tiistai 29. joulukuuta 2015

Pikku puuhastelua ja kokonainen elämä

Viime päivinä ollaan (Jussia lainaten) suoritettu sellaista mukavaa pientä välipäivien puuhastelua, kuten haettu lapsellemme hautapaikka ja noudettu hänen askartelunsa ja varavaatteensa perhepäivähoitajan luota. Sellaista kaikkea, mikä ei ollut suunnitelmissa -ikinä. Ei oo tuntunut kivalta.

Hautapaikka näkyy hoitopaikan ikkunasta, sitä ympäröi kolme koivua ja lähellä kulkee tie, jota pitkin usein lenkillä kuljimme. Ja jota pitkin menee päivittäin useita rekkoja, traktoreita ja "hinasi-autoja". Just hyvä paikka meille kaikille, sitten aikanaan. Tosin sanoinkin Jussille, että kovin montaa uusioperheenjäsentä sinne ei tule mahtumaan, joten tämä elämä taitaa mennä tällä puolisovalinnalla. Sitä paitsi kenekään muun kanssa en edes voisi kuvitella enää elämääni jakavani; me olemme kuitenkin ainoat, jotka tyhjentävästi tunsimme Peetun. Olisi mahdotonta ikinä yrittää jollekulle uudelle selittää Peetu ja olisi sääli kadottaa se kokonainen kuva, joka meillä yhdessä Peetusta on. Toki isovanhemmilla on omansa ja Peetulla oli aivan meistä irrallinen oma piirinsä hoitopaikassa, mikä sekin tuntuu nyt todella arvokkaalta asialta.

Hoitopaikassa käymisen jälkeen kuljimme tuttua reittiä kotiin ja varoittamatta puun takaa hyökkäsi itku. Tunnevyöry oli valtavan voimakas, ensimmäisiä kertoja kun tajuntaani todella jysähti miten perustavalla tavalla arki on muuttunut. Niin monesti sitä samaa tien vartta käveltiin Peetun kanssa hänen selittäessään kaikkea ympärillä näkyvää, niin monesti soitin ovikelloa ja Peetu oli vastassa iloisena. (Joskus tosin sanoi ensimmäisenä "ei, aikaa leikkiä", kun oli hyvät jutut kesken hoitokavereiden kanssa.) Niitä ei tulee enää koskaan. Ei koskaan, ikinä, milloinkaan. Ihan käsittämätön ajatus, joita varmasti on vielä tusinoittain tuloillaan.

Jos menneestä on todella vaikea päästää irti, ei ole kovin paljon helpompaa myöskään luopua suunnitelmista, kuvitelmista ja haaveista. Millainen Peetusta olisi tullut, minkänäköinen, minkätyyppinen, olisiko tykännyt kielistä vai matematiikasta, olisiko ollut luokan pelle, toimitusjohtaja, koti-isä... Miten monesti olisi käyty laivalla, isin kanssa lätkäpelissä ja isä-poika-sählyssä, miten olisivat pikkusiskon kanssa meitä riepotelleet. Jostain kirjasta luin hyvän ajatuksen siitä, miten elämä kaikessa lyhyydessäänkin on ollut kokonainen. Sen sisäistämiseen varmasti menee aikaa, jos sitä ikinä voi hyväksyä. Peetun elämä ei jäänyt kesken, se oli kokonainen. Ja se oli hyvä, siitä olen iloinen. Puuhattiin paljon, matkusteltiin, hulluteltiin. Olen itse ajatellut jotakuinkin niin, että Peetu oli liian uskomaton tullakseen ikinä valmiiksi. Hän on ikuinen arvoitus, ei valmiita vastauksia. Hän voi olla mitä vain.


sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Tiesithän?

Eilisiltana sisältäni kumpusi varoittamatta ajatus, joka tuntuu jatkuneen tänään ja viiltävän todella syvältä; eihän Peetu kaipaa minua missään?

Jussi lohduttautui ensimmäisestä päivästä asti ajatuksella siitä, että tämä suru on meidän surumme ja tuskamme. Peetu ei kaipaa meitä missään, eikä joudu kokemaan tätä. Silloin oli helppo myötäillä, nyt kaipaan itse tuota vahvistusta. Lupaattehan, ettei Peetu ikävöi meitä missään, ei ihmettele missä äiti ja isi on? Lupaattehan?

Niin kauan kuin olen tällaisia asioita ajatellut, minun on ollut vaikea uskoa siihen, että olisi olemassa jonkinlainen jumala. Peetua tai pikkusiskoaan ei ole kastettu ja itsekin erosin kirkosta muutama vuosi sitten. En vain voi uskoa, että olisimme kuoltuamme muuta kuin poissa, tyhjää, ei-olemassa. Olisi hurjan lohduttava ajatus, että tapaan Peetun vielä jonain päivänä. Mutta toisaalta minulle se tarkottaisi sitä, että hän on nyt jossain, missä minä en ole.

Tällaisten ajatusten läpikäyminen varmasti palvelee jotain tarkoitusta, mutta ne ovat musertavia. Olin Peetun äiti, huolehdin syömisistä, puhtaudesta, nukkumisesta, ilosta, murheesta. Mistä nyt huolehdin? Miten voin huolehtia, kun ei ole edes hautapaikkaa vielä? En voi sanoa, että Peetu vei palan sydämestäni, koska siellä se on tallessa Peetuineen päivineen, ikuisesti. Mutta elämästäni se pikkujätkä lohkaisi mennessään leijonanosan. Jonkinlaista tyhjän sylin tuntua tässä on, perhedynamiikka on mullistunut kamalalla tavalla. Ehdin jo tottua nelihenkiseen perheeseen, nyt kaipaan sitä. Tuntuu kuin emme olisi kokonainen porukka. Mahdammeko koskaan enää ollakaan.

Tämä kamala tyhjyys ja vajavuus jalostuu vielä itkettävämmäksi ajatukseksi; tiesihän Peetu, miten häntä rakastimme? Joka ilta sen hänelle kerroimme, ja monesti päivän aikana muutenkin. Mutta silti, lupaatteko että tiesi? Ettei lähtenyt siksi, että kuvitteli pikkusiskon olevan tärkeämpi? Syyllisyys saa kolmannen ulottuvuuden; miten me voimme jatkaa täällä elämäämme ilman Peetua, millä oikeudella vielä joskus nauttia siitä?



Voi kulta, rakkaus olisi riittänyt teille molemmille! Teistä olisi tullut mahtava parivaljakko, odotit jo niin kovin että pääset siskon kanssa puuhaamaan. Tiesithän miten tärkeä olit? Miten me sinua rakastimme, ja tulemme aina rakastamaan? Ethän murehdi meitä? Seilaa vain Kaapon ja Villen kanssa rakas, älä meitä mieti.


lauantai 26. joulukuuta 2015

Tunneskaala

Toistaiseksi mun suruni on ollut kovin yksipuolista ja tylsää. Siinä missä Jussi (Peetun ja pikkusiskonsa isi, hän jonka kanssa olen jakanut elämäni 11 vuotta) on saanut kunnollisia vihan ja katkeruuden puuskia, mä olen liikkunut vain surussa, pohjattomassa ikävässä ja syyllisyydessä. 

Syyllisyys on monitahoista. Ensinnä se liittyy Peetun viimeiseen vuorokauteen ja siihen, miten mun olisi pitänyt tajuta ettei kyse ole vatsataudista. Moni on minua lohduttanut, etteivät itsekään olisi oivaltaneet eikä sairaalassakaan hänen tilaansa olisi noroa kummoisempana hoidettu. Ei auta, päässäni hakkaa ajoittain moukarin lailla yksi ainoa ajatus: "mun olisi pitänyt tajuta". Kuulemma vain minä itse voin vapauttaa itseni syyllisyydestä. En ole ikinä osannut olla kovin armollinen itselleni, joten tämä on melko veemäinen totuus.

Toisekseen koen syyllisyyttä siitä, etten osaa surra oikein. Miksen itke enempää? Miksi kykenen syömään, nukkumaan ja toimimaan kuten normaali ihminen? Vaikka suru painaa hartioitani kasaan ja ikävä puristaa, olen toistaiseksi kyennyt jatkamaan elämää hämmästyttävän normaalisti. Miksi minua ei ole viety pilleripöllyssä pyöreään huoneeseen romahdettuani lähikaupan pikkukärryt nähdessäni? (Se muuten oli surkea hetki, Peetu niitä niin polleana lykki ja asetteli huolellisesti jonoon lähtiessämme.) Miksi muut tuntuvat ympärilläni itkevän enemmän? Kuulemma minäkin tulen jonain päivänä luhistumaan täysin ja menettämään toimintakykyni ja yöuneni. Onks pakko jos ei taho? Voisinko saada surra muulla tavoin ja silti sanoa surreeni? Suurimpia murheitani tuntuu olevan surra oikein ja koen voimistuvaa syyllisyyttä siitä, etten tunnu osaavan. 

Suru on tunteista epäkonkreettisin. Syyllisyys pulpahtaa pintaan ajoittain ja vie muut ajatukset taustalle, kunnes helpottaa otettaan hiukan. Ikävä aaltoilee laakeana maininkina koko ajan, välillä vihlaisee terävämpänä jonkin konkreettisen muiston edessä. Mutta suru vain on. Se on vähän niin kuin se vihreä salaatti, jolle rakennetaan varsinainen annos. Tai se valkoinen sisustus, jota piristetään muutamalla väriläikällä. Se on koko ajan läsnä, vaikka naurahtaisin tai nukkuisin. Se näkyy peilistä, suupielet ovat painuneet puoli senttiä alaspäin ja perusilme on muuttunut. Kaupassa peilin ohi kulkiessani en meinannut tuntea itseäni, näytin niin väsyneeltä nukkumisesta huolimatta. 

Jollain tasolla kiehtoutuneena seuraan sivusta tätä mielen ja kropan kamppailua. Tuntuu, että mieli paiskii hommia täysillä kierroksilla. Illalla olen aivan loppu, lenkillä hengästyn paljon entistä helpommin. Syömisestä huolimatta painoa on tippunut viikossa kolme kiloa. Näen unia Peetusta, unia joissa hän on kuollut ja toisinaan ei sittenkään ole. Herään kuitenkin aina tähän todellisuuteen suoraan, en ole kertaakaan vielä havahtunut ja luullut kaiken olleen unta, edes sekunnin murto-osaa. Pelottaa, mitä tämä mielen ja fysiikan yhdistelmä vielä minulle kehittää, kuinka hurjaksi tämä vuoristorata yltyy ennen kuin tulee perille. Tai tuleeko koskaan, tuskinpa. 



Päällimmäinen kuitenkin on ikävä. Pohjaton, lohduton, raastava. Vain henkäys sitten kaikki oli niin tuttua; miten käsi sujautetaan hihaan, miltä Peetun nauru kuulosti, miltä tuntui posken iho ja miten juosta tömisti rynnätessään hakemaan jotain lelua kesken leikin ("otota hetki, palan pian"). Tunnen sen kaiken lipuvan kauemmas, ja vaikka se toisaalta huojentaa, se myös pelottaa. Enkö enää kuukauden kuluttua muista? Haluan muistaa! En haluakaan, se sattuu liikaa. Haluan sittenkin, ikuisesti. Ja tulen muistamaankin. Vaikka se on kipeää, koitamme viljellä jatkuvasti Peetun sanontoja ("anteesi tahallaan"), jotta ne jäävät elämään.

Henkeäsalpaava kaipaus, fyysinen oikein. Miten ikinä voin selvitä ilman sitä märkää iltasuukkoa ja pulleita käsivarsia kaulan ympärillä? Mitä kaikkea tämä tunnemyrsky kuukausien aikana naamalleni työntääkään, tämä ikävä on kaikkein lohduttomin ja siitä ei kukaan ole luvannut minun voivan itseäni vapauttaa. Enkä taida tahtoakaan. 

perjantai 25. joulukuuta 2015

Tähän asti tapahtunutta

Päivä numero kahdeksan. Tänään sain vihdoin aikaiseksi sen, mitä olen suunnitellut päivästä numero nolla alkaen; perustin tämän blogin.

Aloitetaan alusta.

Peetu syntyi aprillipäivänä 2013 ja oli alusta asti maailmamme keskipiste. Vuosien varrella hänestä kehittyi maailman kaunein, hauskin, iloisin ja kiltein jätkä. Nappisilmä, joka omatoimisesti keräsi lelunsa ennen seuraavan leikin aloittamista (noh, ainakin joskus). Oppi vaivatta potalle, lopulta myös polleana pissaamaan kaaressa pönttöön (ehkä vähän seinillekin), söi itse (ainakin jos ruoka oli hyvää), luki paljon, nukahti omaan sänkyynsä ja nukkui kuin tukki, hurmasi kaikki minne tahansa menikään. Kiukutteli toki, kokeili omia ja muiden rajoja, mutta sen jälkeen teki jotain niin suloista, ettei hänelle voinut kiukutella. Ehti neljä kuukautta olla ylpeä isoveli (joskin välillä vähän piti siskoa muksaista).

Viikko sitten Peetu sairastui vatsatautiin, tai niin me luulimme. Torstaiaamuna hän nukahti olohuoneen sohvalle ja ajattelimme taudin vihdoin helpottavan. Kaksi tuntia myöhemmin, kun menin häntä herättämään, Peetu oli lähtenyt luotamme. Elämäni kamalin hetki, tiesin heti ettei mitään ollut tehtävissä. Poliisien haastattelun ja muun pakollisen jälkeen Peetu vietiin Muumi-peittoonsa peiteltynä sairaalaan, jossa hyvästelimme hänet ja lempilelunsa Ville Viikingin. Poski poskea vasten nuo kaksi jatkoivat matkaansa jonnekin, jonne me emme pääse. Peetun ehdoton lempiohjelma oli Kaapo. Suosikkijaksossa Kaapo laulaa "Seilaan seilaan, kulkuri merten oon. Seilaan seilaan, liity Kaapon laivastoon". Siellä ne nyt seilaavat; Peetu, Ville ja Kaapo. Eikä nakeista, pillimehusta tai suklaakekseistä ole puutetta.

Siitä alkoi päivä numero nolla. Nyt ollaan päivässä numero kahdeksan, enkä oikein tiedä miten tähän on päädytty. Olemme saaneet lukemattoman määrän apua ja tukea, kanssamme suremaan jäivät Peetun ystävät, hoitotäti ja isovanhemmat, kaikki häntä kovasti rakastivat. Pienen helpotuksen suunnattomaan suruumme toi se, että saimme heti seuraavana päivänä tietää kuolinsyyn. Peetulla oli synnynnäinen epämuodostuma suolessa, jonka ympärille oli kehittynyt kiertymä ja laaja kuolio. En tiedä, milloin pääsen syyllisyydestä eroon; olisihan minun pitänyt äidinvaistollani tajuta, ettei kyseessä ole vatsatauti.

Lukuisten kukkien ja viestien lisäksi olemme saaneet asiantuntija-apua muutamalta taholta ja ehtineet vertaistukiryhmäänkin. Suurin lohtu luonnollisesti on Peetun nelikuinen pikkusisko, joka pitää elämässä kiinni vaikka väkisin. Toivon, että myös tästä blogista tulee henkireikä ja jotain, mikä toivottavasti jälkikäteen näyttäytyy selviytysmistarinana.

Peetu oli valoisa persoona, joka kuittasi hurjankinnäköiset kolhut toteamalla "kohta helpottaa". Ei varmastikaan kohta, mutta jospa jonain päivänä.