tiistai 26. heinäkuuta 2022

Tavallista ja alkua

Terveiset täältä ruuhkavuosista! Ihanat olette kyselleet mitä kuuluu; kiitos. Kuuluu oikein hyvää, en ole istunut hautajaisissa vuosiin. En ole seissyt raunioilla, pyyhkinyt pölyjä olkapäiltä, en ole joutunut aloittamaan alusta ja hengittämään hetki kerrallaan. Elämä on tavallista ja tavallinen elämä on parasta.

Muutettiin maalle, otettiin koira ja ostettiin vanha matkailuvaunu. Sain vakituisen vakanssin työssä josta pidän. Keräsin oman pihan mustaviinimarjoja.

Parin viikon päästä Seela menee kouluun, se on upeaa ja ihan järjetöntä, mun vauva.

Kaiken keskellä käyn toisinaan Peetun haudalla. Se on myös järjetöntä. Se kaikki, että sellainen on olemassa, että sellainen poika oli täällä joskus. Elämä on hyvää, mutta silti mä käyn esikoiseni haudalla. Mulla on ikävä häntä, mutta en tiedä kuka hän enää olisi. Hän tuntuu unelta, niin paljon on mentyään muuttunut. Mutta ikävä on, ja rakastan aina vaan.

On tässä tapahtunut toki, muutakin kuin tavallisia asioita. Peetusta tuli kolme viikkoa sitten toistamiseen isoveli, laumaamme liittyi suloinen pikkusisko. Elämää vauvakuplassa, en olisi nelikymppisenä uskonut vielä olevani tässä. Mutta tässä on just hyvä, paras. Ihanat isosiskot apuna, kesä ympärillä.

Olen yrittänyt miettiä millaisia laineita Peetun kuolema on tänne lähettänyt. Menetyksenpelko on eri luokkaa. En tiedä joutuuko se suoranaisesti Peetusta vai siitä, että hänen kuoltuaan olen astunut maailmaan, jossa kaikenikäisille lapsille tapahtuu yhtä sun toista. Tieto lisää tuskaa, sanovat. Iltaisin on vaikea nukahtaa kun mietin, mitä jos. Taistelen vastaan sitä halua mennä tarkistamaan hengityksen taajuus. Jos sille antaa pikkusormen, seison lopulta koko potentiaalisen nukkumisajan pinnasängyn vieressä.

Joten sillä tavalla ollaan taas alussa, taas opetellaan ja mennään hetkessä. Vaikkakin kolmatta kertaa ja tässä iässä, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Elämä jatkuu, se on onnellista. Vaikka kyllä täällä yhtä isoveljeä kovasti tarvittaisi.