Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Sitä ei lue kalenterissa, mutta sitä on vietetty muutaman vuoden ajan syyspäivän tasauksen aikoihin. Facebookissa on aiheen tiimoilta avoin ryhmä, jonne (ainakin viime vuonna) ihmiset laittavat lastensa kuvia ja kertovat heidän tarinansa.

Viime vuonna syyskuun 23. päivä oli keskiviikko. Jussilla oli vapaata. Avasin aamulla Facebookin ja makasin sängyssä imettämässä Seelaa. Kuuntelin Peetun ja isin aamutouhuja. Selasin tuon ryhmän tekstejä, katselin kuvia, itkin. Mietin, etten ikinä itse selviäisi jos lapsilleni tapahtuisi jotain. Mietin elämää ilman Seelaa, koska se tuntui todennäköisemmältä. Pienille vauvoille voi tapahtua mitä vain, on se suuri tuntematon kätkytkuolema. Taaperoille ei tapahdu sellaista. Ei tapahtunut vielä vuosi sitten, ei siinä maailmassa jossa silloin elin.

Tässä uudessa maailmassa kaikki on mahdollista. Seela ei ole turvassa nyt yksivuotiaana, kun kätkytkuoleman riski putoaa. Seela ei ole turvassa edes ylitettyään Peetun iän. Ei ole enää olemassa ikää, jolloin "lapset eivät kuole". Sitä tapahtuu koko ajan, joka paikassa - Suomessakin, Turussakin. Ei paljon, mutta tapahtuu. Eikä kukaan voi vieläkään luvata ettei sitä tapahtuisi meille uudestaan. En mä sitä silti aktiivisesti pelkää, en niin kovasti kuin voisin. Luotan siihen todennäköisyyteen, että samasta perheestä
harvemmin kuolee kaksi lasta. Sitäkin tapahtuu, mutta koitan vielä elää siinä maailmassa, jossa se on poikkeuksien poikkeus.

Joka tapauksessa muistan tuon syksyisen aamun vuosi sitten. Muistan, miten suljin Facebookin ja palasin todellisuuteeni, siihen jossa lapset elävät. Olen todella onnellinen etten silloin tiennyt seuraavana vuonna viettäväni tuota päivää. Tämä päivä tuntuu tärkeältä, vaikka vuodessa on muitakin päiviä, jolloin kuollutta lasta muistetaan. Meidän vuosissamme niitä päiviä tulee aina olemaan 365, tietenkin, mutta "erityisiä päiviä" on vähemmän. On syntymäpäivä, ehkä Seelankin, Peetun nimppari, kuolinpäivä, pyhäinpäivä, joulu, ehkä myös kuoleman puolivuotispäivä, jopa äitienpäivä. Mutta tänään muistetaan lapsen kuolemaa ylipäätään. Uutta joukkoa, johon Peetu kuuluu. Tänään mietitään Peetun kuolemaa, mutta eri tavalla kuin joulukuun seitsemästoista. Tänään muistetaan, että yksi meistä kuuluu joukkoon joka on päivän teemana. Eivät kuolleet ylipäätään, eivät Peetu-nimiset tai aprillipäivänä syntyneet.

Tänään Peetu on taas kaikkien teidän mielissänne, vaikka onkin siellä varmasti usein. Tänään hän on taas pinnalla, puheenaiheena ja otsikoissa. Avataan Facebookimme ja sydämemme niille tarinoille, avataan varmasti myös kyynelhanat. Sytytetään kynttilät ja annetaan itsemme uskoa, että se maailma on totta. Muistetaan, että siinäkin maailmassa joku elää ja siihen maailmaan astuu joku uusi koko ajan, tänäänkin. Ja muistetaan Peetua, katsotaan kuvia ja mietitään sitä hassua jätkää, niitä nappisilmiä ja räpylävarpaita. Muistetaan miten rakastettiin ja miten rakastetaan, annetaan Peetun elää sydämissämme tänäänkin. Erityisesti tänään.

LAPSEN LAULU ÄIDILLE
Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan!
Kuule, kuinka kohisen!
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.
Anna-Mari Kaskinen

Hiekkiksellä

Ollaan kotiuduttu aika hyvin tänne uuteen paikkaan. Uuteen kotiin, sellaiseksi sitä jo kutsuu ihan luonnostaan. Opittu mistä valokatkaisijasta mikäkin lamppu toimii, tehty vieraista lenkkireiteistä omia, totuttu ääniin. Tutustuttu porukkaan hiekkalaatikolla. Kivoja ihmisiä, paljon samanikäisiä lapsia kuin Seela. Pari samanikäistäkin kun Peetu oli kuollessaan, puhuvat niin samalla tavalla ja laulelevat samoja muumihumppia. Surettaa ja hymyilyttää kun heitä kuuntelee.

Ihania äitejä kaikilla lapsilla, jotenkin olen saanut heille Peetustakin kerrottua ja luontevasti puhun hänestä siinä missä Seelastakin. Toivottavasti se ei ole heille raskasta, toivottavasti he eivät ajattele että olen jotenkin "erilainen". Vaikka haluankin olla ja koenkin olevani, sitä on vaikea selittää. Tuntuu hyvältä, että he tietävät minun olevan kahden lapsen äiti. Pohdiskelin juuri, että ehkä he luulevat etten sure enää. Hiekkalaatikolla ollaan niin ... noh, normaalisti. Jutellaan edellisyön nukkumisista ja huomisen suunnitelmista, hankituista haalareista ja yleisesti asioista. En minä siellä itke.

En kyllä kotonakaan enää. Tai tällä viikolla. Tai ainakaan juuri nyt. Samantien syyllisyys kirpaisee kuin suola haavassa. Miksen itke, pitää itkeä! Yhdeksän kuukauttako siinä meni, että "pääsin yli" Peetusta, tein surutyön ja jatkoin elämää. Ei, ei ei! Voi rakas lapseni, miten minä olen voinut jatkaa, miten minä voin olla edes hetken näin tyytyväinen olooni ja elooni? Kirjoitan näitä sanoja ja yritän venyttää pois yltyvää kipua lapojen välissä. Syyllisyyspeikko se siellä kiristää kuristusotetta; et sinä ole tyytyväinen, et ainakaan kauaa!

Tuntuu, että pitää ajatella Peetua, pitää itkeä ja olla apea. Jos ei ole, se on väärin. Suru pitää pauloissaan, koska se on viimeinen mitä Peetusta on jäljellä. Siitä on paljon vaikeampi luopua kuin olin arvellutkaan. Poukkoilen ristiaallokossa; surun ja entisen elämän, uuden normaalin ja uuden hiekkalaatikon.

Törmäilen niihin vanhan elämän paikkoihin silloin tällöin. Kuten mainitsin aiemmin, ne tuntuvat nyt pahemmilta kuin puoli vuotta sitten. Niihin on saanut etäisyyttä. Kun niihin palaa, ne hyökkäävät. Paikat ovat niin tuttuja, mutta kuuluvat silti erilliseen elämään, entiseen, Peetun kanssa elettyyn. Tuo sama katukiveys, nuo leikkipuiston liukumäen portaat joita mentiin edestakaisin. Tiedän, miltä portaiden kaide tuntuu kädessä, tiedän missä kohtaa jalka upottaa hiekassa, tiedän miten monta minuuttia tuon suoran käveleminen vie. Kaikki on niin vahvasti siinä, ne fyysisiset asiat. Siinä se poikakin oli, sen elämän pystyy palauttamaan niin selvästi. Paikat ja tavarat ovat ennallaan, Peetua ei ole. Se elämä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa, lopullisesti poissa. Mieli paiskii täyttä höyryä töitä, kun yrittää käsittää tämän kaksijakoisuuden: Peetu oli tuossa, tuossa seisoi. Tuo kivi on yhä tuossa, Peetu ei ikinä.

Mietin äsken sisälletullessani että jos ne hiekkalaatikkoäidit lukevat tätä blogia, niin varmaan pitävät minua aika kaksinaamaisena. Kirjoitan tänne niin surkeaan ja melankoliseen sävyyn, luulevat varmasti minun liioittelevan. Ehkä luulen itsekin. Tai ehkä tämä on niitä harvoja paikkoja, joissa oikeasti yhä suren. On pari muutakin, esimerkiksi vertaistukiryhmässä itkin viimeksi enemmän kuin koko kevään aikana. Ehkä keväällä surin koko ajan kaikkialla. Nyt elän arkea, vien kirppikselle tavaraa ja teen hiekkakakkuja muiden äitien kanssa, ja suru ottaa oman aikansa intensiivisempinä pyrskähdyksinä ja vähän hallitummissa paikoissa.

Pohdiskelin ääneen tätä ja Jussi sanoi, että kyllä kaikki tietävät minun silti surevan koko ajan vaikken siltä näytäkään. "Mutta kun en mä sure, en mä mieti Peetua koko ajan", sanoin ja samantien jostain kumpusi itku. Syyllisyyspeikko kai, tai ehkä vain suru. "Eihän se haittaa, eihän se ole väärin?" kysyin mutten edes kuunnellut Jussin vastausta. Niin, tiedän sen itsekin. Ei haittaa, ei ole väärin. Se vain tuntuu siltä, koska en ehkä itsekään, sittenkään,  uskonut ikinä "selviäväni" lapseni kuolemasta. En tiedä olenko "selvinnyt" tai mitä se edes tarkoittaa, mutta näköjään elämä jatkuu arkisine juttuineen ja uusine hiekkalaatikkotuttavuuksineen. Ja jos uskoisin taivaaseen tai jonkinlaisen kohtalon johdatukseen niin ehkä ajattelisin, että Peetu järjesti meille näin kivan uuden kodin ja uuden hiekkalaatikon.

VMP

Ei se tarkoita Varamiespalvelua, vaikka mä niin aluksi luulin. "Huomenna olis taas maanantai ja työviikko edessä, vmp." Ajattelin, että sanoja kutsuu Varamiespalvelua apuunsa, ettei hänen tarvitse itse mennä töihin. Ei se sitä tarkoita. Se tarkoittaa Vittu Mitä Paskaa.

Ja eilen oli just sellainen päivä. Ei näkynyt varamiehiä ei, jotenkin sekin päivä ähjysti itsensä maaliin. Maanantaina oli hirveä ikävä, aamusta asti hyppi tuossa olkapäällä ja lällätteli. "Tänään muuten itketään!" Antoi syödä aamupalan rauhassa, kävelyllä ja leikkipuistossa se pomppi jo vähän vaativammin. Kun Seela nukahti päiväunille, päästin sen valloilleen. Laitoin Spotifysta "Parkulistan" soimaan (se on ollut siellä jo ajasta ennen Peetun kuolemaa, oi niitä nostalgisia viini-iltoja) ja katselin kuvakavalkadia. Muistelin, suljin silmäni ja yritin tavoittaa tuoksua, ääntä. Kyyneleet vyöryivät. Se puhdisti, tuntui hyvältä antaa Peetulle hetki ja olla miettimättä missä tämän surun kanssa ollaan menossa. Ihan siellä syvässä päädyssä, vaikka jalat yltävätkin pohjaan.

Eilen nousin jo heti väärällä jalalla. Tiedättekö sen tunteen, kun sen vain tietää? Siitä hetkestä, kun tukka ei tottele, lapsi roikkuu jalassa kitisemässä, maito kaatuu pöydälle. Ystävä joutui perumaan täksi päiväksi sovitun menon, jota olin odottanut alkuviikon. Kietouduin marttyyriyden pehmeään peittoon ja suostuin pitkin hampain riisumaan sen vasta tänä aamuna. Sain huonoja uutisia erään läheisen jo valmiiksi hapuilevan terveyden suhteen, lisää stressiä. Kaiken kruunasi ja kaiken jätti alleen selkäkipu, joka yltyi Peetun haudalle pyöräillessä niin pahaksi, etten tiennyt miten päin olisin. Kunnolla hengittäminenkin sattui, saati tämän kaatuilevan, horjuilevan, tempoilevan ja nuhjaavan 13-kiloisen prisenssan kanssa kaksin oleilu.

Nyt kipu on helpottanut, vaikka alkuyö olikin puhdasta tuskaa, asiat sovittu ystävän kanssa, mieli vähän rauhoittunut sairastus-uutisten suhteen. Oli Seelalla eilen kestämistä! Myönnän että pitkälti roikuin puhelimessa kaiken liikenevän ajan, sen jota en käyttänyt koittaen päästä kivun herraksi. Seela-raukka. Vaikka ei hän muusta kai taida tietää. Vanhemmat on vähän outoja, välillä ne vollottavat, välillä riitelevät ja toisinaan vain toljottavat sitä puhelintaan. Seela saa kaiken mitä tarvitsee, siitä minulla on hyvä omatunto. Ruoka tulee ajallaan, nukutaan tarpeeksi, ulkoillaan, puuhataan ja höpsötellään. Mutta silti en voi kiistää, etteikö varsinkin se höpsöttelypuoli ole vähän päälleliimattua välillä. Siitä puuttuu joskus (usein? toisinaan? harvoin?) se aito onni ja riemu, joka Peetun kanssa oli läsnä. Tottakai, ihmehän se olisi jos ei puuttuisi. Toivottavasti Seela ymmärtää aikanaan, toivottavasti hän ei kasva tämän takia mitenkään vinoon. Taisi niitä vmp-päiviä osua Peetunkin kohdalle, jos nyt aivan rehellinen olen. Kai niitä osuu kaikille lapsiraukoille, tai oikeastaan heidän vanhemmilleen.

Mietin sitä maanantaina kyynelten keskellä; sitä on yhdeksässä kuukaudessa karsinut Peetusta kaiken rosoisen. Sitä muistaa vain kiltin kiiltokuvalapsen, kauniin, taitavan, reippaan ja höpsön. Mietin itsekseni, että haluaisin muistaa tarkemmin ne muut hetket. Illalla Jussi kysyi Seelalle puuroa antaessaan, että muistatko miten monesti Peetu parhaimmillaan kävi potalla iltapuuron aikana. Joskus ehkä tiristi teelusikallisen, pääasia oli päästä pöydästä pois. Muisteltiin hetki iltahulinoita, huutoa rappukäytävässä, syitä miksi Peetu milloinkin joutui jäähylle. Onneksi hän oli myös kiukkupussi, ei pelkkä auringonpaiste. Onneksi hänessä oli luonnetta ja tahtoa (ja ihan pieni ripaus kaksivuotiaan normaalia pahansuopaisuutta). Haluan muistaa koko pojan kaikkine oikkuineen, koko kuvan. Ja kuinka sattuikaan, tämä soi silloin maanantaina taustamusiikkina kaikkein eniten suoraan sieluun:

"Mitä mulla on se on vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain.
Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa.
Eikä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta."
 Vesterinen Yhtyeineen: Kiljut riemusta