Näinä päivinä

Nämä päivät ovat vaatineet jälleen veronsa. On ollut pimeää ja sateista, ihan kuin sinä kammottavana päivänä neljä vuotta sitten. Väsyttää, ahdistaa. On ollut vaikea iloita niistä asioista, joiden pitäisi saada silmät tuikkimaan. Joulun odotus, perhe, työn jatkuminen, uusi vaihe elämässä. Olemme Seelan kanssa jälleen muuttaneet, sinne missä olemme viimeisen reilun vuoden ajan viettäneet puolet ajastamme muutenkin. Kahdesta kodista tuli yksi.

Uusi elämä pelottaa, vaikka siihen ei varsinaista syytä olekaan. Minua on turhauttanut, kun pitäisi tuntea iloa, intoa ja rakkautta, mutta minua on vain pelottanut. Pelottanut se kaikki, mitä voi tapahtua, mikä kaikki voi mennä pieleen, miten pian olemme Seelan kanssa taas pakkaamassa, taas sopeutumassa. Siihen ei ole syytä; ensihuumahattaran karistuakin olen varma siitä, että olen löytänyt rinnalleni ihan mahtavan ihmisen. En vain nykyisin luota elämään.

Olen käyttänyt elämäni aikana paljon aikaa (käytännössä jopa koko kevään Peetun kuoleman jälkeen) googlaillessani erilaisia sairauksia, niiden oireita ja ennusteita. Tajusin vasta jokin aika sitten, että kertaakaan en ole googlannut sitä ainoaa diagnoosia, joka minulla on. Naputin hakukenttään "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö" ja aloin selata hakutuloksia. Löysin itseni, tunnistin oireet heti. "Ahdistus ei vähene, vaikka elämäntilanne helpottuisi." "Ahdistus on jatkuvaa ja yleistä. Se ei liity tiettyihin tilanteisiin tai iske kohtauksina, jotka loppuvat." "Ihminen suuntaa energiansa uhkiin ratkaisujen sijaan." "Ratkaisun keksiminen ei lievitä tuskaa, vaan ihminen miettii, miten ratkaisu voi epäonnistua."

Helpotti hetkeksi, kun tajusin ettei ahdistus ole yhtä kuin minä, vaan se on jotain mitä minulla on. Se on sairaus. Sitä ei paranneta pillerillä, en oikein tiedä millä se parannetaan. Ehkä pienillä oivalluksilla, siedättämisellä, hyväksymisellä.

Tässä viitekehyksessä elävälle ihmiselle muutokset eivät ole kovin helppoja. Jokainen käänne sysää liikkeelle jossittelun ja kauhukuvien hyökyaallon; iloiset käänteet tekevät suuremman aallon kuin pettymykset. Pettymyksiin, suruihin ja murheisiin kaltaiseni ihminen on valmistautunut, niihin on toimintasuunnitelma tehtynä. Iloiset käänteet, kuten yhteenmuutto, ovat vaikeampia käsittää ja niihin on vaikeampi uskoa, siksi murehtimisen kehä on laajempi ja hurjempi.

Joten viimeistä paria kuukautta on sävyttänyt hurjaa vauhtia pyörivä kieppi. Kieppi on vaimentunut, kun olen päässyt puuhaamaan. Pakkaamaan, purkamaan, myymään, järjestämään. Viime viikolla huomasin, että puuhaamisen ja ahdistuskiepin läpi puski muutakin. Pinna oli kireällä, huomasin ärsyyntyväni keskeytyksistä ja hälinästä, halusin vain olla hetken yksin ja itkeä. Ilman että kukaan vaatii mitään, kukaan puhuu, kukaan katsoo. Itku tuli pakottavana ryöppynä lyhyen automatkan aikana; sen ainoan hetken aikana, kun olin yksin.

Joulumieli oli kaukana, ärsytti se hehkutus ja tunnelmointi. Ärsytti suunnitella lahjoja, ärsytti katsoa kun muut puuhasivat joulua. Arvelin, että oman joulumieleni puuttuminen johtui muutosta, siitä ettei oikein voi laittaa joulua, kun kaikki on kaaosta. Seela on ensimmäistä kertaa jouluaaton isällään. 

Tajusin myös, että minulla ei ole jouluperinnettä. Olen aiemmin ollut jouluihminen, voi luoja, oikeastaan joulusekopää. Marraskuussa jo aloitettiin, kuusi oli olohuoneen nurkassa viimeistään joulukuun alussa, kaikki laitettiin itse, rakennettiin vaikka millaisia piparkakkuviritelmiä, kärsittiin seitsemän tunnin joululahjaostosreissuja vain, jotta kaikilla olisi jotain ajatuksella valittua. Tunnelmoitiin ja valmisteltiin kuukausi, sitten nautittiin työn tuloksista. Ne joulut ovat muistojeni arkistossa siellä kaikkein lämpiminten, pehmeimpien laatikossa.

Sitten kuoli Peetu, se joulu meni selviytyessä ensijärkytyksestä. Ajattelin, että ensi jouluna Seelan vuoksi on kaikki taas normaalimpaa, kyllä minusta vielä joulu löytyy. Seuraavana jouluna puuttui äiti, kanssajoulusekopääni. Tuolloin mietin, että nyt olen sukupolvien vetovastuussa ja rakennan omanlaiseni uuden perinteen perheelle. Seuraavaan jouluun mennessä ydinperhe olikin vaihtunut yhteishuoltajuuteen ja vietimme joulua isäni kanssa kylpylässä. Ajattelin taas, että tästä tulee kiva perinne; valmiiseen pöytään minimaalisella vaivannäöllä. Viime jouluna kaikki oli taas toisin, elimme uusioperheen ensimetrejä. En osannut enää ajatella mitään seuraavasta joulusta. Ja tässä sitä nyt ollaan, ihan vähän hukassa. En tiedä enää millainen on minun jouluni.

Neljä vuotta. Se on pitkä aika. Arvelin aikanaan, että suru pyöristyy ja muuttuu hellemmäksi. Tavallaan se pitää paikkansakin, se ei ole läsnä enää jatkuvasti. Mutta kun se tulee ja puskee itsensä kiireen läpi ja pakottaa kyyneleet, se on vaativaa ja vihloo. Vuosipäivä ei olekaan vain päivä muiden joukossa, kuten pitkään uskottelin itselleni. Keho muistaa sen kyllä, varoittaa etukäteen, vie ajatukset väkisin siihen mitä tapahtui.

Peetu kulkee mukana, Seelankin puheissa yhä enemmän ja enemmän. Bonussisko mietti muuton aikana, missä Peetu nukkuisi jos olisi täällä. Puhumme Peetusta usein, hän todella tuntuu yhä kuuluvan porukkaan.

Näinä päivinä taas katson taaksepäin tätä matkaa, joka alkoi neljä vuotta sitten ja pudistelen hiljaa päätäni. Aikaa on kulunut niin paljon. Ja ihan hirveän vähän.

Näinä päivinä se taas repii ja vääntää. Peetu kulkee mukana, tuulenhenkäyksenä poskella, välkkeenä tähdissä, ylilentävänä lintuna, lämpönä sisimmässäni. Mutta juuri nyt se on harvinaisen laimeaa lässytystä. Haluan hänet syliini, haluan etsiä hänelle nukkumispaikkaa uudessa kodissa, roolia isoveljenä ja bonuslapsena. Haluan, että sitä kuvottavaa päivää ei olisi koskaan ollutkaan.

Mutta se oli, hänen elämänsä meni sillä tavalla ja minun tällaista polkua. Ja vaikka tämän tien varrella on näitä pimeämpiä päiviä, se on minun tieni, minun elämäni. Päivä alkaa taas pitenemään, elämä asettuu jälleen uusiin uomiinsa, löytyy iloa ja uskoa tulevaan.

Eilen istuin katsomassa uutta kotiani, yhteistä kotia. Se on todella kaunis, sydämessä läikähti. Ehkä kiertolaiselämä vihdoin on päättynyt, ehkä vihdoin olen löytänyt paikkani täällä.

Taas lähdetään kohti valoisampaa aikaa, jo senkin vuoksi etten ole yksin tällä tielläni. Minulla on Seela, minulla on tämä uusi perheeni, ja niin paljon muuta. Ja minulla on Peetukin, lämpönä siellä sydämen sopukoissa, vaikka se näinä päivinä laimealta tuntuukin.

Älä pelkää pimeyttä,
valo syttyy silloin.
Ei tähtiäkään nähdä
kuin pimeässä illoin.

Myös musta silmäterä
on iiriksessä sulla,
vain pimeyden kautta
voi valo esiin tulla.

Älä pelkää pimeyttä,
se on valon ehto.
Älä pelkää pimeyttä,
se on valon kehto.

(Erik Blomberg)