sunnuntai 13.05.2018
Äidin pahin pelko toteutui Teijan kohdalla, kun hän meni herättelemään vatsaoireista kärsinyttä 2,5-vuotiasta Peetu-poikaansa, eikä tämä herännyt. Menetystä seuranneina vuosina hän sai huomata, ettei lapsensa haudanneen äidin suru ole aina sellaista kuin elokuvissa.
Äidinrakkaus ei lopu lapsen kuolemaan, tietää esikoisensa kaksi vuotta sitten hautaan saattanut Teija.
Peetu menehtyi synnynnäisen epämuodostuman aiheuttamaan suolistokuolioon, jota äiti luuli pelkäksi vatsataudiksi.
Avain traumaattisesta menetyksestä selviytymiseen liittyy Teijan mielestä kykyyn olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä on ollut, mitä edelleen on ja mitä voi vielä olla.
Äiti istui puistonpenkillä ja katseli, miten pieni pellavapää keksi touhun toisensa perään venyttäessään viime hetkiä pihaleikeissä, ennen paluuta kotiin ja iltapuurolle. Vatsassa potki pikkusisko, joka voisi syntyä vaikka jo seuraavana yönä. Vierellä istui elämän mies, jonka kanssa takana oli jo 11 yhteistä vuotta. Viipyilevä elokuun aurinko lämmitti. Ilmassa tuoksui edelleen kesä, ei vielä syksy.
Teija oli ehkä onnellisempi kuin koskaan.
Hän katseli puiston viereisiä rivitaloja sillä silmällä. Ehkä joku niistä olisi jonain päivänä kasvavan perheen koti. Toisella puolella kasvoi metsää, jossa veikan ja siskon kelpaisi temmeltää
Nyt kolme vuotta myöhemmin Teija asuu tuon metsän vieressä, kahdestaan sen tytön kanssa, joka tuolloin vasta odotti syntymäänsä.
Poika ja mies ovat poissa. Miestä hän edelleen näkee. Mutta sitä pellavapäätä ei enää koskaan.
Viimeiset unet
Sen piti olla vain raju oksennustauti.
Aamuyöllä Peetu alkoi valitella vatsaansa. Näki, että häneen todella sattui. Teija soitti sairaalaan ja sai ohjeet: Seuraile vointia, jos epäilyttää, tuo tänne. Todennäköisesti kyse on vatsakrampeista, jotka johtuvat noroviruksesta, jota on nyt paljon liikkeellä.
Teija otti Peetun syliin, johon tämä rauhoittui. Parin tunnin päästä alkoi oksentelu.
- Ajattelin, että kivut helpottivat, oksentelu alkoi - tätähän tämä nyt on, hän kertaa.
Oksentelu jatkui koko päivän, mutta viimein vaikean vuorokauden jälkeisenä aamuna vaikutti siltä, että tauti hellittää. Peetulla oli kova jano, ja hän joi paljon vettä. Sitten nukahti sohvalle. Äiti huokaisi helpotuksesta: paraneminen alkaa.
Isä lähti hierojalle. Teija meni imettämään nelikuista Seela-vauvaa, joka oli veljensä nukahdettua herännyt omilta päiväuniltaan. Seelan syödessä Teija kuuli, miten olohuoneesta kantautui Peetun ääni: "äiti, äiti..."
Nuku vain, Peetu, äiti on täällä, ei hätää, Teija huikkasi vastaukseksi.
Seelan syötyä äiti ja tytär torkahtivat yhdessä. Kun Teija heräsi, hän katsoi kelloaan ja totesi Peetun nukkuneen kaksi tuntia. Eiköhän olisi jo aika herätä.
Hän silitti Peetun poskea. Se oli kylmä. Hän tarttui pieneen vartaloon vain huomatakseen, että se oli jäykkä.
- Tajusin heti, ettei mitään ole tehtävissä.
- Huusin, että Peetu on kuollut.
Syyllisyyspeikko syntyy
Teijasta tuntuu, kuin hän olisi seurannut siitä hetkestä käynnistynyttä tapahtumaketjua sivustakatsojana - ja hyvin uteliaana sellaisena. Mitähän nyt tapahtuu? Mitähän ensihoitajat tekevät, entä poliisi? Onpa jännää.
Äiti saateltiin pihalle, isä jäi yläkertaan. Poliisi kuulusteli molempia. Teija muistaa, miten viranomaisen pokerinaama petti vain hetkeksi vakuuttaessa, että "me ei tehty sille mitään."
Syvimmin mieleen on syöpynyt kuva pihalla istuvasta, päätä käsissään pitelevästä, itkevästä ensihoitajasta.
Joitakin tunteja myöhemmin Teija istui Turun yliopistollisen sairaalan käytävällä ympärillään omaisia ja sairaalapastori. Hän ei pystynyt katsomaan muualle kuin lattiaan. Hän sai ajatuksen, jonka sanoi ääneen: "Anteeksi".
- Äitini kysyi, minkä takia pyydät anteeksi. Vastasin, että siksi, kun en pystynyt pitämään sitä lasta hengissä.
Kuolinsyy selvisi
Sairaalassa selkään hypännyt "syyllisyyspeikko" roikkuu mukana yhä, sentään yleensä hieman kevyempänä versiona.
- En ole siitä kaverista vielä kokonaan eroon päässyt, Teija myöntää.
Onneksi kuolinsyy kerrottiin perheelle vielä alkushokin aikana. Peetun "vatsatauti" olikin ollut synnynnäisen epämuodostuman, Meckelin divertikkelin aiheuttama suolen kiertymä ja siitä johtunut kuolio. Nykyään hän tietää, että samanlainen epämuodostuma on noin joka sadannella ihmisellä, ja se on yleensä täysin oireeton. Oireillessaan kiertymä taas tekee niin kipeää, että ihminen hakeutuu yleensä äkkiä sairaalaan.
- Jostain syystä Peetulla ne kivut hellittivät, Teija sanoo.
- Se, että kiertymä johtaa kuolemaan, on ääriharvinaista.
Jos Peetu olisi viety sairaalaan heti oireiden alettua, hänet olisi ehkä voitu pelastaa. Siinä vaiheessa, kun hän nukahti sohvalle - tuskin enää.
"Olisi pitänyt tajuta" soi silti toisinaan vieläkin Teijan päässä. Olisi pitänyt, jonkun mystisen äidinvaiston olisi pitänyt hälyttää, ettei kyse ollut mistään tavallisesta vatsataudista.
Siitä tuli syyllisyyspeikon ensimmäinen pää. Kohta niitä kasvoi kaksi lisää.
Väärin sureva äiti
Miksi en itke enempää? Ihan kuin kaikki muut itkisivät enemmän kuin minä, kuolleen lapsen äiti.
Syyllisyys sai toisen olomuodon, kun Teija koki, ettei hän surrut tarpeeksi - tai ainakaan oikein.
Hän söi, nukkui, siivosi, kävi suihkussa ja kaupassa, näki siellä pienet lasten ostoskärryt, ne samat, joita Peetulla oli tapana lykkiä niin pontevasti, eikä romahtanut kuraiselle lattialle uikuttamaan tuskaansa. Hän ei ollut sellainen kärsivä äidinraato kuin kohtalotoverit elokuvissa.
- Sittemmin yksi ystävä on tosin kertonut, että nähdessään minut Peetun kuoleman jälkeen hän ymmärsi mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että ihmisestä on pelkkä kuori jäljellä, Teija kertoo.
Syyllisyyteen kasvoi kolmas haara, kun ilo yritti palata Teijan arkeen. Jos typerä vitsi sai naurun karkaamaan suusta, peikko kivahti heti: Miten kehtaat? Peetu on kuollut, etkä saisi ajatellakaan muuta.
Joskus hautakiveltä lähtiessä Teijaa kalvoi inhottava tunne, kuin hän kääntäisi Peetulle selkänsä.
Vertaistukiryhmissä hän kadehti uskovaisia äitejä, jotka puhuivat enkelivauvoista ja siitä, miten jälleennäkemisen hetki vielä koittaa.
- Toisaalta se tuntui kamalalta ajatukselta, että Peetu katselisi meitä jossain ja ajattelisi, että tuolla nuo vain jatkavat elämäänsä ilman minua.
Syövän pelko
Suruaika kului järkeillessä ja järjestellessä. Teija perusti blogin, johon vuodatti kaiken.
Sittemmin Teija on pohtinut reaktiotaan lapsen menetykseen ammattilaisen kanssa. Säntillinen arjen pyörittäminen ja omien ajatusten ylianalysoiminen olivat hänen selviytymiskeinonsa. Tapa turruttaa surun kouraisua, pitää tunne taka-alalla.
Kenties se sai aikaan sen, että suru alkoi oireilla merkillisellä tavalla: hän alkoi pelätä kuolevansa itse.
Esimerkiksi kerran pulkkamäessä Seelan kanssa, kun höpsöttely tuntui ihanan pakottomalta, nauru ja rakkaus oikein kouraisivat vatsanpohjaa, Teija kaivoi kännykkänsä ja googlasi: "vatsasyövän oireet".
- Mun romahdus oli syövän pelko, Teija tietää nyt.
- Mulla on ollut samanlaisia pelkotiloja nuorempana, kun sukulaisia on sairastunut syöpään. Mutta se voimakkuus, millä se tuli, oli uutta. Olin aivan vakuuttunut siitä, että olen kuolemaisillani. Olin sokea sille, että se johtui surusta. Käytin hirveän määrän rahaa yksityislääkäreihin oireideni kanssa, vaikka kaikki yrittivät sanoa, että se on psyykkistä.
"Syöpä" kesti puolisen vuotta, eikä onneksi ole uusiutunut.
"Töissä ja Tinderissä"
Miten ikinä voin selvitä ilman sitä märkää iltasuukkoa ja pulleita käsivarsia kaulan ympärillä, Teija mietti Peetun kuoleman jälkeen.
Nykyään hän hämmästelee sitä, miten onnellinen hän on. Siitäkin huolimatta, että Peetun kuoleman jälkeen parin vuoden sisään sattui lisää kriisejä: oman äidin kuolema ja avioero, joka Teijan mukaan oli hyvä ja oikea päätös - sekä ihan oma tarinansa, ei seuraus esikoisen kuolemasta.
- Töissä ja Tinderissä, hän kiteyttää tämänhetkiset kuulumisensa.
- Terapiassakin tulee juteltua lähinnä sinkkuelämän ongelmista ja siitä, miten viikonlopun treffit sujuivat.
Paljosta on kiittäminen Seelaa. Aina on ollut joku, jonka takia on pakko jaksaa.
Teija haaveilee siitä, mitä hänellä kerran oli: kokonainen perhe. Että vielä jonain päivänä saisi istua sillä puiston penkillä rakkaan rinnalla ja katsella leikkiviä lapsia.
Ikävä puskee pintaan välillä väkisin, välillä Teija järjestää sille aikaa. Kun Seela on isänsä luona, hän saattaa kaivaa esiin Peetun valokuvat, pistää Spotifyn "parkulistan" soimaan ja antaa kyynelten tulla, jos ovat tullakseen.
Kahden lapsen äiti
Niin leikkipuiston muut äidit kuin Tinder-tuttavat saavat nopeasti tietää, että Teija on kahden lapsen äiti, vaikka toinen lapsista kuoli. Hän kertoo toitottavansa sitä jopa koomisuuteen asti.
Teija painottaa, että Peetu eli kokonaisen elämän. Se elämä vain sattui kestämään 2 vuotta, 8 kuukautta ja 16 päivää.
Peetun muisto, suru ja ikävä eivät kuole koskaan. Kuitenkaan hän ei loppuelämäänsä aio kantaa surupukua. Peetukaan ei olisi sitä halunnut.
Teija kertoo terapeutin todenneen, että usein niitä jotka selviytyvät niinkin suuresta kriisistä kuin oman lapsen kuolemasta, yhdistää erityisesti yksi piirre: kyky keskittyä kiitollisuuden tunteeseen.
- Peetu oli liian ihmeellinen siihen, että antaisin hänen jättää jälkeensä vain surua, vihaa ja katkeruutta. Peetu ei elänyt sen takia, että kaikki alkaisi mennä päin helvettiä. Olen kiitollinen Peetulle, joka toteutti suurimman unelmani: Hän teki minusta äidin.
Teija esiintyy tässä jutussa omasta pyynnöstään pelkällä etunimellä. Jutussa on hyödynnetty haastattelun lisäksi Teijan blogia "Kohta helpottaa". Nimensä blogi on saanut yhdestä Peetun lempisanonnasta.
HILKKA TIIRO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti