Kun sinä seisot yksin kynttilämeren rannalla
ja kysyt
onko sielläkin valo ja
kaikki hyvin,
minä tuulen vähän.
Sen verran, että laitat kätesi suojaksi
unohdat ottaa kyyneleet kiinni
ja äkkiä liekki on ikävän iho,
itku hetkessä nouseva vesi
ja minä tuulen vielä vähän.
Sen verran, että silitän sinua sisältä
ja sanon
on.
(Hanna Lind)
Tässä runossa on niin hienosti tavoitettu tuo surun hetki, aina uudestaan palaava kipu, ja myös sitä seuraava lohtu. Kauniisti kirjoitettu. <3 Niina
VastaaPoistaMinunkin mielestäni ihan hirveän kauniisti kirjoitettu. ❤️
Poista