Surulla on oma paikkansa minussa

Taas on vierähtänyt kaksi viikkoa ilman, että on ollut mitään sanottavaa. Ei nytkään varsinaisesti olisi, mutta päätin ottaa asiakseni kirjoittaa edes jotain. Eräs ystävä juuri muistutti, millainen henkireikä tämä blogi on ollut ja miten joskus kuvailin tekstin lentävän ulos näppäimistöstä kun istun tähän ruudun ääreen. Enää ei ole niin.

Haluan edelleen kirjoittaa, siksikin koska käyn edelleen lopullista luopumiskamppailua; luopumista surusta, joka on ainoa mitä Peetusta on jäljellä. Tai eihän se ainoa ole, onhan minulla muistot, valokuvat, rakkaus, äitiys, tiettyjä rutiineja ja sanontoja, hauta. Ne ovat asioita, jotka kulkevat aina mukana. Kai tämä surukin, mutta sen hälvenee hälvenemistään. Lohdullista, varsinkin teille jotka olette vasta matkanne alussa. Niin kai minäkin olen, mutta uskon että viime ja tämän kevään välillä tapahtunut muutos tunteessa on suurempi kuin mitä se tulevina vuosina tulee olemaan.

Haluan kirjoittaa myös, koska tiedän että te luette. Mutta jotain kai kertoo sekin, että niinä hetkinä kun minulla on aikaa istua kirjoittamaan, katsoisin mieluummin telkkaria, selailisin asuntoja tai matkatarjouksia, tekisin työhakemuksia tai kuuntelisin musiikkia. Suru on ottanut oman paikkansa, olen hyväksynyt tämän osaksi elämääni. Ei tunnu enää, että paine sisällä kasvaa. En aio silti lopettaa kirjoittamista, en koskaan, vaikka tulevina kuukausina ja vuosina kirjoitustahti varmasti harvenee entisestään. Niin sen kuuluu ollakin, koska suru väistyy osaksi arkea. Joten mitä harvemmin kirjoitan, sitä iloisempia voitte puolestani olla.

Onhan tässä silti ollut vähän kaikkea. Viime viikonloppuna kävin mökillä ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen, ja hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa ikinä. Tyhjät kaapit, hoitamaton piha, valtava määrä muistoja. Peetu hyppi toisella olkapäällä ja äiti toisella. Tuijotin monesti makuuhuoneen lattiaa pitkään, sitä kohtaa mihin äidin elämä päättyi. Tunnetta ei taaskaan tullut, vaikka olo olikin haikea. Minulla oli liian kiire puuhata, liian kiire muistella.

Edellisyönä näin unta Peetusta, pitkästä pitkästä aikaa. Hän ei ollut kuollut, mutta kuolemaisillaan, kai jonkinlaisessa saattohoidossa. Unen tunnelma oli haikea ja surkea, mutta muistan Peetun ilmeet. Ne olivat tuttuja ja lohduttavia, tuntui kuin poika tosiaan olisi ollut siinä. Kun Seela herätti minut siitä unesta ja alkoi vaatia huomiota, kiukustuin hänelle. Teki mieli huutaa, että ole nyt hiljaa ja anna äidin pitää kiinni tästä tunteesta hetki. Uni lipui pois, se tunne lipui pois ja olisin halunnut viivytellä siinä hetken.

Olen muutenkin ollut surullisempi tällä viikolla, itku on ollut herkemmässä. Peetu täyttäisi lauantaina neljä. Viime vuonna syntymäpäivä ei tuntunut juuri missään, uskon sen johtuvan siitä että koko kevät oli niin kamala ja synkkä, ettei yksi päivämäärä tehnyt eroa oloon. Nyt nuo päivämäärät ovat ne, joina mieli vaeltaa useammin ja vaativammin menneeseen. Minulla on ikävä, en osaa sitä muutoin kuvata.

Ehkä ei tarvitse yrittääkään.

Kaiken pitää aina jatkua
Se on selvä se
Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua
Jostain rakkaasta
Mut kaiken pitää silti jatkua
Mennä eteenpäin
Muistan hymysi, muistan sanasi
Koko ikäni
Rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää
Itkeä ikävää

Kuolema on joskus kohtuuton
Epäreilukin
Silloin kun se vie
Jonkun jonka tie
Vast äsken aukesi
Mut mikään ei saa koskaan loppua
Ihan kokonaan

Muistan hymysi, nuoren ilosi
Koko ikäni
Rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää
Itkeä ikävää.
Itkeä ikävää.
Kaiken pitää aina jatkua

(Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua)

Ruma tunne

Olisin ihan hyvin voinut jättää tämän kertomattakin ja pitää yllä kuvaa itsestäni jonkinlaisena surusankarina, vahvana ja hienona ihmisenä. Miettisitte minua siellä ajatellen, että kylläpä hän suhtautuu kaikkeen järkevästi ja kauniisti. Mutta koska päätin silloin aluksi, että kerron kaikesta täällä rehellisesti, niin sillä linjalla on jatkettava. Itseni vuoksi, jotta muistan tämänkin tunteen ja myös teidän lukijoiden vuoksi, jottette pidä minua minään supersankarina, jota rumat tunteet kaihtavat.

Eräässä Facebookin äitiryhmässä nimittäin on viime päivinä eletty mukana myöhäistä keskenmenoa. Eräs äiti on päivittänyt epätoivoista tilannettaan sairaalaan joutumisestaan asti. Ryhmä on täyttynyt empatiasta, sydämistä ja voimantoivotuksista, kauhisteluistakin. Minäkin olen kirjoittanut omia pahoittelujani, en osaa edelleenkään tällaisissa tilanteissa tehdä muuta kuin toivottaa sitä iänikuista voimaa sen iänikuisen sydämen kera. Korostan kuitenkin, että olen ihan oikeasti ja aidosti pahoillani tuon äidin kokemuksesta. Hän ei varmasti olisi sitä millään tavalla ansainnut, ja hän elää epäilemättä elämänsä toistaiseksi karmeimpia päiviä nyt. Minunhan se pitäisi ymmärtää jos kenen.

Mutta ei hän ole ainoa. Minunkin lapseni on kuollut! Kyllähän siellä ryhmässä silloin oli pari voimantoivotus-sydän-empatiaketjua Peetullekin, silloin joulukuussa kun tarinamme kerrottiin anonyymisti ja kysyttiin haluavatko ryhmäläiset jotenkin tilanteessamme auttaa. Ja uudelleen keväällä, kun liityin takaisin ryhmään ja kiitin osanotoista ja avusta. Tiedän, että teistä lukijoistakin iso osa on siitä ryhmästä peräisin. Ehkä jopa tuo keskenmenon kokenut äiti päätyy lukemaan tämän kirjoituksen. Toivottavasti ei, en usko että hän saa tästä mitään irti. Ehkä alkaisi vihatakin minua. Vihaan itsekin itseäni näiden tunteiden kanssa. Olen pettynyt, kun sisältäni kaivautui sittenkin esiin marttyyri.

Mutta silloin aluksi mietin itsekin, että olisi ollut helpompaa kun Seelalle olisi tapahtunut jotain. Hän oli vasta vauva, ei häneen ollut niin kasvanut kiinni kuin Peetuun. Nyt on. Eikä se tietenkään olisi ollut helpompaa, en tietenkään olisi ajatellut että onneksi Seela eikä Peetu. Ne vain ovat niitä ajatuksia.

Niin nämäkin ajatukset ja tunteet. Katkeruus siitä, ettei Peetulle sytytellä kynttilöitä siellä enää, ei Peetulle eikä muille ryhmäläisten menettämille lapsille. Isommilla viikoilla, isommille lapsille. Hirveän rumia ajatuksia, häpeän niitä.

Tiedostan tämän myötä sen, etten ole lähellekään valmis vertaistukihenkilöksi lapsensa menettäneelle. Kaikki muut surevat väärin, kaikkien muiden saama empatia on minulta pois. Kaikki unohtavat, että minäkin olen menettänyt lapsen. Kaikki unohtavat Peetun, piru vie! Minäminäminä, minun suruni, minun lapseni.

Ehkä tämä riittää tästä aiheesta, ehkä voin vain lyödä pisteen ja koittaa unohtaa että minussa elää tällainen rumuus. Ehkä voin koittaa hyväksyä sen, vaikka se vaikeaa onkin. Ehkä se kuuluu tähän. Ehkä en tule aina heittäytymään näin lapsellisiin tunteisiin, kun joku menettää lapsen, oli se sitten minkäkokoinen lapsi hyvänsä. Ehkä, toivottavasti.

Tarve kertoa

Viime aikoina olen alkanut kertoa Peetusta ihan kenelle vain. Olen kai tehnyt sitä koko ajan, mutta vielä viime vuonna se tuntui olevan niin olennainen osa kaikkea, että sen kertomatta jättäminen tuntui yksikertaisesti väärältä. Se oli kaikki; minä olin suru ja suru oli minä. Nyt elämä on kuljettanut eteenpäin ja sen voisi hyvin myös jättää kertomatta satunnaisesti hiekkalaatikolla vieraileville. Viime kesänä kerroin vasta parin kerran jälkeen, oli kai tarve ensin vakuutella vastapuoli siitä että olen ihan normaali.

Rakennan usein hataran aasinsillan, jonka varjolla pääsen mainitsemaan asiasta. Ne sillat ovat useimmiten niin huterat, että mietin jälkikäteen ettei koko puheenaiheessa ollut muuta pointtia kuin päästä sanomaan Peetun nimi. Pohjimmiltaan se tunne on tarvetta tehdä jutustelukumppanille tiedoksi, että minulla on kaksi lasta. Että en minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyydissä loiskutellessani täällä kuralammikoissa puolitoistavuotiaan kanssa. Tuttua huttua tämä, sekin miten opetellaan puhumaan ja miten uhma näyttäytyy parivuotiaalla. Siksi on päästävä sanomaan, että esikoinen sitä ja tätä. Ja usein se juttelukaveri siloin kysyy, että minkä ikäinen esikoinen, ja pääsen kertomaan.

Usein reaktio on kauhistus, tottakai, niin olisi itsellänikin. Monesti silmä kostuu, lähes aina kuulen pahoittelut. Se tuntuu vähän hassulta, kun nyt otetaan osaa niin vilpittömästi, tapahtuneesta on kuitenkin kohta vuosi ja kolme kuukautta. Osanotto kuuluisi jotenkin enemmän niihin alkuviikkoihin, hautajaisiin ja valkoisiin kukkiin. Mutta loppujen lopuksihan se on oikeinta ja rehellisintä, mitä tilanteessa voi sanoa.

Jälkikäteen nolottaa lähes poikkeuksetta, että pitikö tuollekin satunnaiselle kohtaamiselle lyödä niin surkea leima. Oliko pakko tehdä toiselle kurja olo, mitä hyötyä on siitä että hän nyt surkuttelee ja miettii että onpa hirveää, että lapsia tosiaan kuolee. Yritänkö siinä jotenkin nostaa itseäni jalustalle, että katsopa miten urhea minä olen. Yritän armahtaa itseni; jos minusta tuntuu että haluan puhua Peetusta, niin se on silloin oikein. Se kauhu ja epämukavuus, mitä se toinen kokee, on kuitenkin pientä omiin tuskiini verrattuna. Miksi en muistuttaisi, että sellainenkin maailma on olemassa.Vuosi sitten oli paljon tuttuja joita tapasimme ensimmäistä kertaa ja joille saimme kertoa Peetusta. Niitä tilanteita taitaa kaivata, siksi niitä rakentelee puoliväkisin tuolla kulkiessaan. Aina se kertominen koskettaa, mutta se pitää Peetun todellisena minulle.

En aio jämähtää tähänkään vaiheeseen, en aio katkeroitua ja olla loppuelämääni se tyyppi, jonka on jokaisessa tilanteessa tuotava julki omat kovat kokemuksensa. Peetu ei ole vain kuollut lapseni, Peetu on esikoiseni. Hän oli elävä lapsi, minulla oli kotona taapero ja vauva. Olen yhä kahden lapsen äiti. Se ottaa välillä hieman koomisiakin piirteitä, se miten on pakko olla suuna päänä kertomassa miten MINÄ olin kahden lapsen kanssa. Vaikka käytännössä kaikki kaverit ja satunnaiset tuttavat tietävät Peetusta ja varmasti myös muistavat että minulla on kaksi lasta, se on pakko päästä aina tuomaan esille. En pidä siitä piirteestä itsessäni. Keskeytän muiden lauseita ja puhun päälle, mutta en osaa muuttaa tuota piirrettä. En ole aina ollut sellainen. Ehkä se on vain vaihe, sellainen kuuluisa vaihe kuin lapsilla on jatkuvasti. Ehkä se menee itsellään tai ehkä sen kanssa joutuu tekemään hommia.

Niinä kymmeninä, varmaan lähemmäs satoina kertoina kun olen kertonut Peetusta, en muista saaneeni kuin yhden kurjan kommentin. Se oli viime viikolla, kun hiekkalaatikolla pari kertaa tapaamalleni isoäidille oli vain pakko päästä kertomaan. En edes muista mikä aasinsilta silloin oli käytössä, mutta ihan hyvin tilanteen olisi voinut välttää. Isoäiti kauhistui ja ennen kuin hän varmaan ehti edes punnita seuraavaa siirtoaan, hänen suustaan purkautui kauhistunut huokaisu: "voi miten paljon se pieni poika on kärsinyt!". Vihlaisi, tuijotin häntä hetken osaamatta sanoa mitään. Mutisin jotain oudosti puuttuvista kivuista ja mahataudin yleisestä kammottavuudesta. Eihän Peetu kärsinyt, eihän? Lupaatteko? Ette tietenkään, ei sitä kukaan voi tietää.

Eilen olimme Seelan kanssa siinä sydäntutkimuksessa. Seelan sydän on kunnossa ja paikallaan. Ei sitä edes ultrattu, koska lääkäri ei tarkasta kuuntelusta huolimatta löytänyt sivuääntä enää. Ne kuulemma tulevat ja menevät tämänikäisillä. En ollut huolissani oikeastaan missään vaiheessa, siksi eilinen sairaalareissu oli enemmän paluuta Peetun viimeiseen päivään kuin murehtimista todellisesta asiasta. Aulassa vastaan tuli tuttava vuosien takaa, töissään lounastauolle menossa. Hän ei edes yrittänyt näytellä ettei tiedä Peetusta tai koittanut keksiä sanottavaa säästä. Halasi ja sanoi tietävänsä. Arvostin elettä, kohtaamisesta jäi lämmin olo. Minun ei tarvinnut keksiä aasinsiltaa eikä jättää kertomatta yhtä suurimmista minulle tapahtuneista asioista.

Lääkäri oli myös mahtava, sekä hänen seurassaan olleet sairaanhoitajat. Heillä oli aikaa, he olivat empaattisia ja iloisia. Lääkäri tutki Seelan tarkasti ja ihasteli hänen tyyneyttään. Sanoi lopuksi, että vaikka ei löydä Seelasta mitään vikaa, perhehistoriamme tuntien he tekevät vaikka parisataa turhaa testiä jos saamme siitä mielenrauhaa. Juttelimme hetkisen Meckelin divertikkelistä ja Peetulta puuttuneista kivuista, totesimme yksissä tuumin ettei Seelan suolen uusintaultra tuottaisi millään tasolla arvokasta informaatiota. Että vaikka divertikkeli löytyisikin, ei sitä oireettomana alettaisi poistaa. Käynti oli hyvä, taas kerran lastenpoli teki minuun vaikutuksen. Oli hienoa, ettei tällekään lääkärille tarvinnut kertoa Peetusta, että hän sanoi sen aivan oma-aloitteisesti ja ääneen. Hienoja tyyppejä, jotka tekevät hyvää työtä.

Lähtiessämme ohitimme aulassa Sen Huoneen. Tuijotimme molemmat sanaakaan sanomatta suljettua ovea ja vilkaisimme toisiamme huokaisten. Edelleen on sellainen olo, että jos vain kävelisin Siihen Huoneeseen, Peetu olisi siellä. Saisin vielä hyvästellä, vielä kerran suukottaa ja kertoa miten paljon rakastan, aina. Ottaisin ne valokuvat ja viipyisin pitempään. Ei olisi kiire selviytymään, tietäisin että sitä ehtii myöhemminkin. Laulaisin Lapin äidin kehtolaulun. Leikkaisin hiuskiehkuran talteen ja silittäisin räpylävarvasta, sitä kohtaa missä kaksi varvasta oli yhdessä. "Ehkä tämä ohjaa uimarin uralle", sanoi synnärin lääkäri kotiinlähtötarkastuksessa liki neljä vuotta sitten.

Niin, ehkä se olisi ohjannut. Tai sitten se olisi häirinnyt Peetua niin, että hän olisi leikkauttanut varpaat erilleen jossain vaiheessa. Tai ehkä hän ei olisi kiinnittänyt siihen ikinä mitään huomiota. En tiedä, en tule koskaan tietämään ja se tässä on kaikkein kurjinta. Kaipaan sitä Peetua, joka meillä oli, mutta ihan yhtä paljon minua surettaa etten saa ikinä tietää kuka tai mitä Peetusta olisi tullut. Millainen suhde meillä olisi ollut, mitä höpötyksiä hän ja Seela olisivat keksineet. Kamppailen luopumiskamppailua yhä, ehkä aina. Ja siksi minun on pakko kertoa Peetusta, niin täällä blogissa kuin satunnaisille tyypeille hiekkiksellä. On pakko kuulla ne sanat, tehdä näkymätön poika todelliseksi sille toiselle osapuolelle, on saatava käyttää sitä täydellistä nimeä; Peetu.