Eräänä sunnuntai-iltana viime kuussa käytiin Seelan kanssa kaksin Peetun haudalla. Seelalla oli kiire kotiin, koska olin luvannut nimipäivän kunniaksi iltapalan leffaa katsellen. Seelan jo kipittäessä autoa kohti, seisahduin vielä taputtamaan hautakiveä, kuten aina. Tyttö kääntyi, juoksi takaisin ja ilman kiireen häivää silitti kiveä ja painoi siihen suukon. Hän alkoi laulaa "Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen".
Siinä me sitten seisoimme hautausmaan marraskuisessa pimeydessä ja lauloimme loppuun asti.
Seela kertoi, että hänen on ikävä Peetua. Sanoin, että niin minullakin.
Seuraavana aamuna puhuimme isosiskoista ja -veljistä. Kysyin uteliaisuuttani, että onko Seela kertonut päiväkotikavereilleen Peetusta. "Joo", hän vastasi, "oon kertonut että mulla oli pikkuveli". Juteltiin siinä sitten tukkaa laittaessa hetki siitä, miten pikkuveli on isoveli, vaikka Seela onkin nyt vanhempi. Tyttö näytti hämmentyneeltä, mutta hyväksyi selityksen.
Kun lähdettiin ajamaan päiväkodille päin, Seela huusi yhtäkkiä "Peetu!". Hätkähdin niin että auto heilahti. Vilkaisin taustapeiliin; Seela osoitti ensimmäisten auringonnousun säteiden keskellä loistavaa Venusta. Hän jatkoi "Peetu on taivaan kirkkain tähti. Heihei Peetu, meillä on ikävä sinua".
Kyyneleeni kuivuivat päiväkodin pihaan mennessä.
Joskus kauan sitten toiveeni oli, että piirtäessään kuvaa perheestään, Seela aikanaan piirtäisi siihen Peetunkin jossain muodossa. Niin ei vielä ole käynyt, enkä ole häntä siihen painostanut.
Enkä painosta jatkossakaan; minulle riittää hyvin se, että Seela kertoo kavereille pikkuveljestään Peetusta, haluaa laulaa haudalla "Tuiki tuiki tähtönen" ja vilkuttaa taivaan kirkkaimmalle tähdelle.
”Kun suljen silmät, niin hän on täällä taas,
ja taas voin nähdä jokaisen askeleen.
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa.
Voin tuntea sen kaiken uudelleen.”
