Tähän asti tapahtunutta

Päivä numero kahdeksan. Tänään sain vihdoin aikaiseksi sen, mitä olen suunnitellut päivästä numero nolla alkaen; perustin tämän blogin.

Aloitetaan alusta.

Peetu syntyi aprillipäivänä 2013 ja oli alusta asti maailmamme keskipiste. Vuosien varrella hänestä kehittyi maailman kaunein, hauskin, iloisin ja kiltein jätkä. Nappisilmä, joka omatoimisesti keräsi lelunsa ennen seuraavan leikin aloittamista (noh, ainakin joskus). Oppi vaivatta potalle, lopulta myös polleana pissaamaan kaaressa pönttöön (ehkä vähän seinillekin), söi itse (ainakin jos ruoka oli hyvää), luki paljon, nukahti omaan sänkyynsä ja nukkui kuin tukki, hurmasi kaikki minne tahansa menikään. Kiukutteli toki, kokeili omia ja muiden rajoja, mutta sen jälkeen teki jotain niin suloista, ettei hänelle voinut kiukutella. Ehti neljä kuukautta olla ylpeä isoveli (joskin välillä vähän piti siskoa muksaista).

Viikko sitten Peetu sairastui vatsatautiin, tai niin me luulimme. Torstaiaamuna hän nukahti olohuoneen sohvalle ja ajattelimme taudin vihdoin helpottavan. Kaksi tuntia myöhemmin, kun menin häntä herättämään, Peetu oli lähtenyt luotamme. Elämäni kamalin hetki, tiesin heti ettei mitään ollut tehtävissä. Poliisien haastattelun ja muun pakollisen jälkeen Peetu vietiin Muumi-peittoonsa peiteltynä sairaalaan, jossa hyvästelimme hänet ja lempilelunsa Ville Viikingin. Poski poskea vasten nuo kaksi jatkoivat matkaansa jonnekin, jonne me emme pääse. Peetun ehdoton lempiohjelma oli Kaapo. Suosikkijaksossa Kaapo laulaa "Seilaan seilaan, kulkuri merten oon. Seilaan seilaan, liity Kaapon laivastoon". Siellä ne nyt seilaavat; Peetu, Ville ja Kaapo. Eikä nakeista, pillimehusta tai suklaakekseistä ole puutetta.

Siitä alkoi päivä numero nolla. Nyt ollaan päivässä numero kahdeksan, enkä oikein tiedä miten tähän on päädytty. Olemme saaneet lukemattoman määrän apua ja tukea, kanssamme suremaan jäivät Peetun ystävät, hoitotäti ja isovanhemmat, kaikki häntä kovasti rakastivat. Pienen helpotuksen suunnattomaan suruumme toi se, että saimme heti seuraavana päivänä tietää kuolinsyyn. Peetulla oli synnynnäinen epämuodostuma suolessa, jonka ympärille oli kehittynyt kiertymä ja laaja kuolio. En tiedä, milloin pääsen syyllisyydestä eroon; olisihan minun pitänyt äidinvaistollani tajuta, ettei kyseessä ole vatsatauti.

Lukuisten kukkien ja viestien lisäksi olemme saaneet asiantuntija-apua muutamalta taholta ja ehtineet vertaistukiryhmäänkin. Suurin lohtu luonnollisesti on Peetun nelikuinen pikkusisko, joka pitää elämässä kiinni vaikka väkisin. Toivon, että myös tästä blogista tulee henkireikä ja jotain, mikä toivottavasti jälkikäteen näyttäytyy selviytysmistarinana.

Peetu oli valoisa persoona, joka kuittasi hurjankinnäköiset kolhut toteamalla "kohta helpottaa". Ei varmastikaan kohta, mutta jospa jonain päivänä.