Minä olen onnellinen.
Siinä se nyt on. Vajaat kolme vuotta suruista suurimman ja niiden parin pienemmän jälkeen; olen onnellinen.
Mietin
miten sen muotoilisin, sanoisinko etten voisi elämääni enempää nyt
kaivata. Mutta voisinhan minä; sen Peetun nyt ainakin, ja äidin. Suuremman
pankkitilin, pienemmän takapuolen, aurinkoisempia syyspäiviä ja
vatsataudintonta talvea. Mutta juuri nyt minulla on kaikki mitä
tarvitsen. Minulla on työ, ihana koti, upeita ystäviä. Minulla on kaksi
lasta sydämessäni, ja toinen lisäksi sylissäni. Ja hän.
Olen nimittäin rakastunut. Se on järjettömän ihanaa ja mielettömän pelottavaa. Matkaa
on taitettu vasta vajaat pari kuukautta, kuka tietää miten pitkä tiemme
tulee olemaan. Toivon sydämestäni, että se on pitkä, näen paljon
potentiaalia siihen. En ole kokenut mitään tällaista aiemmin. Jopa realistinen ja matkan varrella vähän kyynistynyt minä on joutunut arvioimaan
uudelleen sitä, miten jonkun kanssa palaset voivat loksahtaa paikalleen
kaikilla osa-alueilla, miten jalat voivat lähteä alta parissa päivässä.
Mutta
se pelko. Se, joka aluksi oli taustahyrinää, voimistuu hiljalleen
korviahuumaavaksi jylinäksi. Menneen kolmen vuoden aallokot lähettävät ennalta-arvaamattomia laineitaan tänne asti. Kun on nähnyt
ettei mikään ole elämässä varmaa ja kaikki voi olla hetkessä ohi, on
hetkittäin todella vaikea uskoa siihen, että nyt olisi onnen aika.
Pelkään huomista ja ensi kuuta, pelkään että pelkoni ei kutistu vaan kasvaa kasvamistaan, ajaen pois hänet, joka tähän asti on ollut ymmärtäväisempi kuin olisin voinut odottaakaan. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkoni yli.
Mutta
minä opettelen. Opettelen uskomaan ja luottamaan, opettelen olemaan
onnellinen. Minulla on siihen paras mahdollinen syy. Olen opetellut selviytymään, opetellut elämään, hengittämään, kävelemään omaa tietäni.
Nyt minä opettelen olemaan onnellinen. Ja olenkin. Opettelen vaimentamaan turhat pelot, tukahduttamaan tarpeen ennakoida ja optimoida, opettelen pistämään silmät kiinni ja hyppäämään, syteen tai saveen. Onnellisempi tietenkin olisin, kun voisin kertoa tästä äidille, kun voisin esitellä Peetulle. Mutta juuri nyt, mitään
lisäämättä ja mitään poisjättämättä; minä olen onnellinen.
