sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Paljon pieniä poikia


Tämä menetyksen matka on sellainen, että se tulee aika pian tutuksi. Sitä polkua oppii kulkemaan, ennakoimaan tiettyjä juurakkoisempia paikkoja ja hidastamaan. Ihan hyvinhän se jo on sujunut kauan, tässä me vierekkäin ollaan menty, naurettu ja juoskenneltukin, sen Surun kanssa. Sitten edessä onkin kuoppa, jota ei huomaa kauempaa ja johon vähän horjahtaa. 

Silloin aluksi ihmettelin miten vauvana lapsensa menettäneille voi ottaa koville se, että lapsi olisi mennyt kouluun. Ajattelin silloin naiivisti, että siitähän on vuosia, menetys on jo hellittänyt pahinta otettaan. Sitä paitsi sehän on vain kouluunmeno, ei edes mikään iso juttu. 

Mutta sen minä sanon, että viime päivinä on maailmassa ollut ihan kamalan paljon pieniä poikia, jotka ovat päättäneet eskaritaipaleensa. 

Se, että sinne kuoppaan kompastuu, ei ole mikään dramaattinen esitys. Ei ole lattialla nyyhkyttävää, toimintakyvytöntä ihmisrauniota. Ei ole katkeraa voivottelua siitä, miksi Peetu ei ja muut kyllä. On vain sellainen itkuherkkä olo, alakuloinen mieli, pää täynnä muistoja ja jossitteluja, ja sydämessä vaativampi kipu. 

Eilen oli kaunis ilta, valvoin katsellen jotain hömppää. Puoli kahdeltatoista olin menossa nukkumaan ja tuli sellainen olo, että pitäisi mennä haudalle. Olisi pitänyt mennä, kun siitä ajoin ohi päivällä. Muut eskarilaiset saivat herkkuja, stipendejä ja kukkia, sinä et saanut edes kynttilää. Mietin liian kauan, väsymys voitti ja kömmin sänkyyn. 

Bonussisko sentään oli tuonut viime viikolla valkovuokkoja ohikulkiessaan, kuulemma taputtanut kiveä kuten on meiltä oppinut ja antanut suukonkin. Liikutuin kyyneliin, kun hän kertoi vierailustaan. 

Kyllä minä niin kovin haluaisin, että sinä olisit saanut ne herkut, kukat ja stipendit. Haluaisin, että olisit täällä aloittamassa kesää meidän kanssa. Naarmuttamassa polvesi kun et potkulautaillessa suostu laittamaan suojia. Hampaat kalisten vielä hetken uimarannalla, ennen kuin suostut myöntämään että on liian kylmä. Kinastelemassa siskojen kanssa siitä, mihin puistoon mennään. Syömässä ihan liikaa jätskiä, auringon paahtamana ja silmät tähtinä loistaen. Olisit täällä halaamassa minua, olisit täällä että voisin sanoa miten paljon sinua rakastan.

4 kommenttia: