Muistopäivä

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänään Peetu, meidän vertaisemme ja heidän lapsensa ovat ajankohtaisia. Meille he ovat sitä joka päivä; meille ja teille, jotka luette tätäkin blogia. Läheisillemme. Kuolleiden lasten muistopäivästä alkaa tulla tärkeä osa vuotta.

Se on vuoden ensimmäinen päivä, kun pimeä on pidempi kuin valoisa aika päivästä.

Meidän päivämme on aika tavallinen kuolleen lapsen perheen päivä; aamupalaa, siivousta, päiväunia, kiukkuhetkiä, Pikku Kakkosta. Aamulla käytiin lääkärissä, koska Seela ei ollut oma itsensä vaan itkuisa, jäykkä ja vaisu. Syynä oli ilmeisesti niskajumi ja särkylääkkeen jälkeen tuttu touhottaja on palannut. Jos minulla ei olisi kuollutta lasta, olisin varmasti vain antanut särkylääkkeen ja jatkanut hommiani. Mutta koska minulla on Peetu, kiikutin Seelan lääkäriin empimättä ja katumatta.

Illemmalla saan vieraaksi Rasmuksen ja Roopen äidin. Käydään Peetun haudalla ja kuolleiden lasten muistohetkessä sytyttämässä kynttilät pojillemme. Jos itketäänkin, niin varmasti myös nauretaan. Olen onnellinen, että Hanna on tullut elämääni, hänestä on viimeistään kuluneen kesän aikana tullut korvaamaton.

Ja huomenna on taas tavallinen päivä, mutta minulle, Hannalle ja tuhansille muille sekin on kuolleiden lasten muistopäivä.


Rakas Peetuni. Niin kauan kuin äidistä ääntä lähtee, äiti kertoo kaikille miten kiltti, hauska, hurmaava, avulias ja kaunis poika sinä olit. Niin kauan kuin äiti voi kävellä, sinä kuljet äidin mukana. Kiitos, kun toteutit suurimman unelmani: teit minusta äidin. Opetit minulle niin paljon; syntymälläsi, elämälläsi ja kuolemallasi. Niin kauan kuin äiti hengittää, äiti rakastaa sinua. Niin kauan kuin äiti on olemassa, äidillä on sinua ikävä.