Huomenna Seela on yhtä vanha kuin Peetu oli viimeisenä terveenä päivänään. Se iski kuin halko äsken iltapuuhien aikaan. Maanantaina Seela on vanhempi kuin isoveljensä ikinä oli.
Olen ounastellut pitkin matkaa, että se saattaa tuntua pahalta. Se on merkkipaalu. Päivä, jota ei pitänyt olla.
Elämä on muuten hyvää. Olen onnellinen. Yksin, Seelan kanssa, ystävien kanssa. Töissä ja Tinderissä. Mutta syyllisyys on taas nostanut viime viikkoina päätään useammin. Koen päässeeni liian helpolla. Ehkä surinkin tarpeeksi, sen olen ymmärtänyt. Syöpä oli minun romahdukseni. En minä itkenyt niin kuin olisin luullut, en vajonnut lattialle huutamaan tuskaa, kykenin nousemaan sängystä ihan joka päivä. Mutta syöpäpelko silloin kaksi vuotta sitten lamasi minut ihan yhtä pahasti. Se oli minun Romahdukseni, minun suruni.
Nyt tuntuu, että surin kyllä tarpeeksi, mutta en tarpeeksi kauaa. Kaksi ja puoli vuotta, ja olen jo ihan onnellinen? Eihän se voi olla mahdollista? Peetu on mielessäni aina, takaraivossa, sydämessä. Mutta en sure, en koe sitä elämäni keskiöksi. Ikävöin, mutta en oikein enää muista millaista Peetua. En muista hänen tuoksuaan, ääntään. Ne sekoittuvat Seelaan.
Maantaina Seela on vanhempi kuin Peetu. Se on täysin järjen tavoittamattomissa.
Kyllä minä edelleen oireilen. Kaikki se, mitä viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat eteeni heittäneet, näkyvät minussa. Eniten se näkyy tyhmyytenä. Välillä minuun iskee käsittämätön tarve repäistä, tehdä jotain tosi hölmöä. Elää hetkessä täysin vailla vastuuta, huomista, seuraamuksia. Eivät ne ole maatakaatavia asioita olleet, en ole loukannut ketään tai tehnyt pysyvää vahinkoa kenellekään, mutta en tunnista itseäni tällaisesta käytöksestä.
Useimmiten se tyhmyyskohtaus on liittynyt tuohon viime kirjoituksen polkuun; mutkaiseen, kiviseen ja harhaanjohtavaan. Muutamasti olen uskonut sen jääneen historiaan, kunnes olen taas huomannut harhautuneeni sinne. Olen luovuttanut; olkoon se niin. Tyhmäily loppuu aikanaan.
Se spontaanius, hetkeen tarttuminen, on uutta minua. En tiedä onko sen tuonut tullessaan avioeron jälkeinen vapaus vai Peetun ja äidin kuolemien ennakoimattomuus. Turha optimoida ja ennakoida, kun kukaan ei tiedä mitä huominen tuo. Sitkeässähän se kaikki minussa asuu, se ylianalysointi ja ennakointi. Mutta välillä se kaikki katoaa, ja järkiparan varoitushuuto on hetken pelkkää hyttysen ininää.
Ei se uuden minän pintaan nouseminen liity vain tyhmäilyyn, se liittyy myös kaikkeen kauniiseen. Äsken pysähdyin katsomaan auringonlaskua. Taivas loimusi kirkkaan punaisena ja heijasti pilviin upeita kuvioita. Meinasin kaivaa puhelimen esiin ikuistaakseni sen Instaan, mutta tajusin ettei se näytä samalta ruudulla. Joten istuin ja katsoin, kunnes viimeiset punaisen sävyt katosivat. Istun, hengitin ja imin sitä kauneutta. Mietin Peetua, itkin vähän.
Peetu olisi jo viisivuotias. Kova ikävä, ikävä sitä että hän olisi täällä. Ikävä sitä, että maanantai olisi vain päivämäärä, eikä mikään merkkipaalu. Ikävä sitä, että Seelalla olisi täällä isoveli. Ikävä sitä, kun Peetu oli arkinen nimi. "Peetu, lopeta!" "Nyt vauhtia Peetu!" "Rakastan sinua Peetu"
Ja maanantaina Seela on vanhempi.
Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ei ole mennyt näin pitkää ajanjaksoa ilman, että olisin kohdannut kriisin. Äiti kuoli kymmenen kuukautta Peetun jälkeen. Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen tuli ero. Nyt on menty yksitoista kuukautta, eikä mitään isompaa ole tapahtunut.
Kuvailen sitä nykyisin niin, että selviytyminen on ohi. Se aika, jolloin kaadutaan maahan ja yritetään nousta uudelleen seisomaan, se on ohi. Tässä sitä seistään, tähän ollaan selviydytty. Nyt on aika opetella taas kävelemään, opetella elämään ja olemaan onnellinen.
Ja se sujuu hyvin. Välillä horjuttaa, välillä tuntee pakottavan tarpeen tehdä jotain tyhmää, mutta hyvin menee. Minä, piru vie, olen elämääni aika tyytyväinen.
Mutta tänään annan sen kaiken muun iskeä, jos se on iskeäkseen. Seela on maanantaina vanhempi kuin Peetu. Pikkusisko, vanhempi kuin isoveli. Kaksi vuotta, kahdeksan kuukautta ja seitsemäntoista päivää.