sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kaksi vuotta

Tänään on kaksi vuotta elämäni kaameimmasta päivästä. Kylmästä poskesta, ambulanssien pilleistä, kauhusta, hädästä.

Elämä on heittänyt häränpyllyä sen jälkeenkin, mutta tässä minä seison. Arkisten murheiden keskellä, arkisten ilojen ympäröimänä. Elän ihan sellaista elämää, kuin kuka tahansa sinkkuäiti; töitä, juhlia, treffimaailman ihmetyksiä, ihastumisia, pettymyksiä, pyykinpesua ja ruoanlaittoa. Peetu on olemassa sydämessäni, hän on kahdessa vuodessa ottanut sieltä sen oman paikkansa sellaisena haikean kauniina muistona, joka hetkittäin vihlaisee kovemmin, mutta pääosin pysyy omassa kolossaan.

Muutama viikko sitten olin kertomassa Peetusta lapsensa menettäneiden keskusteluillassa. Pidän sellaisista tilanteista, olen huomannut. Melko käsittämätöntä; minusta on lohdullista, jopa mukavaa puhua kuolleesta lapsestani. Se, samoin kuin vertaisryhmien tapaamiset, ovat minun ja Peetun aikaa. Harvassa paikassa olen enää Peetun äiti.

Olen ennen jännittänyt esiintymistä kovastikin, mutta Peetusta puhuessani minua ei jännitä. En tarvitse muistiinpanoja, osaan tarinan. Menen yleisön eteen ja kerron mitä tapahtui, miltä se tuntui ja miten olen selvinnyt tähän päivään. Välillä huomaan sanovani asioita, joita en ole ennen saanut puettua sanoiksi.
Seistessäni tuolla keskusteluillassa yleisön edessä, se muotoutui jotakuinkin näin:
Peetu oli liian kaunis ja ihmeellinen poika jättämään jälkeensä pelkkää rumaa katkeruutta ja pahaa oloa. Peetu ansaitsee parempaa; muiston rakkaudesta, ilosta ja kauneudesta. Peetun kuolema ei saa pilata minun elämääni; hän ei ansaitse sitä.

Mutta tänään, tänään kahden vuoden takaiset kauhut palaavat. On enää vaikea kuvitella, millaista elämä olisi Peetun kanssa, näissä uusissa raameissa, jo nelivuotiaan pojan kanssa. Minulla on hirveä ikävä, pitkästä aikaa se kiertää sisuskaluja ja kiristää vedet silmiin. Antaudun sille, tänään se on ihan ok, tänään se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Voi Peetu-rakas. Vaikka äidin elämä on näineenkin ihan ookoo, ja ainakin ihan tosi paljon kivempaa kuin kaksi vuotta sitten.. Silti äiti toivoo, että sitä päivää ei olisi ikinä ollut, että sinä olisit nyt täällä. Rakastan sinua; tänään, eilen, huomenna. Aina.



16 kommenttia:

  1. Kanssasi. Tänäänkin. ❤

    VastaaPoista
  2. Se kurkkua kuristava tunne on ollut herkässä tänään. Ei ainoastaan riipaisevana ikävänä ja kaipuuna, mutta myös sydäntäsärkevänä suruna puolestasi ja puolestanne. Sitä hetkeä, niitä tunteita, ja Peetun kuolemasta alkanutta taivalta on tänään tullut mietittyä enemmän kuin perusarjessa. Ikävöin Peetua, ja suren puolestasi. Joka päivä, mutta tänään se riipaisee erityisen syvältä. Olet rakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin olet rakas. Kiitos kun yhä mietit Peetua.

      Poista
  3. Voimia tähän päivään teille kaikille Peetun rakkaille ❤️

    VastaaPoista
  4. Olen lukenut blogiasi alusta asti. En osaa muuta sanoa kuin ❤️

    VastaaPoista
  5. Kaunis mutta niin kipeä tämä blogisi ❤

    VastaaPoista
  6. Kipeää teki lukea blogisi.miten ihmeessä voit selvitä noista kaikista,lapsen ja äidin kuolema ja avioero..

    Halaus sinulle , olet voimakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun luit. Selvitä voi, kun ei ole vaihtoehtoja ja elämässä on iloa tuottavia asioita jäljellä synkimpinäkin päivinä.

      Poista