Pikku puuhastelua ja kokonainen elämä

Viime päivinä ollaan (Jussia lainaten) suoritettu sellaista mukavaa pientä välipäivien puuhastelua, kuten haettu lapsellemme hautapaikka ja noudettu hänen askartelunsa ja varavaatteensa perhepäivähoitajan luota. Sellaista kaikkea, mikä ei ollut suunnitelmissa -ikinä. Ei oo tuntunut kivalta.

Hautapaikka näkyy hoitopaikan ikkunasta, sitä ympäröi kolme koivua ja lähellä kulkee tie, jota pitkin usein lenkillä kuljimme. Ja jota pitkin menee päivittäin useita rekkoja, traktoreita ja "hinasi-autoja". Just hyvä paikka meille kaikille, sitten aikanaan. Tosin sanoinkin Jussille, että kovin montaa uusioperheenjäsentä sinne ei tule mahtumaan, joten tämä elämä taitaa mennä tällä puolisovalinnalla. Sitä paitsi kenekään muun kanssa en edes voisi kuvitella enää elämääni jakavani; me olemme kuitenkin ainoat, jotka tyhjentävästi tunsimme Peetun. Olisi mahdotonta ikinä yrittää jollekulle uudelle selittää Peetu ja olisi sääli kadottaa se kokonainen kuva, joka meillä yhdessä Peetusta on. Toki isovanhemmilla on omansa ja Peetulla oli aivan meistä irrallinen oma piirinsä hoitopaikassa, mikä sekin tuntuu nyt todella arvokkaalta asialta.

Hoitopaikassa käymisen jälkeen kuljimme tuttua reittiä kotiin ja varoittamatta puun takaa hyökkäsi itku. Tunnevyöry oli valtavan voimakas, ensimmäisiä kertoja kun tajuntaani todella jysähti miten perustavalla tavalla arki on muuttunut. Niin monesti sitä samaa tien vartta käveltiin Peetun kanssa hänen selittäessään kaikkea ympärillä näkyvää, niin monesti soitin ovikelloa ja Peetu oli vastassa iloisena. (Joskus tosin sanoi ensimmäisenä "ei, aikaa leikkiä", kun oli hyvät jutut kesken hoitokavereiden kanssa.) Niitä ei tulee enää koskaan. Ei koskaan, ikinä, milloinkaan. Ihan käsittämätön ajatus, joita varmasti on vielä tusinoittain tuloillaan.

Jos menneestä on todella vaikea päästää irti, ei ole kovin paljon helpompaa myöskään luopua suunnitelmista, kuvitelmista ja haaveista. Millainen Peetusta olisi tullut, minkänäköinen, minkätyyppinen, olisiko tykännyt kielistä vai matematiikasta, olisiko ollut luokan pelle, toimitusjohtaja, koti-isä... Miten monesti olisi käyty laivalla, isin kanssa lätkäpelissä ja isä-poika-sählyssä, miten olisivat pikkusiskon kanssa meitä riepotelleet. Jostain kirjasta luin hyvän ajatuksen siitä, miten elämä kaikessa lyhyydessäänkin on ollut kokonainen. Sen sisäistämiseen varmasti menee aikaa, jos sitä ikinä voi hyväksyä. Peetun elämä ei jäänyt kesken, se oli kokonainen. Ja se oli hyvä, siitä olen iloinen. Puuhattiin paljon, matkusteltiin, hulluteltiin. Olen itse ajatellut jotakuinkin niin, että Peetu oli liian uskomaton tullakseen ikinä valmiiksi. Hän on ikuinen arvoitus, ei valmiita vastauksia. Hän voi olla mitä vain.