Hiekkiksellä

Ollaan kotiuduttu aika hyvin tänne uuteen paikkaan. Uuteen kotiin, sellaiseksi sitä jo kutsuu ihan luonnostaan. Opittu mistä valokatkaisijasta mikäkin lamppu toimii, tehty vieraista lenkkireiteistä omia, totuttu ääniin. Tutustuttu porukkaan hiekkalaatikolla. Kivoja ihmisiä, paljon samanikäisiä lapsia kuin Seela. Pari samanikäistäkin kun Peetu oli kuollessaan, puhuvat niin samalla tavalla ja laulelevat samoja muumihumppia. Surettaa ja hymyilyttää kun heitä kuuntelee.

Ihania äitejä kaikilla lapsilla, jotenkin olen saanut heille Peetustakin kerrottua ja luontevasti puhun hänestä siinä missä Seelastakin. Toivottavasti se ei ole heille raskasta, toivottavasti he eivät ajattele että olen jotenkin "erilainen". Vaikka haluankin olla ja koenkin olevani, sitä on vaikea selittää. Tuntuu hyvältä, että he tietävät minun olevan kahden lapsen äiti. Pohdiskelin juuri, että ehkä he luulevat etten sure enää. Hiekkalaatikolla ollaan niin ... noh, normaalisti. Jutellaan edellisyön nukkumisista ja huomisen suunnitelmista, hankituista haalareista ja yleisesti asioista. En minä siellä itke.

En kyllä kotonakaan enää. Tai tällä viikolla. Tai ainakaan juuri nyt. Samantien syyllisyys kirpaisee kuin suola haavassa. Miksen itke, pitää itkeä! Yhdeksän kuukauttako siinä meni, että "pääsin yli" Peetusta, tein surutyön ja jatkoin elämää. Ei, ei ei! Voi rakas lapseni, miten minä olen voinut jatkaa, miten minä voin olla edes hetken näin tyytyväinen olooni ja elooni? Kirjoitan näitä sanoja ja yritän venyttää pois yltyvää kipua lapojen välissä. Syyllisyyspeikko se siellä kiristää kuristusotetta; et sinä ole tyytyväinen, et ainakaan kauaa!

Tuntuu, että pitää ajatella Peetua, pitää itkeä ja olla apea. Jos ei ole, se on väärin. Suru pitää pauloissaan, koska se on viimeinen mitä Peetusta on jäljellä. Siitä on paljon vaikeampi luopua kuin olin arvellutkaan. Poukkoilen ristiaallokossa; surun ja entisen elämän, uuden normaalin ja uuden hiekkalaatikon.

Törmäilen niihin vanhan elämän paikkoihin silloin tällöin. Kuten mainitsin aiemmin, ne tuntuvat nyt pahemmilta kuin puoli vuotta sitten. Niihin on saanut etäisyyttä. Kun niihin palaa, ne hyökkäävät. Paikat ovat niin tuttuja, mutta kuuluvat silti erilliseen elämään, entiseen, Peetun kanssa elettyyn. Tuo sama katukiveys, nuo leikkipuiston liukumäen portaat joita mentiin edestakaisin. Tiedän, miltä portaiden kaide tuntuu kädessä, tiedän missä kohtaa jalka upottaa hiekassa, tiedän miten monta minuuttia tuon suoran käveleminen vie. Kaikki on niin vahvasti siinä, ne fyysisiset asiat. Siinä se poikakin oli, sen elämän pystyy palauttamaan niin selvästi. Paikat ja tavarat ovat ennallaan, Peetua ei ole. Se elämä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa, lopullisesti poissa. Mieli paiskii täyttä höyryä töitä, kun yrittää käsittää tämän kaksijakoisuuden: Peetu oli tuossa, tuossa seisoi. Tuo kivi on yhä tuossa, Peetu ei ikinä.

Mietin äsken sisälletullessani että jos ne hiekkalaatikkoäidit lukevat tätä blogia, niin varmaan pitävät minua aika kaksinaamaisena. Kirjoitan tänne niin surkeaan ja melankoliseen sävyyn, luulevat varmasti minun liioittelevan. Ehkä luulen itsekin. Tai ehkä tämä on niitä harvoja paikkoja, joissa oikeasti yhä suren. On pari muutakin, esimerkiksi vertaistukiryhmässä itkin viimeksi enemmän kuin koko kevään aikana. Ehkä keväällä surin koko ajan kaikkialla. Nyt elän arkea, vien kirppikselle tavaraa ja teen hiekkakakkuja muiden äitien kanssa, ja suru ottaa oman aikansa intensiivisempinä pyrskähdyksinä ja vähän hallitummissa paikoissa.

Pohdiskelin ääneen tätä ja Jussi sanoi, että kyllä kaikki tietävät minun silti surevan koko ajan vaikken siltä näytäkään. "Mutta kun en mä sure, en mä mieti Peetua koko ajan", sanoin ja samantien jostain kumpusi itku. Syyllisyyspeikko kai, tai ehkä vain suru. "Eihän se haittaa, eihän se ole väärin?" kysyin mutten edes kuunnellut Jussin vastausta. Niin, tiedän sen itsekin. Ei haittaa, ei ole väärin. Se vain tuntuu siltä, koska en ehkä itsekään, sittenkään,  uskonut ikinä "selviäväni" lapseni kuolemasta. En tiedä olenko "selvinnyt" tai mitä se edes tarkoittaa, mutta näköjään elämä jatkuu arkisine juttuineen ja uusine hiekkalaatikkotuttavuuksineen. Ja jos uskoisin taivaaseen tai jonkinlaisen kohtalon johdatukseen niin ehkä ajattelisin, että Peetu järjesti meille näin kivan uuden kodin ja uuden hiekkalaatikon.