maanantai 26. kesäkuuta 2017

Yksin

Istun uuden kodin sohvalla yksin. Ihan tyhjässä asunnossa, yksin.

Seela on ensimmäistä yötä Jussin luona, muutettiin tänne kaksioon viikko sitten. Koti on ihana, linnuntietä vain muutama kilometri vanhasta kodista. Silti ihan eri elämä, erilainen naapurusto, katutasoon on matkaa kuusi kerrosta. Huonekalut ovat pääpiirteittäin uusia, pinnat remontoituja, ikkunasta näkyy puiden latvat. Pihalla parkkiruudussa seisoo auto, mun ensimmäinen oma. Pieni kirppu, kymmenen vuotta vanha, mutta kuljettaa hyvin minut uuden elämän alkuun.

Se kirppu kuljettaa minua työhön ja Seelaa perhepäivähoitajalle. Peetun haudalle, Ikeaan, Jussin luo vanhaan kotiimme. Seelalle on tapahtunut niin paljon kuukaudessa, että en edes pysty käsittämään miten reippasti tuo pieni tyttö on ottanut kaikki muutokset vastaan. Ainakin vielä.

Kuukausi, ja kaikki on toisin. Eropäätöksestä on kuukausi. Vain viikkoa tuon päätöksen jälkeen oli eräs keskiviikkopäivä. Sen keskiviikkopäivän aikana sain uuden työn, kokopäiväisen ja mielenkiintoisen, ostin auton, asunnon ja hommasin Seelalle perhepäivähoitajapaikan. Ja tässä sitä nyt istutaan.

Olen yksin, yksinäinen, ikävöin. Vellon ihan surutta, vaikka joku nimetön voi sitä pitää huonona asiana. En ole voinut velloa, kun on ollut se arki ja kaikki muutokset yhdessä rytinässä. Lähdin töistä neljä tuntia sitten, kävin hakemassa lyhdyn pois Peetun haudalta, velloin automatkalla vähäsen (Lauri Tähkän "Sinä olet minun" -biisin tahtiin), kävin syömässä ystävän kanssa ja ajelin kotiin vellomaan lisää.

Antaudun sille, yritän ainakin. Taaskaan se ei tosin oikein irtoa. En kai ole kaikessa hässäkässä aivan edes tajunnut tapahtunutta. Mieli vaeltaa kaikkeen menetettyyn, perheunelmiin, tähän yksinäisyyteen. Epätietoisuuteen, joka minun on nyt opittava kestämään. Edelleen toivon, sanon sen ihan julkisesti ja ääneen, että me vielä löytäisimme toisemme. Alan nyt vasta ymmärtää, että sitä ennen on löydettävä itsensä. Löydettävä se minä, joka en ole enää ollut. Opiskeltava itseään, tunnettava kaiken sen paino, mitä elämässäni on tapahtunut. Ennen kaikkea viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta myös viimeisen kolmentoista vuoden kuluessa.

Vaikka ykkösvaihtoehtoni edelleen on selvä, se perheyksikkö ja se mies, olen täysin tietoinen ja varma tästä asumiserosta. Me tarvitsemme happea ja välimatkaa, itsenäisyyttä. Tätä yksinäisyyttä. Monet ovat kysyneet mitä meille tapahtui. Ei meistä varmaan kumpikaan tiedä. Ehkä me vain kasvoimme erillemme, ehkä rakkaus muuttui ystävyydeksi, ehkä meiltä vain kuoli lapsi. Sitä tässä nyt selvitetään, että onko tapahtunut liikaa vai olisiko vielä jotain tapahtumatta yhdessä.

Epätietoisuus tulevasta kuormittaa. Omissa tunteissani olisi varmaan tarpeeksi, mutta niiden lisäksi on Jussin ajatukset ja Seelan kokemus. Siksi omat tunteeni eivät taaskaan tule. Muut kuin se yksinäisyys, pelko siitä surusta ja luopumisesta mikä ehkä on edessä. Pidän uuden kotini raivopäisen siistinä. Minun tavarani, minun järjestykseni, minun 80-senttinen sänkyni. Mutta missä ovat minun tunteeni? Ikävä tulee, kun Seela soittaa isälleen videopuhelun iltaisin. Ikävä tuli, kun hän äsken soitti minulle. Olen yksin. Se on samalla ihan hirveän vapauttavaa ja samalla todella ahdistavaa. Mutta se on nyt tarpeen.

Yksinäisyyden lisäksi tunnen suunnatonta haikeutta. Eilen olimme Seelan kanssa kaksin lähipuistossa. Tiesin, että se puisto on siellä, mutta olin lykännyt sinne lähtemistä. Se puisto on nimittäin viimeisiä paikkoja, joita en ole vallannut takaisin Peetun kuoleman jälkeen. Sinne puistoon ajoimme pari kertaa kaksi vuotta sitten kesällä, kun halusimme keksiä jotain uutta puuhaa ja valoisat kesäillat olivat pitkiä, Jussi lomalla.

Muistan sen tunteen siinä puistonpenkillä. Pikkuhiljaa laskeva elokuinen aurinko, kesän tuoksu, ruohikko jo hieman palanut, mutta metsä vehreänä. Suloinen ja rakas pellavapäinen poika kesävaatteissaan, leikkimässä vielä hetken ennen iltapuuroa. Innoissaan uusista härveleistä. Mahassa potki pikkusisko, joka saattoi syntyä vaikka seuraava yönä. Vieressä elämäni mies. Täydellinen perhe, täydellinen onni ja täydellinen kesäilta. Katselimme puiston toisella puolella olevia rivitaloja ja haaveilimme, miten hienoa olisi kun joskus asuisimme siinä. Lasten kanssa, vehreän metsän ja ison puiston vieressä.

Nyt minä asun, tosin kerrostalokaksiossa toisella puolella sitä metsää. Kahdestaan sen vauvan kanssa, jota en silloin ollut edes tavannut. Ei poikaa, ei miestä. Jospa joskus vielä, vuosien kuluttua, voisin tuntea edes häilyvän hetken tuo samanlaisen onnentunteen kuin kaksi vuotta sitten, siihen on uskottava.

Yksinäisyyden ja haikeuden seurassa asustaa myös epäonnistuminen. Tunnen olevani epäkelpo, b-luokan kansalainen, eronnut. En kelvannut, jään yksin. Mieleni kamppailee kovaa miettiessään, haluanko olla yksin vai olenko vain ajautunut siihen. Yksinäisyyden mukana tulee nimittäin vapaus. Se on siellä jossain, ja jos päädymme siihen että tämä ratkaisu on pysyvä, uskon myös sen vapauden tunteen jossain vaiheessa voittavan yksinäisyyden; on pakko uskoa. Kunhan taas luopumiskamppailu on kamppailtu ja olen antautunut sille mahdollisuudelle ettemme elä ydinperheessä, tulen olemaan onnellinen. En ehkä aikoihin yhtä onnellinen kuin kaksi vuotta sitten siellä leikkipuistossa, mutta ainakin onnellisempi kuin nyt, onnellisempi kuin puoleentoista vuoteen.

Ostin taulun juhannusaaton reissulta saaristosta. Asettelin sitä pitkään, lopulta se päätyi eteiseen. Näen sen melkein joka kolkasta asuntoani. Siinä lukee "hyviä asioita tulee tapahtumaan". En tiedä mitä ne ovat, mutta on sen nyt jo jumankauta tilastojenkin valossa oltava totta.

Yksi hyvä asia ainakin on tapahtunut, nimittäin se työ. Siihen minä en ollut epäkelpo enkä ainakaan vielä ole siinä myöskään epäonnistunut. Työ oikeastaan löysi minut, sattuman kaupalla. Aikataulu oli tiukka ja tuntui hurjalta astua täyteen työviikkoon ensimmäistä kertaa neljään vuoteen, vieläpä samalla viikolla asumiseron ja lapsen päivähoidon aloituksen kanssa. Mutta sinne minä astuin enkä ole katunut. Salainen haaveeni on ollut työskennellä rekrytoinnin parissa, ja jos minulle kotiin soitetaan ja pyydetään tulemaan haastatteluun työhön, joka on hyvinkin pitkälti henkilöiden ja työpaikkojen yhdistämistä, niin hölmö kai olisi kieltäytynyt.

Joten tosiaan, tässä sitä istutaan. Omassa kodissa, yksin. Opetellaan olemaan, hengitetään taas se sama iänikuinen hengenveto kerrallaan. Yksinäinen, muttei yksin. En ikinä, sen minulle opetti tuo edelliseen blogikirjoitukseen tullut kommenttikin. Ympärilläni on valtava määrä upeita ihmisiä, jotka välittävät minusta. En ehkä ole kelpo vaimoksi, mutta kelpaan ihan juuri tällaisena ihmisenä, ystävänä ja äitinä. Sitä paitsi: hyviä asioita tulee tapahtumaan. Joohan?


27 kommenttia:

  1. Löysin joskus sattumalta blogisi ja luin sen kokonaan. Olen usein ajatellut kommentoida, mutten keksi mitä sanoa. Sinun elämäsi, se mitä kirjoitat, on vaikuttanut minuun hurjan paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna, ei muuta tarvitsekaan sanoa. Tuo on parasta mitä voin kuulla, että olen koskettanut jotain sinussa.

      Poista
  2. Tasan samat ajatukset kun yllä kommentoivalla Hannalla. Kiitos että kirjoitat, ja muista että olet erityinen ja kelpaat omana itsenäsi juuri sellaisena kun olet.

    VastaaPoista
  3. Teija elämä voittaa, vaikka se potkii välillä päähän. Sinulla löytyy positiivista asennetta kirjoituksissasi. Hyvää kesän jatkoa sinne <3

    VastaaPoista
  4. Eron ja lapsen kuoleman läpikäyneenä lupaan, että onnen hetkiä tulee. Jopa niitä totaalisia, täydellisiä, pakahduttavia. Uuteen tilanteeseen tottuminen vie aikaa, mutta lupaan, että onnea on luvassa. ❤
    Anna itsellesi lupa pysähtyä ja nauttia joka kerta kun onnen tunne vähänkin hipaisee ja muista hemmotella itseäsi! Voimia.

    VastaaPoista
  5. Olet ajatuksissani. <3

    VastaaPoista
  6. Sinä Teija olet kaikkea muuta kuin epäonnistuja. Valehtelematta olet tuntemistani ihmisistä se vahvin, ollen samalla myös heikko ja herkkä, se järkevin ja rationaalisin. Tulkoot mitää tulee, sinulle koittaa niitä hyviä asioita. Ja sinä olet ne ansainnut <3

    VastaaPoista
  7. Teija!

    Kirjoitat kauniisti, arvostavasti ja suoraan.
    Olet nyt elämässä tässä kohtaa, anna aikaa itsellesi, olette joutuneet kovin lujille. Ei ole ihmekään, että siinä tulee tehtyä päätös myös erillään olosta, erosta. Etsitte uudestaan itseänne. Antakaa aikaa itsellenne, olkaa avoimia itsellenne, myös tulevalle, mitä se ikinä onkaan.

    Olen kuullut, en kokenut, että lapsen kuolema ja vanhempien erilainen tapa prosessoida surua ja jatkaa elämää lapsen kuoleman jälkeen voi aiheuttaa ristiriitoja ja ajaa pariskuntia eroon. Toki en tunne teitä, en tiedä muuta taustaanne, mutta toivon, että voisitte löytää tai olisitte jo löytäneet yhteisen sävelen miten tästä eteenpäin. Antakaa anteeksi itsellenne ja toisillenne ja olkaa armollisia niin itsellenne kuin toisillenne.

    Halaus sinulle, halaus Seelalle, vilkutus taivaalle Peetulle ja taputus Jussin olkapäälle. Lisäksi vakka et uskokaan olette iltarukouksissani.

    T Suvi


    T. Suvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi! Tuijotan näppäimistöä ja koitan keksiä jotain ytä hienoa sanottavaa, mutta olen sanaton. Kirjoitit todella kauniisti ja arvostan sanojasi. Aikaa on maailman ääriin asti, johti se sitten kauemmas toisiamme tai lähemmäs taas.

      Poista
  8. Pitäisi jo nukkua, eksyin blogiisi. Olen lukenut monta tuntia kauniita ja raastavia tekstejäsi eikä itkulle näy loppua. Tästä päivästä lähtien Sinä ja Peetu olette mielessäni ja lähetän rakkautta sinulle. Sinä, jos kuka on sen ansainnut.
    Toivon, että jonain päivänä olisin yhtä rohkea ja edes puoliksi niin vahva kuin sinä olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kauniista sanoistasi, tuli kyyneleet silmiin. En kuitenkaan koe olevani rohkea tai vahva; nämä asiat sattuivat tielleni eikä minulla ole vaihtoehtoja. Kiitos että Peetu on mielessäsi. ❤

      Poista