nyt mun täytyy tästä jatkaa. Vierelläni teet loppuretken vaikka se ois kuvitelmaa."