Tunneskaala

Toistaiseksi mun suruni on ollut kovin yksipuolista ja tylsää. Siinä missä Jussi (Peetun ja pikkusiskonsa isi, hän jonka kanssa olen jakanut elämäni 11 vuotta) on saanut kunnollisia vihan ja katkeruuden puuskia, mä olen liikkunut vain surussa, pohjattomassa ikävässä ja syyllisyydessä. 

Syyllisyys on monitahoista. Ensinnä se liittyy Peetun viimeiseen vuorokauteen ja siihen, miten mun olisi pitänyt tajuta ettei kyse ole vatsataudista. Moni on minua lohduttanut, etteivät itsekään olisi oivaltaneet eikä sairaalassakaan hänen tilaansa olisi noroa kummoisempana hoidettu. Ei auta, päässäni hakkaa ajoittain moukarin lailla yksi ainoa ajatus: "mun olisi pitänyt tajuta". Kuulemma vain minä itse voin vapauttaa itseni syyllisyydestä. En ole ikinä osannut olla kovin armollinen itselleni, joten tämä on melko veemäinen totuus.

Toisekseen koen syyllisyyttä siitä, etten osaa surra oikein. Miksen itke enempää? Miksi kykenen syömään, nukkumaan ja toimimaan kuten normaali ihminen? Vaikka suru painaa hartioitani kasaan ja ikävä puristaa, olen toistaiseksi kyennyt jatkamaan elämää hämmästyttävän normaalisti. Miksi minua ei ole viety pilleripöllyssä pyöreään huoneeseen romahdettuani lähikaupan pikkukärryt nähdessäni? (Se muuten oli surkea hetki, Peetu niitä niin polleana lykki ja asetteli huolellisesti jonoon lähtiessämme.) Miksi muut tuntuvat ympärilläni itkevän enemmän? Kuulemma minäkin tulen jonain päivänä luhistumaan täysin ja menettämään toimintakykyni ja yöuneni. Onks pakko jos ei taho? Voisinko saada surra muulla tavoin ja silti sanoa surreeni? Suurimpia murheitani tuntuu olevan surra oikein ja koen voimistuvaa syyllisyyttä siitä, etten tunnu osaavan. 

Suru on tunteista epäkonkreettisin. Syyllisyys pulpahtaa pintaan ajoittain ja vie muut ajatukset taustalle, kunnes helpottaa otettaan hiukan. Ikävä aaltoilee laakeana maininkina koko ajan, välillä vihlaisee terävämpänä jonkin konkreettisen muiston edessä. Mutta suru vain on. Se on vähän niin kuin se vihreä salaatti, jolle rakennetaan varsinainen annos. Tai se valkoinen sisustus, jota piristetään muutamalla väriläikällä. Se on koko ajan läsnä, vaikka naurahtaisin tai nukkuisin. Se näkyy peilistä, suupielet ovat painuneet puoli senttiä alaspäin ja perusilme on muuttunut. Kaupassa peilin ohi kulkiessani en meinannut tuntea itseäni, näytin niin väsyneeltä nukkumisesta huolimatta. 

Jollain tasolla kiehtoutuneena seuraan sivusta tätä mielen ja kropan kamppailua. Tuntuu, että mieli paiskii hommia täysillä kierroksilla. Illalla olen aivan loppu, lenkillä hengästyn paljon entistä helpommin. Syömisestä huolimatta painoa on tippunut viikossa kolme kiloa. Näen unia Peetusta, unia joissa hän on kuollut ja toisinaan ei sittenkään ole. Herään kuitenkin aina tähän todellisuuteen suoraan, en ole kertaakaan vielä havahtunut ja luullut kaiken olleen unta, edes sekunnin murto-osaa. Pelottaa, mitä tämä mielen ja fysiikan yhdistelmä vielä minulle kehittää, kuinka hurjaksi tämä vuoristorata yltyy ennen kuin tulee perille. Tai tuleeko koskaan, tuskinpa. 

Päällimmäinen kuitenkin on ikävä. Pohjaton, lohduton, raastava. Vain henkäys sitten kaikki oli niin tuttua; miten käsi sujautetaan hihaan, miltä Peetun nauru kuulosti, miltä tuntui posken iho ja miten juosta tömisti rynnätessään hakemaan jotain lelua kesken leikin ("otota hetki, palan pian"). Tunnen sen kaiken lipuvan kauemmas, ja vaikka se toisaalta huojentaa, se myös pelottaa. Enkö enää kuukauden kuluttua muista? Haluan muistaa! En haluakaan, se sattuu liikaa. Haluan sittenkin, ikuisesti. Ja tulen muistamaankin. Vaikka se on kipeää, koitamme viljellä jatkuvasti Peetun sanontoja ("anteesi tahallaan"), jotta ne jäävät elämään.

Henkeäsalpaava kaipaus, fyysinen oikein. Miten ikinä voin selvitä ilman sitä märkää iltasuukkoa ja pulleita käsivarsia kaulan ympärillä? Mitä kaikkea tämä tunnemyrsky kuukausien aikana naamalleni työntääkään, tämä ikävä on kaikkein lohduttomin ja siitä ei kukaan ole luvannut minun voivan itseäni vapauttaa. Enkä taida tahtoakaan.