perjantai 5. kesäkuuta 2020

#MayWeAllHeal

 #MayWeAllHeal on sveitsiläisen terapeutin ja lapsensa menettäneen äidin Nathalie Himmelrichin alullepanema projekti, jossa sanoitetaan elämää menetyksen jälkeen. Toukokuussa jokaisella päivällä on oma teemansa, jota voi halutessaan pohtia ja josta kirjoittaa, joko itselleen tai sosiaaliseen mediaan. Osallistuin nyt projektiin Käpy ry:n vertaistukiryhmässä Facebookissa ensimmäistä kertaa. Monen teeman kohdalla tuntui aluksi, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mutta lopulta sanat löytyivät helposti. Oli puhdistavaa ottaa joka päivä pieni hetki aikaa teeman miettimiseen.

On myös sanottava, että olen helpottunut, kun toukokuu on ohitse. Minulla on tapa olla vähän jääräpäinen tällaisissa asioissa ja alkaa suorittaa sellaistakin, mitä en välttämättä juuri sillä hetkellä jaksaisi. En tiedä kumpi teki tepposet; viime kirjoituksessa mainitsemani uusi kesä ilman Peetua vai tähän projektiin liittyvä pohdinta, mutta oloni on ollut hieman väsähtänyt, kaihomielisempi. Teki kuitenkin hyvää teemoja pohtiessaan huomata, miten kauas ollaan jo tultu, mitkä ovat pähkinänkuoressa olleet omat keinoni eteenpäin ja tehdä suunnitelmaa siitä, miten jatkan loppumatkani.

Kokosin tähän kaikki nuo projektiin liittyvät kirjoitukset. Peräkkäin luettuina ne näyttäytyvät minulle vähän turhan ylevinä ja hieman siirappisina, mutta haluan ne kuitenkin laittaa muistiin tänne. Sen suuremmitta analyyseitta, mennään asiaan:

Päivä 1: Alku
Epäusko, kaaos, ei kyyneleitä, vain syvä järkytys. "Minun olisi pitänyt tajuta." Viimeiset hyvästit, viimeinen suukko, ensimmäiset askeleet ilman sinua. Osanottojen vyöry, kaikkien yhteinen järkytys. Syötä vauva, koita nukkua, älä lamaannu. Miten tästä selviän?

Päivä 2: Elämä ja kuolema
Miten pienestä kaikki onkaan kiinni? Yhdessä hetkessä kuraiset saappaat eteisessä ovat vain arkinen askare, seuraavana aamuna viiltävän kipeä muisto. Elämä ja kuolema kuuluvat yhteen tiukasti, ei ole toista ilman toista. Minun elämäni jatkui, sinun päättyi ja se nyt meni niin. Sinun kuolemasi ja minun loppuelämäni kietoutuvat yhteen. Koska sinä kuolit, minä elän erilaisen elämän, kunnioittaen ja rakastaen.

Päivä 3: Vastuu
Aluksi sana oli musertava. Koin pitkään, hetkittäin edelleen, olleeni vastuussa kuolemastasi. Millainen äiti ei tajua lapsen olevan kuolemaisillaan? Syyllisyys painoi henkisesti kasaan. Ikävä on pyöristynyt kauniiksi ja lämpimäksi, vaikka välillä vihlaiseekin, suru on jättänyt jälkensä mutta pysyy suurimmaksi osaksi piilossaan. Mutta syyllisyys, vastuu, se sattuu edelleen yhtä paljon kuin alussa, silloin kun päättää tulla käymään. En saa sitä kauniiksi, vaikka olen oppinut sietämään sitä.

Kauniimpi, kunniakkaampi vastuu on elää elämäni niin, että sinut muistetaan. Sinä et syntynyt, jotta minun elämäni olisi mustanpuhuva ja katkera. Sinä toteutit suurimman toiveeni, tulla äidiksi, ja sinun kuolemasi opetti minulle valtavasti. Minun vastuullani on, ettei sinun muistosi ole muisto kuolemasta ja kivusta, vaan naurusta ja ilosta. Lisäksi vastuullani on, että pikkusiskosi oppii tuntemaan sinut ja muistaa sinua silloinkin, kun minua ei enää ole.

Päivä 4: Minä-Sinä
Yötä mukaillen; minä sinut tein, mutta sinä minut loit. Me oltiin ihanparhaat äiti ja poika, opittiin toisiltamme ja toisistamme. Eräs rakas ystävä ja vertainen on kertonut, että poikalasten dna:n pystyy erottamaan äidin dna:sta raskauden jälkeen loputtomiin. Sinä pysyt minussa.

Päivä 5: Odottamattomia menetyksiä
Sinun menetyksesi oli odottamaton; kaipa kaikkien lasten kuolema on. Vaikka se mahdollisuus kävi mielessäni niin monta kertaa, en ollut mitenkään valmistautunut siihen, että herätellessäni sinua "vatsataudin" jäljiltä koskisinkin kylmää poskea. Saan siitä silti lohtua, etten osannut odottaa kuolemaa; minun ei tarvinnut valmistaa sinua siihen, me saimme elää jokaisen päivän loppuun asti ilman pelkoa.

En heti tajunnut, miten paljon menetin. Olit kuollessasi kaksivuotias, mutta minä menetin myös kolmevuotiaan, eskarilaisen, koululaisen, teinin, tulevaisuuden ammattisi, sinun oman perheesi, valintasi, virheesi ja luonteesi. Tai sinähän sen kaiken menetit, mutta et tunne siitä kipua. Minä, koko maailma, me menetimme kaiken sen hyvän, mitä sinulla oli annettavanasi, ja se sattuu joka päivä.

Päivä 6: Odottamattomia hyviä juttuja
Aina kun mietin, mitä hyvää kuolemastasi seurasi, on siihen pakko sanoa ääneen itsestäänselvyys; minkä tahansa vaihtaisin silmänräpäyksessä siihen, että olisit yhä täällä. Se on turhaa, sillä se tosiaan on itsestäänselvyys - ja turhaa, koska mikään ei tuo sinua takaisin; tää nyt meni näin. Ei siis ole syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että koen sinun antaneen minulle jotain myös kuolemallasi.

Ensimmäisenä mieleen tulee kaikki se, mitä itsessäni olen oppinut; siitä miten reagoin, millainen olen, miten muutuin, missä olen vahvempi ja missä heikompi. Toisekseen sinun kuolemasi opetti minut kliseenomaisesti arvostamaan elämää. Mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa; jokainen nauru ja nautinto on lahja, ei itsestäänselvyys. Eihän sitä toki arjessa aina muista, ja useimmiten se elämän arvaamattomuus kääntyy myös suunnattomaksi, kuristavaksi peloksi, mutta silti uskon näkeväni elämän nyt hyvin eri tavalla.

Sinun kuolemasi edesauttoi osaltaan siihen, että perheemme muuttui ja lähdimme omiin suuntiimme isäsi kanssa. Se oli haikeaa, mutta sen myötä koin uudenlaisen vapauden ja huojennuksen, ja lopulta myös löysin rinnalle mitä uskomattomimman ihmisen. Näin olisi toki voinut käydä, vaikka olisit yhä täällä - ja voi miten toivoisinkaan, että olisit; tämä uusi perhe kaipaisi pikkupoikaa, juuri sinua, ihan tosi paljon.

Edellämainitun lisäksi, oikeastaan kaiken sen päällä, on Rasmuksen ja Roopen äiti. En tiedä miten syviin vesiin olisin ajautunut ilman häntä, enkä ikinä olisi tavannut häntä ellet sinä olisi kuollut. Te kolme pientä poikaa annoitte meille toisemme läksiäislahjaksi, ja se lahja on ollut korvaamaton. Kiitos siitä.

Päivä 7: Uusi normaali

Päivästä numero nolla on kulunut jo neljä ja puoli vuotta, siitä kamalasta päivästä, jona sinun elämäsi päättyi ja minun uusi ajanlaskuni alkoi. Näin kaukana lähtöpisteestä elämäni on jo ihan hyvää, vaikka oma maailmani onkin mullistunut sen jälkeen useampaan kertaan niin hyvässä kuin pahassa.

Uutta normaalia on se, että olen vähän hauras. Pelkään enemmän, luotan vähemmän. Uutta normaalia on, että tiettyihin aikoihin vuodesta (ja satunnaisesti muutenkin) maailmasta katoavat kaikki värit ja piiloudun muurin taakse, muistoihin. Normaalia on käydä haudalla ja taputtaa kiveä lähtiessä, normaalia on elää menettäen aina jotain uutta; nyt korona-aikaan menetin etäeskarilaisen, ensi syksynä menetän koululaisen, kun muutimme tänne uuteen kotiin, menetin sinut silloinkin. Uutta normaalia on ikävä, mutta myös voimistuva, lohdullinen tunne siitä, että kipu on hellittänyt ja jäljellä on vain ikuinen rakkaus. Normaalia sekin, että välillä kipu palaa ja puskee kyyneleet silmistä, tuikkaa oikein kunnolla sydämestä, varoittamatta.

Päivä 8: Äiti
Se oli viimeinen sana jonka sanoit. Sieltä sohvalta, kun olit nukahtamassa; hetkeksi, luulin, mutta hetki olikin ikuisuus. Elämässäni kaikkein kiitollisin olen siitä, että ärsyttävyyteen asti kuulen tuota sanaa edelleen, kesken etäkokouksen, keskellä yötä, miljoona kertaa päivässä pikkusiskosi suusta. Kun minulta kysytään montako lasta minulla on, vastaan nykyisin "1-4, katsantokannasta riippuen". Kotona on yksi, jonka olen itse maailmaan saattanut ja lisäksi kaksi, jotka ovat tulleet bonuksena elämään. Ja sitten yksi, jota syliini ikuisesti kaipaan.

Äitiys on niin valtavan monimuotoista. On äitejä, joiden syli on tyhjä. On sellaisia, jotka eivät koskaan saaneet suurinta toivettaan täyttymään vaikka ovat äideiksi luotuja. On sellaisia, jotka ovat äitejä toisten äitien lapsille. On äitejä, jotka käyvät lastensa haudoilla. On sellaisia kuin minä; lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi ja samalla äiti, jota huudetaan pyyhkimään pylly. Ne roolit vuorottelevat hetkestä toiseen, ja näin äitienpäivän alla kaikki menevät sekamelskaa. Ja äitienpäivän aamuna muistan omaa äitiäni, mummoani ja mammaani, ja niitä kaikkia äitejä, jotka ovat äitejä ilman äitienpäiväsuukkoa.

Päivä 9: Sydämessäni

Sydämessäni leijailevat rinnakkain ikävä, rakkaus, muistot ja pelko. Sinä asut siellä. Ei siitä puutu palasta; siellä se sinunkin palasesi on, kauniina, lämpimänä, välillä niin särkevänä. Sinne on talletettu koko sinun elämäsi, ensimmäisestä itkusta viimeiseen. Vaikka sitä välillä kivistää, se on vahva sydän. Ja sinä asut siellä.

Päivä 10: Ymmärtäminen
Kuolemasi jälkeen olen ymmärtänyt paljon asioita. Sen, miten kaikki surevat omilla tavoillaan. Sen, että olen kykenevä selviytymään pahimmankin myrskyn läpi, purjeet ehkä riekaleina, vene lommoilla, mutta koossa silti. Olen ymmärtänyt, miten pienestä elämä on kiinni ja miten jokaisesta päivästä voi olla kiitollinen. Ymmärrän niitä, jotka hukkaavat itsensä kipuun ja eivät pääse sen myrskyn läpi. Ymmärrän niitä, joiden on ollut vaikea puhua kanssani, ja kunnioitan niitä, jotka ovat tehneet sen silti. Ymmärränkö sinun kuolemasi? Ymmärränhän minä senkin; se oli julmaa sattumaa. Ymmärrykseni kyllä riittää, vaikkei se kipua olekaan koskaan poistanut.

Päivä 11: Muistoesine
Sinusta jäi paljon esineitä; vaatteita, kirjoja, leluja, askarteluja, valokuvia, synttärikortteja, osanottokortteja... Olen onnekas, että sain tuntea sinut niin kauan, että muistoesineitä tuli paljon. Vauva-ajan esineet eivät juuri kosketa minua, loppuajan suosikkilelut kyllä. Erityisesti tämä auto.

Silloin viimeisenä päivänäsi, kun luulimme sinun makaavan vatsataudista heikkona sohvalla, mummi kävi pudottamassa sen postiluukusta. Olit muissa maailmoissa unen ja valveen (nyt tiedän, että todellisuudessa kuoleman ja elämän) rajamailla, mutta tätä autoa puristit kädessäsi. Sattuu ajatella sitä, siksi valitsin tämän tähän; niitä kipeimpiäkin kohtia pitää välillä vähän kosketella, silloin tuntuu että siitä olisi vain hetki, kun olit vielä täällä.

 

Päivä 12: Kauneus
Sinä kuolit kotona, mutta matkustimme viimeisen matkan yhdessä sairaalaan ambulanssissa. Saavuttuamme sinne sinut tutki lääkäri, mitä empaattisin ja asiantuntevin ihminen, jonka kanssa pidimme yhteyttä ensimmäisinä viikkoina. Yhden puhelun päätteeksi hän sanoi haluavansa sanoa vielä, että sinä olit todella kaunis lapsi. Hän oli nähnyt sinut vain kuolleena, kun kaikki se nauru ja hellyys oli kadonnut ja silti, silti hän oli sitä mieltä. Ja oikeassahan hän oli; kuoltuasikin sinä oli kaunis. Kaikkien äitien mielestä heidän lapsensa ovat maailman kauneimpia; he ovat kaikki oikeassa. Mutta minä olen vähän oikeammassa kuin muut.

Kuolemasi jälkeen olen oppinut pysähtymään kauneuden äärelle uudella tavalla. Näen yksityiskohtia, otan hetken aikaa ihailla maisemia. Kaunista on ollut myös se tuki, jota olen kuoltuasi saanut. Kaunis oli se hetki, kun tuntematon ihminen pysäytti minut kirpputorilla, kysyi olenko Peetun äiti ja kyynelten läpi kertoi lukevansa blogiani.

Pikkusiskosi on kaunis, välillä hänellä on sinun ilmeesi tai käheä naurusi (tai mummon velmuilme). Kaipaan ihan kamalasti sitä, etten saanut nähdä miten kauniiksi sinä olisit tullut, niin ulkoa kuin ennen kaikkea sisältäkin.

Päivä 13: Luonto
Ennen sinun syntymääsi kävin kyllä lenkillä, suorittamassa. Olen aina pitänyt maisemista, luonnonilmiöistä ja vuodenaikojen vaihtumisesta, rakastanut merta. Mutta en ole kokenut olevani luontoihminen, olen ollut siihen liian mukavuudenhaluinen. Sinun synnyttyäsi keskellä kauneinta kevättä minä kävelin, kävelin ja kävelin. Työnsin vaunuja, huomasin jokaikisen heräävän luonnon merkin, katselin sinua ja mietin miten onnekas olen. En edes muista miten väsynyt olin, muistan vain puhkeavat lehdet, ensimmäiset kukat, lämpenevän ilman ja sinut siinä vaunuissa.

Sinun kanssasi käytiin ulkona joka päivä, säässä kuin säässä. Vaunulenkit vaihtuivat hiekkalaatikkoleikkeihin, säässä kuin säässä. Kaikki vuodenkierrot kaksi ja puoli kertaa. Sinä heittelemässä kiviä hiekkarannassa kesäkuumalla. Sinä hyppimässä lehtikasassa. Sinä tekemässä lumienkeliä. Sinä poimimassa ensimmäisen leskenlehden.

Sitten sinä kuolit pimeimpään vuodenaikaan, ja taas minä kävelin, kävelin ja kävelin. Kylmässä viimassa, pimeässä räntäsateessa, itkin kaulahuivin suojassa ja kyyneleet jäätyivät poskiin. Kävelin ohi kaikkien meidän yhteisten paikkojen, muistelin muistoja ja itkin itkuja. Lopulta tuli taas kevät, kaikki se vihreä räjähti yhtäkkiä ympärille. Se sattui ihan kamalan paljon.

Sinä opetit minut rakastamaan luontoa, näkemään yksityiskohdat, haistelemaan metsää. Vihreä väri keväisin on ollut kirkkaampi syntymäsi jälkeen, näen paljon enemmän kauniita kiviä maassa ja lenkillä katson enemmän ympärilleni. Kiitos siitä, kultaseni.

Päivä 14: Jos vain...
Juuri eilen ystäväni kysyi "Mitä sanoisit itsellesi viisi vuotta sitten?". Ainoa asia, mitä tuli mieleen oli "Kun vähänkin epäilyttää, vie se sairaalaan. Ja kaikki muuttuu kyllä hyväksi, koita jaksaa vain". Mietin asiaa pidempäänkin. Vaikka olisin elämässäni voinut tehdä muutaman asian fiksummin, en kadu kuin yhtä ainoaa asiaa; sitä etten vienyt sinua sairaalaan kun oireet alkoivat. Kuolemallasi toit "jos vain"-alkavia lauseita loppuelämäni tarpeiksi. Niistä useiten olen toistellut, että "jos vain saisin edes hetken vielä pitää sinut sylissäni". Voitaisi kuiskutella kuulumisia tai olla ihan hiljaa. Sinä tiesit, että minä rakastin sinua ja rakastan edelleen, mutta kertoisin sen silti vielä kerran. Kertoisin, että minä pärjään kyllä, kertoisin pikkusiskostasi ja uudesta perheestämme. Kertoisin sen, mitä sinulle viimeiseksi sanoin hyvästellessäni sinut siinä sairaalahuoneessa, jossa makasit Muumi-peittoon kapaloituna poski vasten Ville Viikingin poskea; minä en unohda sinua ikinä.

Päivä 15: Oivalluksia
Ensimmäinen ja tärkein oivallus, joka on pisimmälle auttanut kuolemasi jälkeen, tuli kävelylenkillä kevään korvalla, muutama kuukausi kuolemasi jälkeen. Suustani tulivat sanat "Peetu ei kuollut tahallaan". En silloin saanut ajatusta tai lauseita jäsennettyä paremmin, mutta kuukausien varrella ymmärsin mitä olin tarkoittanut. Et sinä kuollut tahallaan, niin vain sattui käymään. Sinä elit hienon elämän, ihan liian lyhyen vain, ja sitten se päättyi. Se, että sinä kuolit ei määrittele sinua. Sinä olit ja olet muutakin kuin kuollut lapsi; iloinen, temperamenttinen, auttavainen ja rakastava pieni nappisilmä. En voi jäädä kiinni siihen, että sinä kuolit; se ei määrittele sinua eikä se voi määritellä minun loppuelämääni. Sinä et syntynyt, jotta asiat alkaisivat mennä päin helvettiä, sinä synnyit toteuttamaan unelmani ja antamaan minulle uskomattoman rakkauden.

Tämän oivalluksen myötä olen ymmärtänyt, miten minä kannan sinut mukanani; palaan katsomaan maailmaa sinun silmin, mitä hienoa ja ihmeellistä joka päivässä on, oli se sitten vaikka roska-auton käynti. Sinun muistosi ei saa olla muisto kivusta ja katkeruudesta, vaan ilosta ja rakkaudesta; se on oivalluksista tärkein ja kannattelevin.

Päivä 16: Ilo
Ensimmäiset puoli vuotta kuolemasi jälkeen kaikki oli tosi ankeaa. Nauroinhan minä toki, pikkusiskosi on niin lystikäs ettei hänelle voi olla nauramatta. Mutta kaikki tuntui vähän pakotetulta ja tosi värittömältä. Sitten ilo alkoi palata, aloin nähdä värejä ja muistaa, mikä kaikki oli edelleen hyvin. Sitten mummo kuoli yllättäen ja kaikki meni taas harmaaksi. Sitten lähdimme isäsi kanssa eri suuntiin. Pian sen jälkeen ilo todella palasi, jonkinlainen vapaus, uusi alku. Sitten tuli tämä uusi perhe ja ilo vain syveni.

Kaikki on silti edelleen kovin huteraa; toisaalta ilo tuntuu nyt kuplivammalta kuin ennen, toisaalta kaikessa on taustasävy. Se taustasävy et ole sinä; sinä olet ilo ja rakkaus. Se taustasävy on kaiken menetetyn paino, tieto siitä että kaikki ilo loppuu aikanaan ja jo seuraavan kulman takana voi vaania suru. Yritän silti iloita siitä huolimatta. Iloita niin kuin sinä opetit; tekemään arjesta juhlaa, näkemään ihmeellisiä asioita joka päivä, nauramaan vähän kovemmin, höpsöttelemään vielä hetken pidempään ja halaamaan vähän kauemmin.

Päivä 17: Elpyminen
Ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana minä odotin. Joka aamu toivoin, että päivä menisi nopeasti, jotta olisi taas seuraava päivä, seuraava viikko, ensi kuu.. Jotta mitä? Odotin ajan kulumista, vaikka ei ollut mitään odotettavaa. Kai se oli sitä, että tiesin ajan pyöristävän kipua hellemmäksi, halusin pikakelata sinne missä ikävä on kaunista.

Nyt kun katson taaksepäin, en oikein hahmota koska heräsin taas henkiin. Sanoisin, että puolisen vuotta oli pimein aika. Sitten tuli niitä muita menetyksiä ja isoja muutoksia, jotka jarruttivat elpymistä ja sekoittuivat toisiinsa elämäni (toivottavasti) vaikeimmaksi ajanjaksoksi. Pari vuotta kuolemasi jälkeen minusta tuntui, että seison taas jaloillani. Kirjoitin silloin, että selviytymisen aika on ohi; se aika kun noustaan hengenveto kerrallaan seisomaan, ensin huterasti, sitten varmemmin. Oli aika opetella kävelemään uudelleen; olemaan taas onnellinen. Ei se vieläkään kovin hyvin aina onnistu, mutta olen oppinut tuntemaan tämän uuden polkuni ja sitä myötä askel on muuttunut varmemmaksi.

Päivä 18: Kirkas
Sanasta tulevat ensimmäisenä mieleeni ilosta tuikkivat silmäsi silloin, kun jotain pienelle pojalle ihan käsittämättömän hienoa oli tapahtumassa. Parhaiten se ilmeesi näkyy tässä kuvassa, jossa istut ihailemasi pappan sylissä "ajamassa" autoa mökkitiellä. Tätä kuvaa katsoessani päässä alkaa aina soida "Kiljut riemusta" (Vesterinen yhtyeineen):

"En kaipaa kesäiltoja, en edes niitä ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta".
 

Päivä 19: Muutoksia
Sinun kuolemasi jälkeisenä aamuna kirjoitin "päivä yksi, tästä lähdetään hengenveto kerrallaan rakentamaan elämää uudelleen". Nyt mennään (pikaisesti laskettuna) päivässä numero 1614 ja välillä pysähdyn katsomaan ympärilleni, että mitä tässä oikein tapahtui. Yhdessä hetkessä oli ydinperhe, täydellinen pieni poika ja vastasyntynyt pikkusisko. Puolitoista vuotta myöhemmin oli vain minä ja tyttö. Ero oli positiivinen muutos ja kaikista helpoin; ei kai mikään suuri mullistus ole niin paha, kun on kerran koskettanut lapsensa kylmää poskea. Mutta kaikki kävi niin nopeasti, etten välillä tiedä olenko pysynyt kärryillä.

Muutuinko minä? En tiedä. Vai toivatko sinun kuolemasi ja sitä seuranneet muutokset vain esiin jotain, mikä on aina ollut? En enää edes muista, millainen olin ennen päivää numero nolla. Muistan, että maailma oli silloinkin turvaton, muistan että välillä kaikki oli tosi tympeää ja ahdistavaa, ihan kuten nytkin. Se mikä muuttui, on että olen pikkuhiljaa oppinut sietämään sitä. Olen oppinut, että minun pääni toimii omalla tavallaan. Mutta muutuinko? En usko.

Kaikki on muuttunut moneen kertaan tässä ympärilläni, ja on vaikea uskoa enää pysyvyyteen. Muutoksesta tuli uusi normaali; aina kun ehdin sopeutua, tuli uusi aalto. Kuitenkin kohta kaksi vuotta elämä on ollut aika tasaista, vaikka koko ajan uutta muutosta pelkäänkin.

Muutoksesta on tullut myös ystävä, olen kokenut sen vapauttavan voiman, ja viimeisin muutos oli hyökyaallollisen verran hyvää. Vaikken joka hetki siihen uskokaan, niin tiedän, että minä kyllä selviän. Selviän joka kerta, kun seison raunioiden keskellä ja pyyhin pölyjä olkapäiltäni alkaakseni taas alusta. Ja vieressäni seisoo pikkusiskosi, toivottavasti aina. Ja sitten olet sinä, rohkeutena sydämessäni kuiskaamassa ne sanasi, joilla aina lohdutit itseäsi kun tuli pipi; "kohta helpottaa".

Päivä 20: Orastava
Neljä vuotta sitten näihin aikoihin elin vielä suruvuotta. Maailma meni eteenpäin omalla radallaan, kevät tuli lupaa pyytämättä ja räjäytti vihreän ympärille. Tuntui pahalta, kun talviaika vaihtui kesäaikaan; sinä jäit talveen, minä menin eteenpäin halusin tai en. Kaikki ensimmäistä kertaa tehtävät asiat tuntuivat kamalan pahoilta; muutto toiseen kotiin, ensimmäinen lomareissu ilman sinua, kaikki kuljetti vääjäämättä kauemmas sinusta.

Kun vihdoin kipu alkoi helpottaa ja värit alkavat palautua maailmaan, tuntui vielä pahemmalta. Hetken vaikutti täysin vastustamattomalta ripustautua suruun, koska se tuntui olevan sillä hetkellä ainoa linkki elävään sinuun. Ensin olit sinä, elävänä, halattavana, lämpimänä, sitten tuli suru. Kun suru meinasi lähteä, halusin tarttua siihen, pelkäsin että siitä irtipäästäminen veisi sinut lopulta unohduksiin. Miten hölmöä!

Lopulta orastava elämännälkä kuitenkin voitti ja se on kantanut minut tänne asti. Se kantaa minut myös loppumatkan. Halusin nähdä, mitä seuraavan kulman takana on, mitä kaikkea elämällä vielä on minulle tarjota. En ole katunut hetkeäkään, että annoin tuon orastuksen voittaa.

Päivä 21: Ihmettely
Ensimmäisistä tunneista asti muistan ihmetelleeni, miksen minä itke. Miten oman lapsen kuolemasta voi selvitä niin, että itku tulee pieninä pyrskähdyksinä silloin tällöin, ei lamaavana ja tunteja kestävänä koettelemuksena? Tunsin surevani väärin, epäonnistuvani siinäkin. Arvelin, että varmasti kaikki se itkemätön itku suistaa minut myöhemmin toimintakyvyttömään tilaan, vie minut suljettujen ovien taakse tai jonnekin vielä pahempaan. Ihmettelen sitä toisinaan edelleen, vaikka olen jo oppinut että itku tulee kun on tullakseen, eikä surua mitata kyynelten määrällä.

Nykyisin ihmettelen usein, että olen vielä tässä, voin hyvin suurimman osan aikaa, olen onnellinen. Ihmettelen kaikkea tätä, ihmettelen itseäni ja maailmaa. Ihmettelen, mitä kaikesta tästä on jäänyt minuun ja mitä kaikkea on vielä tulossa.

Päivä 22: Erillään ja yhdessä
Vajaat puoli vuotta kuolemasi jälkeen kirjoitin blogiin, miten pumppitunilla Slinkee Mix lauloi "Somewhere in my heart I'm always dancing with you in the summer rain" ja kyyneleet valuivat mun korvasta sisään, koska tehtiin juuri penkkipunnerruksia. Tuo kirjoitus tuli ensimmäisenä tästä teemasta mieleen. Päätin kirjoituksen sanoihin: "Siellä sydämessäni tanssin hänen kanssaan kesäsateessa aina". Osa minusta on aina sinun kanssasi, olet osa minua ja tarinaani.

Päivä 23: Itseni hoitaminen
Ensimmäisiin pariin vuoteen en kokenut hoitavani itseäni; se mikä tuli, tuli itsestään ja automaattisesti. Mieleni suojakeinoja oli asioiden analysoiminen, tunteen loitolla pitäminen kunnes aikaa meni tarpeeksi, jotta tunteet uskalsivat tulla ilman totaalista romahdusta. Asioita jotka pikkusiskon lisäksi pitivät nenäni pinnan yläpuolella olivat ystävät, kirjoittaminen, vertaistuki ja ammattiapu.

Kun aikaa kului enemmän, alkoi vasta valjeta se kaikki, mikä minussa korostui ja mitä kuolema jätti jälkeensä. Sitä kaikkea, pohjimmiltaan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, olen hoitanut hyvin pitkälti samoilla keinoilla kun alun selviytymistaistelua; ystävien ja ammattilaisten kanssa puhumalla, kirjoittamalla ja yrittämällä olla armeliaampi itselleni. Nykyisin hoivaan itseäni yksinololla; kuuntelemalla musiikkia, itkemällä jos itkettää ja lukemalla vanhoja tekstejäni. Edelleen koen, että itseni hoitamisessa avainasemassa on se, että olen armollinen itselleni; hyväksyn sen, että välillä vaivun kaihomieleen, että pelkään elämää vaikka janoankin sitä. Hoivaan itseäni myös olemalla onnellinen.

Päivä 24: Luova parantuminen
Jo sinä kamalana ensimmäisenä päivänä mielessäni kävi ajatus blogista. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, minulla vain ei ole ollut asiaa. Nyt oli. Kahdeksantena päivänä aloitin blogin, saatesanoilla "Toivon, että tästä tulee henkireikä ja jotain, mikä myöhemmin toivottavasti näyttäytyy selviytymistarinana". Ja niin se näyttäytyykin. Kirjoitin sinne kaiken; rumat tunteet, muistot, mielenterveyteni karikot ja kaikki nyanssit. Blogi on edelleen henkireikä, palaan sinne muistelemaan sinua ja katsomaan taaksepäin tätä matkaa jonka olen kulkenut. Olen saanut kirjoittamisesta valtavasti voimaa, erityisesti saamastani palautteesta. Moni on sanonut, että tekstieni kautta sinä elät heidänkin,  tuntemattomien ihmisten, mielissä. Se on sanoinkuvaamattoman arvokasta.

Päivä 25: Ääni
Sinun äänesi olen jo unohtanut. Se sattui ihan kamalan paljon, kun huomasin sen häipyvän. Minua surettaa, etten ottanut sinusta enemmän videoita, joilla olisi näkynyt eleesi ja kuulunut äänesi. Onneksi muutamia kuitenkin on; kuten se, jossa yritän saada pikkusiskoa hymyilemään ensimmäistä kertaa ja sinä tulet suukottamaan häntä. Pikkusiskosikin tykkää siitä videosta, me puhutaan sinusta paljon.

Toisinaan olon ollessa surullinen, janoan hiljaisuutta. Toisinaan taas haluan kuunnella musiikkia, joka saa kyyneleet virtaamaan. Koskettavimmat kappaleet, jotka silloin laitan soimaan, ovat: Jos sua ei ois ollut (Kaija Koo), Prinsessalle (Johanna Kurkela), Sinuun minä jään (Vesala), Kaarinalle (Neljänsuora), Mun sydämeni tänne jää (Kari Tapio), Ei yksi pääsky kesää tee (Kaija Koo) ja Can you see me (Krista Siegfrids). Kaikissa noissa kappaleissa on jotain, joka sanoittaa ikävääni ja saa tuntemaan, kuin olisit jossain lähelläni.

Päivä 26: Mitä nyt?

Nyt voin ihan hyvin, paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Elämä näyttää erilaiselta. Olen oppinut tuntemaan itseäni ja hyväksymään tunteitani paremmin. Turhaa painolastia on väistynyt, toisenlaisia painolasteja tullut tilalle. Nyt, yhä vain neljä vuotta myöhemmin, opettelen edelleen olemaan ja elämään, nauramaan, olemaan huoletta, ottamaan vastaan sen mitä tulee ja uskomaan tulevaan. Opettelen elämään, niin kuin pienet pojat äitejään opettavat; nyt on nyt.

Päivä 27: Henki
En muista koskaan varsinaisesti uskoneeni taivaaseen tai jumalaan. Uskon kyllä, että ympärillämme on paljon sellaista, mitä järjellä ja mittareilla emme voi tavoittaa, uskon että meissä on paljon sellaista kapasitettia, mitä ei olla voitu valjastaa. Mutta samalla uskon, että kun ihminen kuolee, hän on poissa; kaikki elävä kuolee, solut tuhoutuvat. Myös ne joissa sielu sijaitsee, persoona luonteineen ja muistoineen. Samalla uskon, että ihminen elää juuri niin kauan kuin hänet muistetaan. Ja välillä uppoudun itsekin lohduttautumaan sadulla, kauniilla pienellä hetkellä, jolloin mietin sinua ja äitiäni yhdessä, jossain kauniissa paikassa.

Mietin aluksi paljon, miten sinut voisi pikkusiskolle selittää sitten aikanaan. En halunnut tyrkyttää hänelle minkään uskonnon näkemystä, mutten myöskään omaa mielipidettäni siitä, että ihminen sieluineen vain lakkaa olemasta; hän saa tehdä omat ratkaisunsa aikanaan. Muutamassa paikassa kuolema on esitetty niin, että kuollut on "tähtenä taivaalla". Se on minusta kaunis ajatus, sopivan mystinen ja kuitenkin konkreettinen, ei niin uskontoon sidottu. Tavallaan se kai on tottakin; maastahan me olemme tulleet ja maaksi jälleen tulevat, kaikki loppujen lopuksi avaruuspölyä. Todellinen tähtihän sinä olitkin, ja olet yhä. Siellä tuikit silloinkin kun tähteäsi ei näe, ulottumattomissa mutta valona olemassa. Pikkusisko usein etsii sinun tähteäsi taivaalta, ja se tuntuu tosi hyvältä.

Päivä 28: Kukka
Silloin kun synnyit, minulle tatuoitiin nimesi ranteeseeni. Sinä päivänä kun kuolit, päätin että haluan jatkaa tuota tatuointia. Suunnittelin siihen Ville Viikinkiä, suurta idoliasi, mutta tatuoinnin tekijä sanoi ettei visioni tulisi näyttämään pidemmän päälle tunnistettavalta. Jostain mieleeni tuli voikukka, muistelisin että ensimmäistä kertaa törmäsin siihen kuoleman yhteydessä, kun valitsimme isoenolle uurnaa. Tatuointi syntyi lopulta nopealla aikavälillä ideasta toteutukseen, ja toisinaan toivon, että olisin odottanut surussani vähän pidemmälle ennen näin pysyvän muiston suunnittelua.

En minä sitä kuitenkaan kadu, voikukassa on kaikesta arkisuudestaan huolimatta jotain symbolista ja kaunista. Se kukoistaa heti keväällä, hehkuu kirkkaana, sitten muuttaa muotoaan ja lentää taivaan tuuliin; niin sinäkin teit. Kun voikukan kukkinutta hahtuvaa puhaltaa, saa toivoa. Sinä toteutit suurimman toiveeni ja kuolemasi jälkeen olen oppinut, että pahimmissakin paikoissa on aina jotain, mitä toivoa; elämä kantaa.

Päivä 29: Päivä kerrallaan
Silloin aluksi viikko oli liian pitkä aika miettiä eteenpäin, kuukausi oli vuosi. Tiesin, että aika auttaa ja pyöristää kivun hellemmäksi. Halusin kiiruhtaa, toivoin että aika vain menisi nopeasti. Samalla en ollut kykenevä suunnittelemaan asioita edes viikon päähän. Pahimpina hetkinä vain hengitin; sisään ja ulos, sekunteja eteenpäin ilman sinua. Nykyisin tiedän, että se on mitä suurinta armeliaisuutta itselleni ja palaan siihen silloin, kun tulevaisuuden kauhukuvat ottavat liikaa valtaa. Hengenveto kerrallaan, päivä kerrallaan. Jonain päivinä se on vaikeampaa, kuten tänään; maailmassa on ihan kamalan paljon eskarinsa päättäviä pieniä poikia. Ja minulla on ikävä, niin pohjaton ikävä sinua.

Päivä 30: Voima
Äitiäni sanottiin aina vahvaksi naiseksi. Hän selätti syövän minun ollessani vuoden ikäinen, toisen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Hän oppi luovimaan MS-taudin kanssa. Sydänkin reistaili viimeiset vuodet, ja koituikin lopulta kohtalokseen. Hän oli uskomattoman upea, järkevä, lämmin ja realistinen nainen. Mutta ne, jotka sanoivat häntä vahvaksi, eivät tienneet että toisinaan hän öisin itki olohuoneessa muiden nukkuessa. Hänen sisällään pauhasi vuosia myrsky, jota hän ei näyttänyt kenellekään. Minulle hän sanoi kuoltuasi, että häntä on aina sanottu vahvaksi, muttei hän tiedä mitä se sellainen vahvuus on. Sitä tekee mitä täytyy, menee eteenpäin koska taaksekaanpäin ei pääse?

Kuolemasi jälkeen on minua monesti sanottu vahvaksi. En minäkään tiedä mitä se tarkoittaa. Olen vain mennyt hetkestä toiseen sillä, mikä on tuntunut oikealta; en ole valinnut olla vahva. Monet sanovat etteivät selviäisi, jos lapsi kuolisi, niin minäkin ajattelin ennen. Mitä selviäminen on? Sitä että hengittää? Sitä ettei ohjaa autoaan vastaantulevan rekan eteen?

Kyllä minä uskonkin selvinneeni; en ainoastaan jäänyt henkiin vaan olen myös onnellinen. Tiedän olevani vahva, minussa on uskomaton voima. Se voima olet sinä, rakas Peetuni. Sinun takiasi minä jaksan. Jaksan, koska haluan kunnioittaa elämääsi elämällä itse niin hyvän elämän kuin vain voin; se on minun tehtäväni ja siihen saan voimani sinusta.

Päivä 31: Tästä eteenpäin
"En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

Nuo ovat ensimmäisistä viikoista asti olleet minulle lohduttavimpia löytämiäni sanoja. Sinä elät minussa, meissä, ympärilläni niin kauan kuin minä haluan. Näen sinut siellä missä haluan, kohtaan sinut muistoissani. Näin me ollaan jo reilut neljä vuotta menty ja näin me jatketaan yhdessä loppuun asti. Välillä tulee hetkiä, jolloin ikävä kasvaa koko elämäni kokoiseksi ja hautaa alleen kaiken muun. Niinä hetkinä ajattelen, Neljänsuoraa mukaillen, että se olet vain sinä, joka rinnassa puristaa ja syliin mua rutistaa.

Ikävä on rakkautta, ikävä olet sinä. Sinä olet myös nauru, usko tulevaan, pikkusiskosi ruskeat silmät; tästäkin eteenpäin.

10 kommenttia:

  1. Kauniisti ja oivaltavasti kirjoitettu, Teija! Tämä postaus palautti mieleen monia niitä alkuaikojen tunnelmia,joita me muutkin yritettiin myötäelää, edes jossain määrin. Sä oot tullut niin kauas,ja Peetu on silti niin lähellä sun sydämessä ja mielessä. <3 Niina

    VastaaPoista
  2. Voi Teija <3 Vielä vuosienkin jälkeen saat kyynelet valumaan <3 Peetu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun vielä vuosienkin jälkeen luet. ❤

      Poista
  3. Olen myös lukenut vuosia, Peetu on mielessä <3

    VastaaPoista
  4. Kylläpä kyyneleet vaan taas valuu. Suloinen Peetu ❤️ Olen lukenut melki alusta asti blogiasi.

    VastaaPoista